tiistai 28. kesäkuuta 2022

Elizabeth Strout: Voi William!

 

Elizabeth Strout: Voi William!
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Oh William!, 2021
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 226


Elizabeth Strout on epäilemättä yksi tämän hetken suosikkikirjailijoitani. Toivon kovasti että hän jatkaa kirjoittamista vielä kauan! Suosikkini on ollut ehkä Olive Kitteridge, mutta kyllä Voi William! oli myös varsin mainio kirja.

Kirjassa päästään jälleen jo aiemmasta kirjasta tutun Lucy Bartonin pariin. Strout on aiemminkin ottanut kirjoihin mukaan henkilöitä aiemmista kirjoistaan ja tämä toimiikin vallan mainiosti. Lucystä en muistanut enää kovin paljoa, muistan että Nimeni on Lucy Barton -kirja kertoi hänen sairaalajaksostaan ja äitinsä kanssa jutustelusta. Nyt Lucy toimii kertojana ja pääkohde kerronnalle on hänen entinen miehensä William.

Ote ja henki kirjassa on stroutmaisen lempeä, henkilöihinsä myötätunnolla ja ymmärryksellä suhtautuva. Se että Williamia seurataan ja katsotaan hänen entisen rouvansa silmin on mielestäni raikas ja onnistunut kerrontatapa. Molemmat ovat menneet elämässään jo eron jälkeen eteenpäin, on uusia kumppaneita. Silti Lucyn ja Williamin välille on jäänyt poikkeuksellinen yhteys, mutta missään siirapissa ei sentään uida. Lucy hermostuu välillä Williamiin, hänen lapsellisuuteensa, huvittavuuteensa. Mutta hän tuntee Williamin hyvin, tietää hänen tapansa ja oikkunsa ja suhtautuu niihin varsin myötämielisesti ajatellen "Voi William!". Kirjassa Lucy ja William lähtevät muutamien sattumusten jälkeen yhteiselle matkalla josta seuraa muutamia sattumuksia lisää.

Pidin kirjasta, sen tunnelmasta, sen tyylistä. Pidin henkilöistä, he ovat niin kovin inhimillisiä. idin kirjan avioliittokuvauksesta, elämänkuvauksesta. Kirjasta jäi hyvä ja lämmin olo. 


★★★★ +

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö

 

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö
Kustantaja: Wsoy, 2022
Alkuteos: Londonflickan, 2021
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 368


Sarjan ensimmäinen osa, Pumpulienkeli, oli minulle viime vuoden yksi parhaimmista lukukokemuksista. Ja varmasti Lontoon tyttö tulee olemaan tämän kuluvan vuoden!

Kirja jatkaa luontevasti siihen mihin edellinen jäi. Lukijalle tarjoillaan alkuun pieni kertaus edellisen kirjan tapahtumista, mikä oli oikein oiva ratkaisu ja palautti muistiin kirjan henkilöt. Edellisessähän pääosassa oli Hilda, joka monien vaiheiden jälkeen päätyi töihin puuvillatehtaalle. Hän saa kaksi lasta: Gretan ja Jonnin ja tässä osassa puheenvuoron saa Greta. 

Gretassa ihastuttaa heti hänen tietynlainen poikkeuksellinen elämänmyönteisyys ja toiveikkuus. Voi miten suuria unelmia hänellä oli! Nuorena hän asui Tukholmassa, teki töitä perheen kotiapulaisena, sairaalassa hoitoapulaisena, ravintolassa... Hän kaipaa aina jonnekin muualle, omaa sijaa ei heti löydy. Mutta yksi isoista unelmista käy kuitenkin toteen: hän pääsee Lontooseen. Vaan miten Gretan tie sitten jatkuu? Gretan vaiheiden lisäksi lukijalle valotetan myös Gretan veljen Jonnin elämää ja lopuksi myös Gretan äidin Hildan.

Voi miten taitavasti tämäkin on kirjoitettu! Ja käännetty tottakai myös. Alakosken tyylissä on jotain aivan omanlaistaan, hänellä on jotenkin aito ja kirkas tapa kuvata henkilöidensä tunteita ja elämää. Kirjailija kuvaa ihan tavallista arkea tavalla, jota ainakin minä jaksaisin lukea loputtomiin. Kirja on upea, elämänmakuinen ja mieleenjäävä. Gretan elämänkulku herättää tunteita ja ajatuksia - elämä lopulta usein on korkeista odotuksista huolimatta melko tavallista.


★★★ ½

tiistai 17. toukokuuta 2022

Ragnar Jónasson: Sumu

Ragnar Jónasson: Sumu
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Mistur, 2017
Englanninnoksesta suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 262


Ragnar Jónassonin hieno dekkaritrilogia saa tämän myötä päätöksensä. Ja täytyy sanoa että tämä trilogia erottuu kyllä edukseen perusdekkarien joukosta monestakin syystä. Miljöönä Islanti on ihana ja niin erilainen kuin vaikkapa perinteisesti pohjoismaisissa dekkareissa tapatumapaikka yleensä. Päähenkilönä oleva Hulda -poliisi on myös aivan omanlaisensa: hänessä ei ole tyypillisiä kliseepiirteitä, vaan hän tuntuu henkilönä poikkeuksellisen samastuttavalta ja inhimilliseltä. Sarjan aikataso etenee persoonallisesti: sarjanhan aloitti ikääntyvänä poliisina toimiva Hulda ja myöhemmissä osissa mennään aina ajassa taaksepäin. 

Tässä kirjassa Hulda on teini-ikäisen Dimman äiti, puolisonsa Jónin kanssa he yrittävät selvitä vanhemmuuden haasteista. Samaan aikaan kaukana Islannin maaseudulla elää myös pariskunta: Erla ja Einar. Heidän elämänsä on varsin erikoista: he elävät totaalisessa eristyksessä kaukana muista ihmisistä, kaukana sivistyksestä. Aina ei ole sähköäkään, eikä esimerkiksi ruokakauppaan lähetä hetken mielijohteesta. Elämä on varsin karua, lunta sataa päivästä toiseen. Eräänä päivänä heidän oveensa koputetaan, mikä käynnistää erikoisen tapahtumien sarjan.

Hulda ei ole tässä kirjassa niin valokeilassa ehkä kuin aiemmissa osissa. Tässä seurataan varsin tiiviisti Erlan ja Einarin elämää ja minä seurasin sitä kyllä suurella mielenkiinnolla. Askeettisuus, karuus ja kylmyys tuntuivat suorastaan omissa luissani ja ytimissänikin. Kirjan tunnelma on poikkeusellisen pahaenteinen. Juonta kuljetetaan sopivan määrätietoisella mutta rauhallisella tempolla ja mielestäni kirja o oikeasti aika jännittävä. Pidin tästä paljon ja odotan kovasti kirjailijan syksyllä ilmestyvää Lumisokea -kirjaa, joka aloittaa uuden sarjan. Näiden kolmen kirjan perusteella Jónasson kohoaa kyllä ehdottomasti suosikkidekkaristieni joukkoon!


★★★ ½

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Niina Repo: Anteeksianto

 

Niina Repo: Anteeksianto
Kustantaja: Wsoy, 2022
Sivuja: 305


Niina Repo on minulle entuudestaan vieras kirjailija, vaikka Anteeksianto onkin jo hänen kahdeksas romaaninsa. Tämän innoittamana en pidä lainkaan mahdottomana, että tutustuisin myös hänen aiempiin kirjoihinsa. 

Kirja kertoo perheestä, johon kuuluu äiti ja isä, Ossi ja Verna sekä heidän kouluikäinen lapsensa Vanamo. He löytävät unelmiinsa vastaavan talon ja ostavat sen omakseen. Kaiken pitäisi olla hyvin, myyjät kertoivat heille että talo on rakennettu huolellisesti, mitään ongelmia ei ole. Yhden huoneen katossa näkyy jotain tahraa, mitälie likaa tullut. Perhe asettuu asumaan taloon, he rakastuvat taloon. Vaan niin alkaa vähitellen melko pitkällinen alamäki: talosta ja sen kunnosta alkaa paljastua vähitellen yhtä ja toista. Ongelmia ja mutkia toisensa perään. Pitäisi ottaa lisää velkaa, jotta selviäisi talon remontoinnista. Vähitellen alkaa olla selvää, että perheen varat eivät riitä talon kunnostamiseen, vaikka heidän vanhempansakin ovat olleet taloudellisena tukena. Pitää ostaa uusi asunto ja myydä tämä vanha. Talon myyneet ihmiset eivät katso olevansa korvausvelvollisia, lakimiehestäkään ei tunnu olevan apua. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja huipentuvat aivan trilleriähipoviin tunnelmiin.

Alkuosa kirjasta sai hieman huokailemaan. Miten perhe ja oikeastaan jokainen sen jäsen tuntuu olevan niin tavattoman sinisilmäisiä? Lukiessa jo tekee mieli torua heidän valintojaan ja tekemisiään. Jos jotain niin kirja ainakin opettaa, miten ei kannata toimia, jos on ostamsassa taloa. Kirjan kertojaäänet vaihtelevat Vernan ja Vanamon välillä, mikä tutui toisaalta toimivalta ratkaisulta, toisaalta taas lapsen osuuksiin en ehkä niin täysin osannut samastua ja upputua. Lukujen välissä on pätkiä eräästä podcastista ja välillä myös muuan ikävämpi kertojaääni pääsee esille. Tähän liittyen omaa lukukokemustani kyllä heikensi vähän kirjaan nostettu nuorten tyttöjen hyväksikäyttö -teema. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen, mutta kuitenkin sellainen, mistä itse en ainakaan kovin yksityiskohtaisia kuvailuja välttämättä äitinä halua lukea. 

Kokonaisuutena kirja oli mielestäni hyvä. Se oli mukavan nopeatempoinen, mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Lopun jännitys kohotti kirjan ihan perinteisen ja tavallisen arkiproosan yläpuolelle, oli suorastaan jännittävää seurata mihin kaikki päättyy. Nuorten ihastusten ja kaverisuhteiden pohdintaa oli ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta ylipäätään lapsikertojat eivät usein ole minun mieleeni. Kirjaa lukiessani ajattelin monta kertaa, että tämä tarina toimisi elokuvana aivan upeasti! 


★★★ -

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Håkan Nesser: Sukujuhlat

 

Håkan Nesser: Sukujuhlat
Kustantaja: Tammi, 2011
Alkuteos: Människa utan hund, 2006
Suomentanut: Saara Villa
Sivuja: 510


Nyt minulla on missiona lukea uutuuksien seassa välillä myös vanhempia kirjoja. Monilla rakastamallani kirjailijalla on vielä paljon lukemattomia kirjoja, joita ei mukamas ehdi lukea kun kiinnostavia uutuuksia tulee niin paljon. Mutta nyt aion alkaa korjata asiaa ja aloitin tämän korjauksen Håkan Nesserin Barbadotti -sarjan ensimmäisestä osasta. Pidinkin siitä niin kovasti, että aion lukea sarjan vielä kokonaan.

Sukujuhlien alkuasetelma on nimensä mukaisesti sukujuhlat. Karl-Erik ja Rosemarie ovat eläkeikäinen pariskunta ja he järvestävät yhteiset syntymäpäiväjuhlat Karl-Erikille ja toiselle tyttäristä, Ebballe. Paikalle saapuu myös toki muu lähiperhe: Ebban mies ja kaksi poikaa, kyseenalaista mainetta niittänyt poika Robert sekä pariskunnan kolmas lapsi Kristina perheineen. Alku on kutkuttava, pariskunta on kuvattu varsin hykerryttävästi. Dekkarimielessä alku käynnistyy aika hitaasti, mutta minua se ei haitannut, koska Nesserillä on taito pitää lukija otteessa. Syntymäpäivien vietto käynnistyy. Ensin perheestä häviää yksi eikä hänestä kuulu mitään. No, ehkäpä hän vain otti hatkat. Mutta sitten häviää toinenkin perheenjäsen - jotain outoa tässä on. He tuntuvat molemmat hävinneet jälkiä jättämättä. Asiaa ryhtyy tutkimaan, kukas muukaan kuin Gunnar Barbadotti. Myös poliisi sai minut heti puolelleen - henkilönä hän on sopivan inhimillinen, ei suinkaan mikään ärsyttävä yli-ihminen tai perinteinen alkoholisoitunut erakko. 

Tämä ei ole mikään toimintajännäri, tapahtumat etenevät verkkaiseen tahtiin. Mutta aivan ehdottomasti tämä on dekkari minun makuuni, en kaipaa sinänsä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hienovarainen jännite on paljon kiinnostavampaa. Juoni on oivasti punottu, moniulotteinen ja jännittävä. Sanoisin, että henkilöiden ja ihmissuhteiden kuvailu on ehdottomasti dekkarien keskitasoa laadukkaampaa ja varmasti kirja sopii myös sellaisille, jotka eivät dekkareita niin paljoa lue. Håkan Nesser siirtyy tämän myötä vankasti minun lukulistalleni!


★★★ ½

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Vi for upp med mor, 2019
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 332


Sanottakoon heti alkuun: tässä minun tämän kirjakevään odotetuin kirja. Vuosi sitten ilmestynyt, sarjan ensimmäinen osa Lähdin veljen luo, oli yksi viime vuoden kirjakohokohdista ja annoinkin sille eniten ääniä Blogistanian Globaliassa. Lukukokemus oli aivan uniikki ja mieleenpainuva. Vielä vuotta myöhemmin kirja on mielessäni selkeänä.

Viedään äiti pohjoiseen jatkaa luontevasti edellisen kirjan tarinaa. Äitimuori on kuollut ja nyt hänen kaksi elossaolevaa lastaan, kirjan päähenkilö Jana sekä hänen veljensä Bror lähtevät toteuttamaan äidin viimeistä toivetta ja viemään häntä hautapaikalleen äidin kotikonnuille pohjoiseen. Jos näiden kaksossisarusten kotipaikkakunta Smålanger on jonkinlainen tuppukylä, ei tämä äidin kotipaikkakaan erityisen häävi ole. Kylässä kaikki tuntevat toisensa, mahdollisuuksia on vähän. Kylää hallitsee vahva uskonnollisuus ja yhteisöön kuuluvat myös äitimuorin sukulaiset. Tyypilliseen tapaan he toivottavat Janan ja Brorin avosylin tervetulleeksi, tosin sillä lisäehdolla että hekin liittyisivät yhteisöön mukaan. Siellä olisi tarjolla niin ystävyyttä, työtä ja rakkauttakin. Juuri sitä mitä kaksosilta vähän puuttuukin.

Jana ja Bror asettuvat toistaiseksi ainakin pohjoiseen oleskelemaan. Ohan heillä siellä jopa omaisuuttakin, nimittäin äitimuorin omistuksessa oleva talo, jossa harmikseen asuu kyllä sukulaisia, joilla ei ole aikomustakaan muuttaa pois. Jana tutustuu serkkuunsa, etsii töitä ja saa selville äidin ja äidin puolen suvun vaiheita. Kaikki on hirvittävän karua, ihmiset ovat hirvittävän karuja. Tämä varmaan on yksi kirjan ansioista, on varsin virkistävää (tämä termi on ehkä tässä yhteydessä vähän väärä, varsinaisesta virkistyksestä ehkä ei voi puhua) lukea  realistista ja hyvin uskottavaa kuvausta muistakin kuin keskiluokkaisista ihmisistä kuitenkaan ilman, että se olisi se varsinainen juttu ja mässäilyn aihe. Ja uskonnollisen yhteisön kuvaus on toki myös kiinnostavaa. Kaikki on kiellettyä, kaikkeen on vastaus jumala. 

Karin Smirnoff käyttää kirjoissaan kieltä, jonka veroista en ole kuunaan mistään lukenut. Samaan tapaan kuin edellisessäkin, varsinaiset oikeinkirjoitus- ja kielioppisäännöt on unohdettu ja se on aivan olennainen osa tarinaa mielestäni. Smirnofilla on oiva taito sanoittaa, olla avoin ja rehellinen. Kirja on raju, rujo, mutta hienoisia mustan huumorin pilkahduksiakin on havaittavissa. Niin, ja ennen kaikkea kirja on harvinaisen onnistunut, inhimillinen kuvaus elämästä ja kaksosten äitinä sydäntäni lämmittää myös kaksosuuden luonnehdinta; kuinka nämä kaksi kaksosta ovat omat erilliset ihmisensä, mutta kuitenkin jollain selittämättömällä tavalla samaa ja yhtä. Osat toisiansa. Tässäkin on syytä vielä lisäksi mainita, että kirjan suomennos on myös varsinainen taidonnäyte, tämän tyyppisen tekstin suomentaminen ei voi olla kovin yksinkertaista. Kirja jäi lopuksi melko erikoiseen kohtaan, odotan suurella innolla seuraavaa osaa ja ilokseni huomasin, että kirjasta lienee tekeillä myös tv-sarja.



★★★★

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Anna Jansson: Varjo kannoillasi

Anna Jansson: Varjo kannoillasi
Kustantaja: Gummerus, 2022
Alkuteos: Skuggan bakom dig, 2020
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 427


Aika tarkkaan vuosi sitten luin Anna Janssonin Kristoffer Bark -sarjan ensimmäisen osan, Katoavat jäljet. Pidin siitä niin paljon, että tartuin tähän sarjan kakkososaan mahdollisimman pian sen ilmestyttyä. Ja sarjan parissa aion ehdottomasti jatkaa myös jatkossakin!

Kristtoffer Bark, tuo omassa elämässään vähän räpiköivä, mutta karismaattinen poliisi työskentelee edelleen osastolla, jossa tutkitaan vanhoja, sivuun jääneitä juttuja. Varsinaiseen "etulinjaan" Kristofferia ei katsota vielä sopivaksi, elämänhallinta on ollut vähän mitä on tyttären menetyksen jälkeen. Edellisen kirjan tapahtumia vähän sivutaan ja jos nyt oikein muistelen, niin jo silloin Kristoffer kävi terapiassa Mia Bergerin luona, jota kohtaan Kristoffer tuntee vetoa. Nyt Kristoffer saa kaiveltavakseen jo kymmenen vuotta sitten surmatun naisen tapauksen, jota ei koskaan saatu ratkottua. Samaan aikaan lukija saa seurata Sara Bredowin elämää. Sara, poliisi hänkin, koki työssään vakavan loppuunpalamisen ja on nyt siinä pisteessä, ettei sairauslomalla ollessaankaan jaksa edes lasta viedä päiväkotiin. Kaikki on hänen miehensä harteilla. Elämä on hankalaa ja selvästi jollain on jotain heitä vastaan: Sarasta tehdään nimettömiä ilmiantoja sosiaalitoimeen. Raha-asiat on pielessä ja pian hän saa päätöksen, ettei sairauspäivärahaakaan voida enää maksaa. Mutta sitten tapahtuu jotain hyvin karmeaa ja odottamatonta ja Sarakin joutuu todellisen pelkonäytelmän armoille. Näyttää siltä, että jollakulla todellakin on jotain heitä vastaan.

Syksyn ja talven aikana lukemissani dekkareissa oli lähes kaikissa jotain ärsyttäviä elementtejä: harmitti kliseiset juonikulut, jo niin nähdyt henkilöt, samana toistuvat miljööt. Mutta tässä kirjassa ei ollut oikeastaan mitään, joka olisi saisi kokeneempaakaan dekkarilukijaa pyörittelemään silmiään tai huokailemaan. Se on jo paljon se! Eihän nämä nyt ehkä sellaisia huippudekkareita ole kuin esimerkiksi Stina Jacksonin dekkarit ovat, mutta selvästi mielestäni keskitasoa parempia. Olkoonkin, että välillä juonenkulku liikkuu lähellä uskottavuuden rajoja, mutta se nyt lienee jossain määrin väistämätöntä. Kukapa jaksaisi lukea jännityskirjaa kovin mitättömästä rikoksesta, täytyyhän tarinaan saada jonkinlaista twistiä. Kristofferista on helppo pitää ja muukin henkilökuvaus on onnistunutta. Sara ehkä poliisiksi oli paikka paikoin hieman turhankin avuton ja sai välillä minut lukijana vähän tuhisemaan, mutta toisaalta, enpä ole itse kokenut onneksi vastaavaa burnoutia tai joutunut samanlaisiin kiperiin tilanteisiin, joten vaikea kovin aukottomasti sanoa, kuinka sellaisissa tilanteissa kuuluisi toimia. Joka tapauksessa juoni on jännittävä, lukija harhautetaan epäilemään milloin ketäkin ja loppuratkaisu yllättää.

Suosittelen vahvasti ja jään innolla odottamaan sarjalle jatkoa!


★★★ +

maanantai 21. helmikuuta 2022

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat
Kustantaja: Otava, 2022
Sivuja: 192


Nyt on korkattu sitten kirjavuoden 2022 tuotanto uusimmalla Joel Haahtelalla. Ja kyllä sillä kelpasikin se korkata, kyseessä on aivan ihastuttava pienoisromaani, joka ilmeisesti on itsenäinen osa pienoisromaanien trilogiaa. Itse en ole aiempia lukenut, mutta se ei haitannut ollenkaan. Viimeisimmästä lukemastani Haahtelan kirjasta on aika tarkalleen kymmenen vuotta aikaa. En voi kuin ihmetellä ajan kulumista ja sitä, miksi en ole tässä välissä muita lukenut. 

Hyvin lyhyesti sanottuna kirja kertoo miehestä, joka saa soiton Jerusalemista saakka. Hänen veljensä on joutunut siellä sairaalaan. Mies lähtee empimättä auttamaan veljeään, joka on sairastunut erikoiseen Jerusalemin syndroomaan. Matkasta kehkeytyy mystinen, erikoinen ja ihmeellinen ja samalla mies matkaa myös menneeseensä: lapsuuteen, äitiin, kotiin. Hänet on irtisanottu töistään, mutta matkan hämmästyttävät käänteet kääntävät ajatukset muualle. 

Tähän erikoiseen matkaan ja erikoiseen Jerusalemiin uppouidin hämmästellen kirjan merkillisen omalaatuista tunnelmaa. Kirja herättää kysymyksiä: mihin voi lopulta luottaa? Voiko kertojaankaan luottaa? On paljon kokemuksia, aistimuksia ja tunteita - ne ovat eittämättä olemassa, mutta mikä on totta? Ja kirjan tarkoituskin on varmasti herättää näitä kysymyksiä antamatta niihin kuitenkaan ilmiselvää vastausta. Lukijalle jää varaa tulkita ja miettiä. 

Pidin kirjasta todella paljon. Haahtelan kirjoitustyyli ja kieli ovat upeita. Vähässä on sanottu paljon. Kaiken yllä on kiehtova mystinen tunnelma, johon lukija jää helposti leijumaan vielä kannet suljettuaankin.


★★★★ +

lauantai 19. helmikuuta 2022

Katriina Huttunen & Mari Pulkkinen: Suremisen taito

 

Katriina Huttunen & Mari Pulkkinen: Suremisen taito
Kustantaja: S & S, 2021
Sivuja: 288


Katriina Huttusen kaksi aiempaa teosta Surun istukka ja Mustaa valoa  ovat olleet minulle hyvin vaikuttavia ja mieleenjääviä lukukokemuksia. Ne ovat koskettaneet, vaikka omakohtaisia kokemuksia ei vastaavasta tragediasta olekaan. Huttusen tyyli kirjoittaa on niin omintakeinen ja monisyinen; sitä ei oikeastaan voi verrata kehenkään muuhun. Oli siis selvää, että halusin lukea myös Suremisen taidon

Sekä Huttusella että surukokemuksista väitöskirjankin tehneellä Pulkkisella on elämässään ollut suuria menetyksiä. Huttunen on menettänyt itsemurhan tehneen tyttärensä ja Pulkkinen kaksi vielä kohdussa olevaa lastaan. Menetykset ovat olleet hyvin erilaisia. Huttusen tytär on päättänyt itse kuolemisestaan, Pulkkinen taas on kohdannut sekä kohtukuoleman että myöhäisen raskaudenkeskeytyksen. Mutta kuten he kirjoittavatkin, suruja ei voi verrata, jokaisella on oma surunsa. 

Kirjan vahva viesti on, että surusta  ei tarvitse selviytyä. Ennemmin pitäisi opetella selviämään surussa. Suru on kirjan päähenkilö, sitä puhutellaan ja siitä puhutaan kuin kolmannesta persoonasta konsanaan ja sellainenhan se kirjoittajille varmasti onkin. Kirjan sanoma herättää minussa ristiriitaisiakin tunteita: toisaalta se on eittämättä varsin lohdullinen; ei tarvitse mennä eteenpäin, ei tarvitse suoriutua, surussa saa olla. Näinhän se on. Mutta varmasti, koska en (onneksi) ole joutunut kohtaamaan itse vastaavaa, heräsi myös ajatuksia siitä, että toisaalta se sama viesti on melko lohdutonkin: se ei anna toivoa (toivo on kirjassa nostettu esillekin pitkälti mustassa valossa), se ei kerro että sinä selviät. Mutta ehkä se jollekulle on kuitenkin se, mitä hän haluaakin kuulla? En tiedä. 

Suremisen taito on varsin koskettava. Huttusen ajatuksia on ollut jo aiemmissakin kirjoissa, mutta rakastan hänen tyyliään ja taitavaa kirjoittamistaan, minä en ainakaan väsy lukemaan hänen murheestaan. Tästä heräsinkin pohtimaan, että saammeko vielä lukea jotain häneltä tulevaisuudessa ja jos niin mitä? Pulkkinen kirjoittaa myös kauniisti, ehkä hieman analyyttisemmin, mikä ei toki olekaan ihme, onhan hän tutkija ja luennoitsija. Kirja antaa myös jonkinlaista ajateltavaa surijan kohtaavalle, on kyseessä sitten ammattilainen tai ihan vain vaikkapa tuttava. Toisaalta se myös tahtomattaan muistuttaa, kuinka lopulta vaikeaa on kohdata sureva ja onhan se luonnollistakin, koska jokainen surija on omanlaisensa. Ei ole yhtä kaavaa, minkä mukaan pitäisi toimia. 

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat surreet, tuntevat jonkun surevan tai ylipäätään sellaisille, jotka haluavat lukea kaunistelemattoman ja tärkeän kirjan.



tiistai 8. helmikuuta 2022

Jonathan Franzen: Crossroads

 

Jonathan Franzen: Crossroads
Kustantaja: Siltala, 2021
Alkuteos: Crossroads, 2021
Suomentanut: Raimo Salminen
Sivuja: 626


Tämän melko massiivisen kirjan kanssa kulutinkin usemman viikon. Kirjassa on paljon sivuja ja lisäksi se teksti on melko tiivistä. Mutta ei ajankulu minua haitannut, päinvastoin! Kyllä sitä näin oivan kirjan parissa helposti viihtyy tovin jos toisenkin. Tämä oli ensikosketukseni Franzeniin, vaan eipä varmasti viimeinen. Onneksi hyllyssäni odotteleekin kirjailijan aikaisempi suomennos, Vapaus.

Crossroads kertoo Hildebrandtin perheestä. Perheeseen kuuluu äiti Marion, isä Russ sekä neljä lasta: Clem, Becky, Perry ja Judson. Mikä mainio perhe! Jokaisella aivan omat karikkonsa, haasteensa ja ongelmansa. Clem, joka lapsista vanhimpana tekee valintoja, joita vanhempien on vaikea hyväksyä. Kaikkien ihailema Becky, joka kuningattaren lailla hallitsee ympäristöään. Huumeiden kanssa touhuava Perry, joka on älykäs, mutta sekään ei aina riitä. Judson pienimpänä jää kirjassa muiden varjoon. Russilla on vahva usko korkeimpiin voimiin, mutta heikko itsehillintä. Hän on yhä enevästi rakastumassa toiseen naiseen. Perheenäiti Marion on minun suosikkini. Hänen kimurantti persoonsa, erikoinen taustansa ja kaikki se itsevarmuus ja ylipäätään ote ja asenne elämään hurmasi minut. Miten perheen käy? Jokainen on kirjan nimen mukaisesti jonkinlaisessa risteyksessä, mutta minkä tien kukin valitsee? Eletään 1970 -luvun alkupuolta ja ajan henki on vahvasti läsnä: ilmiöt, tapahtumat, ruuat, vaatteet, tavarat. Ajankuvaa oli varsin kiinnostavaa lukea, vaikka itse ei kyseistä aikaa olekaan elänyt. 

Crossroads on hieno kirja ihmismielestä, uskosta, avioliitosta ja elämän valinnoista. Franzen on aivan mestarillinen henkilöhahmojen tekijä, jokainen heistä maalautui ainakin minulle lukijana varsin uskottavana ja inhimillisenä kaikkine heikkouksineen. Aivan kuin olisin tutustunut oikeastikin uusiin ihmisiin. Franzenilla on mahtava taito kuvailla ihmismielen liikkeitä ja tehdä hykerryttäviä havaintoja lämmin pilke silmäkulmassa. Todettakoon myös, että jo maallikkokin ymmärtää, että tässä on myös kirjan kääntäjä tehnyt aivan erinomaista työtä, joten kiitokset onnistuneesta lukukokemuksesta kuuluu Franzenin lisäksi myös Raimo Salmiselle. Olihan kirja melko runsas, hipoi liiankin runsasta (tai pitkää ainakin, joskaan minä en muutoinkaan lukeudu suurimpiin tiiliskivikirjojen ystäviin), mutta toisaalta, juuri se runsaus teki tästä kokonaisuuden. Iso kirja, iso lukukokemus (ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, tämä on vasta alkusoittoa ja trilogian ensimmäinen osa)!


★★★★ ½


lauantai 8. tammikuuta 2022

Kirsi Ranin: Lukupiiri

Kirsi Ranin: Lukupiiri

Kustantaja: Nemo, 2021

Sivuja: 220


Mahtavaa, kirjamaailmassa on todellakin täytetty taas yksi aukko: lukupiireistä on julkaistu oma kirja. Kirjailija, Kirsi Ranin, pitää myös ihastuttavaa Kirsin Book Club -kirjablogia. Lukupiiri -kirja on kattava ohjeistus siihen, miten lukupiiri perustetaan ja miten sitä käytännössä toteutetaan. Se myös kertoo lukijalle, miksi lukupiiri kannattaa perustaa. Mistä jäseniä lukupiiriin? Missä lukupiiriä voi pitää? 

Kirjan taitos ja ulkoasu on selkeä ja helppolukuinen. Luvut ovat jäsennelty oivallisesti ja kaikki on otettu huomioon: jopa lukupiiritarjoilut on nostettu esille, eikä suotta. Se ei ole suinkaan kovin pieni osa lukupiiri-istuntoa! Aivan erityisen oivallinen on selkeisiin kategoriohin jaoteltu kirjavinkkilista. Listattuna löytyy monenmoisen genren kirjoja, mistä varmasti moni lukupiiri hyötyy. Totuus on kuitenkin, etteivät kaikki, hyvätkään kirjat, ole välttämättä hyviä lukupiirikirjoja. Toisaalta taas itselle ei niin mieluisa lukukokemus voi toimia lukupiirissä mainiosti ja herättää paljon keskustelua. 

Tämä viehättävä teos sai minutkin kaipaamaan lukupiiriä ja muistelemaan lämmöllä lukupiiriä, johon joskus kuuluin. Toivottavasti vielä joskus olisi mahdollisuus osallistua ihan oikeaan lukupiiriin - harva asia on niin arvokasta kuin päästä keskustelemaan kirjoista, siitä rakkaimmasta harrastuksesta, jonkun hengenheimolaisen kanssa ♥.

torstai 6. tammikuuta 2022

Hanna Ryti: Eron kuvia

 

Hanna Ryti: Eron kuvia
Kustantaja: Siltala, 2021
Sivuja: 264


Hanna Ryti on minulle uusi tuttavuus. Tässä uusimmassaan hän kuvaa keski-ikäisen tai ainakin keski-ikää lähestyvän pariskunnan eroa ja matkaa siihen. Aihe on haastava, koska siitä on vaikeaa kirjoittaa jotain, mitä ei olisi kirjoitettu, sanoa jotain mitä ei olisi jo sanottu. Lähiaikoina lukemistani kirjoista ehkä eniten tulee mieleen Saara Turusen Järjettömiä asioita. Sanoisin, että Ryti on kuitenkin onnistunut hyvin haasteessa ja kirja pitää lukijan hyvin otteessaan.

Kirjaa kertoo kaksi ihmistä, pääasiassa perheen äiti, mutta isäkin pääsee kertojaäänenä kuuluviin säännöllisesti. Lukujen välissä tutkitaan ikään kuin valokuvia heidän elämänsä ja parisuhteensa varrelta. Tämä kahden kertojaäänen vaihtelu toimi hyvin ja muistuttaakin oivasti lukijaa siitä, kuinka asioilla on niin monta totuutta kuin on kokijaakin. Ja jopa pitkässäkin parisuhteessa, jossa molemmat kuvittelevat tuntevansa toisen läpikotaisesti, saattaa kuitenkin tulla tehneeksi toisesta tulkintoja ja päätelmiä, jotka eivät olekaan totta. Kirja muistuttaa siitä, että ero ei ole vain ero, se on iso risteys, jonka haarat ulottuvat moneen ihmiseen ja vaikuttaa niin moneen asiaan.

Kieli kirjassa on sopivan helppolukuista, mutta ei kuitenkaan höttöistä, eikä kirja ole viihteellinen. Mielestäni tunnetiloja, ylä- ja alamäkiä osataan sanoittaa taitavasti - myös arempia ja tabuina pidettyjä ajatuksia käsitellään rohkeasti. Uskon että Eron kuvia toimii kirjana niin parisuhteessa oleville, eroa harkiseville, eroaville ja joskus eronneille. Eli siis oikeastaan melkein kenelle vaan ja samastumiskohteita on helppo löytää. Kirja kuvaa niin osuvasti sen tyyppisiä parisuhdeongelmia, joita on varmasti kaikkien ollut elämässään hankala välttää sekä käsittelee kiinnostavasti myös lapsuuden vaikutusta myöhempiin ihmissuhteisiin. Ja kaikenlisäksi se voi tuoda myös lukijalle lohtua, monen karikon jälkeen on kuitenkin edelleen mahdollista saapua juuri siihen oikeaan satamaan.


★★★★

lauantai 1. tammikuuta 2022

Miriam Toews: Naiset puhuvat

 

Miriam Toews: Naiset puhuvat
Kustantaja: S&S, 2021
Alkuteos: Women Talking, 2018
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Sivuja: 232


Naiset puhuvat vaikutti aiheen perusteella kiinnostavalta ja eksoottiselta. Tällaisistä pienistä, erikoisista uskonnollisista yhteisöistä ei tule suinkaan liikaa luettua. Mennoniitoista en ole koskaan kuullutkaan. Ajatus pienestä ja salaisesta naisten kokoontumisesta on kiehtova.

Tapahtumat sijoittuvat Molotschna -nimiseen paikkaan, joka on varsin mielenkiintoinen miljöö. Kirjan nimi, Naiset puhuvat, kuvaa kyllä melko kattavasti kirjan sisällön: siinä tosiaan naiset puhuvat oikeastaan koko kirjan verran. Pieni porukka naisia on kokoontunut yhteen ja he pohtivat että lähtevätkö he yhteisöstä vai jäävätkö he. Tämän aiheen ympärillä kirja kiersi käytännössä koko ajan, jopa toistoksi asti. Kyllähän tämä pienen jännitysasetelman kirjaan toi, että mihin naiset nyt sitten päätyvät, mutta kokonaisuutena lukukokemusta häiritsi eräänlainen kapeus. Yhteisöstä ja ympäristöstä olisin lukenut mielelläni enemmänkin. En varmasti ole ainoa lukija, joka kirjan luettuaan päätyy nettiin tutkimaan, että mikäs tämä tällainen juttu oikein onkaan. Myös henkilöihin olisin halunnut vielä paremmin tutustua, nyt nimet jäivät melko sekavaksi sumpuksi enkä aina meinannut olla oikein kärryillä, että kuka on kuka. Kertojana kirjana toimii muuan nuorukainen, August Epp. Tapahtumat on saatava kirjatuiksi, mutta naiset eivät osaa kirjoittaa. August kertojaäänenä toimi mielestäni hyvin ja ikään kuin avasi lukijan maailmaa lisää.

Kirjan mahdottoman mielenkiintoinen aihe jäi myös hieman melko raskassoutuisen luettavuuden alle. Minulla meni monta päivää lukea tämä pienehkö kirja ja lukeminen tuntui hitaalta ja työläältä. Mutta oli kirjassa hyvääkin: se on tärkeä puheenvuoro alistuksen ja naisten aseman puolesta. Tällaiset pienet suljeutut yhteisöt voivat luoda melko otollisen maaperän aivan omien lakien noudattamiseen. Tärkeää, että joku avaa suunsa ja samalla lukijoiden silmät. Onhan se järkyttävää, että moista voi tapahtua tässä ajassa, mitä elämme nyt ja kuinka tietämättömiä nämä naiset muusta maailmasta ovat. Kaikista kauheuksista huolimatta naisissa elää lämpö, niin toisiaan kuin lapsiaankin kohtaan ja dialogi saa myös surkeuksien keskellä iloisia huumorinpilkahduksia. Kansiliepeen perusteella tästä on tekeillä elokuvakin ja sen aion ehdottomasti katsoa!


★★ ½