sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: The Kindness of Your Nature, 2011
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Sivuja: 322

Kaikki hyvä sinussa on kertomus keski-ikäisestä naislääkäristä, Marionista, joka asuu erakkona kaukana sivistyksestä. Hänen pieni ja vaatimaton majansa on kauniin meren rannalla. Ystäviä ei oikeastaan ole, ainoat sosiaaliset kontaktit kissan lisäksi ovat lähimmäiseen naapuriin, Georgeen, sekä pikkupoikaan, Ikaan.

Ika asuu myös melko lähellä. Hän on kurjista oloista tuleva outo ja laiha poika, joka ei juuri puhu, jolla on keskisormet ja nimettömät kasvaneet yhteen ja joka tulee joka torstai Marionin luokse mustelmaisena ja surullisena. Marion opettaa pojalle pianonsoittoa ja antaa tälle ruokaa. Heidän välillään on vahva side. Eräänä päivänä Ika löytyy melkein hukkuneena rannalta, onko poika yrittänyt itsemurhaa? Marion päättää ottaa Ikan luokseen asumaan ja aloittaa taiston sosiaaliviranomaisten kanssa hänen huoltajuudestaan.

Toisena tarinana kirjassa kulkee Marionin, siihen aikaan Mariannen, muistot alkaen lapsuudesta ja päättyen aikuisikään. Ikan kohtalo herättää vahvoja tunteita Marionissa ja nostattaa pinnalle hänen omat traagiset lapsuuskokemuksensa. Ajat, jolloin hänet on laiminlyöty.

Kirjan teksti on viipyilevän seesteistä, joka huokuu rauhallisuutta. Uskonkin tämän olevan oiva kirja sellaisille, jotka haluavat nauttia kirjasta pitkään ja lukea hitaasti maistellen ja eläytyen. Vaikka itsekin nautin runollisesen kauniista tekstistä, en ehkä ole juuri tämän kirjan vaatimaa lukijatyyppiä. Olisin kaivannut tekstiin lisää oivalluksia, tarkkanäköisempää pohdintaa ja persoonallisuutta.

Tarina antaa lukijalle sitä mitä olettaa lukijan haluavankin, traagisten tapahtumien etenemisen kohti ratkeamista ja onnellista loppua. Mielestäni tarina olisi saanut olla rosoisempikin, samoin kuin päähenkilökin. Nyt kaikki oli hieman liian ennalta-arvattavaa, jopa kliseistä.

Puutteistaan huolimatta pidin kirjasta ja sen viehättävästä miljööstä. Kirja oli positiivinen lukukokemus, mielestäni parempi kuin kirjailijalta aikaisemmin lukemani Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Ja vaikka en itse täydellisesti vakuuttunutkaan, tämän tyyppiselle vaikeissa teemoissa liikkuvalle kasvukertomukselle on varmasti kysyntää ja ihailijansa. 

★★★ 

Lue myös Sannan ja Elma Ilonan blogiarviot.


Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen kategoriaan Ei-biologinen äitiys. Sopisihan tämä tietysti myös kategorioihin Äitejä ja tyttäriä tai Äidin kipeät ratkaisut ja suru.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B.
Kustantaja: Siltala, 2012
Sivuja: 165

Kirjan kertoja, minähenkilö, on keski-ikäinen naiskirjailija, joka uskoutuu erityistason lyhytterapeutti Anna-Maija Parantaiselle elämänsä häiriötekijästään, julkkistyrkky, Ivana B:stä.

Ivana B. on nuori, tyylikäs, räävitön ja räväkkä nainen, joka arvostelee blogissaan kertojaäänen kirjoja, ulkonäköä ja sanomisia. Niin sanottu arvostelu, joka on lähempänä kiusaamista ja julkista solvaamista on muodostunut jo melko piinalliseksi. Ivana B. ei nimittäin tyydy blogikirjoitteluun, vaan lähettelee kirjailijalle myös henkilökohtaisia viestejä. Blogissaan hän tuo vahvasti esille persoonaansa ja itseään. Hän kirjoittaa muodista, tatuoinneista ja jopa intiimiasioistaan. Ivana B. on aikamoinen tyrkky ja pyrkyri, joka tavoittelee julkisuutta kaikilla keinoilla, Facebookissa, Twitterissä ja jopa tv:ssä ja lehdissä. Hän haluaa olla kuuluisa ja rikas hämmennyksen herättäjä. Älyä ja viisautta on turha tavoitella hänen mielestään (Google ja Wikipedia on keksitty). Ivana B. ymmärtää minäkertojan tahalleen väärin sekä vääristelee ja muuttelee kaikkea.

Kirjan minähenkilölle on aiheutunut jo paljon tuskaa ja turhautumista sekä jopa pelkoa. Toisaalta hän kuitenkin kuin pakonomaisesti hakeutuu esimerkiksi kuuntelemaan ja lukemaan Ivana B:n haastatteluja. Mutta hän taas alkaa olla jo niin ahdistunut, että joutuu jopa perumaan omia kirjailijaesiintymisiään. Hän on siis päättänyt kertoa kaiken terapeutille.

Kirjassa ei ole sen kummempaa juonta, vaan se on minähenkilön avautuminen, purkaus, vuodatus ja julistus. Minähenkilö on katkera ja kateellinen ja toisaalta taas raivoissaan siitä, että häntä syytetään katkeraksi ja kateelliseksi. Ivana B. on oikea julkkistyrkyn liioiteltu irvikurva ja karikatyyri.

Minähenkilö osoitti kirjassa jonkinlaisia pimahtamisen merkkejä, mikä sai minut ajattelemaan, onko koko tarina minähenkilön paranoiaa ja psykoottista kuvitelmaa. Tämä ajatusleikki oli kirjan parasta antia ja toi siihen kiinnostavan elementin. Muuten suoraan sanottuna turhaannuin kirjaan ja vaikka ymmärsinkin sen ”pointin”, en toisaalta taas kuitenkaan ymmärtänyt. Teemat ovat sinällään tärkeitä (kirjailijoiden ulkonökö, julkisuuteen pyrkivät niin sanotut turhat julkkikset, kunnianloukkaus, kiusaaminen, röyhkeys ja niin edelleen), mutta mielestäni kirja ei kuitenkaan tarjonnut mitään uutta. Tarina oli samaa jauhamista alusta loppuun. Loppu kylläkin tarjosi pienen piristysruiskeen yllättävällä käänteellään, joka ei rehellisesti sanottuna sekään ollut minusta kovin ihmeellinen.

Minä jouduin lukiessani oikein työllä ja tuskalla keskittymään muistamaan sen, että kirjan minähenkilö ei ole yhtä kuin Anja Snellman. Hermostuin nimittäin päähenkilön marttyrimaiseen jankutukseen aika lailla (minä olen tälläinen vaatimaton kaltoin kohdeltu raskaan työn raataja, enkä minä halua erottua joukosta, minä olen opiskellut sitä ja tätä ja ja olen viisas ammattilainen ja plaa plaa) ! En niin ikään ymmärtänyt, miten minähenkilön menneisyysmuistelot liittyivät mihinkään. Ehkä olin täydellisesti väärässä mielentilassa lukemaan kirjaa, mutta nyt ajattelen, etten olisi menettänyt mitään, vaikka olisin jättänyt sen lukematta.

Minua sekä viehättää että paikoin jopa lievästi ärsyttää Anja Snellmanin tyyli kirjoittaa. Ivana B. on tyyliltään nimittäin taattua Snellmania, kirjailijan varmasti tunnistaisi vaikkei tietäisi kenen tekstiä lukee. Kirjailija on ehdottomasti hurjan taitava ja mestarillinen sanojen kanssa leikittelijä, teksti on paikoittain kuin kaunista runoa. Hän osaa ilmaista asioita persoonallisella ja erikoisella tyylillä. Mutta sitten taas toisaalta minua ärsyttää esimerkiksi toistuva vieraskielisten sanojen ja lauseiden sekä jatkuva sivistyssanojen käyttö. Minulle tekstissä oleva kreikkalainen lause on ihan yhtä tyhjän kanssa ja minulle tulee lähinnä sellainen olo, että halutaan tuoda esille, että osataan. Tiedä häntä.

"Olen aina ajatellut että maailmankatsomukseni ja elämäntapani on epäkronologisuudessaan kubistinen. Nyt alan kallistua tietyn elektisyyden kannalle. Näinä libidotalouden aikoina en enää selviä esseistäni ja luennoistani viittauksilla Raamaattuun tai Sofokleeseen, Kristevasta puhumattakaan."

Anteeksi, mutta missä minun sivistyssanakirjani on?

Toinen toistuva tehokeino Snellmanilla on erilainen luetteloiden käyttö.

"Prohairesis. Hän valvoo. Ad bestias. Hän kuulee hengityksen ovensa takana. Kohtalo. Hän kuulee miten koko maa pidättää henkeään. Suu alkaa kuivaa, kielen ja kitalaen kosketus kuuluu. Kitalaen dyynit. Sahara. Libyan autiomaa. Herodotos."

Vaikkakin tämä kirja ei minuun suurempaa vaikutusta tehnytkään, olen varma, että kaikki eivät ajattele samoin. Tälle varmasti on kohdeyleisönsä ja puolestapuhujansa. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tartun myös Snellmanin ensi syksyn uutuuteen, Maruun, koska olen pitänyt monista hänen kirjoistaan, muun muassa romaaneista Äiti ja Koira, Rakkauden maanosat ja Parvekejumalat.

★★


keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää
Kustantaja: Otava, 2012
Alkuteos: The Box Garden, 1977
Suomentanut: Hanna Tarkka
Sivuja: 261

Charleen Forrest on 38 -vuotias runoilija. Hän elelee niukasti ja vaatimattomasti teini-ikäisen poikansa, Sethin, kanssa. Työstään lehden toimituksessa hän saa vähäistä palkkaa, mutta ex-miehen, Watsonin, lähettämien elatusapushekkien avulla he pärjäilevät jotenkuten. Charleenella on tätä nykyä uusi kumppani, oikomishammaslääkäri Eugene, jolta hän muuten pitää salassa kirjeenvaihtonsa mystisen Veli Adamin kanssa. Veli Adamin kirjeissä on jotain viehättävän ihastuttavaa, hän kirjoittaa niissä muun muassa ruohon sosiologiasta ja kirjeiden väliin on sujautettu ruohonsiemeniä kasvatettavaksi. Charleenella ja Veli Adamilla on jokin ainutlaatuinen yhteys.

Eräänä päivänä Charleen saa kutsun leskiäitinsä häihin. Hän ja Eugene lähtevät juhliin Torontoon kahdestaan junalla, Seth on sen ajan Charleenen omaperäisten ystävien, Gretan ja Dougin, luona. Matka tuo tullessaan monenmoisia yllätyksiä...

Voi ihastuksen huokaus. Olin aivan haltioissani tästä kirjasta! Muiden blogiarvoihin tutustuessani huomasin, että kaikille tämä ei ole ollut parasta Shieldsiä, mutta minuun tämä vetosi lujasti. Tosin mikään Shields -konkari en ole, ainostaan Ellein olen lukenut ennen tätä. Mutta jos tämä ei ole parasta Shieldsiä, niin kuinka hyviä ne muut sitten ovat?

Kirjan henkilöhahmot ovat hurmaavia. Erikoinen pariskunta Greta ja Doug. Lauhkea Seth, joka mukautuu kaikkeen. Charleenen mutkaton sisko Judith, joka on toipunut melko masentavasta lapsuudesta eheämmin kuin Charleen. Niin ja kaikkein hurmaavin, Charleenen äiti! Hän, joka kiukuttelee ja valittaa jatkuvasti, jolle ei kelpaa mikään ja jolle mikään ei koskaan ole hyvin. Hän on saita, perusnegatiivinen sekä etäinen. Kirjan tärkeimpiä teemoja onkin äidin ja tyttären välinen suhde, jota Shields mielestäni kuvaa varsin taitavasti ja kiinnostavasti.

Onnistuneiden henkilöhahmojen lisäksi Shields on rakentanut kirjaan oivan juonen, jota voisi väittää hieman epärealistiseksi ja loppua jopa aavistuksen siirappiseksi, mutta minä pidin siitä valtavasti. Ruohonvihreää on samaan aikaan kepeä ja syvällinen, hauska ja vakava sekä raikas ja synkkä. Ja äärettömän tarkkanäköinen.

Olen onnellinen, että minulla on niin monta Shieldsiä vielä lukematta. Lukupiirimme seuraava kirja on kehuttu Rakkauden tasavalta, odotan siihen käsiksi pääsemistä jo kovasti!


★★★★★ -

Ruohonvihreää muualla:

Osallistun tällä Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen kategoriaan Äitejä ja tyttäriä.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: Før jeg brenner ned, 2010
Suomentanut: Päivi Kivelä
Sivuja: 306

1970 -luvun loppupuolella Finslandin kylä Etelä-Norjassa kohtaa vakavan murhenäytelmien sarjan, kun mystinen pyromaani polttaa taloja ja rakennuksia yksi toisensa jälkeen. Aluksi kylän asukkaat tuudittautuvat siihen, että tulipalot ovat syttyneet sattumasta, vahingosta tai tapaturmasta. Pian he ovat järkyttyneitä ja hämillään. Miten tällaista voi tapahtua? Kuka tällaiseen pystyy? He ryhtyvät vahtivuoroihin, perustavat väijytyspartioita. Poliisikin on apuna. Mutta pyromaania ei saada pysäytetyksi, hän ilmestyy kuin tyhjästä aina uudelleen.

Kertojaäänenä kirjassa on Gaute Heivoll, joka on kotoisin samaisesta kylästä. Hän on ollut pieni vauva niihin aikoihin, kun pyromaani on laittanut kylän sekaisin. Viimeinen tulipalo syttyi hänen ristiäispäivänään. Reilu kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän palaa kotimaisemiinsa ja alkaa tutkia tuhopolttojen sarjaa. Samalla hän avaa lukijoilleen elämäntarinaansa.

Etten palaisi tuhkaksi -kirjassa liikutaan jouhevasti eri aikakausilla. Välillä seurataan Heivollin elämän nykyhetkeä, välillä taas palataan hänen aikaisempaan elämäänsä ja välillä seurataan kyläläisten elämää eri ihmisten näkökulmasta. Vaikka lukijalle paljastetaan jo hyvissa ajoin tuhopolttajan henkilöllisyys, ei hiipivän hyytävä tunnelma hälvene. Kyläläisten pyromaanin metsästys muodostuukin varsinaiseksi dekkarinomaiseksi jännitystarinaksi. Toisaalla taas kirjailija kuvaa tarkasti ja henkilökohtaisesti omaa elämäänsä.

Gaute Heivoll kirjoittaa taitavasti tuhopolttajan mielenliikkeistä ja hänen vaikutuksesta läheisiinsä. Kirjassa pureudutaan kiinnostavalla tavalla siihen, miten lähtökohdista riippumatta ihmisestä voi kasvaa jotain aivan karmivaa. Miten voi olla mahdollista, että ihmisestä, joka on toivottu ja rakastettu, kasvaa hirviö? Vai onko hän edes hirviö? Heivoll itse on kasvanut samaisessa kylässä niin sanotussa tavallisessa perheessä ja hänestä on tullut kirjailija, lähtökohdat elämään ovat ainakin näennäisesti samat.

Pidin kirjasta todella paljon! Tunnelma on jotain aivan sanoin kuvaamatonta. Kylässä kytevä odottava pelko ja kauhu tulevat lähelle, uhrien reagointi koskettaa. Tuhopolttajan toiminta on julmaa ja karmaisevaa. Kaikki ne hymyt, jotka viivähtävät hänen kasvoillaan samalla kun hän sytyttää tulitikun... Toisaalta Heivollilla on käsittämätön kyky saada kaikkeen tähän mahdutettua myös inhimillisyys ja ymmärrettävyys. Toisaalta kaikki on käsittämätöntä, toisaalta taas käsitettävissä.

Tätä kirjaa on helppo ylistää lukuisilla kiitossanoilla. Kirja on samaan aikaan niin kaunis, surullinen, koskettava, mieleenpainuva, jännittävä ja traaginen. Olisin voinut antaa kirjalle hyvillä mielin myös viisi tähteä, mutta pieni hentoinen miinus tulee siitä, että kylän asukkaat jäivät aavistuksen etäisiksi ja minulla oli välillä hienoisia vaikeuksia erottaa heitä toisistaan. Asia ei kuitenkaan häirinnyt kuin aivan vähän, siksi vain pienen pieni miinus.


”Toisinaan minulle tulee tunne, että elän kahta rinnakkaista elämää. Toinen on turvallinen, yksinkertainen ja harvasanainen. Toinen on todelliselta näyttävä elämä, se jonka keskellä olen, jossa istun joka päivä kirjoittamassa. Edellinen elämä voi olla välillä pitkään poissa, mutta sitten se taas ilmaantuu, on kuin olisin yhtäkkiä aivan vähällä astua siihen sisään, olen kynnyksellä ja tuntuu kuin minä hetkenä hyvänsä saisin näkyviini hänet, joka ehkä oikeastaan on minä.”

★★★★★ -

Kirjan tunnelman ovat kokeneet myös Katja, anni.M, Leena Lumi, Karoliina, Susa ja Minna


Osallistun kirjalla tuoreeseen Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, kategoriassa Äitejä ja poikia sekä tietysti myös Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Kustantaja: WSOY, 2012
Sivuja: 130

Mielensäpahoittaja elelee tasaista ja rauhaisaa elämää kotitalossaan Sysi-Suomessa. Vanhan herran mieli koki vahvan järkytyksen, kun eräänä päivänä hänen tuttu ja turvallinen kotiapulainen, Raisa, tuttavallisesti Ruma Ihminen, ei tullutkaan. Sen sijaan oven takana kolkutteli nuori meikannut tyttö. Mielensäpahoittaja teki periaatepäätöksen, hän ei enää ota kotiapua vastaan.

Ikävänä sivutuotteena päätöksestä seurasi se, että Mielensäpahoittajan oli otettava vastuu taloustöistä. Muuta vaihtoehtoa ei ole, vaimokin makaa dementoituneena pitkäaikaisosastolla. Ruuanlaitto osoittautuukin melko haasteelliseksi, joten Mielensäpahoittaja päättää tehdä uuden periaatepäätösen. Hän ei syö ollenkaan.

Kovinkaan montaa päivää ihminen ei sitä menoa jaksa, joten Mielensäpahoittaja päättää ryhdistäytyä ja tarttua keittokirjaan. Kirjastosta löytyy vain eriskummallisia etnisiä kasviskeittokirjoja, mutta onneksi vaimon reseptikätkö löytyy. Ateria aterialta Mielensäpahoittaja alkaa harjoitella ruuanlaittoa. Pienten takaiskujen ja kömmähdysten lomassa hänelle alkaa valjeta, ettei vaimo aikoinaan kotitöissä ole päässyt niin helpolla, kuin olisi luullut.

Olen lukenut ensimmäisen Mielensäpahoittajan sekä uutukaisen Miniän, joiden jälkeen Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike tuntui tutulta ja turvalliselta. Laatu ei pettänyt tälläkään kertaa, minä ainakin jaksoin mainiosti huvittua vanhan herran mielipahoista ja ärtymyksen aiheista. Hahmona hän on aivan mielettömän sympaattinen ja hulvaton. Tämä johtunee siitä, että Mielensäpahoittaja on hyvinkin realistinen henkilö, jonka tyyppisen varmasti jokainen on joskus kohdannut. Ja varmasti myös jokaisesta itsestäänkin on tunnistettavissa samoja piirteitä.

Tuomas Kyrö on mestari humoristisen tekstin kirjoittaja. Mielenkiinnolla odotan, ilmestyykö Mielensäpahoittajasta vielä lisää tuotantoa. Olen aavistuksen skeptinen sen suhteen, voisiko se enää edes toimia. Minua kiinnostaisi kovasti tutusta Kyrön muuhun tuotantoon, koska nämä edellä mainitsemani ovat ainoita, mitä olen häneltä lukenut.

Kyllä ei tätä kirjaa kenenkään kannata jättää lukematta!

★★★★½


Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Maija ja Susa


maanantai 7. toukokuuta 2012

Annica Wennström: Lapinkylä

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Kustantaja: Bazar, 2012
Alkuteos: Lappskatteland. En familjesaga, 2006
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 334

Lapinkylä on tarina eräästä saamelaisesta suvusta, pikemminkin suvun naisista. Teoksessa liikutaan usealla aikatasolla. Tarinaa aletaan seurata nuoren saamelaistytön, Njennan, kautta. Eletään 1860 -lukua, saamelaistyttö Njenna elelee perheineen tuntureilla kodissaan ja porojensa ympäröimänä. Perheen pororenki, Elias, on ajatellut viedä Njennan vihille. Njenna sen sijaan on sydänjuuriaan myöten ihastunut mystiseen mieheen, Aanta Naahkeseen, jolla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä. Traaginen tapahtuma ajaa kuitenkin Njennan erilleen niin Aantasta kuin perheestäänkin. Vaikka Njenna pakeneekin, Aantaa hän ei koskaan unohda.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin Njenna on jo vanha nainen, joka asuu tyttärensä, Ristinin, ja tämän perheen kanssa. Njennassa kytee sisällä vahva kaipuu juurilleen, saamelaisuus asuu hänessä tiukasti. Menneisyydestään Njenna vaikenee silti täysin, jopa omalle tyttärelleenkin.

1950 -luvulla Njennan tytär, Ristin, on jo ikääntynyt. Ristin asuu poikansa, Nilsin, sekä tämän vaimon Iriksen perheen luona. Njennan tavoin myös Ristin kantaa sisällään jotain vaiettua, suljettua ja häpeällistäkin kaikua menneisyydestään.

Sivutarinana kirjassa seurataan 2000 -luvulla elävää naista, joka on Njennan tyttären, Ristinin, lapsenlapsen lapsi. Hän matkustaa sukujuurilleen yrittäen ratkoa auki sukunsa menneisyyttä. Jatkuva levottomuus ja mihinkään kuulumattomuuden tunne on jäytänyt naista jo niin kauan, että hänen on viimein pakko saada selville, mistä hän on tullut ja mihin hän kuuluu. Suvusta ja suvun vaiheista on vaiettu aina, ja vaikenemisen muuria tuntuu olevan mahdoton vieläkin murtaa. Mistä nainen on perinyt mystiset ja erikoiset jäänsiniset silmät?

Lapinkylä on vahva ja erikoinen tarina, kuin pieni elämysmatka tuntureille, porojen ja saamelaisten maailmaan, jossa voi kohdata jopa maahisia ja keijujakin. Minä nautin suuresti tästä niin erilaisesta miljööstä, aiheesta en ole kirjoja juurikaan lukenut. Saamelaisten kohtaloakaan en ole ennen kirjan lukemista oikeastaan ajatellut. Kuinka pieni joukko he ovatkaan, etenkin juuri metsäsaamelaiset, joita kirjan henkilötkin olivat ja kuinka he ovat joutuneet taistelemaan oikeuksistaan ja väistymään uudisasukkaiden tieltä, kun he ovat tulleet ja vallanneet heidän maansa. Tekstiin on ujutettu saamelaisia sanoja, jotka elävöittävät tekstiä valtavasti. Kirjan alussa on pieni saamenkielisten sanojen sanasto sekä myös sukupuu.

Teksti on melko hidaslukuista, minulla meni kirjan lukemiseen viikko, vaikka sivuja ei ole kuin reilut kolmesataa. Varsinaisesti teksti ei ole vaikealukuista, mutta olen samaa mieltä kuin Sara blogiarviossaan, että teksti on jonkin verran raskassoutuista.

Kirjan kertojaääni, sukutaustojaan selvittelevä nainen nykyajasta, oli minusta vähän etäinen henkilö. Mietin, kuinka tärkeä hän loppujen lopuksi juonen kannalta edes oli, minä koin ainakin kaikken kiinnostavimpana Njennan suvun tarinan. Kertojaäänen naisesta ei paljastettu oikeastaan mitään muuta kuin hänen voimakas tarpeensa saada rakennettua sukunsa palapeliä. Hän jäi melko irralliseksi, ja hänen tarinassaan toistoa oli ehkä aavistuksen liikaa.

Suosittelen kirjaa silti ehdottomasti kaikille! Lapinkylä on erilainen, mieleenpainuva ja vahva. Lukukokemus on vaikuttava ja avaa ovia uusiin maailmoihin. Kirjan tunnelma on ainutlaatuisen lähelle tuleva.

”Yksinäisyys maalasi hänen muotokuvansa. Yksin ollessaan hän saattoi kulkea omia polkujaan, ja hän oli huolissaan siitä kuinka umpeen kasvaneilta ja vierailta ne tuntuivat. Toisinaan hän mietti, kuka hän oikeastaan oli. Mikä paikka oli hänen ikiomansa? Ja löytäisikö hän sitä koskaan? Hän ei kuitenkaan pukenut ajatuksiaan sanoiksi, ne olivat pikemminkin tunteita, jotka liikkuivat hänen sisällään vaivalloisesti.”

 ★★★★


torstai 3. toukokuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Kustantaja: Gummerus, 2012
Sivuja: 112

Kansalliskirja on pieni kirja täynnä suurta. Kirja sisältää lyhyitä, noin aukeaman mittaisia kertomuksia suomalaisuuden ja noin yleensäkin elämän eri osa-alueilta. Tarinat pöyhivät stereotypioita, lähinnä suomalaisista, mutta myös esimerkiksi ruotsalaisista ja australialaisista. Kirjan henkilöt kaipaavat Suomeen ja osa taas pois Suomesta.

Mikä kaikki suomalaisille on tärkeää? No tietysti jääkiekko, mäkihyppy, saunominen ja kalastus. Niistä on moni Kansalliskirjan tarina tehty. Niin ja suomalaisista miehistä, peräkammarinpojista, jotka eivät puhu, vaan murahtelevat vain silloin tällöin. Suomalaisten käytös on kaiken kaikkiaan aika hassua, itseään vähätellään jatkuvasti ja kärsimme kommunikaatiovaikeuksista. Ainakin stereotypioissa. Ravintolassakaan ei uskalleta sanoa, jos ei ole pitänyt ruuasta, kun tarjoilija sitä kysyy. Urheilussa arvokisojen voitto tai häviö ovat molemmat ihan oma lukunsa. Myös erilaiset ihmissuhteet ovat tärkeässä roolissa Kansalliskirjassa, olivatpa ne sitten parisuhteita tai vaikkapa naapuruussuhteita.

Kansalliskirjan kieli on upeaa! Turkka Hautalalla on mahtava taito leikkiä kielen kanssa ja hyppiä tasolta toiselle. Osa tarinoista on kuin kauniita runoja, osa arkisia ja humoristisia. Jotkut on kirjoitettu hykerryttävän hauskalla otteella. Myös eri murteita on käytetty taitavasti. Kirja on pullollaan nostalgiaa ja tarkkanäköisiä havaintoja elämästä.

Aivan pakko tunnustaa, että en ymmärtänyt ihan jokaisen tarinan pointtia tai ideaa, muutaman tarinan kohdalla mietin, että mikä tässä nyt oli se juttu. Ehkä kirja vaatisi toisen lukukerran? Kirjan takakannessa kysytään: Miltä näyttää suomalainen? Mielestäni suomalaisuutta avataan kirjassa hieman yksipuolisessa, vähän turhankin negatiivisessa valossa, vaikkakin ymmärrän kirjan ironisen puolen. Joka tapauksessa kokonaisuutena pidin kirjasta sekä Turkka Hautalan tyylistä kovasti enkä voi olla ihmettelemättä, miksen ole lukenut Saloa tai Paluuta vielä, kun molemmat tuolla hyllyssäkin nököttävät.

★★★ ½

Kansalliskirjaa on luettu jo monissa blogeissa. Käy kurkkaamassa esimerkiksi Riinan, Joanan, Erjan ja Sannan arviot.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Kirjalöytöjä Forssasta

Matkasimme tänään kera lukupiiriystävien Forssan Kutomolle Kirjalöytöön, jonne useat eri kustantamot ovat tuoneet myyntiin kirjoja varastoistaan.




Kirjoja löytyi laidasta laitaan, romaanien lisäksi myös paljon lastenkirjoja ja tietokirjoja. Halvimmat kirjat maksoivat euron, mutta outletissa myytiin myös tämän kevään uutuuksia hieman yli parilla kympillä.



Outletissa oli myynnissä myös kirjaylläripusseja viiden euron hintaan. Jokaisessa pussissa oli 3-4 kirjaa. Pakkohan sellainen oli saada! Tosin annoin ylläripussistani löytyneet kaksi lastenkirjaa heti eteenpäin Riinalle.




Outletista kirjahyllyyni päätyi:

Anna Örnberg: Sisusta valkoista maalaistunnelmaa (yllätyspussista)
Anne Michaels: Routaholvi
Michael Cunningham: Säkenöivät päivät
John Boyne: Kapina laivalla
David Safier: Huono karma
Jussi Valtonen: Vesiseinä
Naomi Novik: Jadevaltaistuin (Riinan ylläripussista)
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
Stef Penney: Erämaan armo
Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle (yllätyspussista)

Suosittelen Kirjalöytöä, mikäli haluat löytää hyviä kirjoja halvalla. En suosittele, mikäli sinulla on jo entuudestaan ongelmana, minne tunget kaikki kirjasi.