maanantai 30. huhtikuuta 2012

Maarit Turtiainen: Punainen paasto

Maarit Turtiainen: Punainen paasto
Kustantaja: WSOY, 2012
Sivuja: 375

Elif Shafakin Kirotussa Istanbulissa kuvattiin niin viehättävällä tavalla Istanbulia, että olin aivan myyty kun sain Punaisen paaston käsiini. Takakansiteksti lupaili hyvää ja kirjan kansikin oli houkuttelevan kaunis.

Kirjassa sykähdyttävintä olikin juuri miljöö, mystinen Istanbul, jossa yöllä loistaa suurkaupungin valomeri ja päivällä kapeilla kaduilla tungeksivat eloisat katukaupustelijat hedelmä- ja tavarakojuineen. Vanhat miehet istuvat kadulla pelailemassa backgammonia ja naapurit jutustelevat ikkunoista toisilleen. Ilmassa leijailevat mausteiden tuoksut ja kaikuvat heleät rukouskutsut, upeat moskeijat kutsuvat väkeä luokseen.

Istanbulilla on myös varjopuolensa. On katupölyä ja saasteita. On paljon köyhyyttä ja kurjuutta. Ihmiskohtalot voivat olla karmaisevia. Poliisit käyttävät tavallisiin kansalaisiin usein mielivaltaisia keinoja. Rajuissa mielenosoituksissa teilataan kansan yritys saada ääntään kuuluviin väkivaltaisin kahakoin.

Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Satu, joka on kotoisin Pohjois-Karjalasta ja asunut aiemmin Tukholmassa. Satu on päätynyt Istanbuliin opiskelemaan valokuvausta. Hän elää piinaavaa kaksoiselämää: kotona Tukholmassa odottaa työpaikan lisäksi tuttu ja turvallinen poikaystävä, Peter. Istanbulissa Satu on tutustunut ja menettänyt sydämensä tummalle ja tuliselle Umutille, jonka suku ei hyväksy Satua. Elämä on jatkuvassa ristipaineessa elämistä: kuunnellako järjen ääntä ja palata Ruotsiin vai sydämen ääntä ja jäädä Istanbuliin. Umutin hankala perhe ja islaminuskon rajoitukset ja ehdot tekevät elämästä mutkikasta. Istanbulissa Satu on melkoisen yksin, ystävinä hänellä on lähinnä opiskelutoverit sekä suomalainen Virpi, joka on lähtenyt Turkkiin avioeron jälkitunnelmissa. Toisaalta kaupunki vetää Satua puoleensa magneetin lailla, ja lähteminen sieltä on riipaiseva ajatus.

Sadun kehitystä on kiinnostavaa seurata. Alkuun epävarmasta nuoresta neidosta kasvaa vahva ja puoliaan pitävä nainen, joka oppii vähitellen, mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Sekä Kirotussa Istanbulissa että Punaisessa paastossa pidin siitä, että mielestäni turkkilaisten kuvaus oli onnistunutta, se ei ollut liian ihannoivaa eikä toisaalta myöskään tuomitsevaa.

Punaisessa paastossa oli minun makuuni vähän liikaa romantiikka ja ihmissuhteiden vatvomista. Kahden miehen välillä edestakaisin soutaminen ja huopaaminen alkoi hieman väsyttää. Mielestäni toisen miehen jättäminen tapahtui lopulta yllättävän ja hieman epäuskottavankin helposti, eikä päähenkilöllä tuntunut sen jälkeen enää olevan pienintäkään murhetta asian suhteen. Paikoittain Satu ärsytti naivilla käytöksellään, mikä tietysti on hyvinkin voinut olla tarkoituskin.

Vaikka minä sainkin lievän romantiikkaähkyn lukiessa, vaikuttava miljöön ja turkkilaisen kulttuurin kuvaus jätti kirjasta kuitenkin positiivisen lukukokemuksen. Ja vaikka minä sen lievän ähkyn sainkin, kaikki muut tuskin saavat. Uskon, että moneen lukijaan Punainen paasto tulee tekemään vaikutuksen. Tämä on varmasti loistava kirja lukea kesällä uimarannalla aurinkotuolissa tai mökillä riippukeinussa.

★★★


tiistai 24. huhtikuuta 2012

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä
Kustantaja: Kirjakauppaliitto, 2012
Sivuja: 122

Liisan on tarkoitus viettää lokoisa ja rentouttava viikonloppu ilman miestä ja lapsia, jotka ovat menneet appiukon luokse viikonlopuksi. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, pienen tapaturman tuloksena appiukko ja lapset tulevatkin viikonlopuksi Liisan luo.

Appiukko on melko vaativa vanhus. Liisa tekee parhaansa, jotta appiukolla ei olisi nokan koputtamista: käy kaupassa ostamassa oikeanlaista ruokaa, petaa sänkyyn parhaan tyynyn ja ottaa vielä kelloradionkin yöpöydältä pois, koska tietää, että appiukko vihaa kelloradioita. Yhteiseloa ei ole vielä kovin kauaa kestänyt, kun Liisa joutuu hankalaan tilanteeseen. Hänen pitäisi ehdottomasti päästä lentokentälle vastaanottamaan työpaikan yllätysvieraita Venäjältä, mutta mitä tehdä appiukolle?

Liisa on menestyvä uranainen, joka inhoaa kodinhoitoa ja ruuanlaittoa. Sen sijaan Liisan mies viihtyy seesteisenä koti-isänä, joka muistaa lasten neuvolat ja harrastukset. Mies laittaa ruuan, siivoaa ja ajaa huonommalla autolla kuin vaimonsa. Nykyhetken ohella seurataan Liisan muisteloita ensitapaamisesta appivanhempien kanssa. Nämä olivat mielestäni jopa hauskempaa ja kiinnostavampaa luettavaa kuin nykyhetki.

Kaiken kaikkiaan Miniä on varsin viihdyttävä lukukokemus, pidin kirjasta kovasti. Tirskahtelin useampaan otteseen appiukon sutkautuksille ja ajatuksille. Appiukko kun tuntuu pahoittavan mielensä yhdestä jos toisestakin asiasta. Kirjan loppu oli aavistuksen liiankin höpsö, mutta eipä se lukukokemusta varsinaisesti haitannut. Käväisi myös mielessä, onko kirja kirjoitettu aavistuksen kiireellä ja hutaisten. No, eipä sekään haittaa, koska kyllä ei näin hauskaa kirjaa ole vähään aikaan tullut luettua!

Miniän sai eilen Kirjan ja ruusun päivänä kaupan päälle, kun osti tietyistä kirjakaupoista kirjan tai kirjoja yli kymmenellä eurolla. Myöhemmin kirjaa ei myydä enää missään. Kiva ajatus mielestäni piristää kirjakauppojen myyntiä ja saada samalla Kirjan ja ruusun päivää näkyvämmäksi.

★★★★

Myös Kirsi ja Jokke ovat ehtineet lukemaan kirjan.

p.s. On varmasti eduksi, mikäli on lukenut Mielensäpahoittajan ennen tätä.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Petja Lähde: Poika

Petja Lähde: Poika
Kustantaja: WSOY, 2012
Sivuja: 189

Eräänä kuumana kesäpäivänä jo hieman kaljuuntunut mies ajaa punaisella Golfilla vanhaa Turuntietä kohti Turkua. Mies on sonnustautunut vaaleanpunaiseen kylpytakkiin, T-paitaan, boksereihin ja sandaaleihin. Takapenkillä lastenistuimessa nököttää kolmen kuukauden ikäinen poika, niin ikään kylpytakki yllään.

Tuo mies on Janne, joka on juuri kidnapannut poikansa. Vaimo, Saija, oli aiemmin päivällä ottanut puheeksi eron ja uhkaillut myös aikovansa vauvan yksinhuoltajaksi. Tästä säikähtäneenä Janne nappasi vauvan kainaloonsa ja lähti.

Kovinkaan pitkää aikaa ei ehdi kulua, kun Janne huomaa unohtaneensa vaipat kotiin. Ei hätää, väliaikaisia vaippoja saa tekaistua melkein mistä vain, vaikka aamutakin kankaasta tai huoltoaseman käsipyyhkeestä. Vauvan ruokkiminen osoittuu isommaksi ongelmaksi, vauva kun ei suostu syömään tuttipullosta, hän kelpuuttaa ainoastaan rinnan. Janne on ollut jo niin kauan kateissa, että epäilee vaimon soittaneen jo poliisit hänen peräänsä. Alkaa olla liian myöhäistä palata takaisin ja saada tehty tekemättömäksi. Entisenä vankilakundina kun kidnappauksesta saatu rangaistus ei välttämättä ole ihan pieni.

Pienoisromaani Poika on kaikkea muuta kuin pieni. Se on tragikoominen ja omaperäinen esikoisromaani, jonka lyhyen sivumäärän aikana ehditään käsitellä tunteita laidasta laitaan ja käydä läpi mitä traagisimpia ihmiskohtaloita. Mielestäni traagisuutta oli jopa aavistuksen liikaa, kaikilta kirjan henkilöiltä kun tuntui löytyvän hyvinkin traumaattinen menneisyys. Kukaan ei ollut itsessään paha tai tehnyt varsinaisia virheitä, kaikki olivat ikään kuin olosuhteiden uhreja.

Kirjan parasta antia oli lukea taitavaa kuvausta vanhemmuudesta, kuinka välillä on laitettava käsi vauvan rintakehälle vain tunnustellakseen hengittääkö hän ja kuinka epävarmaksi sitä itsensä tuntee. Ja myös vanhemmaksi kasvusta, siitä kuinka huonoistakin olosuhteista ponnistanut ihminen onnistuu rakastamaan ehdoitta lastaan, varjelemaan ja hoitamaan tätä.

Juoni on kehitelty onnistuneesti. Paikoittain melko jännittäviä ja toiminnantäyteisiäkin tapahtumia seurataan vuoroin Jannen ja vuoroin Saijan näkökulmasta. Välillä taas rauhoitutaan menneiden muisteluun. Vaikka lukiessa jo melko hyvissä ajoin hiipiikin mieleen aavistus siitä, miten tarina todennäköisesti päättyy, mielenkiinto säilyy silti mainiosti yllä. Kirja on aivan ehdottomasti luettava yhdeltä istumalta, jottei intensiivisyys hajoa. Hienoisesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta vihoviimeinen loppuratkaisu jää kutkuttavasti keikkumaan aukinaisena.

★★★★ -

Kirjasta lisää Uppoa hetkeen -blogissa sekä Mari A:n kirjablogissa.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Jussi Adler-Olsen: Vanki
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: Kvinden i buret, 2007
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 424

Carl Mørck on jyllantilainen rikospoliisi, joka asustelee persoonallisen ex-vaimonsa teini-ikäisen pojan sekä alivuokralaisensa kanssa. Carl on omalaatuinen poliisi. Hän myöhästelee ja vähät välittää siisteydestä. Hän on kova suustaan, viljelee mustaa huumoria ja kiroilee rutkasti. Hän on tympeä, juro ja vastahakoinen.

Carl Mørck on kuitenkin varsin etevä poliisi. Hänen uransa käännekohta oli eräs välikohtaus, joka tapahtui Carlin ja hänen kahden kollegansa ollessa työtehtävissä tutkimassa murhapaikkaa. Episodissa kuoli toinen kollegoista, toinen halvaantui ja makaa liikuntakyvyttömänä sairaalassa. Tekijä on edelleen kateissa. Tapahtuman jälkeen jotain Carlissa kuoli ja häpeän ja syyllisyyden raskas taakka painaa harteita. Olisiko Carl voinut estää työtoverinsa kuoleman ja toisen haavoittumisen?

Kollegat alkavat olla varsin turhautuneita vätystelevään Carl Mørckiin. Häntä ei niin vaan kuitenkaan potkita ulos, vaan työpaikalla kehitellään suunnitelma B. Eräänä päivänä väkivaltarikosyksikön päällikkö Marcus Jacobsen ilmoittaa Carlille, että rikospoliisiin perustetaan uusi yksikkö, joka on nimetty Osasto Q:ksi. Osaston tarkoitus on tutkia vanhoja, ratkaisemattomia rikoksia. Carl on nimitetty osaston johtajaksi, toistaiseksi myös sen ainoaksi työntekijäksi. Osaston tilat sijaitsevat ainakin väliaikaisesti poliisitalon kellarissa.

Carlin ei auta muu kuin siirtyä kellariin työskentelemään uuteen yksikköönsä. Pian Carl huomaa nauttivansa uudesta työtehtävästään, kellarissa kun saa rauhassa tupakoida, nostaa jalat pöydälle ja surffailla netissä. Jotain näennäisiä työtehtäviä Carlin on kuitenkin tehtävä, joten Carl kiristää itselleen sekä apurin että työsuhdeauton. Hänen apuriksensa ilmaantuu syyrialainen mies, Assad, koko nimeltään Hafez el-Assadin. Hän on varsin puuhakas, innokas, tunnollinen sekä hyväntuulinen mies, joka melko nopeasti alkaa tympimään Carlia.

Koska jotain on pakko tehdä, Carl alkaa Assadin avustuksella tutkimaan viisi vuotta sitten kadonneen demokraattien varapuheenjohtajan, Merete Lynggardin, tapausta. Merete on ihailtu ja viehättävä sekä varsinainen uraohjus. Hän asuu yhdessä auto-onnettomuudessa vammautuneen pikkuveljensä, Uffen, kanssa. Samaisessa onnettomuudessa heidän vanhempansa kuolivat. Merete selvisi onnettomuudesta ilman suurempia vammoja. Eräänä päivänä Merete lähtee hieman hämärissä olosuhteissa veljensä kanssa laivalla Berliiniin ja katoaa laivamatkalla kuin tuhka tuuleen. Jutun tutkiminen lopetettiin, koska päällisin puolin näytti siltä, että Merete on tehnyt itsemurhan. Karmiva totuus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa aueta Carlille ja Assadille.

Vanki on kiinnostavasti rakennettu rikosromaani. Lukija on koko ajan askeleen edellä Carlia ja Assadia, mutta liian nopeasti tapahtumia ei lukijallekaan paljasteta. Loppua kohden jännitys muodostuu melko piinalliseksi, ehtivätkö Carl ja Assad ajoissa keksimään ratkaisun? Juonta avataan juuri sopivalla tahdilla ja lukijaakin johdatellaan välillä harhapoluille. Tunnelma on hyytävä ja säilyy aivan viimeiselle sivulle saakka.

Dekkareissa minua yleensä häiritsevät liian suuri henkilömäärä sekä henkilöiden jääminen etäisiksi. Tässä kirjassa ei ollut kumpaakaan ongelmaa. Itse asiassa ihastuin ynseään ja ärtyneeseen Carliin kovasti. Minulle tuli hänestä mieleen aivan Tohtori House! Myöskin Carlin hupaisa apuri, Assad, on loistava hahmo. Hän on päällisin puolin reipas ja hupaisan tarmokas, toisaalta pariin otteeseen vihjaillaan hänen synkästä menneisyydestään.

Kirjassa seurataan vuoroin Carlin ja vuoroin Mereten tarinaa, mikä on mielestäni oiva ratkaisu. Täten kiinnostus pysyi loistavasti yllä koko ajan. Tapahtumat olivat osittain hieman epärealistisia, mutta minä viihdyin silti valtavan hyvin kirjan parissa. Mitä sitä enempää voi dekkarilta toivoa, kuin jännittävän ja yllättävän juonen, sopivasti huumoria sekä ilahduttavan omaperäiset henkilöt?

Kirjalle on ilmestynyt Tanskassa jatko-osia jo ilmeisesti muutamakin. Suomennoksia siis odotellessa!

★★★★ +

Myös Kirsin kirjanurkassa on luettu tämä.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Liebster Blog



Sain Sannalta Luettua -blogista Liebster Blog -tunnustuksen. Kiitos Sanna :). Ideana on, että tunnustus lähetetään eteenpäin viidelle sellaiselle suosikkiblogille, jolla on alle 200 lukijaa.
Tunnustus on jo ehtinyt levitä laajalle, mutta laitetaan tunnustus eteenpäin seuraaviin ihaniin blogeihin:

Unni lukee

Upotus

Nannan kirjakimara

Lukemisen ilo

Kirjoista


Hyvää viikonloppua kaikille!

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Jan Salminen: Äidinmaa

Jan Salminen: Äidinmaa
Kustantaja: Tammi, 2012
Sivuja: 392

Benjamin on jo vanha mies. Hän asuu surkeassa huoneessa asuntolassa ja käy kuuliaisesti töissä. Nykyään Benjamin työskentelee kahden naisen, Nean ja Sofian, kotipalvelijana, mutta nuorempana hän on tehnyt ruumiillisempaa työtä. Muistoissaan Benjamin palaa välillä tähän meidän aikamme yhteiskuntaan, tosin hän muistaa vain palasia sieltä täältä. Muisteloita varjostavat rankat lapsuudentraumat hyväksikäyttöineen ja alistamisineen. Alakuloa lisää kadonneen ystävän, Railon, kohtalo.

Toisaalla hieman yli kolmekymppinen nainen, Anna-Liisa, elää aivan erilaista elämää. Hän toimii Benjaminin vahtina apuvälineinään polttopiiska ja šokkivyö. Anna-Liisa elää heimossa, johon kuuluvat kolme muuta naista: Belinda, heimon johtohahmo, kiihkeä ja tunteikas Eleonoora sekä murrosikäinen Maria-Teresa. Heimon naiset kuluttavat aikaansa muun muassa vitsailemalla miesten turhuudesta ja inhottavuudesta, kiroilemalla ja harrastamalla keskenään seksiä. Anna-Liisa on erilainen kuin heimon muut naiset. Hän on tunteikas ja empaattinen. Sisimmässään hän on rakastunut vain yhteen naiseen.

Olin tumma häivähdys näkökentän laidalla, epämiellyttävä aavistus, kyhmy kauniin ihon alla. Olin kirkas aamu, joka sittenkin ounasteli sadetta.

Benjamin ja Anna-Liisa asuvat Äidinmaassa. Minkälainen paikka on tämä Äidinmaa, joka joskus oli Suomi? Äidinmaassa naiset ovat hallitsijoita ja voittajia, miehet alistettuja, vailla mitään oikeuksia. Miehet asuvat eri seuduilla kuin naiset. Miesten alueet ovat ankeita: ne ovat täynnä luhistuneita rakennuksia, saasteiden ja myrkkyjen pilaamia alueita ja kuivuneita jokia. Miehille pistetään antiandrogeenipistoksia, jotta saadaan heidän likaiset ajatuksensa kuriin. Miehet pakotetaan siittiönluovuttajiksi, mutta heillä ei ole oikeutta isyyteen eikä edes tutustua lapsiinsa.

Äidinmaassa on paljon erilaisia säädöksiä ja normeja. Rakkaus on yhteisomistajuutta, yksiavioista rakkautta paheksutaan. Heitäkin Äidinmaasta löytyy, nimittäin pariseksuaaleja. Pariseksuaaleja eli monoja pidetään perversseinä ja sairaina. Niin ja sanomattakin on selvää, että rakkautta ja seksuaalista kanssakäymistä miesten kanssa ei hyväksytä. Monet ulkonäköön liittyvistä asioista ovat Äidinmaassa säännösteltyjä. Peilejä ei saa olla, meikkaus on kiellettyä. Miesten seurassa kasvot peitetään ja kaikki ulkonäöllä huomiota herättäminen on pahasta.

Kulutustarvikkeita on hyvin rajallisesti, joten Äidinmaassa viljellään ja kasvatetaan itse. Vedenkulutusta joudutaan säännöstelemään ja autolla ajoa rajoittamaan. Sen sijaan lääketiede on huipussaan. Raskaaksi tulemiseen ei tarvita enää miehiä, koska keinosiemenneste on keksitty. Äidinmaassa syntyy pääasiassa vain valioyksilöitä, koska sikiöiden kasvamista kohdussa pystytään seuraamaan tarkasti.

Äidinmaassa on johtajia ja valtaapitäviä, jotka kontrolloivat tarkkaan ihmisten tekosia. Kirjojen lukeminen on kiellettyä, erityisesti mikäli ne ovat miesten kirjoittamia. Historiasta vaietaan, ajatellaan että ihmisten on parempi olla tietämättä, minkälaista elämä on joskus ollut. Myöskin ajankohtaisia tapahtumia peitellään ja salataan kansalaisilta.

Takaisin vielä miehiin. Miehiä ei kutsuta Äidinmaassa miehiksi, vaan koiraiksi. Koiraisiinsekaantuminen on valtava rikos. Koiraita pidetään tyhminä ja yksinkertaisina, heille tulee puhua kuin lapsille. He asuvat omilla seuduillaan ja saavat radion välityksellä uutisia ja tiedotteita. Koirailla ei ole nimiä eikä identiteettejä. Heidät laitetaan jo pienestä pitäen asumaan kasvatuslaitoksiin, heillä ei ole oikeutta elää perheensä kanssa. Hyvissä ajoin heidät laitetaan työskentelemään esimerkiksi tehtaisiin tai kaivoksiin. Joskus koiraille määrätään naisvahti, joka katsoo koiraan perään. Koiraat ovat hyvin nöyrtyneitä osaansa.

Niiden aivorakenne on surkastunut, tai ehkä pikemminkin alikehittynyt versio naisten aivojen rakenteesta. Olisi hukkaan heitettyä vaivannäköä yrittää opettaa niille sellaisia asioita kuin filosofiaa tai psykologiaa, taiteita tai tieteitä. Ne ovat ikään kuin syntymävammaisia, ajatusrakenteiltaan rikkinäisiä. Niin kuin vajaita naisia.

Anna-Liisan elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän eräänä päivänä löytää pikkupojan teljettynä häkkiin. Myös Benjamin kiintyy poikaan valtavasti. Samaan aikaan kansalaisten keskuudessa alkaa tapahtua hurjia. Sekä koiraita että naisia surmataan raa'asti, tosin koiraiden surmia peitellään. Alkaa hurja tapahtumien sarja, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Äidinmaa on omaperäinen dystopia, eräänlainen kärjistetty skenaario. Tarina etenee jouhevasti ja herkeämättömästi. Lukujen välissä on eräänlaisia historiallisia artikkeleita, joiden avulla taustoitetaan sitä, miten tähän on päädytty, kuinka naiset ovat vähitellen astuneet valtaan ja syrjäyttäneet miehet.

Rivien välistä pulppuaa raivoisaa yhteiskuntakritiikkiä nykyajan pitkälle menneestä tasa-arvokeskustelusta, vähemmistöjen syrjimisestä, rasimista, liiallisesta kulutuksesta, ympäristön suojelusta. Teksti on kärjistettyä, juuri osuvalla tavalla. Kieli on karskia sekä rujoa, toisaalla taas kauniin runollista, kuin taidetta. Tapahtumat herättävät ajoittain melkoistakin inhoa ja vastenmielisyyttä. Siellä täällä on vastapainona pienen pieniä huumorinpilkahduksia. Kirjan aihe on omaperäinen ja aivan takuulla mieleenpainuva.

Tämän tyyppistä kirjallisuutta olen lukenut hyvin niukasti, mutta ihastuin tähän kovasti. Hentoinen miinus siitä, että teksti oli välillä hieman liian rönsyilevää, jolloin lukemisen intensiteetti herpaantui. Olen joka tapauksessa äärettömän tyytyväinen, että löysin tämän kirjan, joka oli erilainen ja herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Jan Salminen, kirjoitathan pian lisää kirjoja?

 ★★★★ ½

torstai 12. huhtikuuta 2012

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Kustantaja: Bazar, 2011
Alkuteos: Fyrmästarens dotter, 2009
Suomentanut: Anu Koivunen
Sivuja: 340


Pienellä, asumattomalla Hamneskärin saarella Marstrandin pohjoispuolella ollaan kunnostamassa vanhoja rakennuksia, kun kaksi työmiestä löytävät ruumiin korjatessaan vanhaa ruokakellaria. Ruumis on muurattuna kellarin seinän taakse. Aluksi työmiehet päättävät salata asian, jotta työt eivät keskeytyisi, mutta he muuttavat kuitenkin mielensä ja soittavat poliisille.

Juttua alkaa tutkia naispoliisi Karin. Samalla hän saa jotain muuta ajateltavaa kun surkeaksi muuttunut parisuhde. Karinin mies, Göran, kun on kapteeni ja paljon pois kotoa. Tutkintaryhmään kuuluvat myös Carstin Heed, rikoskomisario sekä Folke, Karinin lähin työpari nyt kun Robert Sjölin on sairaana.

Pikkuhiljaa poliisit pääsevät selville asioista ja jutun takaa paljastuukin yhtä jos toista saaren asukkaista ja heidän menneisyydestään. Ruumiiden määrä ei jää yhteen ja tapahtumat alkavat saada hurjia juonenkäänteitä.

Kirjassa seurataan myös Marstrandissa asuvan Saran perheen elämää. Sara on pitkällä sairauslomalla työuupumuksen vuoksi. Hän joutuu kuitenkin kantamaan päävastuun kahden lapsensa hoitamisesta, kun hänen miehensä, Tomas, tekee pitkiä päiviä töissä. Saralla on kireät välit anoppiinsa, Siriin, joka on todellinen hienostorouva. Päiviin alkaa tulla kuitenkin hieman valonpilkahduksia, kun Saran ja Tomasin kellariasuntoon muuttaa eräs toimittaja, Markus.

Majakkamestarin tytär on otteessaan pitävä ja jännittävä kirja, jota on vaikea laskea käsistään. Vaikka ratkaisun enteitä tarjoillaan jo hyvissä ajoin, loppua kohden tulee myös yllätyksiä. Kieli on helppolukuista ja miljöötä on kuvattu kauniisti. Ihastuinkin valtavasti kirjan tapahtumapaikkaan, saaristoon sekä purjeveneisiin, majakoihin ja sympaattisiin saaren alkuperäisasukkaisiin.

Kirjassa on hurjan paljon henkilöitä. Aluksi olin koko ajan mennä sekaisin, kuka on kuka. Loppua kohden hieman harmistuin, kun monella kirjan henkilöistä ei ollut edes kovinkaan suurta roolia tapahtumien kulussa. Henkilöihin oltiin saatu kuitenkin mahdutettua kiinnostaviakin yksilöitä, kuten pilkkua viilaava Folke ja musertumispisteessä oleva Sara.

Juonenkäänteitä varjosti ajoittainen epäuskottavuus ja mielestäni ongelmia ratkottiin välillä vähän turhankin helposti. Kuka nyt oikeasti heti ensinäkemältä arvaisi, että kaulaliinaan kirjotut pilkut ovat morsetusta? Kaikenkaikkiaan kirja oli kuitenkin positiivinen lukukokemus, ja aion mahdollisimman pian lukea myös Rosmanin uutukaisen, Noitavasaran.

 ★★★ +

Kirjaa on luettu jo monissa blogeissa. Tässä muutamia kirjan lukeneita: Norkku, Leena Lumi, Booksy ja Hanna

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
Kustantaja: LURRA Editions, 2012
Alkuteos: Zur Falschen Zeit, 2010 
Suomentanut: Raija Nylander
Sivuja: 242

Kirjan kertoja on tätä nykyä jo iäkäs mies. Nyt hän kuitenkin palaa muistoissaan hetkeen, kun alkoi 17-vuotiaana tutkailemaan erästä valokuvaa tarkemmin. Valokuvassa on hänen isänsä, joka teki itsemurhan vain pari viikkoa lapsensa syntymän jälkeen. Miksi isä on päätynyt itsemurhaan, on jäänyt pojalleen pimeän peittoon, eikä äitikään ole halukas puhumaan aiheesta.

Valokuva herättää tarkemman tutkimisen jälkeen paljon kysymyksiä. Kuka kuvan on ottanut ja miksi? Missä isän kädessä oleva kello on nyt? Kuvan takana on nimi, André Gros. Selviää, että mies on valokuvaaja Pariisista. Tämän ainoan johtolangan perässä poika lähtee selvittämään Pariisiin isänsä mysteeriä.

Pikkuhiljaa pojalle alkaa selvitä isän salattu elämä, minkälaisessa ahdingossa isä on joutunut elämään. Isä ei ole koskaan saanut olla mitä on, häntä on pidetty irstaana sekä sairaana ja lähetetty mielisairaalaan parantumaan. Asioiden auettua on jo hieman helpompi ymmärtää, miksi ennakkoluulojen, syyttelyiden ja tukahdutettujen tunteiden maailmassa elänyt isä on päätynyt hurjaan ratkaisuunsa.

Väärään aikaan kuvaa taitavasti aikansa asenteita ja uskomuksia, kuinka raastavaa on täytynyt olla, jos on ollut erilainen. Kuinka sietämätöntä on rämpiä elämässä, jossa on syntiä olla sellainen, joksi on syntynyt. Elämässä, jossa mieluummin vaietaan kuin puhutaan. Kirja herättää paljon ajatuksia ja havahduttaa lukijan pohtimaan ennakkoluuloja, joita on vallalla myös tänä päivänä. Muistan tämän kirjan varmasti pitkään.

Kirjan kerronta oli aivan aavistuksen välillä viipyilevää, mutta kuitenkin sujuvaa ja nopealukuista. Vaikkakin lukijalle on paljastettu takakansitekstissä tarinan ”salaisuus”, minulla säilyi mielenkiinto aivan viimeisille sivuille asti. Paljon kuitenkin selvisi lukijallekin vasta tarinan edetessä. Tämä oli ensikosketukseni sveitsiläiseen kirjallisuuteen. Pidin kovasti kirjasta ja toivoisin, että mahdollisimman moni sen lukisi.

★★★★

Käy lukemassa myös Hannan arvio kirjasta.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Nataša Dragnić: Kanssasi aina


Kuva: Otava
Nataša Dragnić: Kanssasi aina
Kustantaja: Otava, 2012
Alkuteos: Jeden Tag, jede Stunde, 2011
Suomentanut: Tiina Hakala
Sivuja: 285



Kroatiassa asuvat Dora ja Luka tapaavat ensimmäisen kerran päiväkodissa Doran ensimmäisenä päivänä. Ensitapaamisella Luka pyörtyy. Siitä lähtien taiteellisesti lahjakas Luka ja muutaman vuoden nuorempi Dora ovat erottamattomat ja kuin hioutuneet yhteen.

Lukan ja Doran tiet kuitenkin eroavat, kun Doran perhe muuttaa Pariisiin. Vähitellen molemmat sopeutuvat elämään erillään, mutta koskaan he eivät unohda toisiaan. Kaikki on näennäisesti hyvin, mutta jotain kuitenkin puuttuu. 16 vuotta myöhemmin Luka tulee Pariisiin taidenäyttelynsä vuoksi, ja niin he tapaavat jälleen. Ja taas Luka pyörtyy.

Siitä eteenpäin elämä riepottelee molempia. He löytävät ja kadottavat toisensa useita kertoja. Molemmat kuitenkin jatkavat elämäänsä omilla tahoillaan. Yhteisen elämän aloittaminen on lähes mahdotonta, molemmat kun ovat löytäneet tahoillaan uudet puolisot. Aina he kuitenkin kaipaavat toisiaan, ja rakkaus säilyy vuosienkin jälkeen.

Lukan ja Doran elämässä räpiköintiä seurataan pikkulapsista aina keski-ikäisiksi asti. Ensimmäiseksi kirjassa on luku 40 eli tavallaan kirjan lopputilanne, jonka jälkeen tarina aloitetaan alusta. Sama kuvio toistuu kerta toisensa jälkeen; löytyminen ja löytäminen ja taas kadottaminen. Tuska, ahdistus ja epätoivo, kun rakkaus ei yksin riitä ja olosuhteet pakottavat eroamaan aina uudelleen ja uudelleen.

Vaikka en yleensä ole kovinkaan innostunut romanttisista tarinoista, luin tämän yllättävän suurella mielenkiinnolla. Tarina jaksoi pitää ottessaan, vaikkakin se aiheutti minulle myöskin jossain määrin turhautumista etenemättömyydellään ja toistollaan. Tekstissä vilahteli välillä hyvinkin kauniita lauseita ja rakastavaisen epätoivoa onnistuttiin kuvaamaan mielestäni hienosti. Tapahtumapaikkoina Kroatia ja Pariisi olivat virkistävää vaihtelua.

Valitettavasti suuret tunteet muuttuivat välillä ainakin minun silmissäni vähän turhankin imeliksi ja siirappisiksi. Henkilöiden ratkaisut ja ajattelutavat eivät useimmiten tuntuneet kovinkaan loogisilta, vaan niin kuin edellä jo totesin, koin useasti aikamoista turhautumista tapahtumien kulusta. Jokin yllätysmomentti olisi kirjan lopussa ollut paikallaan.

Mutta kyllä tämä kirja varmasti ihailijoita löytää niistä, jotka yleensäkin pitävät romanttisista tarinoista. Mitään hömppää kirja ei mielestäni kuitenkaan ole. Kanssasi aina muuten taipuisi elokuvaksi varmasti täydellisesti, se on kuin tehty siihen.

 ★★★ +

Googlen avulla en löytänyt vielä muita blogiarvioita tästä, joten niitä odotellessa. Aurinkoista ja rentouttavaa pääsiäistä teille, ihanat lukijat!


maanantai 2. huhtikuuta 2012

Syksyn uutuuksia

kuva: freefoto.com
Olen aina yhtä innoissani, kun tulevia kirjauutuuksia julkistetaan. Tänään olen aivan tohkeissani selaillut julkistettuja uutuuskatalogeja syksyn 2012 uutuuksista. Ja mitä mahtavia ihanuuksia sieltä onkaan tulossa! Tuntuupa muuten oudolta ajatella syksyä, nyt kun ulkona maa on vielä valkoisena.
Tässä pieni listaus minua eniten kiinnostavista:

Otava:
Riikka Pulkkinen: Vieras
Hélène Grémillon: Uskottuni
Anja Snellman: Maru
David Nicholls: Kaikki peliin
Laura Paloheimo: Klaukkala
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Javier Marías: Rakastumisia

Tammi:
Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
John Irving: Vapauttakaa karhut!
Paul Auster: Talvipäiväkirja
Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Gummerus:
Chris Cleave: Poikani ääni
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Tove Alsterdal: Kadonneet
Camilla Läckberg: Majakanvartija

Niin, että ei nuo syksyn uutuudet lainkaan tule edesauttamaan projektiani lukea oman hyllyni kirjoja...