lauantai 30. maaliskuuta 2013

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli
Kustantaja: WSOY, 2013
Alkuteos: De stiefmoeder, 2011
Suomentanut: Sanna van Leeuwen
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 205

Claire on nelikymppinen naimisissa oleva nainen. Hän on yhden murrosikäisen tytön äitipuoli ja tilkkutaiteilija. Kyllä, hän tekee taidetta tilkkutöistä! Hän on isokokoinen nainen ja herättää muissa pelonsekaista kunnioitusta määrätietoisuudellaan ja itsevarmuudellaan. Nyt hän on lähtenyt pienelle reissulle näyttelynsä avajaisiin, mutta ikävä kyllä perheriidan siivittämänä. Hänen miehensä Axel on nimittäin juuri vahingossa löytänyt erään lappusen, josta hän järkyttyy ikihyviksi ja suutuspäissään laukoo anteeksiantamattoman sutkautuksen vaimolleen. Mistä tässä lappusessa oikeastaan on kyse? Lappusesta, joka loppujen lopuksi oikoo perheen sisäiset jännitteet uomiinsa.

Kirjan takakannessa on paljastettu juonesta hämmentävän paljon. Tämä "asia" selviää kirjassa vasta noin puolenvälin tuntumassa, mikä saa aikaan sen, että alkupuoli menee ikäänkuin hieman odotellessa. Ja itse asiassa takakansi saa myös lukijan arvaamaan, mistä oikeastaan on kyse. Harmi, uskon ainakin, että ilman sitä kirjassa olisi ollut enemmän jännitettä ja kiinnostavuutta. Valitettavasti kirjan loppukin oli mitä ennalta-arvattavin.

Hyvä äitipuoli käsittelee kiinnostavia teemoja parisuhteesta vanhemmuteen ja puolivanhemmuuteen. Pidin myös ratkaisusta, että kirja oli jaettu osiin ja kukin päähenkilöistä pääsi vuorollaan ääneen. Hieman yllätyin, että kirja on niinkin kepeä. Tyyli, jossa henkilö ikään kuin puhuttelee itse itseään (”Ylös siitä, Claire”, ”Ajattele hyviä puolia, Claire”) sekä siellä täällä vilahtelevat englanninkieliset lausahdukset tuovat mieleeni itse asiassa hyvinkin viihteellisen romaanin. Uskon, että Dorresteinin tyyli ja erityisesti sen huumori jakavat lukijoita kahteen leiriin. Olen varma, että monia se huvittaa ja viihdyttää, vaikka itse koinkin sen hieman naiivina ja paikoittain jopa ärsyttävänä.

Clairessa henkilönä oli minusta potentiaalia, mutta hieman se sortui kuitenkin liiallisuuteen ja ylilyöntiin. Mukavaa, että päähenkilönä on tälläinen ns. epätäydellinen ihminen, mutta se oli sitä mielestäni hieman liian alleviivaavasti. Axel ja hänen tyttärensä Josefien jäivät värittömämmiksi.

Kirja ei missään nimessä ollut vain negatiivinen kokemus. Se oli nopea- ja helppolukuinen ja paikoittain viihdyinkin sen parissa. Olen varma, että moni muu nauttii tämän tyyppisestä kepeästä ja humoristisesta, mutta kuitenkin pohdiskelevasta kirjasta enemmän, joten suosittelen kuitenkin ennakkoluulottomasti tarttumaan tähän!


★★ +

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa
Kustantaja: Otava, 2013
Alkuteos: The Land of Decoration, 2012
Suomentanut: Marianna Kurtto
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 336

Judith McPherson on kymmenenvuotias tyttö, joka elää isänsä kanssa kahden. Äiti on menehtynyt jo aikoja sitten. He kuuluvat tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön, joka velvoittaa heitä lukemaan raamattua säännöllisesti, käymään kokouksissa ja jakamaan tietoa muille käymällä heidän oviensa takana säännöllisesti esitteiden kanssa.

Isän mukaan he elävät vääryksien luolassa, mikä pitääkin paikkansa melko hyvin. Uskonnollinen tausta ja isän maine kaupungissa lakkorikkurina ovat edesauttaneet varmasti Judithia joutumaan koulukiusaamisen uhriksi. Hän saa kokea päivittäin koulussa niin pientä jäynäntekoa kuin jopa tappouhkauksia. Asiat heilahtavat hetkeksi parempaan päin, kun laput silmillä elävä opettaja jää pois ja hänen tilallensa tulee nuori ja oikeudenmukainen rouva Pierce. Mutta hän voi vaikuttaa tapahtumiin vain koulussa, kiusaajat kun ovat siirtyneet vainoamaan Judithia ja hänen isäänsä heidän kotikulmilleen. Ratkaisua ei löydy ja Judith ei voi vastustaa kiusausta ottaa oikeutta omiin käsiinsä.

Koko tarina on kirjoitettu Judithin näkökulmasta. Olen hieman ennakkoluuloinen lapsikertojaääntä kohtaan, mutta tässä se toimi hyvin ja oli uskottavaa. Tyyli ei ollut liian lapsellinen tai turhaannuttavan naivi, vaan ehkä ennemminkin aavistuksen pikkuvanha. Ja Judithan on ikäisekseen varsin fiksu tyttö! Vaikka Ihana maa onkin helppolukuinen, ei se ole silti suinkaan höttöinen, vaan sisältää paljon hienoja ajatuksia ja tunteita.Kirja on jaettu lyhyisiin lukuihin, mikä teki lukemisesta varsin miellyttävää.

Jo etukäteen olin kovin kiinnostunut kirjasta juuri siksi, että siinä kuvataan Jehovan todistajien yhteisössä elämistä. Kiinnostavaa se olikin, vaikkei ehkä sisällöllisesti kovin paljoa uutta tuonutkaan. Pidin siitä, että yhteisön jäseniä ei suinkaan esitetty pelkästään negatiivisessa valossa ja samalla sorruttu eräänlaiseen mässäilyyn.

Vielä tärkeämpi teema kirjassa oli kuitenkin koulukiusaaminen, jonka kuvaus olikin vaikuttavaa ja koskettavaakin. Tapahtumat herättivät suuria tunteita ja koin paikoittain itsekin melkoista vihaa kiusaajia kohtaan ja aloin taas kerran ajatella sitä, kuinka hankalaa kiusaamiseen on puuttua, mutta kuinka tärkeää puuttuminen kuitenkin on.

Pidin siis Ihanasta maasta kovasti ja olen varsin tyytyväinen, että tämän luin. Kirja olisi jo hiponut täydellisyyttä, ellei loppu olisi ollut aavistuksen liian dramaattinen, ainakin minun makuuni. Suosittelen aivan ehdottomasti lukemaan!


★★★★ ½


Muita lukeneita: Elma Ilona, Susa, Katja, Maria

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
Kustantaja: Gummerus, 2013
Alkuteos: Afterwards, 2011
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 481

On liikuntapäivä. Grace odottelee lapsiaan koulun pihalla. Yhtäkkiä hän huomaa, että koulusta nousee savua. Toinen hänen lapsistaan, Adam, on onneksi ulkona, mutta tytär Jenny on koulussa sisällä. Grace syöksyy pelastamaan tytärtään palavaan kouluun, mutta menettää kuitenkin sisällä tajuntansa. Pian selviää, että kyseessä on ollut tuhopoltto. Mutta miksi? Onko kyseessä vakuutuspetos, koulu kun on yksityinen bisnestä tekevä yhtiö? Vai onko asialla ollut joku kouluampujan tyyppinen oppilas? Onko hyökkäys tehty nimenomaan Gracen tytärtä vastaan, koska yleisesti oli tiedossa, että hän on tapahtumahetkellä koulussa lähes yksin?

Grace ja hänen tyttärensä Jenny kiidätetään sairaalaan, molemmat henkitoreissaan. Mutta sabotaasi ei jää siihen, joku nimittäin käy kopeloimassa Jennyn letkuja sairaalassa. Selviää myös, että Jenny on aiemmin saanut vihapostia. Kenellä on näin suuria kaunoja Jennyä kohtaan? Ja koko ajan kello tikittää. Jenny nimittäin tarvitsee uuden sydämen, jotta voi selvitä...

Huh, olipas luku-urakka! Luin nimittäin kirjaa noin kahden viikon ajan, mikä on jopa minulle melkoisen pitkä aika. Tarina on kyllä varsin koukuttava, mutta kirjailija sortuu mielestäni kuitenkin aivan liialliseen toistoon ja lukijalle selittelyyn. Moni juonen kannalta tärkeä asia kerrottiin alleviivaten useita kertoja, uskon että vähempikin olisi riittänyt. Junnaamista oli mielestäni muutenkin. Vaikka periaatteessa koko ajan jotain tapahtuikin, mielestäni tiivistämisen varaa olisi ollut silti runsaastikin. Lähes viisisataasivuinen dekkari saa olla jo poikkeuksellisen hyvä, jottei lukija puutuisi.

Lukukokemuksena Mitä jäljelle jää oli kuitenkin toistostaan ja alleviivauksestaan huolimatta ihan kelpo, vaikka pari sataa sivua lyhyempänä se olisi ollut varmasti vielä parempi. Hieman hämmennyin ratkaisusta, jossa Grace ja Jenny elävät jossakin toisessa todellisuudessa ja eräänlaisina haamuina seuraavat tapahtumien kulkua. Kokonaisuudessaan juoni on mielestäni kuitenkin ihan toimiva, eikä loppuratkaisukaan tuottanut pettymystä.

★★★ -


Muita kirjan lukeneita: Laura, Leena Lumi, Minna, Maija, Jenni, Katja, Lilli, Annika K.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Kustantaja: Otava, 1959
Alkuteos: The Great Gatsby, 1953
Suomentanut: ?
Kansi: R. Sargent
Sivuja: 240

Valitsimme Kultahatun lukupiirikirjaksemme, koska meillä kaikilla oli tämä kuuluisa kirjallisuuden klassikko vielä lukematta. Ja onhan siitä tulossa uusi elokuvaversiokin. No, nyt voin ainakin sanoa lukeneeni kirjan, vaikkakin välillä tuntui, että olen vain käännellyt sivuja. Minulla oli yllättävän suuria vaikeuksia pysyä tarinassa mukana ja rehellisesti sanottuna edes ymmärtää, mistä kirjassa on kyse. Saatoin lukea useitakin sivuja ja huomata, että en muista lukemastani oikeastaan mitään. Myönnettäköön, että jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken odottelemaan parempaa lukuhetkeä.

Monelle kirjan tarina on varmasti jo tuttu, Kultahattu lienee melko suosittu ”pakkokirja” koulussa. Kirja kertoo eräästä miehestä, tai pikemminkin hänen naapuristaan Gatsbysta. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin 1920 -luvulla. Kirjan minäkertoja asuu siis tuon lähes ökyrikkaan, erikoisia juhlia järjestävän, herra Gatsbyn, lähellä. Minäkertojan serkku, onnettomassa avioliitossa elävä Daisy asuu myös seudulla, ja pikkuhiljaa alkaakin paljastua, että Gatsbylla ja Daisylla on yhteistä historiaa. Loppujen lopuksi tapahtumat saavat melko traagisetkin käänteet.

Kultahatussa on sivuja melko vähän ja tekstikin on periaatteessa helppolukuista, mutta kuten jo aiemmin kävi ilmi, minulle lukukokemus oli kyllä aikamoista takkuilua. Mietinpä vaan itseksekseni, että jos kirja on nyt minulle näin työläs, millainen se olisi ollut 15 vuotta sitten koulunpenkillä? Tarina tuntui jotenkin olevan vain toisiaan seuraavia tapahtumia ja punaista lankaa oli vaikea tavoittaa, kunnes loppua kohden tarina hieman paremmin kuitenkin koostui.

Kirja ei herättänyt suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Lähinnä minua ilahdutti hieman huvittava vanha kieli (muun muassa sanat fyysillinen tai traagillinen) ja parissa kohdassa vilahteleva suomalainen palvelija (joka muuten kirjan alkupuolella mutisi suomalaisia loitsuja, mitä ne ovat?). Jäin myös miettimään, mistä kirjan suomennettu nimi tulee.

★★


Muita arvioita: Sonjan lukuhetket, Jokken kirjanurkka, Lurun luvut