Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Kustantaja: Tammi, 2003
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 295

Juha Itkosen kirjat ovatkin olleet minulla pitkään lukulistalla, yhtään en  ole vielä hänen kirjojaan ennen lukenut. Tässä Myöhäisempien aikojen pyhiä -kirjassa (joka muuten on ollut Finlandia -ehdokas) aihe on kiinnostava ja minulle ainakin kirjan teemana uusi. En muista että olisin koskaan lukenut mormoneita käsittelevää kirjaa! Rehellisesti myönnettäköön, että tietämykseni mormoneista on myös ollut aika puutteellinen... He asuvat Utahissa ja käyttävät mustia pukuja kulkiessaan pysäyttämässä ihmisiä kadulla. Siinä siis suppea käsitykseni heistä.

No, Myöhempien aikojen pyhiä kyllä avasi minulle heidän maailmaansa. Oletan, että heidän ajatuksinaan esitetyt mietteet ja tavat olivatkin faktaa, ja Itkonen on varmasti tehnyt kosolti pohjatyötä tätä kirjaa varten. Tämä ehkä olikin kirjan kiinnostavinta antia: näiden kahden päähenkilön, nuorten mormonimiesten, jumalakäsitys, ajatukset elämästä ja kuolemasta sekä oikeasta ja väärästä. David ja Mark jäivät hieman etäisiksi ja pidättyviksi henkilöiksi, ja sellaisia he kai oikeasti olivatkin, ainakin ulkokuoriltaan, kun he tulevat Suomeen tekemään yllättävän vaikeaksi osoittautuvaa lähetystyötä. Suomalaiset kun ovat jurohkoa kansaa, jotka kavahtavat ovelta ovelle kiertäviä pukumiehiä.

Itkosen tyyli ainakin tässä kirjassa on aika melankolinen ja synkeä. Kirjan tunnelma oli paikka paikoin aika ahdistavakin. Todella taitavasti Itkonen kuitenkin osaa pureutua mielen syvyyksiin, kuvailla ajatuksia ja tunteita. Henkilöt tuntuivat jotenkin kaikki aika kavahduttavan ankeilta, sellaisilta karun realistisilta. Tapahtumat tai melko dramaattinen loppukäänne eivät nekään nostattaneet hymyä huulille. Ei siis mikään hyvän mielen kirja, mutta toisaalta toimii näin pimeän synkkänä vuodenaikana. Kuten takakannessakin mainittiin, kiinnostavaa oli myös suomalaisuuden ja meidän tapojemme tarkastelu ulkopuolisen näkökulmasta.

Jostain syystä kirja ei kuitenkaan oikein täysillä vetänyt puoleensa ja lukeminen olikin paikoin takkuilevaa. Ehkä johtui tuosta melankolisuudesta ja väärästä hetkestä itselle, tiedä sitten. Itkosen hieno ja osuva kirjoitustyyli sai minut kuitenkin varovaisen kiinnostuneeksi ja tulen kyllä varmasti hänen kirjoihinsa vielä palaamaan.


★★★ -


Muualla: Hemulin kirjahylly, Sallan lukupäiväkirja

Paul Auster: Leviatan

Paul Auster: Leviatan
Kustantaja: Tammi, 1995, 2. painos
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1994
Alkuteos: Leviathan, 1992
Suomentanut: Jukka Jääskeläinen
Kansi: Hannele E. Vanha-aho
Sivuja: 265


Paul Austerin Leviatan on ollut jo hyvän tovin lukupinossani. Auster on yksi lempikirjailijoistani ja sellaisena ehdottomasti myös pysyy Leviatanin, joka on hänen hieman varhaisempaa tuotantoaan, jälkeen. Itse asiassa se lienee vanhin Austerilta lukemani kirja. Tyyli on kuitenkin näemmä pysynyt hyvin samankaltaisena ja tunnistettavana. Olen kuullut joidenkin sanovan, että Austerin kirjat ovat liian samanlaisia keskenään, mutta ehkä olen itse lukenut kirjat sopivalla välillä, koska en ole lainkaan häiriintynyt siitä. Päinvastoin, olen iloinen että samanlainen mystisyys, moniulotteisuus ja jännittävyys ovat läsnä hänen kirjoissaan aina.

Leviatan kertoo kirjailija Peter Aaronista, joka kirjoittaa kirjaa nimeltä Leviatan. Peter itse jää hieman varjoon, kaiken keskiössä on päähenkilö Sachs, joka on kertojan sieluntoveri ja sydänystävä. Niin tärkeä ja rakas, että kertoja pitää itsellään ystävänsä suuren salaisuuden viimeiseen asti ja paljastaa kaiken vasta tässä kirjassaan.

Kirjassa avataan näiden kahden ystävyksen alkuvaiheita, miten nämä kaksi kirjailijaa ovat kuin sattuman oikusta tavanneet yhtenä myrskyisänä iltana eräässä syrjäisessä pubissa. Jo pian he huomasivat, että heidän välillään vallitsee syvä yhteys. Ystävyys heillä säilyykin, vaikka moni muu asia miesten elämässä muuttuu. Sachsia elämä kuljettaa hieman enemmän riepotellen, ja tapahtumien ketju ajaa hänet traagiseen kohtaamiseen, joka muuttaa hänen elämänsä suunnan lopullisesti. Mikään ei ole sen jälkeen entisellään, ei myöskään ystävyys Peterin kanssa. Vaikka tiet vievätkin heidät erilleen, eivät he silti toisiaan unohda. Peter kokee velvollisuudekseen kertoa Sachsin tarinan, olkoonkin, että se saattaa hänet itsensä myös ongelmiin. Siitä syntyi Leviatan.

Pidin kirjasta kovasti! Mikä metari Auster onkaan kehittäessään henkilöitä! Minusta tuntuu nyt, että tuntisin jokaisen kirjan hahmon henkilökohtaisesti, niin eläviksi he kirjassa muuttuivat, vaikka tietenkin osa henkilöistä jäikin tarinan kannalta merkityksettömimmiksi ja näin vähän etäisimmiksi. Mutta Peter ja Sachs! Kerrassaan mainioita miehiä! Ja kiinnostavia naisiakin heidän elämiinsä mahtuu.

Austerille tyypillistä tuntuu olevan tämä tyyli, että tarinoita on toistensa lomissa. Niin kuin tässäkin: Auster kirjoittaa kirjaa nimeltä Leviatan miehestä, joka kirjoittaa kirjaa nimeltä Leviatan. Kansilieve heittääkin lukijalle ilmaan kysymyksen, että kenestä tarina loppujen lopuksi kertoo, Austerista itsestään, Peteristä vai Sachsista? Luin kansiliepeen vasta luettuani kirjan, ja hämmennyin hieman ja aloin miettiä, mitä kysymys tarkoitti. Enkö sitten ehkä hoksannutkaan jotain, eikö kirja olekaan sitä miltä näytti?

Suosittelen kirjaa joka tapauksessa ehdoitta, etenkin Auster -faneille. Tämä on taattua Austeria. Kiinnostavaa, vähän outoa. Monitulkinnallista ja -ulotteista. Tapahtumat limittyvät ja lomittuvat, kaikki on vähän sekavaakin välillä. Kuitenkin helppolukuista, viisasta ja oivaltavaa! Kirja pitää otteesaan ensimmäiseltä sivulta aina viimeiselle asti. Onneksi minulla on vielä monta Austeria lukematta!


★★★★ ½

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja: WSOY; 2014
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 248

Olen lukenut kaikki Mielensäpahoittajat Miniää myöten ja järjestäen oikeastaan tykästynyt kaikkiin. Kirjojen lukemisen välissä lienee ollut sopiva väli, koska en ole tuntenut toistontuntua laisinkaan. Päinvastoin, olen viihtynyt ja nauttinut! Ja niin tein myös tämän uutukaisen parissa.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on sävyltään harmaampi ja alakuloisempi kuin edeltäjät. Elämän raaka kiertokulku näkyy vahvasti arjessa: Mielensäpahoittajan vaimo on hoitokodissa täysin autettavana eikä osaa enää edes syödä itse saati että olisi muutenkaan täysin tässä päivässä mukana. Itse Mielensäpahoittajakin on jo valmistautumassa väistämättömään tulemaan rakentamalla itselleen arkkua ja laatimalla testamenttia.

Myönnettäköön että välillä oikein herkistyin lukiessani ja tulin jopa vähän alakuloiseksikin. Mielensäpahoittajan hyväksyvä ja realistinen suhtautuminen kuolemaan sai minut tuntemaan itseni jotenkin surkeaksi! Kirjan edetessä kuitenkin mieliala keveni kirjankin kevetessä. Sama tirskahduksia aiheuttava huumori toistuu näissä ihan jokaisessa Mielensäpahoittajassa! Ja kyllä ei huumori ole mielestäni kulunutta eikä jo kerran nähtyä. Ainakin minä hihittelin. Hihitytti myös silloin, kun Mielensäpahoittaja traagisissa puitteissa hieman loukkaa itseään...

Kokonaisuutena kirja toimi. Samat tutut miniät ja pojat ovat kuvioissa mukana, tärkeitä ovat myös naapuri, Arvi Lind ja Voortti Eskortti. Nykypäivän ilmiöiden tarkastelu ja taivastelu on osuvaa, oivaltavaa ja hauskaa. Kirjan loppu jättää jotenkin levollisen ja lauhkean tunnelman. Hyvä päätös tälle sarjalle ja herkän tunteelliset kirjeet kirjan lopussa olivat kuin piste iin päälle.

Niin kai tämä oli päätös? Näin ainakin oletan. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä Tuomas Kyrö seuraavaksi keksii. Niin, ja elokuvan haluaisin tästä nähdä, vaikka harvemmin kotimaisista elokuvista kovasti innostun.


★★★★


Muiden arvioita:  Nenä kirjassa, Kirjakirppu

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia
Kustantaja: SSKK, 2000
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä 1989 Otavan kustantamana
Alkuteos: Breathing Lessons, 1988
Suomentanut: Saara Villa
Kansi: Jaakko Ollikainen
Sivuja: 316


Täällä taas, pitkästä aikaa! Blogitaukoni on ollut melkein yhtä pitkä kuin lukutaukoni. Perhesyitä, tiedättehän... Nyt yritän kuitenkin pitkästä aikaa käynnistellä taas molempia, niin lukemista kuin bloggaamistakin. Lukupiirikirjana luimme tällä kertaa Anne Tylerin Hengitysharjoituksia, joka toimi kyllä ihan kelpoisena lukemisen käynnistelijänä.

Kirja kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, tai oikeastaan heidän yhdestä päivästään. Vai vaihtuiko siinä päivä jossakin välissä? Ei mielestäni. Pariskunta, Maggie ja Ira ovat ilahduttavan tavallisia ilahduttavan tavallisine ongelmineen ja arjen hankaluuksineen. Maggie töppäilee auton kanssa, mokailee erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja Ira taas yrittää tasapainoilla kertakaikkisen tunkeilevan ja tapahtuma-alttiin vaimonsa kintereillä.

Tapahtumat tuntuivat äkkiseltään vähän irrallisilta. Ensin pariskunta menee vanhan ystävänsä puolison hautajaisiin. Sen jälkeen he, tai pikemminkin Maggie, taivuttelevat kotiinsa heidän entisen miniänsä ja lapsenlapsensa. Pikaisesti ajateltuna kummallakaan ei ollut kovin suurta merkitystä. Mutta ehkä olikin, ehkä merkitykset olivatkin vähän syvemmällä näissä näennäisen tavallisissa kuvioissa. Ja mahtuihan sinne väliin hauska episodi tien päälläkin! Kirjan pointti ehkä olikin näiden kahden niin tavallisen ihmisen jonkinlainen räpiköiminen keski-iän kriisissä sekä toisaalta taas eräänlainen henkinen kasvu.

Anne Tyler on minulle uusi tuttavuus. Hänen kirjojaan minulta löytyy jokunen hyllystäkin, mutta nyt vasta sain häneen ensikosketuksen. Ja ensikosketus kyllä takasi myös sen, että tämä ei jää tähän. Pidin kovasti kirjailijan tyylistä! Siinä on jotain carolshieldsmäistä, jotain arkista, jotain syvällistä. Tyler on Shieldsin tapaan taitava kuvaamaan pieniä elämän sattumuksia, tekemään tarkkoja havaintoja ja toisaalta taas saamaan lukijalle hyväntahtoisen hymyn huulille. Sekä Tyler että Shields ovat erinomaisia henkilöhahmojen luojia. Tässäkin kirjassa Maggie oli mielestäni mainio! Hieman heikkouksiakin kirjasta löytyy, koin vanhojen tapahtumien muistelemisen ehkä vähän turhankin perinpohjaisena ja puuduttavana. Ajoittain kirja oli hieman tylsä, mutta vain hieman. Kokonaisuus kuitenkin toimi mainiosti!

Kirjan kansi on muuten aika luotaantyöntävä! Näemmä kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 1994.

★★★ ½

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie