keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Marketta Pyysalo: Kehrääjä

 

Marketta Pyysalo: Kehrääjä
Kustantaja: Teos, 2021
Sivuja: 122


Kehrääjä kiinnitti huomioni tutkiessani kevään uutuuskirjoja. Pidän avioliitto- ja ihmissuhdekirjoista, kunhan ne vain eivät ole turhan viihteellisiä. Ja sitä Kehrääjä ei missään nimessä ole, päinvastoin, se on pieni, mutta viisas kirja. Lainasin tämän kirjastosta, alkuun siinä ei ollut varauksia, mutta kun kirjaa kiiteltiin hiljattain Hesarissa, tuli kirjaan hetkessä 70 varausta. Ei ole sanomalehtien vaikutus pieni suomalaisten lukuinnostuttajana!

Kehrääjä on yhden, jätetyn naisen, yksinpuhelu, tajunnanvirta, ajatuskooste. Miltä tuntuu, kun kahdenkymmenen vuoden jälkeen puolisto toteaa lakonisesti, että ei ole oikeastaan koskaan tuntenut toista kohtaan mitään "rakkaudellista"? Kiehtova lähtökohta ja alkuasetelma kirjalle. 

Osittain kirja täytti odotuksia, mutta ihan täysin kuitenkaan ei. Olisin mielelläni lukenut enemmän tuskasta, jätetyksi tulemisen häpeästä, surusta ja ahdingosta. Olisin voinut sukeltaa syvemmälle vielä näiden ihmisten avioliittoon, olisin halunnut ymmärtää paremmin että miksi kaikki nämä vuodet, jos lähtökohtakin on vähän pielessä. Olisin halunnut tietää, millaista avioliitto oli ollut ja millaisia persoonia nämä kaksi olivat. Kuitenkin nämä jäivät vähän pieneksi ja pinnalliseksi. Kirjassa itsessään oli kyllä kiinnostavaa pohdintaa: esimerkiksi erilaisia uskomuksia ja myyttejä käytiin lävitse paljon, välillä kertoja käväisi myös lapsuudessaan.

Ehkä kyse oli vain siitä, että odotin erilaista kirjaa, ehkä siksi tämä ei ihan täysillä puhutellut minua vaan jäi vähän etäälle. Kirjailijan käyttämä kieli, kuvaus ja havainnot olivat kuitenkin tarkkanäköisiä ja mielenkiintoisia. Ja kuten aluksi mainitsin, esimerkiksi Helsingin sanomissa kirjaa kehuttiin kovasti!


★★★



maanantai 29. maaliskuuta 2021

David Walliams: Muru ja Melu-Elukat

 

David Walliams: Muru ja Melu-Elukat
Kustantaja: Mäkelä, 2021
Alkuteos: The Creature Choir, 2019
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kuvittaja: Tony Ross


Lukaisimmepa lasten kanssa iltasaduksi hiljattain ilmestyneen Muru ja Melu-Elukat. Mainittakoon, että suhtaudun aina pienellä jännityksellä käännettyihin lastenkirjoihin, koska myönnettäköön että toisinaan tulee fiilis, että käännökset ovat vähän hutaisten tehtyjä. Joskaan en voi sanoa että kävisi kateeksi: lastenkirjojen kääntäminen on varmasti huomattavan hankalaa! En voi kuvitella edes, miten hankalaa on yrittää tavoittaa kielessä alkuperäistä tyyliä, mutta kuitenkin että kirja olisi myös suomeksi mukavalukuinen. No mutta tässä onneksi ei ollut tätä murhetta, kieli oli varsin leppoisaa ja päiväkoti-ikäinen jaksoi hyvin seurata sen alusta loppuun. 

Kirjan päähahmo on Mursu, jonka nimi on Muru. Murulla ei vaikuta juuri olevan vaatimuksia elämälleen, mutta laulaa hän tahtoisi. Ikävä kyllä hänen laululahjansa eivät vakuuta muita. Muiden kimpaantumisen lisäksi voimakas laulu saa aikaan jos jonkinlaisia luonnonkatastrofeja. Lopulta muilta mursuilta palaa pinna ja he pakkaavat kimpsunsa ja häipyvät. Muru jää yksin, mutta onneksi hän sentään nyt saa laulaa rauhassa. Eikä aikaakaan kun seuraan liittyy muitakin yksinäisiä sieluja.

Kirja oli iloinen hyväntuulen kirja. Koululaistakin vähän nauratti erikoinen eläinkuoro, missä biisonit, pöllöt ja valaat laulavat sulassa sovussa. Kirjassa on myös miellyttäviä opetuksia: jos jäät yksin, niin kenties voisit hakeutua muiden yksinäisten seuraan? Ja vaikka et jotain osaisikaan kovin hyvin, kaikkein tärkeintä on tekemisen ilo. 

Kaiken kaikkiaan sekä tarinaltaan että kuvitukseltaan oikein oiva ja ilahduttava kirja!

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Domenico Starnone: Paljastus

 

Domenico Starnone: Paljastus
Kustantaja: Wsoy, 2021
Alkuteos: Confidenza, 2019
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
Sivuja: 212

Olin huomattavan innostunut havaitessani talvella, että Domenico Starnonelta ilmestyy uusi kirja suomeksi. Rakastin hänen aiempiaan Kepposta ja Solmuja ja jo näiden kahden perusteella olen pitkälti valmis listaamaan hänet yhdeksi suosikkikirjailijoistani! Paljastus ei tuottanut pettymystä, mikä nyt aiemman perusteella olikin aika selvää.

Kirjan aloittaa minämuotoinen kertojaääni, silloin nuori mies Pietro Vella. Hän on opettaja, hän on älykäs mies ja hän osaa kirjoittaa. Väistämättä heti herää pieni ajatus, että onkohan tässä jotain pientä omaelämänkerrallista kenties mukana? Pikagoogletus paljasti, mikäli nyt Wikipediaan on luottaminen, että Starnone tosiaan on toiminut myös opettajana. No oli omaelämänkerrallista tai ei, kirjan Pietro on aivan valtaisan kiehtova mies! Enpä ole hetkeen lukenut kirjaa, jossa päähenkilöstä rakentuu näin moniulotteinen, uskottava ja mielenkiintoinen kokonaisuus huomioiden vielä melko pienen sivumäärän.

Kirja rakentuu osittain nimensä mukaisesti Paljastuksen, jos nyt ei sentään ympärille, niin ainakin äärelle. Pietro ja hänen nuoruuden rakkautensa, entinen oppilaansa, Teresa, tekevät erikoisen päätöksen: molemmat kertovat toisilleen jotain, jota eivät ikimaailmassa ole kertoneet eivätkä aikoneet kertoa kenellekään. Vaan kun paljastukset on molemminpuolin tehty, punoutuu näiden kahden ihmisen välille monipolvinen jännite ja heidän välillään häilyy niin luottamus kuin sen menettämisen pelko, pelko paljastumisesta ja kaiken menettämisestä. Rakkaus heidän välillään ei sellaisenaan kestä, mutta kestääkö luottamus? Ja lopulta, miten on sen rakkauden laita?

Tarinan rakenne on varsin onnistunut. Sitä meille kertoo Pietro, mutta onneksi saamme myös vähän nähdä, millaisena muut näkevät hänet. Pietrosta rakentuu lukijallekin merkillisen läheinen ihminen, hänen tekemisensä niin ihastuttavat kuin närkästyttävätkin. Kuten kenen tahansa läheisen! Hän onnistuu, hän mokaa. Hän rakastaa ja häntä rakastetaan. Ja kyllä kirja saa aivan erityisen paikan myös minun kirjasydämessäni. Tämä oli minulle kevään ehkä toiseksi odotetuin kirja (Olive Kitteridge katsos kun...) eikä suotta!

★★★★ ½

torstai 25. maaliskuuta 2021

Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne


Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne

Kustantaja: Lasten keskus, 2021

Kuvittanut: Katri Kirkkopelto

25 numeroimatonta sivua


Aikaisemmat Molli -sarjan kirjat ovat olleet meillä tykättyjä. Niissä käsitellään jokaisessa hellyyttävällä tavalla erilaisia, usein hankaliakin, aiheita. Olin siis innoissani, kun huomasin sarjassa ilmestyneen uutukaisen Molli ja hirveä herne.

Kirjaa esiteltyäni lapsille sain kuulla, että tätä on jo päiväkodissa luettu - eikä ihme. Sisällöltään tämäkin Molli -kirja sopii hyvin varhaiskasvatukseen, koska tämäkin tarina pitää sisällään pienen opetuksen tai rohkaisun. Lapset odottivat innoissaan uutta lukukertaa, mikä väistämättä kielii hyvästä kirjasta.

Molli -kirjojen, kuten tämänkin osan, kuvitus on aivan ihana (se on kirjailijan itsensä kädenjälkeä - kunnoitettavaa!). Hahmot ovat sympaattisia: ystävykset Molli ja Sisu ratkaisevat tässäkin yhdessä haasteen. Ongelmana on nimensä mukaisesti hirveä herne. Mollin suu ei vaan meinaa aueta herneelle, hän kun ei pidä mistään vihreästä ruuasta. Sisu kannustaa ystäväänsä erilaisilla tsemppausvinkeillä ja lopuksi ongelma saadaankin selätettyä.


Lapsia, jopa alakouluikäistäkin, tuntui innostavan kirjojen sivuille sijoitetut tehtävät. Hauskaa ja lapsia aktivoivaa, että lukijakin pääsee mukaan auttamaan Mollia selättämään herneongelman! Kirja on kaiken kaikkiaan varsin herttainen ja voin suositella sitä ihan jokaiseen lapsiperheeseen. Se toimii niin kivana iltasatuna kuin pienenä motivaattorina lapsille testaamaan rohkeasti itselle vieraita ruoka-aineita.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit

 

Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit
Kustantaja: Like, 2021
Alkuteos: Goda grannar, 2020
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 378


Tämä oivallinen dekkari olisi kyllä mennyt minulta aivan tyystin ohi, ellei Leena Lumi olisi vinkannut sitä blogissaan. Miten minusta tuntuu että joka vuosi ilmestyy joitain kirjoja aivan ohi katalogien..? Mielestäni luen ne aina niin tarkkaan, ja sitten vahingossa törmään jossakin johonkin uutuuskirjaan, joka jo heti esittelyllään saa minut kiinnostumaan. Niin kävi tässäkin: dekkareissa erityisesti tykkään sellaisista, jotka pureutuvat parisuhteen, naapuruussuhteiden ynnä muiden ihmissuhteiden psykologiseen jännitykseen. Sellaisesta suuren maailman mafia- tai rikollisjärjestökoukeroista en piittaa. Tietynlainen arkisuus on aina hyvä: se tuo kirjaa lähemmäs ja uskottavammaksi.

Hyvät naapurit -kirjan rakenne on melko perinteinen: siinä tapahtumia seurataan vuoroin eri ihmisten näkökulmasta ja liikutaan eri aikatasoissa. Kirjan voisi oikeastaan erotella kahteen: on aika ennen onnettomuutta ja aika sen jälkeen. Vähitellen, pala palalta, tarina rakentuu kokonaiseksi ja tapahtumat ratkeavat. Tälläinen esikaupunkinaapurusto (?) on varsin kiinnostava miljöö. Kuten monesti tosielämänkin naapurustosta, niin myös tästäkin, löytyy se, joka tietää kaikesta kaiken ja jokaisen asiat. On joku vähän hämärä tyyppi, on epäonnistujia ja sitten on ihan tavallinen perhe. Tässä keskiössä on Mikael ja Bianca, jotka muuttavat uusi alku mielestään kahden lapsensa kanssa Köpingeen. Paikkaan, jossa kadut on nimetty satukirjan inspiroimana. No, eivät he kauaa ehdi asua, kun näistä edellämainituista astuu vuorotellen kukin estradille. Ja sitten se onnettomuus tapahtuu. Kuka, miksi, miten? Kysymyksiin saadaan vastauksia, vaikkeivat ne olekaan sitä mitä lukija aluksi odottaa.

Oi että, tämä oli kyllä dekkari minun makuuni. Sopivan helppo seurattava, henkilöitä ei ollut liikaa ja ne olemassa olevat olivat hyvin uskottavia ja moniulotteisia. Tunnelma on hyisevästi punoutuva ja kirjaa on aika vaikea malttaa olla lukematta. Jos jollakulla muullakin on mennyt tämä ohi, niin suosittelen! Itse aion pikapuoliin pistää kirjastosta varaukseen kirjailijan edellisen suomennoksen, Aivan tavallisen perheen.


★★★ +



torstai 18. maaliskuuta 2021

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

 

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa
Kustantaja: Gummerus, 2021
Sivuja: 335


Puuvillatehtaan varjossa kiinnitti huomioni jo uutuuskatalogissa. Uusi kirjasarja (mainittakoon, että olen tässä kuussa lukenut jo kolme sarjan aloittavaa kirjaa, mihin minä kohta joudun näiden uusien sarjojen kanssa..?) ja vieläpä Turkuun sijoittuva! Turku on lähellä sydäntäni, pidän myös historiallisista kirjoista ja tv-sarjoista joten enemmän kuin mielelläni kävin tämän pariin.

Kirjassa eletään 1800 -luvun loppua ja elämää katsellaan Jenny Malmströmin silmin. Hän on jo leskeksi jäänyt ja ainoan poikansakin synnytyksessä menettänyt nuori nainen, joka elelee isänsä, Kaarinan seurakunnan rovastin Waldemar Stenroosin, kanssa. Jenny on omapäinen, voimakastahtoinen ja itsevarma nainen, joka ei halua alistua yhteiskunnan ja miesten sortoon. Hän on suoranainen aikansa hyväntekeväisyysaktiivi. Ja onhan hän myös varsin empaattinen: on vähemmistön ja heikkojen puolella aikana, jolloin tämä ei ole ollut kovin helppoa. Paineita tulee joka suunnasta ja naisten oletettiin keskittyvän lähinnä talouden hoitoon ja suvun jatkamiseen ammatin hankkimisen ja opiskelun sijaan. Ja koska kirjassa romantiikka on vahvasti läsnä, riittää Jennyllä kosijoitakin useampia. Yksi niistä olisikin Jennyn mieleen, vaan elämä näyttää tekevän tästä suhteesta mahdottoman. Mutta miten käy?

Kirjan tunnelma on jollain tavalla ihastuttava. Miljöö on ihana ja kaunis Turku - joka edelleen on paljolti samanlainen kuin kirjassa, jossa liikutaan niin Aurajoen jäällä kuin Linnankadullakin. Kieli on helppolukuista ja jouhevaa luettavaa, vaan ei yksitoikkoista. Osa henkilöistä puhuu murteella ja kuvailuja höystävät hauskat vanhat sanat. Historiallisesta näkökulmasta kirja on kiinnostava katsaus aikaansa etenkin naisten näkökulmasta ja feministinen asenne tekee näkökulmasta raikkaan. Kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta kirjailija kertoo kirjan kuitenkin perustuvan osittain historiallisiin faktoihin. 

Uskon, että Puuvillatehtaan varjossa miellyttää suuria lukijajoukkoja. Se sopii niillekin, jotka eivät välttämättä lue muuten paljoa, koska juoni on helposti seurattavaa ja kieli nopealukuista. Uskon siis että tämä alkava sarja tulee saamaan paljon faneja ja mietin, että itsekin voisin mielelläni seurata vaikkapa kirjasta tehtyä tv-sarjaa! Omaan makuuni kirja oli romanttisuutensa kanssa ehkä vähän liiankin kepeä, välillä huokaileva ja henkäilevä päähenkilö oli vähän hupsukin. Kirjan tapahtumat ja henkilöhahmot jäivät aavistuksen liian yllätyksettömiksi ja paikoin kliseisiksi. Kokonaisuutena kirja kuitenkin toimi kelpona ajanvietteenä.


★ -

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo
Kustantaja: Minerva, 2020
Alkuteos: Pepparkakshuset, 2008
Suomentanut: Maija Ylönen
Sivuja: 355


Piparkakkutalo aloittaa suositun ja monelle kielelle käännetyn Hammarby -sarjan ja minähän innostun aina uusista sarjoista. Hämärästi muistan lukeneeni tästä kiittäviä arvosteluitakin ja kirjailijan edellinen suomennettu dekkari Musta jää on myös palkittu. Tämän kiinnostavan avauksen jälkeen aion kyllä pikapuoliin lukea myös tuon Mustan jään!

Keskeisessä roolissa kirjassa on rikoskomisario Conny Sjöberg, joka mielestäni on ihan onnistunut henkilöhahmo ja välttää kaikki muut kliseet mielestäni kivasti, paitsi sen, että hänen jatkuva töissäolonsa saa puolison pinnan kireäksi. Conny on neljän lapsen isä ja luin mielelläni kirjassa käväiseviä kiireisiä lapsiperhekuvauksia ja toisaalta nämä nahistelut puolison kanssa olivat uskottavaa arkirealismia. Connyn kanssa kirjan tapausta selvittelevät myös Petra, jolla on oma pieni sivukeissinsä sekä Hamad ja Sandén. Kiinnostava porukka kaiken kaikkiaan.

Sinänsä kirja on melko klassinen dekkari että siinä löytyy ruumis ja pian löytyy toinenkin. Vähän harmittelin, että kirjan takakansitekstissä lukijalle paljastetaan jo melko iso asia; mielestäni olisi ollut kiva hoksata se kirjaa lukiessa itse. Lukijalle esitellään heti aluksi myös oletus tekijästä, joskin jokainen enemmän dekkareita lukenut hoksaa kyllä, että ei tekijä se kaikkein ilmeisin varmastikaan ole. Sanottakoon, että en ihan rakastanut loppuratkaisua, koska tekijä lopulta oli se seuraavaksi ilmeisin vaihtoehto joten suuret yllätykset jäivät kokematta.

Luonnehtisin Piparkakkutaloa edellämainitusta lievästä yllätyksettömyydestä huolimatta keskivertoa kiinnostavammaksi dekkariksi. Kuvauksessa on jotain todella mukaansatempaavaa, hyytävää ja uskottavaa. Kirja vetää mukaansa kyllä niin tehokkaasti, että sitä on aika vaikea olla lukematta. Ja onhan aihe vahingossa Suomessa juuri nyt aivan erityisen ajankohtainen: kiusaaminen ja sen jättävät syvät jäljet ja arvet. Kiusaamiskuvaukset tuntuivat aivan hirveän pahalta ja se värittää koko kirjan tunnelman aivan omanlaisekseen: vaikka lukijaa ahdistaakin, jossain takaraivossa piilee koko ajan myös valtaisia myötätunto.

★★★ 

 

torstai 11. maaliskuuta 2021

Leïla Slimani: Toisten maa

 

Leïla Slimani: Toisten maa
Kustantaja: Wsoy, 2021
Alkuteos: Le pays des autres, 2020
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja: 325


Kaipaatko piipahdusta vieraaseen kulttuuriin? Haluatko päästä seuraamaan Marokon elämää 1940- ja 1950 -luvuilla? Kaipaatko lukuromaania, jota on miellyttävä ja helppo lukea, joka vie ajatuksesi normaalista arjestasi hetkeksi toisaalle? Hyvä. Toisten maa on varmasti juuri sinun kirjasi!

Kirjan keskiössä on ranskalainen Mathilde, joka muuttaa rakkauden perässä Marokkoon miehensä vanhempien tilalle maaseudulle. Marokko näyttää Mathildelle monet kasvonsa: rauhan ja levottomuuden, rakkauden ja vihan. Mathildella ja Aminella on kaksi lasta, joista erityisesti tytär Aicha on kirjassa keskeisessä roolissa. 

Marokossa elämä on kovaa ja erityisen kovaa se lienee maaseudulla. Pienen koulutytön elämäkään ei ole ruusuista, vaan häntä kiusataan oikeastaan kaikesta mahdollisesta, vaikka hänen äitinsä tekeekin aivan kaikkensa tätä estääkseen. Mutta kaikki on kuitenkin jollainlailla nukkavierua ja isää tuntuu kiinnostavan vain ja ainoastaan viljely. Mathilde joutuu todella kysymään itseltään, kuka on ja mitä elämältään haluaa.

Minulle kirja tuli juuri osuvaan väliin. Matka vieraaseen kulttuuriin oli kiinnostava ja maisemat ja tunnelmat tulivat niin lähelle, aivan kun olisi itsekin päässyt sisään niihin. Kirjassa on paljon raakuutta ja julmuutta, mutta mielestäni annosteltuna kuitenkin sillä tavalla, että mässäilyltä ja nyyhkytarinalta vältyttiin. Erityisesti naisten heikko asema ja heidän kohtaamansa väkivalta kouraisi kyllä sedämestä. 

Kirjan kansiliepeen perusteella kirja kertoo kirjailijan isoäidin tarinaa ja on trilogian avausosa. Luen kyllä varmastikin seuraavan osankin, koska viihdyin tämän parissa mukavasti. Vaikka kirjaa vaivasi jonkinlainen yllätyksettömyys niin lukukokemus kuitenkin jäi oikein positiiviseksi: Marokkoon sijoittuvia kirjoja en muistaakseni ole ennen lukenut.


★★★ ½



torstai 4. maaliskuuta 2021

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi
Kustantaja: Like, 2021
Alkuteos: Oktoberbarn, 2019
Suomentanut: Petri Stenman
Sivuja: 190


Bongasin Lokakuun lapsen kevään uutuuskatalogeista. Mielenkiintoista, joku kirjoittaa kokemuksiaan sähköhoidosta ja mielisairaalasta! Mainittakoon heti kirjan alkuun, että kansi ei mielestäni ole mitenkään erityisen houkutteleva. Henkilönä Linda Boström Knausgård on minulle täysin vieras. En ole lukenut mitään häneltä aiemmin, enkä myöskään hänen entiselta puolisoltaan Karl Ove Knausgårdilta, joka niin ikään on kirjoittanut elämästään omaelämänkerrallisen kirjasarjan.

En ole ihan varma, mitä ajattelen siitä, että puolisot vuoroin kirjoittavat avioliitostaan yksityiskohtaisesti ja vielä huomioiden se, että toinen osapuoli on julkisuuden henkilö. Eihän siinä suoranaisesti mitään pahaa ole, mutta huomaan että minulle tulee lievä syyllisyyden tai vastaavan tunne lukiessani, olen kuin tirkistelijä. Linda tosin kuvaa teoksessaan avioliittoa ja entistä miestään hyvinkin ymmärtäväisellä otteella, vaikka ei ollutkaan se osapuoli, joka suhteen halusi päättää.

Avioliiton lisäksi kirjailija kuvaa mielisairaalassa vietettyä ajanjaksoaan hyvin väkevällä tavalla. Sävyssä yhdistyy jonkinlainen lievä pettymys psykiatrista hoitoa kohtaan (ja mikäli se kuvatun kaltaista on ollutkin, eihän sitä voi ihmetellä) ja toisaalta ymmärrys myös omasta epätasapainostaan. Hoitajat näyttäytyvät mielenkiintoisina ja keskenään hyvinkin erilaisina persoonina, niin kuin tosielämänkin hoitajat. Kuvaus sähköhoidosta on melko karua, kirjailija itse ei liene saaneen hoidosta mitään muuta seurausta kuin muistinmenetykset, vaikka hänelle kovasti koitettiin vakuuttaa, että se on vähän kuin käynnistäisi tietokoneen uudelleen. Erityisesti pidin kirjan kauniista kielestä ja kirjailijan upeasta taidosta pukea tunteita ja kokemuksia sanoiksi.


★★★ ½
 

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Timo Parvela: Ella ja kaverit etäkoulussa

 

Timo Parvela: Ella ja kaverit etäkoulussa
Kustantaja: Tammi, 2021
Kuvittanut: Anni Nykänen
Sivuja: 82

Nyt kun kymmenen vuotta on blogiuraa takana, teen pienen uuden aluevaltauksen eli lastenkirjat, joskin niistä kirjoittelen varmasti aika harvakseltaan. Vähän nyt jo kauhistuttaa, että osaanko kirjoitta niistä mitään, mutta katsotaan kuinka käy.

Ella ja kaverit etäkoulussa kiinnostutti minua ajankohtaisuudellaan. Myös koululainen oli innoissan: onhan hänellä jo omakohtaista kokemusta etäkoulusta ja yhden kirjan olemme aiemminkin lukeneet kyseistä sarjaa. Edellisen osa, jonka luimme, oli mielestäni ihan hyvä - ei huippu muttei huonokaan.

Ella ja kaverit, eli siis hänen koulukaverinsa, alkavat tämän uuden osan alussa puuhata osallistumista Talitintti -kykykilpailuun. Oppilaat itse asiassa ovat varsin myötätuntoisia ja empaattisia lapsia: he hakeutuvat kilpailuun, jotta voisivat hävitä opettajallensa, joka myös osallistuu. Vaan miten käy?

Nyt joudun häpeäkseni tunnustamaan, että juonikuvio meni minulta vähän ohi - tai en täysin ymmärtänyt sitä. Yhtäkkiä kykykilpailusta oltiinkin jo Teams -kokouksessa! Myönnän, että myös loppuosassa oli tapahtumaketjuja, joiden tarkempi kulku jäi minulle vähän epäselväksi, mutta tokkopa sillä tälläisessä lastenkirjassa suurta väliä on.

Kirja oli hauska, joskin ihan pienille lapsille huumori ei ehkä vielä aukene. Ekaluokkalaisellekin piti vielä vähän tarkentaa, mihin milläkin mahdollisesti viitataan. Lapsi kuitenkin tykkäsi kirjasta ja lasten ja opettajan sekoilut tuntuivat viihdyttävän! Päiväkoti-ikäinen lapsi ei jaksanut kovin hyvin keskittyä, mutta hauska kuvitus pelasti.

 



maanantai 1. maaliskuuta 2021

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Jag for ner till bror, 2018
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 294


Tämä kirja päätyi lukupinooni sellaisen puolihuolimattoman kirjastovarauksen vuoksi. En osannut odottaa kirjaa erityisemmin, takakannessa ja katalogissa kirjaa taidettiin luonnehtia hauskaksi - kirjaksi, jonka parissa lukija sekä itkee että nauraa. En yleisesti taida olla mikään huumorikirjojen ystävä. Mutta! Voisinpa jopa vannoa, että nyt eivät takakannet tai katalogiesittelyt olleet ihan kirjan arvoisia. Lähdin veljen luo oli aivan mieletön lukukokemus! Sen parissa en juurikaan nauranut, mutta se herätti hyvin voimakkaita tunteita. Se todella kosketti, kauhistutti ja jätti jäljen. Voisinpa jopa arvailla, että kirja tulee jäämään tämän vuoden yhdeksi parhaimmista lukukokemuksista.

Aloitellesani kirjaa olin vähän hämmentynyt. Kirjailija on päättänyt olla käyttämättä niin pilkkuja kuin isoja alkukirjaimiakin. Puheenvuorot eivät erotu tekstistä vaan ovat siellä samassa missä nämä pilkuttomat ja kysymysmerkittömät virkkeetkin. Mietin välillä, että kuka nyt puhuu vai puhuuko edes? Jotain outoja sanojakin oli - en esimerkiksi tiedä mitä diptyykki tarkoittaa. Mutta eipä tämä kauaa haitannut, ei tarvinnut montaakaan sivua kääntää niin kirja oli vienyt minut täysin mukaansa eikä myöhemmin nämä asiat vaivanneet ollenkaan vaan pikemminkin tukivat tarinaa.

Päähenkilö on hieman alle nelikymppinen Jana - tai no jana oikeastaan. Hän kirjan nimen mukaisesti menee veljensä luo. On pääsiäinen. Kaksosveli Bror asuu heidän lapsuudenkodissaan. Hänellä ei totistesti mene kovin hääppöisesti. Mutta ei Jana palaa ainoastaan lapsuudenkotiinsa - hän palaa myös lapsuutensa, taattoon ja äitimuoriin, jotka asuvat hänessä ja veljessä ikuisesti.  Jana päättää jäädä ainakin toviksi veljensä luo. Hän saa puolivahingossa töitäkin ja vähitellen alkaa raskas ja pitkä matka kohti vanhoja muistoja ja salaisuuksia.

Kuten jo mainitsin, kirjaa en luonnehtisi todellakaan hauskaksi, vaikka siinä kieltämättä (mustaa) huumoria onkin, juuri sopivasti. Sekä henkilöt että koko kylä ovat jotenkin totaalisen inhimillisiä: he ovat epäonnistuneita, vääränlaisia, pilalla. Mutta kuitenkin uskottavia ja osa ainakin niin kovin ymmärrettäviäkin. Rankat lapsuudenkokemukset tulevat verisesti myös lukijan ihon alle, herättävät lukijassakin pelkoa ja kauhua, mutta kirja ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai julmuuksilla. 

Voin hyvin lämpimästä suositella kirjaa - minuun se teki erittäin suuren vaikutuksen. Kirja aloittanee trilogian ja jään kyllä malttamattomana odottamaan jatkoa!


★★★★