lauantai 29. joulukuuta 2012

Alice LaPlante: Hämärän huoneet

Alice LaPlante: Hämärän huoneet
Kustantaja: Otava, 2012
Alkuteos: Turn of Mind, 2011
Suomentanut: Marianna Kurtto
Sivuja: 383

Jennifer White on 64 -vuotias eläkkeelle jäänyt käsikirurgi, joka on sairastunut jo melko pitkälle edenneeseen Alzheimerin tautiin. Läheisiä on vaikea tunnistaa, edes omia lapsiaan Fionaa ja Markia Jennifer ei aina tunne eikä muista että aviopuoliso on jo kuollut. Tapahtumat, syyt ja seuraukset eivät pysy mielessä. Todellisuudentaju hupenee, asiat unohtuvat ja sekoittuvat. Jennifer pystyy asumaan kuitenkin vielä kotonaan, apuna on hoitaja Magdalena.

Eräänä päivänä Jennifer saa kuulla järkyttäviä uutisia: naapurin rouva, Amanda, on surmattu. Hän saa kuulla myös sen, että Amanda on hänen paras ystävänsä. Amandan surmaan liittyy hyvin epätavallinen asia: hänen sormensa on leikattu toisesta kädestä järjestelmällisen tarkasti tavalla, johon moni maallikko olisi kykenemätön. Ja kehen muuhunkaan katseet kohdistuisivat kuin Jenniferiin, maineikkaiseeen entiseen käsiin erikoistuneeseen ortopediin? Jennifer ei muista tappaneensa Amandaa, hän hädintuskin muistaa edes kuka Amanda on. Mitä oikeastaan on tapahtunut?

Lähdin lukemaan Hämärän huoneita dekkarina, mikä oli hienoinen virhe. Vaikka kirja löytyykin kirjastosta dekkarihyllystä, on pääpaino kuitenkin Alzheimerin taudin kuvauksella, mikä onkin varsin onnistuneesti toteutettu. Kirja on jaettu eri osiin: alussa kertojaäänenä on Jennifer käyttäen minä -muotoa, myöhemmin kertojaääneksi vaihtuu joku muu käyttäen sinä-muotoa ja lopuksi hän -muotoa. Minuun tekikin suuren vaikutuksen pääseminen sairastuneen pään sisälle, tuntemaan hänen hämmennyksensä, vihansa, epätoivonsa ja pelkonsa. Dementiasta on kirjoitettu paljon, mutta Hämärän huoneet erottuu muista juuri tuon tarkan kuvauksensa perusteella, jossa sairastunutta ei tarkkaillakaan ulkoa päin vaan sukelletaan sisälle haavoittuneeseen ja murenevaan mieleen, tehden se vielä varsin uskottavasti.

Dekkarina Hämärän huoneet on melko tavanomainen ja tyypillinen. Tarina piti pääosin hyvin otteessaan, vaikkakin välillä hienoista junnaamista koinkin ja odottelin tapahtumia tai asioiden selviytymistä. Varsinainen loppuratkaisu ei ollut järin erikoinen tai yllättävä, jotain sen suuntaista aavistelin koko kirjan ajan tapahtuvaksi. Kokonaisuudessaan Hämärän huoneet oli kuitenkin hyvin mieleenpainuva ja koskettavakin lukukokemus, joka on myös hienovarainen ja ymmärtävä kuvaus äidin ja lapsen välisestä suhteesta. Tuo suhde on kuin elinikäinen syvä liitos, sisältäen laajan tunneskaalan negatiivisista tunteista kaikenkestävään rakkauteen.

★★★★


Muualla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä ja Rakkaudesta kirjoihin




lauantai 22. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora
Kustantaja: Otava, 2012
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 333

 Dora, Dora päätyi lukulistalleni oikeastaan pääosin siitä syystä, että se oli tämän vuoden Finlandia -ehdokkaana, ja syystä onkin! Kiinnostava aihe ja pääosin kehuvat arviot saivat minut suorastaan ryntäämään kirjaston varausjonoon.

Kertomuksen päähenkilö on mies nimeltä Albert Speer. Eletään toisen maailmansodan aikaa, Hitler määrää saksalaisten tahdin. Speer onkin Hitlerin läheinen ystävä, suoranainen mielitietty. Niinpä hän on nimittänyt Speerin, suosikkiarkkitehtinsa, Saksan varusteluministeriksi. Melkoisiin hirmutekoihin Speer syyllistyykin Hitlerin jalanjäljissä: hän käyttää rakennustyövoimanaan pakkoleiriläisiä ja on mukana karkottamassa juutalaisia kodeistaan.

Dora, Dora kertoo tarinan siitä, kun Speer lähtee seurueineen joulun aikaan kohti Jäämerta ja Petsamoa, kohti pohjoista Saksan tukikohtaa. Seurueeseen kuuluvat Speerin sihteeri Annemarie Kempf, tulkki Eero Kallankari sekä viihdyttäjinä toimivat taikuri ja viulisti. Matka on pitkä ja pimeä, jokaisella on oma rintaa polttava kaipuunsa. Ja tämä tällainen kaipuu voi ajaa itse kunkin melko äärimmäisiin tekoihin.

Näkökulma vaihtelee vuoroin Speerin ja vuoroin taas Annemarien, tulkin ja taikurin välillä, viulisti jää sivuhenkilöksi. Jälleen kerran voin todeta tämän näkökulmien vaihtelun toimineen erinomaisen hyvin: lukijakin saa laajempaa perspektiiviä tapahtumiin, kun näkee eri henkilöiden silmin asiat. Henkilöhahmot on kehitelty pääosin onnistuneesti, jokaisella on varsin omaleimainen ja persoonallinen kertojaäänensä. Henkilöt kuvataan moniulotteisina: jopa vallanhaluisesta, suuruudenhullusta, pidättyväisestä, kylmästä ja ilmeettömästä Speeristä tuikki esiin välillä pieniä inhimillisiäkin piirteitä. Tuo mies, jolle oma perhe on kääntänyt selkänsä, palvoo hänelle selkänsä kääntänyttä Hitleriä kuin Jumalaa, kieriskelee öisin unettomana vuoteessaan oma vaimo ja lapset jossain taka-alalla mielessä. Haluan ainakin ajatella, että hän on jonkinlainen olosuhteiden uhri, vaikka hänen tekonsa olivatkin silmittömän julmia. Herkkä ja kaunis Annemarie taas, uskollinen ja lojaali sekä miehelleen Hansille kuin Speerillekin, sortuu epätoivoiseen ja kuitenkin inhimilliseen tekoon, jonka seuraukset ovat karmeat. Taikuri on paikoittain varsin hupaisakin hahmo, joka ikävöi vaimoaan ja pelkää, että hänen juutalaiset sukujuuret tulevat ilmi. Olen samaa mieltä Katjan kanssa siitä, että tulkki jäi hieman vajavaiseksi henkilöksi.

Kirjan kieli on miellyttävää luettavaa: se on sopivan helppolukuista ja kiinnostusta herättävää. Sodan runtelemaa maailmaa on kuvattu karun uskottavasti, karskeilla tapahtumilla ei mässäillä, mutta niitä ei toisaalta sensuroidakaan. Pimeä, revontulien ja kuun valaisema, kaamoksen keskellä oleva hiljainen Lappi on hyvin ihastuttava miljöö. Kirjassa on kiinnostavasti kuvattu Suomen tilannetta sodan aikana: kuinka puun ja kuoren välissä Suomi onkaan ollut! Pienen googlettelun tuloksena minulle, historian varsinaiselle asiantuntijalle, selvisi, että Albert Speer on todellakin ollut olemassa ja tehnyt tämänkaltaisen reissun Suomeen. Historiaan sijoittuvien kirjojen kanssa minulla on usein sama ongelma: ahdistun lievästi siitä, että en tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tässäkin se hieman vaivasi, mutta tarina imaisi minut niin tiiviisti mukaansa, että tuo vaivautuminen jäi nopeasti taka-alalle.

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut lukukokemus! Suosittelen!


 ★★★★ +


 Jo aiemmin mainitsemani Katjan lisäksi kirjan ovat lukeneet mm. Nanna ja Erja.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Linn Ullmann: Aarteemme kallis
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: Det dyrebare, 2011
Suomentanut: Tarja Teva
Kansi: Mamma Andersson: Kompisar från förr, 2001
Sivuja: 359

Linn Ullman on minulle nimenä (ja tietysti Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tyttärenä) tuttu, mutta hänen kirjojaan en ollut aiemmin lukenut. Tämän syksyn uutuus, Aarteemme kallis, vaikutti kuitenkin varsin kiinnostavalta takakansitekstinsä perusteella, joten kiinnostuin siitä heti. Eikä hieno Aikamme kertojia -sarja pettänyt taaskaan: kirja oli hyvinkin mainio lukukokemus.

Kirjassa seurataan erään perheen elämää. Äiti Siri yrittää taipua vähän joka suuntaan: hänellä on kahden lapsen lisäksi hoidettavaa omassa äidissään (tai ainakin äitisuhteessaan), kaksi ravintolaa pyöritettävänä ja kumppanillekin pitäisi löytyä aikaa. Tämä kumppani, perheen isä, Jon, on kirjailija ja yrittää lähes epätoivoisesti saada kirjoitettua kolmatta osaa trilogiaansa. Mutta kirja ei vaan synny, Jon on umpikujassa. Lapset ovat Alma ja Liv, joista sivumennen sanoen Alma on aika erikoinen, jopa friikin oloinen. Onneksi heillä on äidin ja isän apuna lastenvahti Mille, jo melkein aikuinen, mutta vielä kuitenkin tyttö. Ja eräänä päivänä Mille katoaa, häviää kuin tuhka tuuleen. Millen tapausta ei voi ratkaista sukeltamatta tämän perheen sisäisiin tapahtumiin, kuinka paljon he peittelevätkään asioita toisiltaan...

Pidin kovasti kirjan tyylistä, jossa tapahtumia seurataan vuoroin eri ihmisten näkökulmasta. Se toimi tässä (niin kuin monessa muussakin kirjassa) mainiosti, vaikka tapahtumiin liittyviä henkilöitä jokseenkin monta olikin. Näkökulmien vaihtelu toi tarinaan syvyyttä ja laaja-alaisuutta. Kuinka sama asia voikaan näyttäytyä niin eri lailla eri ihmisille! Henkilöt tuntuivat muutoinkin varsin eläviltä ja todellisilta, erityisen hyvin mielestäni lukija pääsee sukeltamaan Jonin mieleen ja ajatusmaailmaan. Jon olikin mielestäni ehkä onnistunein ja kiinnostavin hahmo kaikessa inhimillisyydessään ja heikkoudessaan. Sirin äidin, Jennyn, outo ystävä (?), Irma, sen sijaan jäi mielestäni ehkä aavistuksen liiankin etäiseksi ja omituisen epäuskottavaksi jättäen myös liikaa kysymyksiä jälkeensä.

Kirjan teksti on hyvinkin sujuvaa luettavaa, ei ehkä niinkään nopealukuista. Hienoinen rönsyily vaatii lukijalta keskittymistä ja mukana oloa, mutta raskassoutuinen kirja ei missään nimessä kuitenkaan ole. Vaikka hieman häiriinnyinkin paikoittaisesta liiallisesta asioiden toisteluista, nautin silti lukemisesta kovasti. Aarteemme kallis on taidokas kuvaus eräästä veitsen terällä olevasta avioliitosta ja koukeroisista ihmismielistä. Se on syvällinen, pohdiskeleva ja traaginen. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja tumma, mutta sopivassa määrin putkahteleva huumori sekä realistiset ja elävät hahmot takasivat sen, ettei lukukokemus ollut liian ahdistava. Lukijalle ei selitellä liikaa, mikä on tietyssä määrin hyvä asia, vaikka myönnettäköön, että olisin toivonut saavani lopussa hieman lisää vastauksia.


★★★★





Muita kirjan lukeneita: Karoliina, Annika K., Sara ja Leena Lumi


lauantai 8. joulukuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms, 2012
Alkuteos: Is, 2012
Suomentanut käsikirjoituksesta: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 365

Urakka suoritettu. Sain vihdoin luettua valmiiksi Ulla-Lena Lundbergin Jään. Ja hyvä urakka se olikin, vaikka lukemiseen kului aikaa lähes kaksi viikkoa. Syy tähän on kirjan runsaus, jopa jonkinlainen täyteläisyys. Etenkin alkupuolta sain luettua kerrallaan vain muutaman kymmenen sivua, jonka jälkeen oli pakko hengähtää, pitää taukoa. Lukeminen vaatii täydellistä omistautumista, mutta kertakaikkisen kannattavaa tuo omistautuminen oli. Kirja antoi paljon, vaikka se aikaa ottikin. Se todellakin palkitsi.

Jään tarina on jo monelle tutuksi tullut. Se on kertomus siitä, miten nuori pappi muuttaa perheineen sotien jälkeen etäisille ja kaukaisille Luodoille. Luodoille, jotka ovat niin piskuisia ja kaukana, etteivät ne näy edes kartassa. Luodot on pieni saariryhmä, jossa pappila on omalla saarellaan ylhäisessä yksinäisyydessään. Jää on myös kertomus voimakkaasta, uhmaavasta ja petollisesta jäästä, joka sekä yhdistää että erottaa.

Kirjan tärkeitä teemoja ovat uskollisuus ja uskonnollisuus. Uskollisuus koostuu niin uskollisuudesta rakkaimpiaan kohtaan, kuin läheisiäkin, luontoa ja Jumalaa. Se sisältää myös vivahteikasta alistumista, kuinka voimaton ihminen on suuremman edessä, toverinaan vain hyväksyntä niiden asioiden edessä, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta toivo on aina olemassa.

Ulla-Lena Lundberg on luonut kirjaan viehättävän saaristolaismiljöön lisäksi valloittavat, eheät ja elävät henkilöhahmot. Päähenkilö, pappi Petter Kummel, on varsinainen sympaattisuuden perikuva. Hän on innostunut, hyväntahtoinen, lämmin, laupea, hyväuskoinen ja aivan valtavan hyväsydäminen. Häneen rakastuu väistämättä. Eikä hänen vaimonsa Mona jää henkilönä miehensä varjoon, vaikka kovin erilainen onkin. Hän taas on varsin kiinnostava kaikessa sulkeutuneisuudessaan, periksiantamattomuudessaan, ryhdikkyydessään ja tarmokkuudessaan. Erinomaisten päähenkilöiden ympärillä on lukuisa määrä kiinnostavia muita saaren asukkaita. Ja kiinnostavaa on myös kuvaus ajan saaristolaiselämästä. Kuinka omillaan ihmiset saavat pärjätä kaiken pula-ajan keskellä, kun ei ole mantereen tuomaa turvaa lähellä. Ja kuinka tiiviiksi tuo pieni yhteisö onkaan muodostunut! Vaikka ei tarvitse pitkään heitä seurata, kun huomaa että kaiken yhteisöllisyyden viitan alla onkin yhteisön jakautuminen itä- ja länsiluotolaisiin.

Kuten jo aiemmin totesin, vaikka kirja on jossain määrin työläs, ei niinkään vaikealukuinen, mutta ehkä pikemminkin raskaslukuinen, on se kuitenkin varsin upea. Se on toteutettu mielenkiintoisesti vaihtelemalla näkökulmaa ulkopuolelta tarkkailevan kertojaäänen ja mystisen tietäväisen posti-Antonin välillä. Jää on samaan aikaan syvällinen, filosofinen, paikoittain jopa sympaattisen humoristinenkin. Ja ennen kaikkea, haikean surullinen ja koskettava. Kyllä se aivan ehdottomasti on Finlandiansa ansainnut!


★★★★ ½


Jäästä ovat vaikuttuneet myös Sanna, Kirsi, Maria, Katja, Unni, Annika ja Minna

tiistai 27. marraskuuta 2012

Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave: Poikani ääni
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: Incendiary, 2005
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 341

Isä ja poika ovat jalkapallo-ottelussa, Chelsea vastaan Arsenal. Äiti on samaan aikaan vieraan miehen kanssa sängyssä, omaa miestään pettämässä. Sivusilmällä hän kyllä seuraa tuota ottelua televisiosta ja näkee myös reaaliajassa sen, kun terroristijärjestö tekee massiivisen pommi-iskun katsomoon. Syntyy kaaos, ihmisiä kuolee satoja ja satoja. Päähenkilö ryntää myös paikalle kaiken ahdingon keskelle yrittäen löytää poikansa ja miehensä, mutta turhaan. Heistä on jäänyt jäljelle vain muistot, ja pojan pieni pehmolelu.

Poikani ääni on kirjemuotoinen romaani, jossa perheensä menettänyt äiti kirjoittaa kirjettä itse Osama bin Ladenille, joka on pommi-iskun takana. Äiti vuodattaa Osamalle mitä on tapahtunut ennen iskua ja iskun jälkeen. Hän vuodattaa surut, valonpilkahdukset sekä vajoamisensa hulluuden ja synkkyyden virtaan, missä todellisuudentaju murenee vähitellen, mutta päättäväisesti.

Jo kirjan lähtökohta herätti minussa pieniä epäilyksiä. Mielestäni tämä kirjemuoto ei tunnu uskottavalta, miksi kukaan kirjoittaisi kirjeeseen yksityiskohtaisia selostuksia arkisista tapahtumista ja toisaalta taas pitkällisiä dialogeja, kuka niitä muka niin tarkasti muistaisi. Kirjeen vivahde on myös mielestäni oudon ymmärtäväinen ja kevytkin: päähenkilö muun muassa toteaa ikään kuin piikitellen Osamalle, että ”ehkä sinun olisi kannattanut vähän miettiä, ennen kuin räjäytit mieheni kappaleiksi”, kuin kyseessä olisi mikä tahansa arkinen asia. Myös tapahtumissa on lievää absurdiutta sekä epäloogisuutta (mies pettää vaimoaan, vaimo kimpaantuu ja hermostuu toiselle naiselle, loppujen lopuksi katuu raivoamistaan niin paljon, että vie tuon toisen naisen shoppailemaan ja alkaa käyttäytyä naista kohtaan jopa suojelevasti ja rakastavasti. Kuinka uskottavaa?). Hahmot ovat muutenkin melko karrikoituja ja kategorisoituivat selkeästi joko yhteiskunnalliseen yläluokkaan tai alaluokkaan ja käyttäytyvätkin sen mukaisesti.

En pitänyt myöskään kirjan melko naiivista tyylistä, tai pikemminkin päähenkilön naiiviudesta. Huumori Poikani äänessä on paikoittain hyvinkin vaivaannuttavaa, ja karskit ilmaukset lähinnä kiusaannuttivat. Tyyliltään kirja on jopa yllättävänkin kevyt ja viihteellinen. Karmeat tapahtuvat hukkuivat päähenkilön sähläämiseen varattujen miesten kanssa. Ymmärrän, että kirjassa on tavoiteltu puhekieltä ja tätä kautta uskottavuutta (kirjoittaisiko ns. tavallinen kouluttamaton tallaaja ahdistuksissaan kirjakielistä ja oikeaoppista tekstiä?). Silti minua häiritsi tuo puhekielisyys, se teki kielestä melko kökköä. Kaikista eniten tunsin suivaantumista jatkuvasta numeroiden käytöstä tekstissä ( he nukkuivat ihan hiljaa 2:staan, 2 tyypin riita takaisinmaksusta ja niin edelleen). Vaikka edelleenkin korostan, että ymmärrän tarkoituksen, mutta silti se häiritsi. Ehkä kirja olisi toiminut paremmin alkukielellä?

Poikani äänessä on myös paljon hyvää. Kieli on helppo- ja nopealukuista. Tämä on varmasti loistava kirja sellaiseen väliin, kun kaipaa jotain, mitä voi lukea parilla istumalla, mutta mistä löytyy kuitenkin vahva ja traaginen tarina. Juoni on vetävä, ainakin minun oli mahdollisimman pian saatava tietää, mitä henkilöille käy. Ja vaikkei tämä minun suosikiksi noussutkaan, olen kuullut tästä myös kehuja ja on kyllä helppo uskoa, että tälle myös ihailijakuntaa löytyy. 

★★ ½

p.s. Melko hurja yhteensattuma: samana päivänä kun kirja julkaistiin, tapahtui Lontoon metroissa karseat ja tuhoisat pommi-iskut, joissa kuoli yli 50 ihmistä.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Norkku, Katja, Jenni, Arja ja Karoliina.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Kustantaja: Schildts ja Söderströms, 2012
Alkuteos: One Good Turn, 2006
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
Sivuja: 388

Kaikki alkaa siitä, kun Edinburghin festivaalien aikaan kaupungissa sattuu kolari, peräänajo, koska Paul Bradley -niminen mies joutuu painamaan äkillisesti jarrut pohjaan jalankulkijan vuoksi. Peräänajajan autosta nousee lähes raivotautinen isokokoinen mies pesäpallomailan kanssa. Hurjistuneena hän alkaa pahoinpidellä Paulia, mutta viime hetkenä eräs sivustakatsoja tulee väliin. Tästä pyörähtää käyntiin muutaman päivän mittainen hurja tapahtumien ketju.

Kaikkein vähäpätöisin asia on rakennettu ovelasti. Kuvaan astuu monta henkilöä, jotka ovat joko olleet kolaripaikalla tai ovat muuten vaan yhteydessä tapahtumiin. Tämä asetelma on tuttu jo Atkinsonin edellisestä jännitysromaanista, Ihan tavallisena päivänä. Näkökulmien tiheä vaihtaminen toimiikin verrattoman hyvin ja tuo tarinaan aivan omanlaisensa jännitteen, kun pikkuhiljaa paljastuu miten kukakin tarinaan liittyy. Vaikka näennäisesti paikoittain saattaa vaikuttaa, että tapahtuu vähän, tunnelma on varsin tiivis ja enteilee kutkuttavasti tulevaa.

Atkinson taitaa älykkään tarinankertonnan lisäksi myös mainion henkilökuvauksen. Tähänkin kirjaan hän on luonut liudan erilaisia, toisistaan erottuvia, luonteikkaita henkilöitä, joilla kaikilla on omat erikoiset piirteensä. Martin on sydäntäsärkevän hyväsydäminen, inhimillinen, mutta niin huono-onninen. Gloria taas säntillinen, järjestystä rakastava, oikeutta haluava, katkera, kyyninen ja jopa kylmän tunteetonkin rouva. Jackson Brodie onkin jo tuttu sarjan ensimmäisestä osasta, mutta hahmona hän toimii edelleen hyvin. Vaikka hän on myynytkin oman yksityisetsivätoimistonsa, sotkeutuu hänkin tapahtumien vyyhtiin lähes väistämättä. Ja yksityiselämän puolellakin riittää vipinää uuden tyttöystävän myötä.

Taitavan juonen ja kiinnostavien henkilöiden lisäksi Atkinsonin kirjat erottuvat muista nasevan tilannekomiikan ja aivan hulvattoman huumorin vuoksi. Se on lakonista, mustaa, karskiakin, mutta ei mene missään vaiheessa yli. Vakavista asioistakin vitsaillaan mielestäni varsin onnistuneesti. Dekkarin äärellä en liene juuri koskaan nauranut näin paljon! Loppua kohden kirjassa oli ehkä havaittavissa pientä vakavoitumista.

Julistin tätä jo edellisen Atkinsonin postauksen yhteydessä, mutta suosittelen tätä tietysti dekkarien ystäville, mutta aivan ehdoitta myös niille, jotka normaalisti vieroksuvat dekkareita. Nämä kun eivät koostu pelkästään jännittävästä juonesta, vaan tarjoavat paljon kaikkea muutakin. Ainakin minä olen aivan myyty, niin loistava kirja tämä oli!


★★★★ ½


Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria sekä Annika, joka luki kirjan kanssani samaan aikaan.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Heidi Linde: Jo nyt on!

Heidi Linde: Jo nyt on!
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: Nu, jävlar!, 2011
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 350
 
Jo nyt on! on kirja neljästä ihmisestä. Terese on raskaana oleva perheenäiti, joka on väsynyt uuvuttavaan elämäänsä. Joku vaatii koko ajan jotain. Parisuhde on ontto, arki on harmaata, siksi hän ehkä pakeneekin töihin elämäänsä. Lapset ovat ihania, mutta väsyttäviä, niin kuin mieskin. Uupumus alkaa käydä jo sellaisiin mittoihin, että pelkkä nuohoojan saapuminen tuntuu mahdottomalta kestää.

Jessica on Teresen ystävä, joka elää hetkiä ennen hääjuhlaa, tai pikemminkin vastaanottoa. Ei se Jessicankaan elämä ole ruusuilla tanssimista, vaikka niin voisi kuvitella. Pintapuolisesti kun kaikki on hyvin: Jessica on kaunis, miehet ovat aina langenneet hänen edessään, nyt ovat häätkin tulossa. Mutta isän kuolemasta Jessica ei ole oikeastaan koskaan päässyt yli.

Jessicaa on lohduttamassa hänen hienostuneen ja myös tunteettoman vaikutelman itsestään antava äitinsä Lydia. Hän on kasvattanut Jessicaa aina tarmolla ja huolehtii myös omasta vanhasta äidistään, joka on vanhainkodissa vuosien ja vuosien jälkeen aina vain tiukasti elämän syrjässä kiinni. Mutta kuka ihme on Sonja, tuo Lydian salainen ystävä, jota ei kukaan muu näe?

Kuten jo aiemmin mainittiin, Jessicaan on helppo rakastua. Niin on tehnyt myös tätä nykyä vanhapoika Kevin. Jessica on jättänyt hänet jo kaksitoista vuotta sitten, mutta vieläkään Kevin ei ole unohtanut, pystynyt päästämään irti. Elämän suunta on muutenkin alavireinen: loistavasti alkanut jalkapalloilijan ura on vaihtunut töihin huoltoasemalla. Kevin kuluttaa aikaansa pohtimalla, mitä olisi voinut tehdä toisin Jessican kanssa, kunnes hän saa kuin saakin aivan muuta ajateltavaa.

Aluksi olin hieman hämilläni päähenkilöiden melko suuresta määrästä, mutta onnistuneesti kehiteltyinä he alkoivat hyvin pian erottua ja irtaantua toisistaan. Henkilöt olivat siinäkin mielessä onnistuneita, että he olivat kaikki jollakin tavalla sidoksissa toisiinsa. Heitä kaikkia myös yhdisti eräänlainen haparointi elämässä, jonkun asian tai ihmisen kaipaaminen ja haaveet paremmasta elämästä. Kaikilta puuttui jotain.

Lydiassa olisi mielestäni ollut varaa vielä parempaankin, hänen tilanteensa jäi hieman ikään kuin roikkumaan vailla selitystä. Sen sijaan Kevin on mielestäni hyvinkin hurmaava hahmo kaikessa haavoittuvuudessaan ja herkkydessään. Teresan koin hieman ärsyttävänäkin, mikä varmasti on ollut tarkoituskin. Tuohduin silti hänen kyynisyyteensä sekä hänen ajattelutapaansa, että äitiys on silkkaa kärsimystä. Hän koki olevansa jopa suoranainen uhri, jonka tehtävä on valistaa ensimmäistä lastaan odottaville, mitä kaikkia ankeuksia on tiedossa. Hän oli myös ajoittain kalsean tyytymätön, välinpitämätön ja tunteeton vatsassa kasvavaa vauvaa kohtaan. Miksi sitten hankit lisää lapsia, saanko kysyä?

Jo nyt on! on varsin mukaansatempaava kirja. Henkilöiden elämään on viritetty sellaisia jännitteitä, että minun oli aivan pakko saada pian tietää, mitä heille tapahtuu. Toisaalta kieli on mutkattoman helppolukuista ja sujuvaa, mikä teki lukemisesta hyvinkin miellyttävää. Kielessä minua hieman häiritsi melko pitkät virkkeet, joidenkin ilmausten toistaminen sekä siellä täällä vilahtelevat englanninkieliset ilmaukset.

Kirjassa on jotain hyvin viehättävää arkisuutta ja sympaattisuutta, hieman myös joissakin tapahtumissa ja henkilöissä kliseisyyttä. Tarina soljui eteenpäin kuin itsestään, ainoastaan joihinkin kohtiin oltiin mielestäni jääty junnaamaan melko pitkäksi aikaa. Pienen pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjasta ehkä vielä paremman. Vaikka olinkin kirjan loppuun hieman hämmentynyt, olin toisaalta tyytyväinen, ettei kaikkea kerrottu ja ettei kaikki päättynyt kaikkein odotettavissa olevimmalla tavalla. Kokonaisuutena Jo nyt on! on kirja, joka varmasti on monen mieleen, siitä on melko vaikea olla pitämättä!


★★★★ -


Muita kirjan lukeneita: Annika K., Karoliina ja Elma Ilona.

Koska, kirjassa kuvataan paljon äitiyttä ja erityisesti äitiyden arkea, osallistun tällä Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.


torstai 15. marraskuuta 2012

Alice Hoffman: Punainen puutarha


Alice Hoffman: Punainen puutarha
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: The Red Garden, 2011
Suomentanut: Raimo Salminen
Sivuja: 292

Blackwell on syrjäinen kaupunki kaukana Massachutesissa. Vuori erottaa sen muusta maailmasta, joten sinne pääseminen on työn takana. Se on kaupunki, jossa on harvinaisen paljon karhuja ja joki, joka kuhisee ankeriaita. Hallie Brady oli kylän ensimmäisiä asukkaita. Jo kauan aikaa sitten hän pakeni ankeita oloja ja saapui pienen ryhmän kanssa Blackwelliin, jonne he asettuivat asumaan ja alkoivat pikkuhiljaa rakentaa kaupunkia.

Punainen puutarha on kertomuskokoelma, jonka tarinat sijoittuvat kaikki Blackwelliin ja käsittävät hyvinkin pitkän aikavälin alkaen kaupungin perustajista ja matkaten heidän jälkeläistensä ja taas heidän jälkeläistensä myötä kohti nykypäivää. Siellä täällä on myös hieman maagisuuttakin, kuten kummitteleva tyttö, taianomainen elämänpuu tai puutarha, jossa kaikki mikä kasvaa, on punaista. Se kertoo myös muun muassa yhdestä kylän opettajasta ja hänen karmivasta menneisyydestään, eräästä uskollisesta koirasta sekä miehestä, jota pidetään Blackwellin hirviönä. Sotakin on koetellut armottomin käsin kaupunkia.

Uskon kertomusten toimivan sekä irrallisina että myös kokonaisuutena luettuna. Kertomusten välillä on löyhä side: henkilöt vaihtelevat, mutta ovat usein esimerkiksi aiempien tarinoiden henkilöiden jälkeläisiä ja samat kylän ilmiöt toistuvat eri kertomuksissa. Mielestäni kertomukset olivat melko vaihtelevan laatuisia: osa oli selvästi parempia, osaa taas vaivasi liiallinen tunteellisuus tai yksinkertaisesti vain vähäisempi kiinnostavuus.

Kaiken kaikkiaan Punainen puutarha oli kyllä varsin mieluisa ja positiivinen lukukokemus. Sitä oli miellyttävä lukea, kieli on helppolukuista. Miljöö on viehättävä, ja pienet yliluonnolliset asiat oltiin onnistuneesti tuotu mukaan. Kirja oli hyvällä tavalla sadunomainen, siinä käsiteltiin kuitenkin melko rankkojakin aiheita. Se on juuri sopiva kevyempi, muttei liian kevyt kirja pimeisiin syyspäiviin tai raskaampien kirjojen välissä luettavaksi.



★★★ ½


Muita lukeneita: Norkku, Maria, Katja, Sonja, Henna, Sanna ja Elma Ilona

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tunnustuksia



Sain hauskan tunnustuksen Annilta, Paulalta ja Annikalta sekä Leena Lumilta hieman erilaisen version.

Tässä ideana on kertoa kahdeksan satunnaista faktaa itsestään ja jakaa tunnustusta muille. Tämä on kiertänyt jo monessa blogissa, joten en nyt laita tätä enää eteenpäin.



  • Olen aivan täpinöissäni, sillä on hyvin todennäköistä, että pääsen pian muuttamaan ensimmäiseen omistusasuntooni, josta löytyy minun mittapuullani aivan mielettömästi tilaa. Sehän tietysti ensisijaisesti tarkoittaa sitä, että kirjoillekin on enemmän tilaa. Tällä hetkellä minulla on kirjahyllyt ängetty täyteen kirjoja ja niitä on yhdeltäkin hyllyltä löytyy kirjarivistön takaa toinen kirjarivistö.
  • Olen kuitenkin melkoisen tarkka kirjojen säilyttämisessä tietyssä järjestyksessä: hyllystäni kirjat löytyvät aakkosjärjestyksestä. Olen nyt sijoittanut erilleen esimerkiksi Keltaisen kirjaston ja Otavan kirjaston kirjat, mutta häiriinnyn nyt hieman siitä, että ne hajoittavat tämän järjestyksen. Haaveilen, että saisin olla töissä kirjastossa tai kirjakaupassa hypistelemässä ja järjestelemässä kirjoja.
  • Olen aina vain yhtä haltioissani siitä, että on olemassa kirjastoja. Millainen määrä kirjoja, ja vieläpä ilmaiseksi luettavissa! Hienoa, että kuka tahansa varallisuudesta riippumatta saa nauttia kirjaston avulla kirjoista, elokuvista ja nykyään paljon monesta muustakin, mitä kirjastoista lainataan.
  • Katselen melko vähän elokuvia ja harmistun, jos olen katsonut huonon elokuvan. Minusta tuntuu, että aika on mennyt hukkaan, olisin voinut käyttää sen lukemiseen.
  • Monen muun lukutoukan tavoin havannoin innolla mitä kirjoja esimerkiksi kanssamatkustajat bussissa tai junassa lukevat. Tahtomattani saatan muodostaa sen perusteella jonkinlaista käsitystä kyseisestä ihmisestä. Toisaalta hullua: jos itse lukisin junassa vaikkapa 50 Shadesia tai Sophie Kinsellaa, en ajattele, että se kertoisi minusta mitään.
  • Minulla on lukemisen suhteen melko huono keskittymiskyky. On ajankohtia, jolloin pystyn lukemaan vain noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen minun on pidettävä tauko. Jotkut poikkeavan hyvät kirjat vetäisevät mukaansa niin, että pystyn lukemaan pitkiäkin aikoja kerralla, mutta se on melko harvinaista.
  • Unohdan usein kirjoittamistani teksteistä omistusliitteen. Noloa, mutta kielioppikorvassani ei liiemmin särähdä esimerkiksi lause: ” Hänen tavarat jäivät autoon”. Tarkan keskittymisen myötä olen hieman pystynyt karsimaan näitä mokia kirjoittamastani tekstistä. Vaikka olenkin hutiloitsija itse, tuohdun, jos etenkin virallisissa teksteissä on paljon kirjoitus- tai kielioppivirheitä.
  • Lukeminen on rakkaista rakkain harrastukseni, mutta yllättäen en kovinkaan mieluusti keskustele kirjoista ja lukemisesta ihmisten kanssa, jotka lukevat hyvin vähän. Suurin osa ystävistäni ei ole lainkaan kirjallisuudesta perillä, eivätkä tiedä esimerkiksi yhtään, mitä kirjoja viime aikoina on julkaistu tai minkä tyyppisiä kirjoja jotkut hyvinkin tunnetut kirjailijat kirjoittavat. Lähinnä turhaudun moiseen. Olen joskus lainannut jotain suosikkikirjojani tuttavilleni, ja jos he eivät ole pitäneet kirjasta, hiljaa sisimmässäni suorastaan loukkaannun hieman, vaikkakin saatan itsekkäästi ajatella että lainaaja ei ymmärtänyt kirjan hienoutta. Onneksi elämässäni on muutama ihminen, kenen kanssa saan oikein sydämeni pohjasta keskustella kirjallisuudesta. Oma äitini on ylitse muiden. Ja lukupiirin tytöt!

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Arvonnan tulokset





Blogini täytti tänään tasan vuoden ja arvonta on nyt päättynyt.
 Osallistujia oli upea määrä, kiitos kaikille!

Arvonnan voittajat ovat:



Maria / Sinisen linnan kirjasto
Mandariini
Kiiu 
Jokke

Ensimmäiseksi tullut (eli Maria) saa valita ensimmäisenä kirjan listasta, joka löytyy täältä. Sitten toiseksi tullut, eli Mandariini ja niin edelleen. Toivon, että ilmoittaisitte minulle viimeistään keskiviikkona 14.10 sähköpostiini (lukutuulia@gmail.com) toivomanne kirjan sekä osoitetietonne. Jos kirja on jo valittu, lähetän siitä tiedon, niin voi tehdä uuden valinnan. Mikäli jostakusta voittajasta ei kuulu määräaikaan mennessä, arvon uuden voittajan. Pyrin postittamaan kirjat loppuviikosta.


Hyvää alkavaa viikkoa kaikille ihanille lukijoilleni!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan
Kustantaja: Into, 2012
Alkuteos: Go the Fuck to Sleep, 2011
Suomentanut: Kaj Lipponen
Kuvitus: Ricardo Cortés

 Nyt vittu nukkumaan on hupaisa, jossain määrin surkuhupaisakin kuvakirja pienten lasten vanhemmille. Se on varsin viihdyttävää ja hykerryttävää luettavaa myös lapsettomille lukijoille, mutta varsinainen aarre se on sellaisille, jotka ovat kamppailleet lastensa nukkumaanmenon kanssa. Ja toisaalta myös niille, jotka eivät ole kamppailleet lastensa nukkumaamenon kanssa, sillä se herättää aikamoista kunnioitusta ja myötätuntoa.





Kirja on oodi väsymykselle, mustille silmänalusille ja hermoromahdukselle. Se on valitusvirsi kaikkien unikoululaisten, yöherääjien ja kiukuttelijoiden vanhemmille. Se on osaa ottava, empaattinen ja lohdullinen. Se myötäelää ja silittää ymmärtäväisesti päätä viestittäen: et ole yksin. Ja aivan ennen kaikkea, se on valtavan humoristinen ja hauska!




Lukemisesta nauttiminen edellyttää melko ronskia huumorintajua. Ärräpäitä, jupinaa ja sadattelua ei säästellä, myöskin kirosanoja piisaa. Runot (?) ovat lyhyitä ja yksinkertaisia ulkoisesti, mutta viestittävät sekä sisällä kytevää että ulos kumpuavaa tuskaa ja ahdistusta. Kuvat ovat upeita ja tuovat taiteellisuudellaan hauskan vastakkainasettelun karulle huumorille. Samalla sivulla kuvassa voi olla pieni ja suloinen lapsi, joka katselee pyöreillä ja säälittävillä silmillään sekä teksti, josta pursuaa nukuttajan ajatuksia: ”Vittuun sun nalles. En hae karhuja mitään. Silmät kiinni. Puhe pois. Nuku.


p.s. Tämän kirjan suomentaminen on varmasti ollut melkoinen haaste, mutta ilmeisen mainiosti siinä on onnistuttu!


★★★★ -


Myös Maija ja Amma ovat lukeneet tämän.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö


Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Kustantaja: Like, 2010
Alkuteos: Eve Green, 2004
Suomentanut: Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 267

Evangeline on vain seitsemänvuotias, kun hänen äitinsä kuolee hyvin yllättäen. Evangelinen isä on häipynyt jo silloin, kun sai kuulla raskaudesta. Tyttö muuttaa asumaan äitinsä lapsuusmaisemiin isovanhempiensa luokse maalle Walesiin.

Nyt Evangeline on jo aikuinen ja odottaa omaa lastaan. Hän palaa muistoissaan lapsuuteensa, aikaan jolloin hän on juuri muuttanut isovanhemmilleen. Pikkuhiljaa hän paljastaa yhtä ja toista omasta menneisyydestään sekä kylän erikoisista asukkaista ja oudoista tapahtumista. Hän kertoo erään pikkutytön katoamisesta, mystisestä tulipalosta, erikoisesta Billy -nimisestä miehestä... Vielä aikuisenakin Evangelinen kädessä ovat arvet, jotka muistuttavat lapsuudesta, puhumattakaan sydämeen jääneistä arvista.

Minulla oli huomattavia vaikeuksia päästä mukaan Irlantilaiseen tyttöön. Alku eteni mielestäni tuskastuttavan hitaasti ja vihjailut mystisiin ja jopa yliluonnollisiin asioihin tuntuivat lähinnä typeriltä. Muistelot olivat paikoittain jopa puuduttavan yksityiskohtaisia. Välillä mietin, voisiko kolmekymppinen oikeasti muistaa tällaisia pikkutarkkoja asioita yli kahdenkymmenen vuoden takaa ja kaiken kukkuraksi suurella osalla ei ollut edes merkitystä juonen kannalta. Onneksi tarina alkoi loppua kohden vetää paremmin mukanaan. Loppuvaiheilla jopa niinkin paljon, että en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaan halusin saada tietää vastaukset. Harmillisesti loppu taas oli minulle jonkinmoinen pettymys, odotin että suurien salaisuuksien takana piilisi jotain vähän jännittävämpää. Henkilötkin jäivät hieman kliseisiksi. Itse asiassa jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin saattanut jättää kirjan kesken.

Kirjan kieli on pääosin kaunista, mutta kuitenkin jossain määrin epätasaista. Sinne tänne oli lipsunut sanoja, jotka eivät sopineet ”ympäristöönsä” (esimerkkinä sana kaljamaha). Kuitenkin teksti on varsin helppolukuista ja hyvin tunnelmaa välittävää. Kirjan miljöö, sateinen Walesin maaseutu, on mielestäni varsin viehättävä.

Vaikka näinkin paljon valittamista löysin, olen tyytyväinen, että luin Irlantilaisen tytön loppuun. Kirja oli kokonaisuudessaan kuitenkin ihan positiivinen lukukokemus, joka sopii hyvin pimeneviin syksyn iltoihin.


★★★ -


Lisää arvioita seuraavissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Lumiomena ja Leena Lumi


keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Arno Geiger: Vanha kuningas turvapaikassaan


Arno Geiger: Vanha kuningas turvapaikassaan
Kustantaja: LURRA Editions, 2012
Alkuteos: Der Alte König in seinem Exil, 2011
Suomentanut: Otto Lappalainen
Kansi: Laura Salmivaara
Sivuja: 188

Vanha kuningas turvapaikassaan kertoo Arno Geiger -nimisestä kirjailijasta, tai pikemminkin hänen isästään ja tämän sairastumisesta Alzheimerin tautiin. Kirjan alkutekstistä saa käsityksen, että kyseessä ovat kirjailijan omakohtaiset kokemukset, eikä niinkään fiktiivinen teos.

Arno Geigerillä on ollut jossain määrin etäinen suhde isäänsä ennen. Isä, August, on jo vanha mies, kun hänen käytökseensä alkaa hiipiä epäilyttäviä piirteitä. Isä on hajamielinen ja toimii oudosti. Hänen kuusikymmentä vuotta lompakossaan säilyttämänsä valokuva häviää yhtäkkiä. Isä saattaa kesken kaiken unohtaa, mitä on tekemässä tai sanomassa. Aivokuvat varmistavat lopullisen diagnoosin.

”Koska isäni ei pysty enää ylittämään siltaa minun maailmaani, minun on tultava hänen luokseen.”

Sairaus vie vaivihkaa isästä jotain aina pala kerrallaan. Geiger kuvaa kirjassaan sydäntäsärkevän ymmärtäväisesti ja lämpimästi isän muuttuvaa persoonaa. Välillä isä on hyvin nöyrä ja jopa kiitollinen kaikesta, toisinaan taas rauhattomuus, levottomuus ja ahdistus saavat vallan. Aika ajoin isässä vilahtaa hetkellinen häilyvä tietoisuus omasta tilastaan. Hän saattaa laukoa osuvia ja välkkyjä kommentteja, laskea leikkiä, vitsailla ja nauraa. Joissakin tilanteissa hän toimii tahattoman koomisesti.

”Sillä hämärän tullen ilmenee pelko. Silloin isä harhailee edestakaisin neuvottomana ja rauhattomana kuin turvapaikkaansa karkotettu vanha kuningas. Silloin kaikki on silmien edessä pelottavaa, kaikki on häilyvää, epävakaata, kaikki uhkaa haihtua olemattomiin heti saman tien.”

Myös omaisen kokemukset sairaudesta on kuvattu taidolla. Kuinka kova pala onkaan nähdä oman vanhempansa heikkenevän. Vanhemman, jota on aina pitänyt kaikkivoipana ja vahvana! Pikkuhiljaa ylle laskeutuu kuitenkin hyväksyntä ja jonkinasteinen luovutuskin: asian tila ei ole muutettavissa, taistelu on turhaa. On hyväksyttävä, että suhde on välillä hyvin yksipuolinen, on annettava enemmän kuin saa, on mentävä sisään toisen maailmaan. On kestettävä solvaukset ja pahat sanat. Mutta ne pienet hetket, kun isä tarttuu kädestä, katsoo kohti ymmärtäväisenä, merkitsevät valtavan paljon. Loppujen lopuksi isän sairastuminen lähensi isän ja pojan välejä.

” Onni, joka tihenee aivan erityisesti kuoleman lähellä. Siellä, missä emme olisi odottaneet sen olevan.”

Kirja on varsin uskottava ja vakuuttava. Se ei näytä sairautta yksivärisenä, vaan tuo esille sen monet vivahteet ja sävyt. Alzheimerin tauti ei ole vain sitä, että unohtaa. Avoimuus, lämpö ja rehellisyys saavat lukijan lähes herkistymään. Geigerillä on vahva taito purkaa ajatuksia sanoiksi ja toisaalta taas löytää inhimillisyys kaikesta. Kirja on myös valtavan lohdullinen, varsinainen aarre sellaisille, jotka jakavat samoja kokemuksia. Suosittelen kirjaa aivan ehdoitta myös muille, se avartaa ja auttaa ymmärtämään. Se on kirjoitettu helppolukuiseksi, mutta on kuitenkin syvällinen ja viisas. Kirjaa voisi suositella erityisesti myös terveysalan opiskelijoille ja ammattilaisille.

”Kun siitä, mitä olimme itsellemme toivoneet, tulikin mahdotonta, vasta silloin oikein elimme.”


★★★★ ½

maanantai 29. lokakuuta 2012

Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär

Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: Hitler lánya, 2009
Suomentanut: Outi Hassi
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 336

Hitlerin tyttären takakansitekstiä lukiessa saattaisi helposti saada käsityksen, että kirja on tarina Hitlerin tyttärestä. Näin ei kuitenkaan täysin ole, Hitlerin tyttären tarina on vain yksi muiden joukossa. Itse asiassa kirja on varsinainen ryöppy kaikkea, niin henkilöitä, paikkoja kuin tapahtumiakin. Ajallisestikin kirja liikkuu melko pitkällisellä ajanjaksolla; ensimmäisen maailmansodan vuosista päädytään loppujen lopuksi lähes 1960 -luvulle asti.

Hitlerin tyttären tarina on kylläkin kirjan kiehtovinta osuutta. Mistä kaikki sitten alkoi? Eräänä päivänä itse Hitler kompastuu naisen jalkaan. Eikä ihan minkä tahansa naisen, vaan hurmaavan vaaleatukkaisen palmikkopäisen kaunottaren. Naisen nimi on Fanni Kucor. Ja pian Hitler etsii Fannin uudelleen. Myöhemmin syntyy Jolán, tytär, jonka äiti on Fanny ja isä kaiketi Hitler. Paradoksaalisesti Jolán saa tuta sota-aikana Hitlerin hirmutyöt ja välttyy hiuksenhienosti itse Auschwitzin junalta. Jolánin lisäksi uppouduin myös täysin erään mystisen sarjamurjaahan touhuihin sekä rikoskomisaario Bagiin, joka on itsevarma ja paikoin melko omahyväinenkin mies.

Edellä mainittujen lisäksi kirjasta löytyy iso liuta henkilöitä. Määrä oli niin kertakaikkisen suuri, että tuntui sulalta mahdottomuudelta pysyä perässä siitä, kuka on kuka ja mitä sukua kukakin on kenellekin. Vyyhtiä sotki vielä se, että joidenkin henkilöiden kutsumanimet muuttuivat välillä. Osa henkilöistä on olennaisia ja mukana koko kirjan ajan, mutta suurin osa käy vain piipahtamassa ja häviää kuin tuhka tuuleen. Alussa yritin tunnollisesti painaa henkilöiden nimet mieleen, mutta huomasin sen liian työlääksi. Hieman kyllä koin ahdistavana sen, etten tiennyt kuka henkilö nyt tulee olemaan tärkeä ja kuka taas on vain pieni sivuhenkilö.Tein päätöksen, että nyt keskityn vain lukemiseen, enkä ahdistu liikaa, vaikken täysin olisikaan aina perillä, kenestä puhutaan. Keskityin nauttimaan itse tarinasta.

Lukukokemusta raskautti myös se, että tarina pomppii valtavasti ja kuitenkin huomaamatta. Kirja ei sisältänyt varsinaisia lukuja, vaan kun kappale vaihtui, saattoi tapahtumapaikka ja -aika vaihtua vaivihkaa. Lukijan täytyy siis olla tarkkana. Ja ainakin tämän lukijan täytyi kohtalaisen monta kertaa selailla sivuja taaksepäin palautellakseni joitakin asioita mieleen.

Kirja ei ole siis missään nimessä helppo. Siihen täytyy keskittyä, panostaa ja syventyä. Mutta se kannattaa ja palkitsee. Kirjan alkupuolella aloin olla jo lähes epätoivoinen, mutta sinnikkyydellä jatkoin ja äkkiarvaamatta huomasin jo viihtyväni. Sukelsin uppoutuneena Unkarin historiaan, vaikutuin kerronnan taitavuudesta. Mielenkiintoiset henkilöt saivat minut pauloihinsa, kirjasta välittyvä ahdinko sai minut kaipaamaan toivoa ja inhimillisyyttä. Inhimillisyys jäi kuitenkin julmuuden jalkoihin; kuvaukset keskitysleireistä olivat armotonta luettavaa. Monet ihmisistä eivät edes tienneet, minne ovat tulossa, minne erikoinen junamatka vie. Osa on pakannut mukaan kaikkea käytännöllistä, kuin lomalle olisivat lähdössä. Osa taas onnistuu viekkaudella selviämään hengissa, ainakin vähän kauemmin. Mutta ihmishenki, etenkin juutalaisen, ei ole minkään arvoinen. Sen voi riistää vain yhdellä liipaisimen painalluksella, ja sitä kirjassa tapahtuukin. Ja paljon. Ja sekin vielä, että muu maailma ei tee mitään. Junavaunut saavat rauhassa puksuttaa kohti kuoleman loukkoa.

Huomasin hieman häiriintyväni siitä, että en tiennyt, mitä kaikkea uskoa, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Taas kerran totean, että lukukokemukseni olisi voinut olla vielä parempi, mikäli olisin hieman valveutuneempi historiantuntija. Suosittelen kirjaa joka tapauksessa, sinnikkyys palkitaan. Alun hankaluus on osittain ohimenevää ja kirja saa aivan uuden kiinnostavuuden sävyn. Loppua kohden mukaansatempaavuus kylläkin hieman väheni ja lukiessa ajatukset lähtivät helposti harhailemaan muualle. Mutta kaiken kaikkiaan; kiinnostava, erikoinen ja mieleenpainuva kirja, joka antaa kyllä, kun malttaa hieman odottaa. Eikä muuten unkarilaista kirjallisuutta tule ihan liiaksi asti luettua!


★★★

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Synttäriarvonta!

Hetki on koittanut. Blogini on ollut pystyssä vuoden. Vuoden! Ja hieno vuosi on ollutkin. Uskon ja toivon, että olen kehittynyt kirjoittamisessa, oman lukukokemukseni ruodinnassa ja ajatusteni saattamisessa sanoiksi. Huomaan, että ainakin bloggausjännitykseni on helpottanut, en enää ota niin paljon paineita siitä, onko tekstini nyt varmasti edes siedettävä. Ehkä pieni rentoutuminen näkyy myös positiivisella tavalla teksteissäkin.

Joitakin arvioita on ollut hankala kirjoittaa, kuten esimerkiksi sellaisista kirjoista, joista on jo kirjoitettu paljon. Miten keksiä jotain omaperäistä, mitä voi sanoa jos kaikki on jo sanottu? Vähemmän miellyttävistä lukukokemuksista on toisinaan melko vaikea kirjoittaa. Kuten olen jo aiemmin todennutkin, taustatukenani ei ole kirjallisuusopintoja tai alan työkokemusta. Mutta oli opintoja tai ei, olen suorastaan riemuten ja hurmiossa kirjoittanut joistakin helmistä, kuten esimerkiksi tästä, tästä ja tästä.

Olen onnellinen, että tulin aloittaakseni bloggauksen. Blogi toimii itselle tärkeänä "muistikirjana", lukukokemukset säilyvät paremmin mielessä ja niihin voi palata. Mutta ennen kaikkea blogi on loistava väline kirjallisuuskeskusteluihin ja ja ajatusten vaihtamiseen. Olen iloinen jokaisesta kommentista, jonka olen saanut ja jokaisesta lukijastani (joita on enemmän, kuin olisin ikinä voinut toivoa). Täältä blogimaailmasta on ollut mahtavaa löytää kanssasisaria ja -veljiä, hengenheimolaisia, jotka jakavat saman intohimon lukemiseen.

Mutta nyt kirja-arvontaan. Säännöt ovat tutut, häpeilemättä muilta lainatut:
-Saat yhden arvan, jos olet rekisteröitynyt lukijani (jos et vielä ole, voit liittyä sellaiseksi) ja kommentoit tähän
-Saat kaksi arpaa jos edellisen lisäsi linkität arvontani blogiisi tai vaikkapa Facebookiin.
-Arvon neljä voittajaa, joista kukin saa valita yhden kirjan. Ensimmäisenä kirjan saa valita se, jonka nimi nostetaan arvontakiposta ensimmäisenä, sitten toiseksi tullut jne.

Arvonta päättyy blogini tarkkana 1-vuotissyntymäpäivänä, sunnuntaina 11.11.2012 klo 20. Arvonnan voittajat julkistan joko vielä tuon samaisen päivän iltana tai seuraavana päivänä.

Arvonnan palkintoina ovat luonnollisesti kirjat. Kirjat ovat käytettyjä, mutta hyväkuntoisia. Tässä ne ovat:




* Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat
* Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua
* Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
* Marianne Cederwall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka
* Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
* Ernest Cline: Ready player one
* Lisa Genova: Puolinainen
* Elizabeth Gilbert: Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin
* Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
* Turkka Hautala: Kansalliskirja
* Petri Karra: Pakenevat unet
* Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
* Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle
* Jan Salminen: Äidinmaa
* Petri Tamminen: Miehen ikävä
* Amor Towles: Seuraelämän säännöt
* Jussi Valtonen: Vesiseinä
* Annica Wennström: Lapinkylä
* Annielies Verbeke: Nuku!
* Carol Shields: Rakkauden tasavalta (pokkari)
* Elizabeth Gilbert: Eat, pray, love - omaa tietä etsimässä (pokkari)
* Cecilia Samartin: Señor Peregrino (pokkari)
* Cecilia Ahern: Suoraan sydämestä (pokkari)
* F.M. Dostojevski: Rikos ja rangaistus (pokkari)
* Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys (pokkari)

...sekä kuvan ulkopuolelta:

* Petja Lähde: Poika
* Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa
* Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
* Markku Pääskynen: Roona saa vastauksen



Onnea arvontaan!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Petri Karra: Pakenevat unet

Petri Karra: Pakenevat unet
Kustantaja: Gummerus, 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 286

Pakenevat unet on kerännyt jo muutamia kehuvia blogiarvioita, eikä turhaan. Kirja on varsin koskettava, järkyttävä ja mieleenpainuva. Päähenkilö on 14-vuotias poika, Nasta, joka elää varsin surkeissa oloissa. Isä ei ole kuvioissa mukana, äiti on rappiolla oleva narkkari. Huollettavana on Nadja -niminen pikkusisko. Niin ja tietysti äiti.

Nasta varastelee ja myy varastamaansa tavaraa eteenpäin, tienaa näin rahaa perheelleen. Hän siivoaa, tiskaa, pesee ja pukee pikkusiskoaan. Öisin hän piehtaroi sängyssä vuoroin unettomuuden ja vuoroin painajaisten kourissa. Hän piirtää mangaa Pakenevat unet, johon hän kanavoi tunteensa, toiveensa ja pelkonsa. Ja ennen kaikkea hän välttelee "sossuja" minkä ehtii. Niillä nimittäin on pahat mielessä, ne tekevät kaikkensa, jotta saisivat Nastan ja Nadjan vangeiksi, huostaanotettua. Tätä riskiä ei voi Nasta ottaa eikä oikein äitikään. Nadjaa ei saa erottaa Nastasta. Paikat on pidettävä kunnossa kotona, kun sossut tulevat kylään. Nasta ei kuitenkaan pysty pitämään kulissia pystyssä, äiti repsahtaa huumeisiin kerta toisensa jälkeen. Nasta ja Nadja päätetään sijoittaa asumaan muualle. Mutta Nasta ei tähän suostu, hän mieluummin pakenee, vaikka henkensä edestä.

Pakenevat unet ei ole mikään hyvän mielen kirja. Se herättää lukijassaan vihaa, raivoa, epäuskoa ja ahdistusta. Ehkä jopa vähän liiaksikin, kirjan sävy on kauttaaltaan ankean harmaa. Epäonnistumisia ja pettymyksiä toisensa perään, toivoa ei juuri ole. Toisaalta se ei myöskään ole kaunisteleva tai silotteleva. Se kuvaa onnistuneesti niin lasten itsensä kärsimystä pelkoineen ja jopa fyysisine oireineenkin kuin ympäristönkin valittelevaa avuttomuuden ahdistusta. Siinä on kuvauttu kauniisti ensirakkautta, se ottaa kantaa myös koulukiusaamiseen. Kirja onkin varsin ajankohtainen, viime aikoina pinnalle on noussut paljon uutisia liittyen lasten kaltoinkohteluun ja siihen puuttumiseen.

Kirjan henkilöt jäivät jossain määrin etäisiksi ja ehkä yksipuolisiksikin. Lasten äidille, Marinalle, olisin suonut hieman enemmän sävyjä ja ulottuvuuksia. Hänenkin tuskaansa yritettiin tuoda esille, mutta jotain syvempää siihen jäin vielä kaipaamaan. Hän oli kokonaisuudessaan varsin epäonnistunut elämässään, huono vähän kaikessa, vaikka toisaalta mielestäni hänkin on jossain määrin uhri, ei vain ja ainoastaan syypää. Tätäkin yritettiin lukijalle välittää, mutta ei mielestäni ihan täysin onnistuneesti. Nastan toimintaan ei voi olla hermostumatta, hänen jatkuvaan kapinointiinsa ja epätoivoiseen pakenemiseensa, jolla hän saa aiheutettua harmia sekä itselleen että siskolleenkin. En tiedä, voihan olla että vastaavassa tilanteessa oleva lapsi käyttäytyisikin noin. Siellä täällä vilisi mielestäni pieniä epäuskottavuuksia hahmojen tekemisissä ja sanomisissa. Loppu oli aavistuksen turhan ennalta-arvattava, epäuskottavakin ja jotenkin liian "toimintaelokuvamainen".

Kirjasta erityisen tekee upea kieli. Se on runollista, kaunista ja oivaltavaa (paikoittain ehkä liiankin oivaltavaa 14-vuotiaan ajatuksiksi). Kirjassa on paljon kohtia, jotka tekee mieli alleviivata, painaa muistiin. Tietyt kohtaukset tulevat lähes ihon alle. Minulla on edelleen piirtyneenä mieleen karmiva kuva hämmentyneistä ja pelokkaista lapsista sammuneen äidin vartalon äärellä. Pääjuonen rinnalla kulkee Nastan piirtämän mangan tarina, joka on kaikinpuolin koskettava, vaikkakin herää kysymys, onko se 14-vuotiaan pojan tekemäksi hieman liiankin taitava, psykologinen ja moniulotteinen. Minulla heräsi silti valtava empatia Pahan Valveen riivaamille ihmisille, joilta on riistetty unet.

Kirja on tärkeä, sitä voi suositella jokaiselle. On hienoa, että kipeitä aiheita nostetaan pinnalle näin arastelematta ja taidolla. Uskoisin, että tämä sopisi myös hieman nuoremmallekin lukijalle, jonka ehkä voi olla helpompi samastua teini-ikäiseen päähenkilöön. 


”Ulkona sataa, kylmenee. Aika hupenee. Ei täällä kylmässä pohjoisessa pärjää edes suojelusenkelit. Kyläilisipä enkeli, rakkaudettomuuden rampa, kahden valtakunnan siivekäs suojelija.”


★★★★ -


Muita kirjan lukeneita: Jori, Sanna ja Annika K

maanantai 8. lokakuuta 2012

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala
Kustantaja: Tammi, 2012
Alkuteos: When God Was a Rabbit, 2011
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 324

Kani nimeltä Jumala houkutteli minua kovasti mieleenpainuvalla nimellään, erikoisen tyylikkäällä kannellaan ja lupaavalla takakansitekstillään. Vaikka kirja ei ehkä aivan täysin vastannutkaan ennakko-odotuksiani, upea se silti on.

Kirjan päähenkilö on Eleanor Maud, tuttavallisemmin Elly. Ellyä seurataan ensin lapsena ja kirjan toisessa osassa aikuisena. Elly on omalaatuinen lapsi, joka oppii jo hyvin nuorena lukemaan ja kirjoittamaan jäljitellen isoveljeään Joea, joka myös on melko omalaatuinen (hän muun muassa käyttää salaa äidin huulipunaa). Sosiaaliset kontaktit Ellyllä rajoittuvat hänen perheeseensä sekä naapurin tyttöön Jenny Pennyyn, joka hänkin on aika omalaatuinen, mutta Ellylle kuitenkin kuin hänen puuttuva osasensa tai vastakappaleensa. Niin ja onhan Ellyllä kani, jonka hän on nimennyt vaatimattomasti Jumalaksi (ja jonka muuten olisin toivonut saavan suuremman roolin kirjassa). Aikuisiksi vartuttuaan elämä on riepotellut Ellyn, Joen ja Jenny Pennyn erilleen. He elävät tahoillaan omaa elämäänsä, rämpien läpi kukin omat karikkonsa. Koko ajan heidän välillään on yhdistävä side, joka on kuitenkin elämän kohtalokkaiden sattumien vuoksi vaarassa katketa viimeistäkin säiettä myöden.

Erityisesti kirjan ensimmäinen osa ihastutti minua suuresti. Siinä on oivaltavaa huumoria, mustaakin sellaista, joka huvitti ainakin minua aika ajoin paljonkin. Kieli on viehättävää, tarkkaa ja omintakeista ja samalla sujuvaa ja helppolukuista. Myös toista osaa kuvailemaan sopii nämä adjektiivit, mutta ihan samalle tasolle se ei mielestäni siltikään yltänyt. Toinen osa on edellistä vakavampi ja synkempi, jäin hieman kaipaamaan ensimmäisen osan sympaattista huumoria. Pieni maagisuuden väre kulkee läpi kirjan, ikään kuin taustalla väijyen.

Kani nimeltä Jumala käsittelee rankkoja aiheita niin pedofiliasta terrori-iskuihin kuin homoseksuaalisuudesta syöpäänkin ymmärtäväisen viisaalla otteella. Kirja on kantaaottavakin, mutta ei lainkaan raskas, vaikka siinä kamalia asioita tapahtuukin. Pikemminkin se herättää toivoa ja uskoa siihen, että huominen tulee kyllä. Se on myös ylistyslaulu ystävyydelle ja uusille mahdollisuuksille. Siinä on kerrassaan hurmaavat henkilöhahmot ja kiinnostava juoni. Tätä mieleenpainuvaa kirjaa on helppo suositella itseasiassa lähes minkälaiselle lukijalle tahansa.


★★★★ +


Kirjasta ovat vakuuttuneet myös Sara ja Katja.

torstai 27. syyskuuta 2012

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: The Sense of an Ending, 2011
Suomentanut: Kersti Juva
Kansi: Susanne Dean
Sivuja: 157

”Dekkari muistista ja moraalista”. ”Pieni mestariteos”. ”Hypnoottinen”. Näillä sanoilla takakannessa kuvaillaan Kuin jokin päättyisi -kirjaa. Eihän siihen voi olla tarttumatta!

Ja hyvin tyytyväinen olenkin, että tartuin. Tämä erikoinen, omalaatuinen ja jännittävä kirja on todellakin kuin pieni mestariteos. Se kertoo Tony Websterin tarinan. Miehen, joka on jo eläkkeellä ja joka saa eräänä päivänä tiedon hänelle annetusta hyvin oudosta perinnöstä. Perintö itsessään ei ole kummoinen, pieni määrä rahaa ja päiväkirja. Miksi ne on hänelle annettu? Tätä asiaa pohtiessaan Tony palaa lapsuuden ja nuoruuden muistoihin. Hetkiin, jotka ovat tehneet hänestä sen, mitä hän on nyt.

Jo ensimmäiset sivut saivat minut haltioituneeseen euforian tilaan. Teksti on osuvaa, tarkkaa ja älykästä. Ja samaan aikaan se on ihailtavan onnistuneen humorististakin. Pienet hauskat sattumukset ja oivallukset nostattivat, huolimatta lyhyestä sivumäärästä, monia kertoja hymyn huulille. Toisaalta se sai eläytymään päähenkilön tuskaan ja häpeään, kun hän jälkeenpäin ajattelee sanojaan ja tekojaan. Vaikka kirja on hyvinkin erilainen ja erityylinenkin (onhan Kuin jokin päättyisi myös trilleri), tulee minulle väkisinkin mieleen vastikään lukemani Paul Austerin Talvipäiväkirja. Julian Barnes osaa samanlaisella hienovaraisen suoralla, rehellisellä ja suorastaan mestarillisellä tyylillä sukeltaa päähenkilönsä sisimpään. Molemmissa kirjoissa on mies eri elämänsä vaiheissa.

Tarina on varsin mukaansatempaava. Minut valtasi hyvin nopeasti halu saada tietää mahdollisimman pian, mistä on kyse. Kirjaa on huomattavan vaikea jättää kesken juuri tästä syystä, se oli pakko ahmia parilta istumalta. Loppu yllätti minut, se ei ollut sitä mitä odotin. Olin ehkä aivan aavistuksen pettynyt loppuun, enkä oikein osaa sanoa edes miksi. Vaikka se oli kiinnostava, jossain määrin uskottavakin, se sai minussa aikaan oudon olon. Ehkä kyse onkin vaan siitä, että en olisi halunnut sellaista loppuratkaisua. Toisalta hetken asiaa makusteltuani, se tuntuu jo paremmalta, nyt kun ollut hetki aikaa miettiä syitä ja seurauksia.

Kirjan henkilöt ovat valloittavia. Vaikka ärsyynnyin kirjan naispäähenkilöön useita kertoja, hermostuin hänen toimintatapoihinsa, kommunikointityyliinsä ja koko olemukseensa, oli hänkin mielestäni kuitenkin onnistunut hahmo. Ja kirjan kertojaääni, Tony, on aivan hurmaava kaikessa inhimillisyydessään ja sympaattisuudessaan.

Kuin jokin päättyisi oli siis minulle lähes täydellinen lukukokemus. Se on vaikuttava ja jää kutkuttelemaan mieleen, varmasti vielä hyvinkin pitkäksi aikaa. Aivan ehdoitta suosittelen lukemaan tämän! Itse aion seuraavalla kirjastoreissulla haalia lisää Barnesin kirjoja, niitä kun on näemmä neljä suomennettu aiemmin. Miksi en ole ennen kuullut tästä kirjailijasta?

★★★★★ -


Myös ainakin seuraavissa blogeissa on luettu tämä:



tiistai 25. syyskuuta 2012

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Kustantaja: Like, 2012
Kansi: Mika Perkiökangas
Sivuja: 365

Sofi Oksasen uutuus, Kun kyyhkyset katosivat, oli minulle tämän syksyn yksi odotettuimmista kotimaisista kirjoista. Olen jossain määrin pitänyt hänen aiemmista romaaneistaan, Puhdistuksesta enemmän, Baby Janesta ja Stalinin lehmistä vähän vähemmän. Kun kyyhkyset katosivat sijoittuu harmikseni kahden jälkimmäisen kanssa samaan kastiin, se jäi selvästi lukukokemuksena heikommaksi kuin Puhdistus. Puhdistuksessa suurimmassa roolissa oli henkilöiden kiinnostava ja koskettava tarina, kun taas mielestäni tässä yhtä tärkeäksi, ellei jopa tärkeämmäksi, nousee historian kuvaus. Henkilöiden tarina on toki tässäkin koskettava, mutta yhtä kiintoisa se ei ole.

Tarinassa liikutaan Viron historiassa kahdessa eri ajassa: 1940 -luvulla ja 1960 -luvulla. Oksanen on tehnyt varmasti äärimmäisen paljon taustatyötä tätä kirjaa varten. Historian kuvaus on laajaa ja moniulotteista, se sisältää paljon yksityiskohtia. Rehellisesti myönnettäköön, että oma historian tuntemukseni Viron menneisyydestä edellä mainituilta ajoilta on ala-arvoisen kehnoa. Jouduinkin hyödyntämään Googlea muutamaankin otteeseen, jotta ymmärsin, mistä on kyse. Toisen maailmansodan tapahtumista minulla on sentään jonkilainen käry, mutta häpeäkseni 1960 -luvun Viron historian tietämys on minulla täysin pohjalukemissa. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisi kirja antanut varmasti paljon enemmän. Kun ei ymmärrä historiaa, on vaikea ymmärtää myös kirjan tapahtumia ja tulkita niitä. Puhumattakaan, että olisin kyennyt analysoimaan, havainnoimaan tai pohtimaan asioita suhteessa vallitsevaan aikaan. Tämä ei tietenkään ole Oksasen vika, vaan omani.

Kirjasta huokuu, että se on valtavan taitavasti kirjoitettu, siihen on paneuduttu ja sen eteen on tehty töitä. Kieli on hiottua ja tarkasti mietityn oloista. Teoksen parasta antia ovatkin mielestäni loistavat tilannekuvaukset. Kirjassa on hetkiä, kuin pieniä yksityiskohtaisesti kuvailtuja kohtauksia, joiden lataus tuli iholle asti. Niihin pystyi eläytymään, kuin olisi ollut itse paikalla.

Myös henkilökuvaus on mielestäni pääosin onnistunutta. Erityisen kiinnostava on yksi kirjan päähenkilöistä, Edgar, joka on varsinainen takinkääntäjä ja opportunisti. Hän kaipaa jatkuvasti muilta hyväksyntää, tavoittelee mainetta ja mammonaa hinnalla millä hyvänsä. Hän katsoo vaimoaan välillä halveksien ja välillä inhoten, vailla minkäänlaista intohimoa, säilöen omat tunteensa patoutuneina ja sisimpänsä suljettuna.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja ainakin minä menin välillä niissä sekaisin. Joitain henkilöitä saatettiin kuvailla ja pitää mukana tarinassa pitkään ennen kuin nimeä paljastettiin, mikä ainakin vaikeutti minun kykyäni pysyä mukana siitä, että kuka on kuka. Lukemista hankaloitti myös paikka paikoin vilahtelevat sanat, joiden merkityksen ymmärtämiseen olisin tarvinnut sanakirjaa (politbyroo, sotisova, trymoo ja niin edelleen). Kertojaäänikin vaihtui melko tiheään.

Jokin itse tarinassakin tökki. Aluksi pääsin siihen kyllä hyvin mukaan ja kiinnostukseni kasvoi. Pikkuhiljaa se alkoi mielestäni kuitenkin junnata paikoillaan, eivätkä tapahtumat tuntuneet etenevän. Erityisesti 1960 -luvun kuvauksen koin paikoin jopa puuduttavan tylsänä. Laskin useampaankin otteseen jäljellä olevaa sivumäärää. Vaikka loppu toikin mukanaan yllätyksiä, päällimmäinen tunne oli kuitenkin huojennus, kun kirja loppui. Tunnistan, että kirja on arvostettava ja vaikuttava teos, mutta oma lukukokemukseni oli jopa työläs edellä mainitsemani paikallaan polkemisen ja heikon historian tuntemukseni vuoksi. Lisäksi lukeminen vaati hurjan keskittymisen. Hetkeksikin jos ajatukset lähtivät vaeltelemaan muualle, tipahti kyydistä ja piti palata takaisin muutamia sivuja päästäkseen taas kärryille.

Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että luin tämän paljon mainostetun kirjan, josta varmasti puhutaan vielä runsaasti. Nyt ainakin tiedän, mistä puhutaan. Mahtaakohan Kun kyyhkyset katosivat olla tämän vuoden Finlandia -ehdokkaana?

★★★ ½


Muita kirjan lukeneita: Norkku, Valkoinen kirahvi sekä Minna.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: Schweigeminute, 2008
Suomentanut: Markku Mannila
Kannen suunnittelu: Kathleen DiGardo
Sivuja: 176

 Minulla oli melko suuret odotukset Siegfried Lenzin Hetken hiljaisuudesta. Kansi on mielestäni erittäin kaunis, aihe vaikuttaa kiinnostavalta, ja kansiliepeen kommentit suorastaan ylistävät kirjaa. Takakannessa kerrotaan, että kirjailija on kesken kirjoitusprosessin jäänyt leskeksi, mikä tuo tekstiin lisää herkkyyttä ja kaihoa.

Hetken hiljaisuus kertoo saksalaisesta kahdeksantoistavuotiaasta Christianista, joka on menettänyt sydämensä englanninopettajalleen Stellalle. Rakkaus on lähes epätoivoista, ja sitä ryydittää kalvava mustasukkaisuus. Ehkä tunne ei olekaan yksipuolinen, sillä kaikessa lähes ylivertainen Stella viettää vapaa-aikaansa Christianin kanssa, ja ovatpa he jopa päätyneet sänkyynkin yhdessä. Eräänä päivänä Stella menehtyy traagisessa veneonnettomuudessa.

Kirjassa seurataan vuoroin Christianin menneiden muistelua ja vuoroin koulussa pidettävää muistotilaisuutta, jossa Christiania on pyydetty pitämään muistopuhe, mutta hän ei siihen kykene. Tunteet ovat liian suuret, ja muu maailma on tietysti aivan tietämätön tästä rakkaudesta, vaikka joillekin epäilyksiä onkin herännyt. Ja miten rankkaa Christianilla onkaan ollut, päivisin oppitunneilla hän voi vain toivoa, että Stella näyttäisi edes jonkin pienen merkin Christianille heidän yhteydestään.

Rakenne on mielestäni kiinnostava, nykyhetken ja menneisyyden välillä seilaaminen toimii hyvin. Teksti on kirjoitettu hieman outoon muotoon: välillä Christian kertoo lukijalle Stellasta ja välillä taas osoittaa tekstinsä suoraan Stellalle. Suurin ongelma kirjassa on se, että tunnetta jäi puuttumaan mielestäni rutkasti. Olisin kaivannut lisää syvää ahdistusta, rypevää epätoivoa sekä rintaaraastavaa rakkauden kaipuuta. Sellaista, mitä nyt voi kuvitella juuri täysi-ikäisen miehen ensirakkauden opettajaansa kohtaan olevan. Nyt kirja oli pikemminkin hillitty, kävi selväksi että Christian on rakastunut, mutta ei oikeastaan sen enempää. Stellan kuolema oli Christianille toki murheellista, mutta olisin toivonut sen olevan sisimmän rikki repivää tuskaa, sellaista tunnetta että elämä ei voi jatkua, mikään ei voi koskaan tulla ennalleen.

Jotain muutakin kirjasta jäi puuttumaaan kuin tunnetta. Mielestäni tarina oli jotenkin ontto ja kieli jäi tylsäksi. Melko paljon kirjan pieneen kokoon nähden kuvailtiin kaikkea esimerkiksi kalastukseen ja veneilyyn liittyvää, eikä rakkaustarina tuntunut tarpeeksi hallitsevalta. Henkilöt jäivät etäisiksi, en kyennyt mieleeni oikein edes muodostamaan kuvaa päähenkilöistä. Hienoinen epäuskottavuuskin vaivasi, mielestäni opettajan toiminta ei ollut joka hetkessä täysin luontevaa eikä sellaista, mitä sen olisi voinut tuollaisessa tilanteessa kuvitella olevan. Kirjailija on ehkä halunnut viestittää jotain tällä, mutta minua se viesti ei tavoittanut.

Vaikka minun lukukokemukseni jäikin vähän vaillinaiseksi, jollekin muulle tämä voi olla hyvinkin erilainen lukukokemus. Suosittelen siis jokatapauksessa tutustumaan tähän ennakkoluulottomasti, mikäli kaipaa nopealukuista ja rauhallista kirjaa syyspäivien seuraksi.

★★ ½


Käy kurkkaamassa melko samansuuntainen Minnan arvio täältä.



Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen kohtaan Saksa.

torstai 20. syyskuuta 2012

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Paul Auster: Talvipäiväkirja
Kustantaja: Tammi, 2012
Alkuteos: Winter Journal, 2012
Suomentanut: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 225

Suhtauduin aluksi hieman epäillen Austerin uutukaiseen, Talvipäiväkirjaan, joka on ehkä ennemminkin muistelma kuin päiväkirja. Muistelmia minun tulee harvemmin luettua, ja olin jopa hieman kyyninen sen suhteen, kuinka kiinnostava ainakin jossain määrin tavallisen ihmisen muistelmat ovat. Toisaalta aiemmin lukemieni Austerin romaanien (Sattumuksia Brooklynissa ja Näkymätön) jälkeen olisi ollut vaikea uskoa, että hän ylipäätänsä kykenee tuottamaan mitään huonoa tai edes keskinkertaista.

Kyynisyyteni ja epäilykseni karisivat jo oikeastaan ensimmäisellä sivulla. Austerin tyyli kirjoittaa on kertakaikkisen hurmaavaa. Talvipäiväkirja on rakennettu niin, että kertojaääni ikään kuin puhuttelee lukijaansa, vaikka se puhutteleekin Austeria, tyyliin ”ajattelit silloin sitä ja teit näin”. Tämä ratkaisu oli mielestäni viehättävän omintakeinen, joka toimi erinomaisesti juuri tässä kirjassa. Lukuja ei ole ollenkaan ja kappaleet ovat pitkiä. Mutta lukuja ei kaipaa, eikä kappaleiden pituus haittaa.

Talvipäiväkirjan sisältö on kaikkea muuta kuin epäkiinnostavaa. Lähes hävettää, että kehtasin edes sekuntiakaan epäillä sitä. Auster palaa muistoissaan lapsuuden sielunmaisemiin ja nuoruusvuosiin, keski-ikään ja tähän päivään, kun hän on yli kuusikymmentävuotias, paljastamatta mitään liikaa tai liian vähän. Hän käy läpi elämän karikot, surut ja murheet, eroamiset, vanhempien kuoleman. Onnenhetket ja rakkaudet. Arvet kasvoillaan, kolhut kehossaan. Suhteen äitiinsä. Mielenliikkeet unettomina öinä ja paniikkikohtaukset. Kuolemanpelon. Satunnaiset koomiset ja tragikoomiset sattumukset. Tehdyt virheet, koetut onnistumiset. Hän kertoo henkilökohtaisista asioista rauhallisen lempeästi; seksuaalisuudesta, sen kehittymisestä ja muuttumisesta. Ja millä rakkaudentäyteisellä lämmöllä hän kirjoittaa vaimostaan Siri Hustvedtista! Niin, ja Brooklynista!

Kirja herättää lukijassa tunteita laidasta laitaan, ainakin minussa paremmin kuin mikään lukemani kirja pitkään aikaan. Siinä on lämmintä, pieninä pilkahduksina esiin tulevaa huumoria. Ilman pieniä naurun pyrskähdyksiä ei tätä kirjaa voi lukea. Mutta se herättää myös myötätuntoa ja lempeyttä kirjailijaa kohtaan. Se on surullisen kaihoisa, se herkistää. Se käsittelee kuolemaakin. Mutta tapa, jolla Auster sen tekee, on inhimillisen oivaltavaa ja realistista. Suhtautuminen vakaviin asioihin on jotenkin sellaista ”tämä on vain elämää, ei sen enempää” -tyyppistä. Kirjan lukeminen avartaa jotenkin omaakin ajattelutapaa elämästä ja saa kaiken näyttämään vähän paremmalta ja vähemmän huolestuttavalta.

Talvipäiväkirja oli siis lukukokemuksena aivan loistava. Kieli on kaunista ja runollistakin, mutta ei pröystäilevää tai kikkailevaa, sellaista joka todella osuu ja uppoaa minuun. Heikkouksia on vaikea kirjasta löytää, mutta Austerin kuvaillessa kahtakymmentäyhtä eri asuntoaan, olisin ehkä kaivannut pientä tiivistämistä, mutta kaikenkaikkiaan Austerin tyyli on rakastettavan tarkkaa, hän osaa pukea ilmiömäisesti ajatukset sanoiksi. Talvipäiväkirja vahvisti sen, että Paul Auster on yksi suosikkikirjailijoistani.

★★★★★ -