perjantai 16. joulukuuta 2022

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina
Kustantaja: Wsoy, 2022
Sivuja: 284


Mielensäpahoittajia on ilmestynyt lähes vuosittain. Muutama on jäänyt minulta välistä, mutta muutoin olen mieluusti seuraannut tätä mainiota ikääntynyttä mieshenkilöä. Mielensäpahoittajat ovat viihdettä minun makuuni, en niinkään kaipaa esimerkiksi romanttista viihdettä ja harvoin humoristinenkaan viihde minua viihdyttää. Mielensäpahoittaja kuitenkin tavoittaa juuri sellaisen sopivan tilan. Hahmo on niin uskottava ja eläväinen, eikä kyllä voi välttyä siltä, etteikö vastaavia persoonia tosielämässäkin kohtaisi.

Vaimo on kuollut jo joitakin aikoja sitten (kirjoissa eikä elokuvassakaan vaimoa ei ole ollut hetkeen), mutta nyt palataan muistelemaan aikaa, miltä kaikki tämä tuntui. Miltä tuntui luopuminen ja yksinjääminen. Melko vakavissakin vesissä liikutaan siis. Kaiken kukkuraksi Mielensäpahoittaja saa aivoinfarktin, jonka toipuminen on oma prosessinsa. Vaan on tapahtumassa yksi hyvä puoli, ilman sitä hän ei koskaan tutustuisi kuntoutuksen terapia-altaassa auttelevaan Saimiin ja miten lie tapahtumat olisivatkaan edenneet ilman tätä kohtaamista. Mutta niin vain Mielensäpahoittajakin vanhoilla päivillään yltyy kaikkeen mahdottomaan, kuten tv-sarjojen katseluun, viinin lipittelyyn ja yltiöpäiseen herkutteluun. Ja mikä ihmeellisintä, kokemaan vetoa toiseen ihmiseen.

Kirja oli mielestäni aivan taattua laatua, varmaa viihtymistä. Olin onnellinen, että Mielensäpahoittajalle tapahtui hyviä asioita! Saimi henkilönä oli värikäs ja olin kyllä heidän kohtaamisestaan vähän yllättynyt, koska Saimi kertakaikkiaan oli niin toista maata kuin Mielensäpahoittaja, vaikka kaippa ne vastakohdat voivat toisiaan täydentääkin. Pienenä sivuhuomiona, Saimista puhuttiin myöhemmin pitkälti vain taitelijana, joskin jäin miettimään hänen toista ammattiaan, oliko hän fysioterapeuttikin kun altaassa oli jumppaamassa potilaita? Tähän ei taidettu tarkemmin palata, tai sitten meni ohi. Eikä se toki kovin suuri asia olekaan. 

Ajankohtaisia asioita nostetaan tuttuun tapaan käsittelyyn, kuten maahanmuuttajat, kulttuurinen omiminen jne. Näihin Mielensäpahoittaja suhtautuu melko avarakatseisesti ja nykyaikaisesti, mikä ehkä sotii vähän sitä vastaan, että ajatusmaailma ei muuten ehkä ole kovin nykyaikainen. Uskottavampaa olisi ehkä näissäkin pieni vastahankoisuus, mutta toisaalta olisihan kirjakin sitten jo epäkorrekti. Kirjan tapahtumat eivät tuo suoranaisia yllätyksiä, mutta toisaalta eipä niitä tämäntyyppisessä kirjassa osaa kaivatakaan. Viihdyin kirjan parissa  ja jatkan kyllä hänen parissaan takuuvarmasti, mikäli jatkoa vielä on tulossa. Tähän vielä mainittakoon, että uusi Mielensäpahoittaja -elokuva oli erinomainen!


★★★ ½

perjantai 2. joulukuuta 2022

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

 

Kari Hotakainen: Opetuslapsi
Kustantaja: Siltala, 2022
Sivuja: 271


Nyt oli todellakin korkea aika palata Kari Hotakaisen pariin. Lukudata paljastaa, että edellisestä yhteishetkestä on jo lähes kymmennen vuotta aikaa. Olen silloin kirjoittanut Ihmisen osasta näin: Ihmisen osa on mielenkiintoinen, kantaaottava ja hieman poliittinenkin. Se on myös mieleenpainuva, yllättävä ja persoonallinen. Itse asiassa voisin tätä samaa luonnehdintaa käyttää myös Opetuslapsesta. Kirja oli varsin oiva ja osuva, juuri sopivanlaista vaihtelua.

Kirjan pääosassa on Maria, katkera nuori nainen, elämään pettynyt, ihmisiin pettynyt. Maria kasvoi lapsuutensa keskiluokkaisessa sijaisperheessä tulematta kuulluksi ja tulematta ymmärretyksi. Vanhemmilla oli selkeä visio, mitä he lapsesta toivovat, mutta Maria ei vastannut odotuksiin. Vuodet kuluvat mutta Maria vain kyynistyy. Ihmiset ovat ahneita ja itsekeskeisiä. Lopulta on Marian puheenvuoro.

Opetuslapsi oli suoranainen jännitysnäytelmä! Kirja ei aikaile, jo heti alussa käy selväksi että nyt on niin sanotusti kovat piipussa. Maria päättää rankaista, vaatia selityksiä siihen miksi osa ihmisistä toimii niin kuin toimii. Hän puhuu niin itsensä, kuin kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole tullee kuulluksi, joita ei ole huomioitu, joita ei ole haluttu nähdä. 

Kari Hotakainen on taitava kirjoittaja, taitava lukijan mielenkiinnon koukuttaja. Arvelen, että Opetuslapsi löytää helposti paljon yleisöä: se on sopivan nopeatempoista, fiksua, ajankohtaista luettavaa. Se ei ole viihteellinen eikä kepeä, mutta ei liian raskaskaan ja päähenkilön ajatuksia on melko helppo ymmärtää, vaikka Maria melko epävakaa kaikesta päätellen onkin. Ehkä osa henkilöistä, kuten Marian sijaisvanhemmat, olivat melko yksipuolisia ja ennalta-arvattavia ideologioineen, mutta eipä se oikeastaan haittaa. Kirjan satiiri ja kritiikki keskiluokkaa kohtaan on osuvaa ja juuri tälläisenä aikana, kun ihmisten taloudellinen eriarvoisuus korostuu, on tähän varsin helppo yhtyä.


★★★★ +

tiistai 29. marraskuuta 2022

Ane Riel: Tiima

 

Ane Riel: Tiima
Kustantaja: Aula @ Co, 2022
Alkuteos: Urværk, 2021
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 214


Ane Rielin aiempi Pihka oli niin hyvä kirja, että se lienee minulle yksi kaikkien aikojen parhaimmista. Lukukokemus oli varsin mieleenpainuva ja tunnelma poikkeuksellinen, erikoisen hyytävä. Siispä tämä uusin Tiima oli ehdottomasti yksi syksyn odotetuimmista kirjoista.

Eikä Ane Riel petä nytkään. Jo kirjan alkupuoli nappaa lukijan mukaansa tiiviisti. Esitellään mies, joka on asuntoesittelyssä katsomassa erästä taloa, joka on muuten ihan kiva, mutta sisustus on pahasti aikansa elänyttä. Ja sitten esitellään Alma. Vanha nainen, joka elää yksin, jonka muisti alkaa pätkiä. Ja hän ei pelkästään asu yksin, hän myös oikeasti elää yksin. Ketään ei ole, puolisosta on aika jättänyt ja niin on rakkaasta tyttärestäkin. Tytärtään Alma kaipaa kipeästi ja kyllä puolisoaankin, vaikka Otto ei täydellinen aviomies ollutkaan. Avioliitossa oli käänteensä. Tämä pariskunta eli hyvin erakkomaista elämää eikä siitä tiennyt mitään oikeastaan kukaan ja kun ainoa, joka enää heistä on elossa, alkaa unohtaa, on kaiken vääjämätön loppu häämöttämässä. Alman päivät ovat niin samanlaisia, niin samanlaisia että sydäntä kouraisee. Vaan ilonpilkahduksen hänen elämäänsä tuo pieni poika, jonka hän näkee ikkunasta joka päivä.  Alma haluaisi kovasti tutustua poikaan, joskin sen lisäksi että hän ei muista, hän ei myöskään kuule.

Erityisen koskettavaa Tiimassa on kuvaus muistin haurastumisesta ja katoamisesta - tämä on kuvattu niin uskottavasti ja kouriintuntuvasti juuri siltä kannalta, että miltä se ihmisestä itsestään voi tuntua. Kirja on myös uskomaton avioliittokuvaus: se on rehellinen ja kaunistelematon, se näyttää ihmisten monet puolet karuudesta kauneuteen. Kirja on toki myös hieno kuvaus ystävyydestä ja siitä, kuinka arvokasta pienikin hetki toisen kanssa voi olla. Myös Tiimassa tunnelma on aivan erityislaatuinen, minä ainakin lukiessani koin ison tunneskaalan aina jännityksestä myötätuntoon saakka. Tarinan loppu on erikoinen ja herättää paljon kysymyksiä. Tiiman oheen voisi hyvin liittää tämän klassisen "jos luet vuodessa yhden kirjan, lue tämä". 

★★★★★ -

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

 

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu
Kustantaja: Otava, 2022
Alkuteos: Ett gott nytt år, 2021
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 409


Tällä hetkellä jännityskirjojen osalta luen mieluiten ehkäpä tälläisiä ei-poliisivetoisia. Niinpä Kun vuosi vaihtuu olikin minulle varsin mieluisa jo asetelmaltaan. Yleensäkin kiinnostun, kun aletaan viritellä perheen, lähipiirin tai muun vastaavan sisäisiä jännitteitä. Jännitys on sellaista tietyllä tavalla tosielämän jännitystä, periaatteessa sellaista mitä voisi tapahtua ihan oikeastikin.

Kirja alkaa uudenvuodenvietosta, tai pikemminkin kahdesta sellaisesta. Aikuisten juhlissa tuttavaperheen keski-ikäiset pariskunnat kokoontuvat istumaan iltaa, kun taas nuoret ovat päähenkilöpariskunnan, Ninan ja Fredrikin kotona kotibileissä. Ilta sujuu ihan leppoisasti, mitä nyt nuorten puolella tilanne on vähän riistäytymässä käsistä. Vasta seuraavana päivänä kuitenkin valkenee, että yksi henkilö on yön aikana hävinnyt. Alkaa kiivas ajojahti, katse kääntyy vuoroin jokaiseen. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Ihan hetken alussa ehdin jo tuskailla, että onko tämä nyt ihan viihteellistä ja tylsän pintaliitoelämän kuvausta, mutta ei mennyt kovin kauaa, kun olin jo aivan kirjan koukussa. Henkilöistä moni on jossain määrin ärsyttävä, heille tekisi mieli huutaa että älä nyt noin toimi! Aika klassiseen tyyliin tapahtumia seurataan eri henkilöiden näkövinkkelistä ja välillä hypätään eri aikatasoissa, mutta kyllä tämä kerrontaratkaisu tämäntyyliseen tarinaan istuu varsin oivasti. Kirjan tempo on erityisen sujuva, uusia paljastuksia ja käänteitä tiputellaan tasaiseen tahtiin aina viimeisille sivuille saakka. Loppuratkaisu on yllättävä, kirjailija saa onnistuneesti lukijan epäilemään milloin ketäkin. Olipas mukavaa lukea pitkästä aikaa näin koukuttava ja taidokkaasti kirjoitettu jännityskirja! Tämä ehdottomasti sopii myös sellaisille, jotka vähemän lukevat dekkareita.


★★★★ +

maanantai 7. marraskuuta 2022

Anna Englund: Lautapalttoo

 

Anna Englund: Lautapalttoo
Kustantaja: Siltala, 2022
Sivuja: 227


Anna Englundin esikoiskirja Lautapalttoo herätti minun mielenkiintoni ja katalogissa. Kirjan nimi on mielenjäävä, kansi kaunis (kannen ulkoasu: Elina Warsta) ja aihepiirikin varsin omalaatuinen. Kirja sijoittuu 1930 -luvulle ja minähän en koskaan väsy lukemaan entisaikojen elämästä!

Nuori rouva Elena työskentelee puolisonsa Ilmarin perheen arkkuverstaalla. Kuolema on vahvasti läsnä: kun joku kylästä kuolee, tulee töitä. Oma taitonsa itse arkun valmistelun lisäksi on kuolleen omaisten kohtaaminen. Kuolema on läsnä myös anopissa Mantassa, joka ei unohda muistuttaa alvariinsa hänen lähestyvästä kuolemastaan. Tältä erikoislaatuiselta anopilta Elenakin on saanut oppinsa ja onkin varsin taitava ompelija. Yhtenä päivänä asiakkaaksi saapuu Lydia, joka on ihmeellinen nainen, etenkin ottaen huomioon, minkälaisessa yhteiskunnassa tuolloin elettiin. Naisten asema on ollut erilainen, mutta Lydia on päättäväinen, itsenäinen, omatahtoinen. Eikä hän Elenan mielestä unohdukaan. Kohtaaminen muuttaa lopullisesti kaiken.

Lautapalttoo on kyllä parasta, mitä olen hetkeen lukenut! Ja vielä esikoiskirja! Pidin kovasti ihan siitä perusarjen kuvailusta, kuoleman ympärillä pyörivästä elämästä. Kieli on hiottua, henkilöissä särmää. Manta tottakai on minun suosikkini, kukapa ei ihastuisi tuollaiseen juroon iäkkäseen naiseen, jonka ulkokuoren alta löytyy kaikkea yllättävää. Kirja on kuvaus rohkeudesta, heittäytymisestä, uskaltamisesta. Se on tottakai tarina myös rakastumisesta, mutta lähestymistavassa oli jotain sopivan erilaista. Vaikka kirja sijoittuukin liki sadan vuoden taakse, on se edelleen ajankohtainen. Vielä tänäkään päivänä kaikilla ei ole mahdollisuutta olla sellaisia kuin ovat. Painan takuulla Anna Englundin nimen mieleeni ja sopii vain toivoa että häneltä saamme lukea lisää, esikoiskirja lupaa paljon!


★★★★★ -

lauantai 29. lokakuuta 2022

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset
Kustantaja: Tammi, 2022
Sivuja: 252


Pauliina Vanhatalo on minulle nimenä ollut tuttu, mutta en ole hänen kirjojaan ennen lukenut. Siispä mielenkiinnolla tartuin hänen uutukaiseensa Vastuulliset

Kirjassa seurataan pienehkön tehdaskaupungin elämää kolmesta eri näkövinkkelistä. On pieni poika Lenni, joka muuttaa perheensä kanssa paikkakunnalle taloon, jolla on varsin synkeä historia. Talossa on tehty perhesurma. On Niina, opettaja, joka kipuilee arjessa narkomaanipojan kanssa ja sitten on vielä Pasi, jolla on vahva yhteys perhesurman tehneeseen perheeseen. Kaikilla raskaat taakat omilla tavoillaan ja kirjan nimen mukaan varmasti jonkinlainen vastuullisuus painaa heitä jokaista.

Miljöössä on jotain kiinnostavaa, se on arkinen, kaikille tutun tyyppinen ympäristö. Vastuulliset on ensimmäisiä lukemiani kirjoja, jossa korona-ajan erityispiirteet on nostettu useampaan kertaan esiille, esim huomioimalla onko jollakulla maskia vai ei. Pauliina Vanhatalo kirjoittaa sujuvasti, helposti lähestyttävästi. Joku pieni etäännys minulla kirjaan jäi, mutta uskon sen ensisijaisesti olevan seurausta siitä, että en kokenut henkilöihin varsinaista samastumista, eivätkä ne jostain merkillisestä syystä oikein puhutelleet. Tämähän on kuitenkin henkilökohtainen mieltymys ja uskonkin kirjan tarjoavan aivan eri elämyksen sellaisille, joiden on helpompi jakaa tuntojaan henkilöiden kanssa. Yleisestikään en jostain syystä ole kovin innostunut lapsikertojista tai lapsen näkökulmasta kirjotutetusta tekstistä, mistä lie tämä sitten johtuu. Toki olihan Vastuullisissa äänessä paljon muutkin kuin lapset. Kirjan tyyli on aika aukikirjoitettua, minun makuuni ehkä vähän turhankin. Teemojen osalta perhesurmat on rankka, mutta tärkeä nosto, josta en kovinkaan ole törmännyt kirjoitettavan. Kirja muistuttaa, kuinka laajasti eri tragediat vaikuttavat moneen ympärillä olevaan ihmiseen.


★★★ +


sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

 

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki
Kustantaja: Wsoy, 2022
Sivuja: 266


Kyllä Suomi vaan on täynnä aivan upeita kirjailijoita! Laura Lähteenmäki on ehdottomasti yksi heistä ja ihmettelenkin että en ole hänen tuotantoonsa aiemmin tutustunut, vaikka hänen tuotantonsa on laaja. Varmasti tämän myötä tutustun häneen lisää!

Kirjasta päällimmäisenä jää mieleen tunnelma, joka on vivahteeltaan aivan erityinen ja omanlainen. Tanskan kaunis rantamiljöö, tuulinen meri ja hiekkarannat toivat mieleeni itse asiassa ihastuttavan tv-sarjan Rantahotelli, jossa tokikaan miljöön lisäksi ei ole muuta yhteneväisyyttä.

Päähenkilö, pienen tytön äiti Maria, lähtee edesmenneen isänsä vaimon patistelemana lomalle Tanskaan tarkoituksenaan tutustua tarkemmin isänsä elämänvaiheisiin ja kirjoittaa elämäkertaa hänestä. Ja niin äiti ja tytär saapuvat Tanskaan, jossa vähäiset paikalliset tuntuvat kaikki käyttäytyvän mystisesti. Vähitellen Maria, kirjan nimen veroisesti, sukeltaa historiansa syövereihin keskelle jotakuinkin tukalaa lapsuuttaan. Äiti on asunut toisaalla, isä on ehdoton, ankara, tiukka. Ei isästä mitään hirviötä haluttu maalata, hänessä oli hyväkin puolensa ja vilpitön rakkaus tytärtään kohtaan ei jäänyt epäselväksi. Ja mitä syvemmälle Maria sukeltaa, sitä enemmän hänen silmänsä aukeavat. 

Kokonaisuutena kirja oli mielestäni hieno, hyvin kirjoitettu. Kehuinkin jo kirjan tunnelmaa ja samoin kieli on kaunista ja monivivahteista, tunnelman lisäksi myös tunteet tavoitetaan tarkasti. Juoni sisälsi yllätyksiä, piti otteessaan. Huomasin kuitenkin lukiessani melko usein tarttuvan jonkinlaisiin epäuskottavuuksiin, vaikkeivat ne kovin suuria olleetkaan. Ensiksi, se että isän uusi puoliso sysäisi miehensä tyttären moiseen operaatioon, tuntui oudolta, erityisesti kun kirja oli luettu. Miksei hän toiminut toisin? Lomakohde ei ehkä myöskään tunnu luontevalta valinnalta äidille ja kahdeksanvuotiaalle lapselle. Monikaan äiti ei ehkä lähtisi myöskään kahden reissuun lapsen kanssa, jos tarkoituksena on kirjoittaa kirjaa - lapselle ei tuntunut paikassa olevan juuri virikkeitä. Ihmettelin myös, että äiti lähti lenkille lapsen vielä nukkuessa; tämä ei liene äideille kovin tyypillistä. Sitten kun loppuratkaisu oli selvinnyt, myös muiden henkilöiden tapa toimia ja käyttäytyä tuntui oudolta - tästä ei kuitenkaan toki sen enempää ettei tule spoilauksia. Huomattavan pieni asia, mutta ihmettelin näin tavallisena tallaajana, että miksi kirjassa käytettiin sanaa hytte, koska sana tuntui ainakin omassa sanavarastossa tosi vieraalta.

Huolimatta tästä listauksesta, kirja oli silti positiivinen lukukokemus ja sopivasti erilainen. Isän hahmo oli kuvattu harvinaisen onnistuneesti ja uskottavasti. Tämä sopi niin oivasti luettavaksi sateisiin syysiltoihin.


★★★½

perjantai 23. syyskuuta 2022

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija
Kustantaja: Wsoy, 2022
Alkuteos: Stormvakt, 2020
Suomentanut: Pekka Marjamäki
Sivuja: 584


En tiedä kuvittelenko vain, mutta onko dekkarit enenevässä määrin melko paksuhkoja nykyään? Voi olla että ne olivat ennenkin, mutta tuntuu että tälläinen lähes 600 sivuinen perusdekkari ei ole mikään poikkeus. Itse vähän vierastan kovin paksuja kirjoja, mutta Myrskynvartijan luki kyllä sivumäärästään huolimtta melko sujakasti.

Dekkareita tulee monesti tarkasteltua ensi alkuun siitä käsin, kuinka kliseinen se on. Lähtökohtaisesti ruotsalainen, pikkukylään sijoittuva katoamiscase ei ole kovin yylätyksellinen lähtökohta, mutta toisaalta uskon, että tälläistä juuri ns suuri yleisö haluaakin lukea. Pikkukylässä, jossa ihmiset tuntevat toisensa, on eri tavalla särmää kuin kasvottomassa isossa kaupungissa. Tähän pikkukaupunkiin, Kungshamniin, saapuu omaa elämäänsä pakoon August Strindberg, joka aikoo peustaa käytettyjen tavaroiden myymälän ja tienata sillä elantoaan. Kungshamnissa on menossa suoranainen tragedia, kun pidetty opettaja Agnes on kadonnut. Tuttavien keskuudessa supistaan, olisiko Agnes voinut kadota tahallisesti, katseet kääntyvät myös murenevan avioliiton ja puolison suuntaan. Agnesta ei tunnu löytyvän millään, mutta löytyykö kylästä joku joka tietää naisesta enemmän? 

Myrskynvartija oli mielestäni onnistunut, hyvällä tavalla tavallinen dekkari. Augustin lisäksi päähenkilöksi kohoaa poliisina toimiva Maria, joka ehkä poliisiksi on melko huonosti omia puoliaan pitävä, minulle tuli mieleen viimeisimmän Anna Janssonin Kristoffer Berg -sarjan naispoliisi. Mutta toisaalta, kovin sankarimainenkaan poliisi ei aina ole uskottava. Kirja jättää myös uuden sarjan aloittajana sopivan aukon tuleviin osiin. Myrskynvartijan juonta kuvailisin sopivan jännittäväksi ja yllätykselliseksikin. Kaikenkaikkiaan  toimiva kokonaisuus, jota on helppo suositella kaikenlaisille dekkarien ystäville. Itse aion myös jäädä seuraamaan sarjaa.


★★★★ -

 

perjantai 16. syyskuuta 2022

Johanna Holmström: Selkounien käsikirja

 

Johanna Holmström: Selkounien käsikirja
Kustantaja: Otava, 2022
Sivuja: 254


Pidin aivan todella todella paljon muutama vuosi sitten ilmestyneestä Johanna Holmströmin Sielujen saaresta. En siis tietenkään epäröinyt tarttua tähän juuri ilmestyneeseen tuotokseen. Selkounien käsikirja on jonkinlainen kertomuskokoelma, joka sisältää niin arkirealisimia, kauhua, kuin dystopiaakin.

Kirjan alkupää oli minulle mieluisaa luettavaa ja ensimmäisistä kertomuksista pidin tosi paljon, vaikka niissä olikin aika hirvittäviä asioita (kuten kertomus vaivoja pakastavasta äidistä, josta idea on ammennettu tosielämästä muutamien vuosien takaa). Erikoisia otuksia kasvattava rouva oli myös jossain määrin karmiva, ja tarina toi minulle mieleen Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan. 

Johanna Hölmströmin poikkeuksellinen kirjoitustaito näkyy kyllä tässäkin. Kirja on tarkkanäköinen. Se kuvaa uskottavasti ihmissuhteita, pelkoa ja ihmismielen koukeroita. Ja toki luovuus sekä mielikuvitus on aivan omaa luokkaansa! Kokonaiskokemukseen vaikuttaa sitten paljon ihan omat mieltymykseni: en ole kovin suuri dystopioiden ja etenkään sellaisten "scifihenkisten dystopioiden" ystävä. Täten esim kirjan viimeinen tarina ei ollut ihan minun juttuni. Pidin myös kovasti siitä, että tarinoissa oli enemmän ja vähemmän sidoksia toisiin tarinoihin, niissä esim vilahtelivat samat henkilöt. Innolla jään odottamaan Johanna Holmströmin tulevaa tuotantoa, toivottavasti sellaista on tiedossa!


★★★★ -

lauantai 27. elokuuta 2022

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

Tove Ditlevsen: Lapsuus
Kustantaja: s & S, 2021
Alkuteos: Barndom, 1967
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 142


Tove Ditlevsenin kirjoittaman trilogian avausosa, Lapsuus, päätyi minulle suosituksen kautta. Ja kiitollinen olenkin tästä suosituksesta; sain sen ansiosta kokea hienon ja mieleenpainuvan lukuelämyksen!

Kirja on takakannen perusteella autofiktiivinen. Se kuvaa nimensämukaisesti lapsuutta, pienen tytön elämää Tanskassa ennen nuoruutta. Jo tämä termi lapsuus käsitellään kirjassa mielenkiintoisesta näkökulmasta, vähän niinkuin se olisi jokin tarkkarajainen yksikkö: "lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin", "aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse", "kun jututan toista tyttöä, jonka lapsuus haisee tuhkalta ja hiileltä, hän ottaa yhtäkkiä askeleen taaksepäin, sillä on haistanut minun lapsuuteni hirveän löyhkän". Sanomattakin on selvää, että kirjassa lapsuus on melko koruton.

Lapsuus kuvaa varsin uskottavasti pienen, herkän ja älykkään tytön mielenliikkeitä. Sitä, kuinka hän kuulostelee äitiään tuntosarvet jatkuvasti pystyssä, kuinka hän haluaa olla mieliksi ja hyvä, kuinka kovasti veljen pilkka sattuu. Tyttö on varsin taitava kirjoittamaan, hänessä kytee niin paljon kaikkea, jolla ei ole tilaa leimahtaa ulos kaikessa siinä ahtaudessa ja ymmärtämättömyydessä. Ditlevsenillä on ollut upea taito kirjoittaa kaunistelematonta tekstiä ja kieli on aivan omanlaistaan. Oikeastaan koko kirja on täynnä niin upeita lauseita, että tekisi mieli siteerata niitä jokaista. Ja sanomattakin selvää, että suomentaja Katriina Huttunen on tehnyt myös aivan erinomaista työtä! Toivottavasti saan pian lukuun sarjan seuraavan osa, nuoruuden.


★★★ ½

keskiviikko 10. elokuuta 2022

Satu Rämö: Hildur

 

Satu Rämö: Hildur
Kustantaja: Wsoy, 2022
Sivuja: 363


Hildur on yksi viimeaikojen puhutuimmista kotimaisista dekkareista ja se on saanut jo paljon näkyvyyttä. Eikä ihme! Se on mukavan raikas uutukainen, joka koukuttaa nopeasti lukijansa. 

Kirjan keskiössä on Hildur -niminen poliisi. Hän on nuori perheetön nainen, joka vapaa-aikana harrastaa surffausta ja elelee Islannissa pikkylässä ja hoitaa jos jonkinlaisia poliisintehtäviä, koska on kylänsä ainoa rikostutkija. Hildur alkaa selvittää sattuneen lumivyöryn "jälkipyykkiä" ja sieltä paljastuukin yhtä ja toista. Parikseen hän saa suomalaisen Jakobin.

Hildurissa on paljon uutta: miljöö on vaihtelua perinteisille kotimaisille dekkareille, tai no oikeastaan pohjoismaisillekin, vaikka toki muutamia islantilaisia onkin viime vuosina ilmestynyt. Islannin karuus on kiehtovaa. Suomalainen Jakob on aika mielenkiintoinen henkilö etenkin jatkuvan neulomisvimmansa vuoksi. Hän käy raskasta huoltajuuskiistaa lapsestaan. Ei mikään tyypillinen dekkarihenkilö! Mutta aika paljon on myös jo nähtyä. Hildurilla on menneisyydessään painolastinaan tragedia, joka vähitellen kietoutuu mukaan kirjan juoneen. Tietynlainen sankarimaisuus hänessä kuitenkin kiiltää, kaikkine sporttisuuksineensa. Välillä lukijalle puhuu "mysteerikertoja" eli arvatenkin syyllinen.

Kokonaisuutena Hildur on joka tapauksessa toimiva ja kiinnostava. Loppuratkaisu ja juonenkäänteet ovat sujuvia ja kirja pitää mukavasti otteessaan. Se ei ehkä tarjoa mitään kovin tajunnanräjäyttävää, mutta on sen verran kelpo perusdekkari, jossa on mukana kuitenkin pientä omaa pilkettä, että uskallan suositella sitä kyllä kaikille ja jään varmasti itsekin seuraamaan ja odottelemaan mahdollisia jatko-osia.


★★★ ½

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

 

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Vänd om min längtan, 2016
Suomentanut: Vappu Orlov
Sivuja: 200


Ann-Luise Bertell nousi minun ja varmaan monen muunkin ihmisen tietoisuuteen aiemmin häneltä suomennetun Oman maan Finlandia -ehdokkuuden myötä. Pidin siitä, mutta oikeastaan vielä enemmän pidin tästä Ikävän jälkeen -kirjasta. Kirjat on suomennettu vähän väärässä järjestyksessä, itse asiassa tämä aloittaa Botnia -trilogian, jolle sitten aiemmin suomennettu on jatkoa ja pian ilmestyy päätösosa Ikuinen kaipuu. Tämän myötä päätösosa onkin yksi syksyn odotetuimmista kirjoista!

Ikävän jälkeen alkaa väkevästi ja hurjasti valottaen lukijalle päähenkilön, kertojaääni Marian, isän kohtalon ja toisaalta sen, mikä käynnisti aivan uuden suunnan Marian ja hänen veljensä elämässä. Äiti joutui vaikean paikan eteen, siihen aikaan yksinolevan naisen ei ollut yksinkertaista luovia kahden lapsen kanssa. Sisarukset saavat uuden kodin, kasvavat, aikuistuvat, tekevät raskaita päätöksiä. Lapsuudenkuvauksen rinnalla kulkee jo hyvin iäkkään Marian kirjoittamat kirjeet hänen tyttärelleen. Maria kirjoittaa kaipuusta ja rakkaudesta, hän haluaa tyttärensä ymmärtävän ja tietävän. Välillä Maria on jo muissa maailmoissa, jo kuolleet sukulaiset käyvät hänen luonaan, aika saa uuden merkityksen kun ei muuta enää ole.

Kertojaratkaisu oli mielestäni aivan ihastuttava, kahden aikatason kerronta toimi loistavasti. Lukija oli koko ajan hieman edellä saadessaan tietää lopputulemasta, mutta miten siihen päästään, se on pitkä tarina. Bertelillä on ilmiömäinen taito vavahduttaa, kuvata elämän raakuutta ja toisaalta myös sen kääntöpuolta. Menneen ajan kuvaus on uskottavaa ja lienee vaatinut kirjailijalta huimasti taustatyötä. Kirja koskettaa, se kuvaa uskottavasti raskaita päätöksiä, hurjia valintoja ja niiden raadollisuutta. Se kuvaa myös vanhemmuutta, kipupistettä, joka ei koskaan lähde äidistä. Paljon on synkkyyttä, mutta on myös valon hetkiä. Pidin kirjasta todella paljon ja se nousee ehkä tämän vuoden merkittävimmäksi lukukokemukseksi tähän mennessä. 


★★★★

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Elizabeth Strout: Voi William!

 

Elizabeth Strout: Voi William!
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Oh William!, 2021
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 226


Elizabeth Strout on epäilemättä yksi tämän hetken suosikkikirjailijoitani. Toivon kovasti että hän jatkaa kirjoittamista vielä kauan! Suosikkini on ollut ehkä Olive Kitteridge, mutta kyllä Voi William! oli myös varsin mainio kirja.

Kirjassa päästään jälleen jo aiemmasta kirjasta tutun Lucy Bartonin pariin. Strout on aiemminkin ottanut kirjoihin mukaan henkilöitä aiemmista kirjoistaan ja tämä toimiikin vallan mainiosti. Lucystä en muistanut enää kovin paljoa, muistan että Nimeni on Lucy Barton -kirja kertoi hänen sairaalajaksostaan ja äitinsä kanssa jutustelusta. Nyt Lucy toimii kertojana ja pääkohde kerronnalle on hänen entinen miehensä William.

Ote ja henki kirjassa on stroutmaisen lempeä, henkilöihinsä myötätunnolla ja ymmärryksellä suhtautuva. Se että Williamia seurataan ja katsotaan hänen entisen rouvansa silmin on mielestäni raikas ja onnistunut kerrontatapa. Molemmat ovat menneet elämässään jo eron jälkeen eteenpäin, on uusia kumppaneita. Silti Lucyn ja Williamin välille on jäänyt poikkeuksellinen yhteys, mutta missään siirapissa ei sentään uida. Lucy hermostuu välillä Williamiin, hänen lapsellisuuteensa, huvittavuuteensa. Mutta hän tuntee Williamin hyvin, tietää hänen tapansa ja oikkunsa ja suhtautuu niihin varsin myötämielisesti ajatellen "Voi William!". Kirjassa Lucy ja William lähtevät muutamien sattumusten jälkeen yhteiselle matkalla josta seuraa muutamia sattumuksia lisää.

Pidin kirjasta, sen tunnelmasta, sen tyylistä. Pidin henkilöistä, he ovat niin kovin inhimillisiä. idin kirjan avioliittokuvauksesta, elämänkuvauksesta. Kirjasta jäi hyvä ja lämmin olo. 


★★★★ +

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö

 

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö
Kustantaja: Wsoy, 2022
Alkuteos: Londonflickan, 2021
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 368


Sarjan ensimmäinen osa, Pumpulienkeli, oli minulle viime vuoden yksi parhaimmista lukukokemuksista. Ja varmasti Lontoon tyttö tulee olemaan tämän kuluvan vuoden!

Kirja jatkaa luontevasti siihen mihin edellinen jäi. Lukijalle tarjoillaan alkuun pieni kertaus edellisen kirjan tapahtumista, mikä oli oikein oiva ratkaisu ja palautti muistiin kirjan henkilöt. Edellisessähän pääosassa oli Hilda, joka monien vaiheiden jälkeen päätyi töihin puuvillatehtaalle. Hän saa kaksi lasta: Gretan ja Jonnin ja tässä osassa puheenvuoron saa Greta. 

Gretassa ihastuttaa heti hänen tietynlainen poikkeuksellinen elämänmyönteisyys ja toiveikkuus. Voi miten suuria unelmia hänellä oli! Nuorena hän asui Tukholmassa, teki töitä perheen kotiapulaisena, sairaalassa hoitoapulaisena, ravintolassa... Hän kaipaa aina jonnekin muualle, omaa sijaa ei heti löydy. Mutta yksi isoista unelmista käy kuitenkin toteen: hän pääsee Lontooseen. Vaan miten Gretan tie sitten jatkuu? Gretan vaiheiden lisäksi lukijalle valotetan myös Gretan veljen Jonnin elämää ja lopuksi myös Gretan äidin Hildan.

Voi miten taitavasti tämäkin on kirjoitettu! Ja käännetty tottakai myös. Alakosken tyylissä on jotain aivan omanlaistaan, hänellä on jotenkin aito ja kirkas tapa kuvata henkilöidensä tunteita ja elämää. Kirjailija kuvaa ihan tavallista arkea tavalla, jota ainakin minä jaksaisin lukea loputtomiin. Kirja on upea, elämänmakuinen ja mieleenjäävä. Gretan elämänkulku herättää tunteita ja ajatuksia - elämä lopulta usein on korkeista odotuksista huolimatta melko tavallista.


★★★ ½

tiistai 17. toukokuuta 2022

Ragnar Jónasson: Sumu

Ragnar Jónasson: Sumu
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Mistur, 2017
Englanninnoksesta suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 262


Ragnar Jónassonin hieno dekkaritrilogia saa tämän myötä päätöksensä. Ja täytyy sanoa että tämä trilogia erottuu kyllä edukseen perusdekkarien joukosta monestakin syystä. Miljöönä Islanti on ihana ja niin erilainen kuin vaikkapa perinteisesti pohjoismaisissa dekkareissa tapatumapaikka yleensä. Päähenkilönä oleva Hulda -poliisi on myös aivan omanlaisensa: hänessä ei ole tyypillisiä kliseepiirteitä, vaan hän tuntuu henkilönä poikkeuksellisen samastuttavalta ja inhimilliseltä. Sarjan aikataso etenee persoonallisesti: sarjanhan aloitti ikääntyvänä poliisina toimiva Hulda ja myöhemmissä osissa mennään aina ajassa taaksepäin. 

Tässä kirjassa Hulda on teini-ikäisen Dimman äiti, puolisonsa Jónin kanssa he yrittävät selvitä vanhemmuuden haasteista. Samaan aikaan kaukana Islannin maaseudulla elää myös pariskunta: Erla ja Einar. Heidän elämänsä on varsin erikoista: he elävät totaalisessa eristyksessä kaukana muista ihmisistä, kaukana sivistyksestä. Aina ei ole sähköäkään, eikä esimerkiksi ruokakauppaan lähetä hetken mielijohteesta. Elämä on varsin karua, lunta sataa päivästä toiseen. Eräänä päivänä heidän oveensa koputetaan, mikä käynnistää erikoisen tapahtumien sarjan.

Hulda ei ole tässä kirjassa niin valokeilassa ehkä kuin aiemmissa osissa. Tässä seurataan varsin tiiviisti Erlan ja Einarin elämää ja minä seurasin sitä kyllä suurella mielenkiinnolla. Askeettisuus, karuus ja kylmyys tuntuivat suorastaan omissa luissani ja ytimissänikin. Kirjan tunnelma on poikkeusellisen pahaenteinen. Juonta kuljetetaan sopivan määrätietoisella mutta rauhallisella tempolla ja mielestäni kirja o oikeasti aika jännittävä. Pidin tästä paljon ja odotan kovasti kirjailijan syksyllä ilmestyvää Lumisokea -kirjaa, joka aloittaa uuden sarjan. Näiden kolmen kirjan perusteella Jónasson kohoaa kyllä ehdottomasti suosikkidekkaristieni joukkoon!


★★★ ½

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Niina Repo: Anteeksianto

 

Niina Repo: Anteeksianto
Kustantaja: Wsoy, 2022
Sivuja: 305


Niina Repo on minulle entuudestaan vieras kirjailija, vaikka Anteeksianto onkin jo hänen kahdeksas romaaninsa. Tämän innoittamana en pidä lainkaan mahdottomana, että tutustuisin myös hänen aiempiin kirjoihinsa. 

Kirja kertoo perheestä, johon kuuluu äiti ja isä, Ossi ja Verna sekä heidän kouluikäinen lapsensa Vanamo. He löytävät unelmiinsa vastaavan talon ja ostavat sen omakseen. Kaiken pitäisi olla hyvin, myyjät kertoivat heille että talo on rakennettu huolellisesti, mitään ongelmia ei ole. Yhden huoneen katossa näkyy jotain tahraa, mitälie likaa tullut. Perhe asettuu asumaan taloon, he rakastuvat taloon. Vaan niin alkaa vähitellen melko pitkällinen alamäki: talosta ja sen kunnosta alkaa paljastua vähitellen yhtä ja toista. Ongelmia ja mutkia toisensa perään. Pitäisi ottaa lisää velkaa, jotta selviäisi talon remontoinnista. Vähitellen alkaa olla selvää, että perheen varat eivät riitä talon kunnostamiseen, vaikka heidän vanhempansakin ovat olleet taloudellisena tukena. Pitää ostaa uusi asunto ja myydä tämä vanha. Talon myyneet ihmiset eivät katso olevansa korvausvelvollisia, lakimiehestäkään ei tunnu olevan apua. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja huipentuvat aivan trilleriähipoviin tunnelmiin.

Alkuosa kirjasta sai hieman huokailemaan. Miten perhe ja oikeastaan jokainen sen jäsen tuntuu olevan niin tavattoman sinisilmäisiä? Lukiessa jo tekee mieli torua heidän valintojaan ja tekemisiään. Jos jotain niin kirja ainakin opettaa, miten ei kannata toimia, jos on ostamsassa taloa. Kirjan kertojaäänet vaihtelevat Vernan ja Vanamon välillä, mikä tutui toisaalta toimivalta ratkaisulta, toisaalta taas lapsen osuuksiin en ehkä niin täysin osannut samastua ja upputua. Lukujen välissä on pätkiä eräästä podcastista ja välillä myös muuan ikävämpi kertojaääni pääsee esille. Tähän liittyen omaa lukukokemustani kyllä heikensi vähän kirjaan nostettu nuorten tyttöjen hyväksikäyttö -teema. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen, mutta kuitenkin sellainen, mistä itse en ainakaan kovin yksityiskohtaisia kuvailuja välttämättä äitinä halua lukea. 

Kokonaisuutena kirja oli mielestäni hyvä. Se oli mukavan nopeatempoinen, mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Lopun jännitys kohotti kirjan ihan perinteisen ja tavallisen arkiproosan yläpuolelle, oli suorastaan jännittävää seurata mihin kaikki päättyy. Nuorten ihastusten ja kaverisuhteiden pohdintaa oli ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta ylipäätään lapsikertojat eivät usein ole minun mieleeni. Kirjaa lukiessani ajattelin monta kertaa, että tämä tarina toimisi elokuvana aivan upeasti! 


★★★ -

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Håkan Nesser: Sukujuhlat

 

Håkan Nesser: Sukujuhlat
Kustantaja: Tammi, 2011
Alkuteos: Människa utan hund, 2006
Suomentanut: Saara Villa
Sivuja: 510


Nyt minulla on missiona lukea uutuuksien seassa välillä myös vanhempia kirjoja. Monilla rakastamallani kirjailijalla on vielä paljon lukemattomia kirjoja, joita ei mukamas ehdi lukea kun kiinnostavia uutuuksia tulee niin paljon. Mutta nyt aion alkaa korjata asiaa ja aloitin tämän korjauksen Håkan Nesserin Barbadotti -sarjan ensimmäisestä osasta. Pidinkin siitä niin kovasti, että aion lukea sarjan vielä kokonaan.

Sukujuhlien alkuasetelma on nimensä mukaisesti sukujuhlat. Karl-Erik ja Rosemarie ovat eläkeikäinen pariskunta ja he järvestävät yhteiset syntymäpäiväjuhlat Karl-Erikille ja toiselle tyttäristä, Ebballe. Paikalle saapuu myös toki muu lähiperhe: Ebban mies ja kaksi poikaa, kyseenalaista mainetta niittänyt poika Robert sekä pariskunnan kolmas lapsi Kristina perheineen. Alku on kutkuttava, pariskunta on kuvattu varsin hykerryttävästi. Dekkarimielessä alku käynnistyy aika hitaasti, mutta minua se ei haitannut, koska Nesserillä on taito pitää lukija otteessa. Syntymäpäivien vietto käynnistyy. Ensin perheestä häviää yksi eikä hänestä kuulu mitään. No, ehkäpä hän vain otti hatkat. Mutta sitten häviää toinenkin perheenjäsen - jotain outoa tässä on. He tuntuvat molemmat hävinneet jälkiä jättämättä. Asiaa ryhtyy tutkimaan, kukas muukaan kuin Gunnar Barbadotti. Myös poliisi sai minut heti puolelleen - henkilönä hän on sopivan inhimillinen, ei suinkaan mikään ärsyttävä yli-ihminen tai perinteinen alkoholisoitunut erakko. 

Tämä ei ole mikään toimintajännäri, tapahtumat etenevät verkkaiseen tahtiin. Mutta aivan ehdottomasti tämä on dekkari minun makuuni, en kaipaa sinänsä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hienovarainen jännite on paljon kiinnostavampaa. Juoni on oivasti punottu, moniulotteinen ja jännittävä. Sanoisin, että henkilöiden ja ihmissuhteiden kuvailu on ehdottomasti dekkarien keskitasoa laadukkaampaa ja varmasti kirja sopii myös sellaisille, jotka eivät dekkareita niin paljoa lue. Håkan Nesser siirtyy tämän myötä vankasti minun lukulistalleni!


★★★ ½

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Vi for upp med mor, 2019
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 332


Sanottakoon heti alkuun: tässä minun tämän kirjakevään odotetuin kirja. Vuosi sitten ilmestynyt, sarjan ensimmäinen osa Lähdin veljen luo, oli yksi viime vuoden kirjakohokohdista ja annoinkin sille eniten ääniä Blogistanian Globaliassa. Lukukokemus oli aivan uniikki ja mieleenpainuva. Vielä vuotta myöhemmin kirja on mielessäni selkeänä.

Viedään äiti pohjoiseen jatkaa luontevasti edellisen kirjan tarinaa. Äitimuori on kuollut ja nyt hänen kaksi elossaolevaa lastaan, kirjan päähenkilö Jana sekä hänen veljensä Bror lähtevät toteuttamaan äidin viimeistä toivetta ja viemään häntä hautapaikalleen äidin kotikonnuille pohjoiseen. Jos näiden kaksossisarusten kotipaikkakunta Smålanger on jonkinlainen tuppukylä, ei tämä äidin kotipaikkakaan erityisen häävi ole. Kylässä kaikki tuntevat toisensa, mahdollisuuksia on vähän. Kylää hallitsee vahva uskonnollisuus ja yhteisöön kuuluvat myös äitimuorin sukulaiset. Tyypilliseen tapaan he toivottavat Janan ja Brorin avosylin tervetulleeksi, tosin sillä lisäehdolla että hekin liittyisivät yhteisöön mukaan. Siellä olisi tarjolla niin ystävyyttä, työtä ja rakkauttakin. Juuri sitä mitä kaksosilta vähän puuttuukin.

Jana ja Bror asettuvat toistaiseksi ainakin pohjoiseen oleskelemaan. Ohan heillä siellä jopa omaisuuttakin, nimittäin äitimuorin omistuksessa oleva talo, jossa harmikseen asuu kyllä sukulaisia, joilla ei ole aikomustakaan muuttaa pois. Jana tutustuu serkkuunsa, etsii töitä ja saa selville äidin ja äidin puolen suvun vaiheita. Kaikki on hirvittävän karua, ihmiset ovat hirvittävän karuja. Tämä varmaan on yksi kirjan ansioista, on varsin virkistävää (tämä termi on ehkä tässä yhteydessä vähän väärä, varsinaisesta virkistyksestä ehkä ei voi puhua) lukea  realistista ja hyvin uskottavaa kuvausta muistakin kuin keskiluokkaisista ihmisistä kuitenkaan ilman, että se olisi se varsinainen juttu ja mässäilyn aihe. Ja uskonnollisen yhteisön kuvaus on toki myös kiinnostavaa. Kaikki on kiellettyä, kaikkeen on vastaus jumala. 

Karin Smirnoff käyttää kirjoissaan kieltä, jonka veroista en ole kuunaan mistään lukenut. Samaan tapaan kuin edellisessäkin, varsinaiset oikeinkirjoitus- ja kielioppisäännöt on unohdettu ja se on aivan olennainen osa tarinaa mielestäni. Smirnofilla on oiva taito sanoittaa, olla avoin ja rehellinen. Kirja on raju, rujo, mutta hienoisia mustan huumorin pilkahduksiakin on havaittavissa. Niin, ja ennen kaikkea kirja on harvinaisen onnistunut, inhimillinen kuvaus elämästä ja kaksosten äitinä sydäntäni lämmittää myös kaksosuuden luonnehdinta; kuinka nämä kaksi kaksosta ovat omat erilliset ihmisensä, mutta kuitenkin jollain selittämättömällä tavalla samaa ja yhtä. Osat toisiansa. Tässäkin on syytä vielä lisäksi mainita, että kirjan suomennos on myös varsinainen taidonnäyte, tämän tyyppisen tekstin suomentaminen ei voi olla kovin yksinkertaista. Kirja jäi lopuksi melko erikoiseen kohtaan, odotan suurella innolla seuraavaa osaa ja ilokseni huomasin, että kirjasta lienee tekeillä myös tv-sarja.



★★★★

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Anna Jansson: Varjo kannoillasi

Anna Jansson: Varjo kannoillasi
Kustantaja: Gummerus, 2022
Alkuteos: Skuggan bakom dig, 2020
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 427


Aika tarkkaan vuosi sitten luin Anna Janssonin Kristoffer Bark -sarjan ensimmäisen osan, Katoavat jäljet. Pidin siitä niin paljon, että tartuin tähän sarjan kakkososaan mahdollisimman pian sen ilmestyttyä. Ja sarjan parissa aion ehdottomasti jatkaa myös jatkossakin!

Kristtoffer Bark, tuo omassa elämässään vähän räpiköivä, mutta karismaattinen poliisi työskentelee edelleen osastolla, jossa tutkitaan vanhoja, sivuun jääneitä juttuja. Varsinaiseen "etulinjaan" Kristofferia ei katsota vielä sopivaksi, elämänhallinta on ollut vähän mitä on tyttären menetyksen jälkeen. Edellisen kirjan tapahtumia vähän sivutaan ja jos nyt oikein muistelen, niin jo silloin Kristoffer kävi terapiassa Mia Bergerin luona, jota kohtaan Kristoffer tuntee vetoa. Nyt Kristoffer saa kaiveltavakseen jo kymmenen vuotta sitten surmatun naisen tapauksen, jota ei koskaan saatu ratkottua. Samaan aikaan lukija saa seurata Sara Bredowin elämää. Sara, poliisi hänkin, koki työssään vakavan loppuunpalamisen ja on nyt siinä pisteessä, ettei sairauslomalla ollessaankaan jaksa edes lasta viedä päiväkotiin. Kaikki on hänen miehensä harteilla. Elämä on hankalaa ja selvästi jollain on jotain heitä vastaan: Sarasta tehdään nimettömiä ilmiantoja sosiaalitoimeen. Raha-asiat on pielessä ja pian hän saa päätöksen, ettei sairauspäivärahaakaan voida enää maksaa. Mutta sitten tapahtuu jotain hyvin karmeaa ja odottamatonta ja Sarakin joutuu todellisen pelkonäytelmän armoille. Näyttää siltä, että jollakulla todellakin on jotain heitä vastaan.

Syksyn ja talven aikana lukemissani dekkareissa oli lähes kaikissa jotain ärsyttäviä elementtejä: harmitti kliseiset juonikulut, jo niin nähdyt henkilöt, samana toistuvat miljööt. Mutta tässä kirjassa ei ollut oikeastaan mitään, joka olisi saisi kokeneempaakaan dekkarilukijaa pyörittelemään silmiään tai huokailemaan. Se on jo paljon se! Eihän nämä nyt ehkä sellaisia huippudekkareita ole kuin esimerkiksi Stina Jacksonin dekkarit ovat, mutta selvästi mielestäni keskitasoa parempia. Olkoonkin, että välillä juonenkulku liikkuu lähellä uskottavuuden rajoja, mutta se nyt lienee jossain määrin väistämätöntä. Kukapa jaksaisi lukea jännityskirjaa kovin mitättömästä rikoksesta, täytyyhän tarinaan saada jonkinlaista twistiä. Kristofferista on helppo pitää ja muukin henkilökuvaus on onnistunutta. Sara ehkä poliisiksi oli paikka paikoin hieman turhankin avuton ja sai välillä minut lukijana vähän tuhisemaan, mutta toisaalta, enpä ole itse kokenut onneksi vastaavaa burnoutia tai joutunut samanlaisiin kiperiin tilanteisiin, joten vaikea kovin aukottomasti sanoa, kuinka sellaisissa tilanteissa kuuluisi toimia. Joka tapauksessa juoni on jännittävä, lukija harhautetaan epäilemään milloin ketäkin ja loppuratkaisu yllättää.

Suosittelen vahvasti ja jään innolla odottamaan sarjalle jatkoa!


★★★ +

maanantai 21. helmikuuta 2022

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat
Kustantaja: Otava, 2022
Sivuja: 192


Nyt on korkattu sitten kirjavuoden 2022 tuotanto uusimmalla Joel Haahtelalla. Ja kyllä sillä kelpasikin se korkata, kyseessä on aivan ihastuttava pienoisromaani, joka ilmeisesti on itsenäinen osa pienoisromaanien trilogiaa. Itse en ole aiempia lukenut, mutta se ei haitannut ollenkaan. Viimeisimmästä lukemastani Haahtelan kirjasta on aika tarkalleen kymmenen vuotta aikaa. En voi kuin ihmetellä ajan kulumista ja sitä, miksi en ole tässä välissä muita lukenut. 

Hyvin lyhyesti sanottuna kirja kertoo miehestä, joka saa soiton Jerusalemista saakka. Hänen veljensä on joutunut siellä sairaalaan. Mies lähtee empimättä auttamaan veljeään, joka on sairastunut erikoiseen Jerusalemin syndroomaan. Matkasta kehkeytyy mystinen, erikoinen ja ihmeellinen ja samalla mies matkaa myös menneeseensä: lapsuuteen, äitiin, kotiin. Hänet on irtisanottu töistään, mutta matkan hämmästyttävät käänteet kääntävät ajatukset muualle. 

Tähän erikoiseen matkaan ja erikoiseen Jerusalemiin uppouidin hämmästellen kirjan merkillisen omalaatuista tunnelmaa. Kirja herättää kysymyksiä: mihin voi lopulta luottaa? Voiko kertojaankaan luottaa? On paljon kokemuksia, aistimuksia ja tunteita - ne ovat eittämättä olemassa, mutta mikä on totta? Ja kirjan tarkoituskin on varmasti herättää näitä kysymyksiä antamatta niihin kuitenkaan ilmiselvää vastausta. Lukijalle jää varaa tulkita ja miettiä. 

Pidin kirjasta todella paljon. Haahtelan kirjoitustyyli ja kieli ovat upeita. Vähässä on sanottu paljon. Kaiken yllä on kiehtova mystinen tunnelma, johon lukija jää helposti leijumaan vielä kannet suljettuaankin.


★★★★ +

lauantai 19. helmikuuta 2022

Katriina Huttunen & Mari Pulkkinen: Suremisen taito

 

Katriina Huttunen & Mari Pulkkinen: Suremisen taito
Kustantaja: S & S, 2021
Sivuja: 288


Katriina Huttusen kaksi aiempaa teosta Surun istukka ja Mustaa valoa  ovat olleet minulle hyvin vaikuttavia ja mieleenjääviä lukukokemuksia. Ne ovat koskettaneet, vaikka omakohtaisia kokemuksia ei vastaavasta tragediasta olekaan. Huttusen tyyli kirjoittaa on niin omintakeinen ja monisyinen; sitä ei oikeastaan voi verrata kehenkään muuhun. Oli siis selvää, että halusin lukea myös Suremisen taidon

Sekä Huttusella että surukokemuksista väitöskirjankin tehneellä Pulkkisella on elämässään ollut suuria menetyksiä. Huttunen on menettänyt itsemurhan tehneen tyttärensä ja Pulkkinen kaksi vielä kohdussa olevaa lastaan. Menetykset ovat olleet hyvin erilaisia. Huttusen tytär on päättänyt itse kuolemisestaan, Pulkkinen taas on kohdannut sekä kohtukuoleman että myöhäisen raskaudenkeskeytyksen. Mutta kuten he kirjoittavatkin, suruja ei voi verrata, jokaisella on oma surunsa. 

Kirjan vahva viesti on, että surusta  ei tarvitse selviytyä. Ennemmin pitäisi opetella selviämään surussa. Suru on kirjan päähenkilö, sitä puhutellaan ja siitä puhutaan kuin kolmannesta persoonasta konsanaan ja sellainenhan se kirjoittajille varmasti onkin. Kirjan sanoma herättää minussa ristiriitaisiakin tunteita: toisaalta se on eittämättä varsin lohdullinen; ei tarvitse mennä eteenpäin, ei tarvitse suoriutua, surussa saa olla. Näinhän se on. Mutta varmasti, koska en (onneksi) ole joutunut kohtaamaan itse vastaavaa, heräsi myös ajatuksia siitä, että toisaalta se sama viesti on melko lohdutonkin: se ei anna toivoa (toivo on kirjassa nostettu esillekin pitkälti mustassa valossa), se ei kerro että sinä selviät. Mutta ehkä se jollekulle on kuitenkin se, mitä hän haluaakin kuulla? En tiedä. 

Suremisen taito on varsin koskettava. Huttusen ajatuksia on ollut jo aiemmissakin kirjoissa, mutta rakastan hänen tyyliään ja taitavaa kirjoittamistaan, minä en ainakaan väsy lukemaan hänen murheestaan. Tästä heräsinkin pohtimaan, että saammeko vielä lukea jotain häneltä tulevaisuudessa ja jos niin mitä? Pulkkinen kirjoittaa myös kauniisti, ehkä hieman analyyttisemmin, mikä ei toki olekaan ihme, onhan hän tutkija ja luennoitsija. Kirja antaa myös jonkinlaista ajateltavaa surijan kohtaavalle, on kyseessä sitten ammattilainen tai ihan vain vaikkapa tuttava. Toisaalta se myös tahtomattaan muistuttaa, kuinka lopulta vaikeaa on kohdata sureva ja onhan se luonnollistakin, koska jokainen surija on omanlaisensa. Ei ole yhtä kaavaa, minkä mukaan pitäisi toimia. 

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat surreet, tuntevat jonkun surevan tai ylipäätään sellaisille, jotka haluavat lukea kaunistelemattoman ja tärkeän kirjan.