sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa

 

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa
Kustantaja: Bazar, 2021
Sivuja: 333


Dekkarin ystävälle vielä toinen kärpänen samalla iskulla: kirja, joka sijoittuu itselle tärkeään kaupunkiin. Tässä tapauksessa siis Turkuun. Virkistävää, ajattelin. Turkuun sijoittuvia kirjoja ylipäätään ei tule liikaa luettua. Tässä tapahtumia etenkin alkupuolella oli vielä itselleni erityisen tutuissa maisemissa. Ja tosiaan, luenhan minä dekkareitakin tosi mielelläni. 

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltään Riia, on kirjan alussa jättämässä jäähyväisiä rakkaalle isoäidilleen. Isoäiti, tai no mammaksi häntä kirjassa kutsuttiin, kuten kai kyseisellä puolella Suomea on tapanakin kutsua, on ollut poikkeuksillinen nainen - ja myös poikkeuksellisen tärkeä Riialle. Mamman kuolema sisältää paljon kysymyksiä. Miksi hän oikeastaan putosi parvekkeelta? Hän oli jo muistisairas, hyppäsikö hän itse? Riian elämän myllerrykset eivät jää tähän. Eräänä iltana hänen palatessaan kotiin Kupittaan puiston kautta hän ohikulkijoiden pysäyttämänä näkee maassa verijälkiä. Riia uskaltautuu kurkistamaan läheiseen pusikkoon ja sieltä hän tekee karmean löydän. Ja kuten dekkareissa on tapana, eihän ne kauheudet tähän jää.

Ja jollen sinua saa on kirjoitettu leppoisan nopealukuiseksi. Tapahtumat etenevät mielestäni sopivalla temmolla niin että kiinnostus pysyy yllä koko matkan. Juoni on jännittävä ja pelottava ja mielestäni asetelma on onnistunut siinä, että kirjaa seurataan tavallisen henkilön näkökulmasta, vaikka poliisitutkinta kulkeekin koko ajan ohessa. Sanoisin siis, että kyseessä on melko perinteinen dekkari, joka koukuttaa ja viihdyttää.

Muutamasta asiasta vähän kuitenkin nillitän. Kirjassa poliisiparina on rikosylikonstaapeli Vilks ja rikoskomisario Poikela. Heidän, ja etenkin ensinmainitun, titteliä toistetaan kirjassa ihan hirvittävän paljon. Ymmärrän että siinä on varmaan haettu alkuosaan etenkin sitä, että korostetaan päähenkilön etäisyyttä poliiseihin. Mutta eikö välillä olisi riittänyt pelkkä Vilks, tai pelkkä konstaapeli tai vaikkapa ihan "hän". "Minne rikosylikonstaapeli Vilks meni?" Riia kysyi rikoskomisario Poikelan ohjattua hänet istumaan pöytänsä viereen. / "Rikosylikonstaapeli Vilks käveli rikoskomisario Poikelan vierelle.." /"..kun hän katseensa kohotettuaan näki rikoskomisari Poikelan ja rikosylikonstaapeli Vilksin..". Nämä oli yhdeltä satunnaiselta aukeamalta ja laskin että siinä aukeamalla mainitaan poliisien titteli seitsemäntoista kertaa. Ei nyt mikään maailmanlopun asia, mutta itse häiriinnyin tästä.

Pari seuraavaa asiaa liittyy ehkä enemmän uskottavuuteen ja viihteellisyyteen. Ensimmäistä kaipaan dekkareissa, jälkimmäistä välttämättä en. Riian ystävä, jota Selleriksi kutsutaan, on kuin kliseinen hahmo jostain Sinkkuelämää -sarjasta. Miljonääriystävä, joka ilman oikeastaan minkäänlaista erityistä ystävyyden vastakaikua, on aivan yltäkylläisen pursuava. Hössöttää ja höösää, ostaa kaverilleen ökylahjoja ja palkkaa perään yksityiset vartijat. On innokas höpsöttäjä. Tälläisiä ystäviä taitaa olla lähinnä tv-sarjoissa ja kirjoissa. Olisin mieluummin lukenut vaikkapa ystävästä, jolla ei ole koskaan aikaa, joka ei jaksa kiinnostua ystävänsä murheista kauheasti, ei vastaile viesteihin, elää kiireellisiä ruuhkavuosia ja niin edelleen. Sellaisia ystäviä taitaa tosielämästä löytyä enemmän. Ja kolmanneksi, minut sai kyllä pyörittelemään vähän silmiäni kirjan ihastuminen. En halua spoilata keistä on kyse, mutta tämä ratkaisu ei kyllä napannut. Se ei tuntunut uskottavalta, vaan lähinnä ärsyttävältä. 

Vaikka löysinkin vähän nokan koputtamista kirjasta, oli se kokonaisuutena ihan kelpo luettavaa ja sopivaa ajanvietettä pimeneviin iltoihin. Uskon jatkossakin tarttuvan Tuomelan kirjoihin.


★★★ -

tiistai 7. syyskuuta 2021

Tuire Malmstedt: Lasitarha

 

Tuire Malmstedt: Lasitarha
Kustantaja: Aula @ co, 2021
Sivuja: 361


Lasitarha on ensikosketukseni Tuire Malmstedtin kirjoihin. Ja mielellänihän minä kirjaan tartuin: se aloittaa uuden sarjan ja aika vaikea on vastustaa uusia dekkarisarjoja! Kotimaiset dekkarit eivät välttämättä ole aina ykkösvalintojani kun lukemista valitsen, mutta Lasitarhan perusteella tulen varmasti lukemaan muutkin sarjan osat.

Kirja on rakenteeltaan melko perinteinen dekkari, mikä ei suinkaan ole huono asia - tämäntyyppiset kirjat toimivat mitä parhaimpana ajanvietteenä ja ainakin minulle myös viihteenä. Kirja on poliisivetoinen, sitä seurataan poliisitutkinnan näkökulmasta, mutta kuten hyvin usein, pääsee ääneen välillä muutkin kertojaäänet. 

Keskiössä kirjassa on alle nelikymppinen miespoliisi, Elmo. Lukija saa Elmosta aika symppiksen kuvan: hänellä on taustallaan historiaa rock -bändissä, mutta (perinteiseen dekkarihenkilötyyliin) hänellä on myös pieniä menneisyyden haamuja ja sosiaalinen elämä melko vähäistä. Hänen työparinsa Matilda on myös henkilönä dekkareihin aika tyypillinen: hänen vuorovaikutustaitonsa ovat surkeat, mutta osaava ja nokkela hän on. Pienistä kliseisyyksistä huolimatta kuitenkin oiva ja kiinnostava parivaljakko. Vähän säikähdin kirjan alun pientä ihastumis-treffit -säätöä, mutta onneksi romanttisuuden puolelle ei eksytty liikaa.

Elmo ja Matilda saavat tutkittavakseen erikoisen tapauksen: pieni poika katoaa leikkipuistosta keskellä kirkasta päivää. Äiti kiinnittää huomionsa vain hetkeksi muualle ja lapsi on poissa, hänestä jää jäljelle vain kenkä. Voiko syyllinen olla lapsen ulkomaalainen isä? Tapaus herättää ja aktivoi myös jo iäkkäämmän naisen, Liljan muistot. Tunteet nousevat pintaan, hänen oma poikansa hävisi vuosia sitten kesken koulun retken. Sen koommin hänestä ei ole näkynyt jälkeäkään eikä epätietoisuuden tuska ole päästänyt Liljasta irti.

Asetelma on kiinnostava ja pitää jännitystä yllä. Yleensä välttelen dekkareita, joissa rikos kohdistuu lapsiin, mutta onneksi tämä ei sisältänyt liikaa väkivaltaa. Loppuratkaisu oli mielestäni onnistunut, tunnelma tiheni selvästi loppua kohden ja tarina sisälsi perinteisen loppuhuipennuksen. Mielestäni Lasitarhassa on kasassa kaikki hyvän perusdekkarin ainekset: se on mukaansatempaava, yllättävä ja kiinnostava. Ehkä se olisi kaivannut vielä vähän omaperäisyyttä ja toki joidenkin tapahtumien uskottavuutta jäin vähän miettimään, mutta mielenkiinnolla odotan sarjan seuraavaa osaa.


★ ½

perjantai 3. syyskuuta 2021

Hanna Hauru: Jääkansi

 

Hanna Hauru: Jääkansi
Kustantaja: Like, 2017
Sivuja: 116


Olin hurmioitunut Hanna Haurun uusimmasta suomennetusta, Viimeisestä vuodesta. Niinpä oli aivan selvää, että tulen lukemaan myös kirjailijan muut kirjat. Ja tietynlaisella sydänverellä sitä saakin tehdä tiedostaen että uusia kirjoja häneltä ei enää tule. Voi kuinka murheellista, kuinka suuri menetys kotimaiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkea lukijoille. 

Ja niin, mitäpä muutakaan olisi voinut odottaa: Jääkansi, joka on ollut myös Finlandia -ehdokkaana, on Viimeisen vuoden tavoin hurmaava, koskettava, sydämeen käyvä kirja. Siinä on jotain samaakin kuin Viimeisessä vuodessa, vaikka se kertookin ihan erilaisen tarinan. Se sijoittuu myös sotien jälkeiseen aikaan pohjoiseen Suomeen. Se maalaa kuvan niukkuudesta, toivon puutteesta, haaveista joista ei osata edes haaveilla. 

Päähenkilö, kirjan alussa vielä pieni tyttö menettää isänsä. Isän tilalle äidin uudeksi kumppaniksi muuttaa Paha. Paha on paha, äidin nopeaa toimintaa katsotaan kylällä pahasti. Tai no ei tyttö käytä äidistä nimeä äiti, hän puhuttelee nimellä - eikä ihme. Äiti ei juuri lämpöä ja rakkautta hehku eikä äidillisenä näyttäydy. Elämä on sinnittelyä, pärjäämistä, selviytymistä. Oma äitiyteni havahtui: miten tämän pienen tytön käy? Miksi häntä ei kukaan rakasta? Onneksi maailma raottaa vähän oveaan hänelle - koskaan se ei aukene kunnolla.

Hanna Hauru oli mestarillinen kirjoittaja: jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta, kieli on vähäeleistä mutta niin moniulotteista. Jääkannessa tunnelma on synkeä, tapahtumat tuntuvat olevan lähellä. Vähillä sanoilla kerrotaan paljon, niillä kerrotaan koko elämä. Kiitos näistä kirjoista, Hanna Hauru! 


★ - 

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

 

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe
Kustantaja: Like, 2018
Alkuteos: En helt vanlig familj, 2018
Suomentanut: Taina Rönkkö
Sivuja: 472


Mattias Edvardssonin kirjoihin tartuin kirjablogin lukusuosituksen vuoksi (kiitos Leena Lumi)! Ja nappiin meni kyllä suositus, pidin edellisestä lukemastani Hyvät naapurit -kirjasta aivan todella paljon ja nyt tästä aiemmin suomennetusta Aivan tavallinen perhe ehkä jopa vielä enemmän! Hehkutin asiaa jo edellisessä postauksessa, mutta sanonpa nyt uudelleen, että Edvardsson kirjoittaa kyllä jännäreitä (vai trillereitäkö nämä ovat) juuri minun dekkarimakuuni räätälöitynä. Se tietty arkisuus, joka siivittää kaverikseen uskottavuuden. Kirja tulee aivan eri tavalla lähelle, kuin joku suuren maailman toimintajännitys. Näissä se jännitys onkin ehkä ennemminkin jännite - suurimmat tapahtumat ovat siellä pinnan alla, siellä missä ihmismieli käy kamppailua itsensä sekä hyvän ja pahan kanssa.

Olin jo alussa poikkeuksellisen innostunut kirjasta: kertojaksi pääsee alussa aivan tavallisen perheen isä, Adam. Tämän aivan tavallisen perheen arki kolahtaa yhdellä rysäyksellä pois raiteiltaan: perheen tytärtä, 19-vuotiasta Stellaa, syytetään murhasta. Miten tämä on mahdollista, miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista, rakas ja ihana Stella, jonka kanssa on ollut välillä vaikeaakin, mutta että murhasta? Ei, pappina toimiva isä Adam ei suostu uskomaan, että hänen tyttärensä kykenisi murhaamaan. Poliisit tuntuvat kuitenkin olevan mitättömienkin todisteiden edessä varmoja, että Stella on syyllinen. Adamilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia; hänen täytyy pelastaa tyttärensä ja hän on valmis tekemään mitä vain perheensä eteen. Ammattinsa ja uskonsa vuoksi koko hänen siihen astinen moraalikäsityksensä joutuu vaakalaudalle, mihin saakka hän on valmis menemään?

Aivan tavallinen perhe on loistavasti rakennettu jännäri. Mielestäni pappi kertojana oli erinomaista vaihtelua ja hänen uskonnollisuutensa tuotiin mielenkiintoisella tavalla osaksi tarinaa. Myöhemmin kertojana kuullaan toki muitakin henkilöitä. Lukija ehtii tarinan edetessä käymään montakin skenaariota läpi ja ratkaisu ei ollut onneksi ennalta-arvattava. Jännite kirjassa on aivan omanlaisensa ja itse asiassa jokainen kirjan henkilöistä alkaa herättää vuorollaan epäilyksiä, kuka valehtelee ja kuka ei. Eikä tässä auta pelkkää Adamia kehua, myös Stellan äiti Ulrika on kiehtova hahmo.

Onneksi Edvardssonilla näyttää olevan vielä yksi kirja suomennettuna, jota en ole lukenut. Jään toiveikkaana odottamaan kirjailijalta tietysti lisää suomennoksia!


★★★ -


Muualla: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin