keskiviikko 18. elokuuta 2021

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Kustantaja: Aula @ co, 2021
Alkuteos: Divorare il cielo, 2018
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
Sivuja: 586


En käyttänyt hetkeäkään empimiseen, että lukisinko tämän vai en. Kirjailijalta aiemmin lukemani Alkulukujen yksinäisyys oli aivan mieletön kirja, sen lukemisesta näyttääkin olevan tasan 10 vuotta, joten oiva hetki palata Giordanon pariin. 

Vaikka Alkulukujen yksinäisyyden lukemisesta on vierähtänyt tovi, jäi minulle mieleen Giordanon omintakeinen kirjoitustyyli ja se pääsee hienosti kukoistukseen myös tässäkin kirjassa. Jo kirjan hurmaava ja erikoinen alku tempaisi minut nopeasti mukaansa: kirjan päähenkilö, Teresa, silloin vielä pieni tyttö, oli kesänvietossa isänsä lapsuudenkodissa Spezialessa ja näkee ikkunasta, kuinka kolme poikaa on keskellä yötä uimassa heidän uima-altaassaan. Hetken päästä Teresa onkin jo yhden heistä, Bernin, kanssa ihmettelemässä, mitä tehdä altaissa oleville sammakoille. Ja kohta kuorimassa manteleita. Eikä Teresa varmaan noina hetkinä ikinä olisi voinut arvata, miten tuo samainen poika tulee myöhemmin hänen elämäänsä vaikuttamaan. Eikä tietenkään sitäkään, mitä elämä Teresan eteen tuo.

Mutta lukijapa saa sivu sivulta tietää ja lähteä mukaan tähän hämmentävän erikoiselle matkalle Kirja on järeä, runsas ja rikas. Se on kasvutarina, se on iso kirja. Ja tälläiset elämänmittaiset, tai ainakin lähes, ovat kyllä minun juttuni! Kirjan edetessä Teresa kasvaa, hänen läheisensä kasvavat ja heillä on edessään aivan uskomattomia asioita. Giordanon mielikuvitus on kyllä aivan omaa luokkaansa - tälläinen tavallinen tallaaja ei voi ymmärtää, miten joku osaa rakentaa tälläisiä tarinoita! Jopa taivas on meidän on yhtä aikaa jännittävä kuin koskettavakin - henkilöt moniulotteisuuksissaan hyvin uskottavia, epätäydellisiä ja ajatuksia herättäviä. Tarinassa kulkee paljon tärkeitä teemoja aina lapsettomuuskriisistä luonnonsuojeluun, rakkaudesta luopumiseen.

Minulla meni kirjan lukemiseen aika kauan, mutta jokaisena hetkenä viihdyin. Giordano on taitava tarinankertoja, teksti on helppolukuista, mutta ei höttöistä. Kirja tarjosi yllätyksiä aina loppuun saakka. Tässä alkusyksyn pimeneviin iltoihin aivan loistavaa lukemista!


★★


sunnuntai 15. elokuuta 2021

Anneli Kanto: Paavo Virtanen ja tauti

 

Anneli Kanto: Paavo Virtanen ja tauti
Kustantaja: Otava, 2921
Kuvittanut: Noora Katto

Viisi villiä virtasta -sarja on omien lapsieni yksi suosikki lastenkirjasarja - eikä ihme: kirjojen kuvitus on vertaansa vailla ja tarinoista löytyy lapsille samastumismahdollisuuksia tilanteisiin jos toisiinkin.

Tällä kertaa uusimmassa sarjan osassa Paavo Virtanen ja tauti käsitellään nimensä mukaisesti tauteja ja sairastumista - mikäs sen ajankohtaisempi aihe näin koronapandemian aikana. Paavo saa flunssan, joutuu sinnittelemään ikävien oireiden kanssa ja jättämään väliin kaikkea kivaa. Onneksi vanhemmilta saa lämpöä ja huomiota - ja lopulta se sairauskin sitten jo helpottaa. Lohdullinen ajatus siis lapsille: vaikka sairastuisit, niin pian kyllä paranet. Kirjassa käsitellään hieman myös ruoka-aineallergioita sopivan lapsilähtöisellä otteella.

Lastenkirjoissa huomioni kiinnittyy yleensä aika pikkuseikkoihin, kuten nytkin. En ole minkäälainen kielenhuollon tai oikeinkirjoituksen ammattilainen, mutta kielikorvani särisee, kun kirjassa puhutaan Paavon siskosta ja taivutusmuotoina käytetään Kastehelmen, Kastehelmeä. Olen ymmärtänyt, että nämä taivutettaisiin mieluummin "Kastehelmin". No, ei kovin suuri asia. Toinen pikkudetaljee, mihin kiinnitin huomiota, oli tässä kuvassa tapahtuva isän selitys. Mistä isä sen voi tietää, että keneltä isosisko on tautinsa saanut? Voihan se toki olla, että isä halusi vain lohduttaa Paavoa.




Virtaset -kirjoissa, kuten jo mainitsin, kuvitus on aivan valioluokkaa! Lapset ovat kuvista aina kertakaikkisen innoissaan: kuvat ovat hauskoja ja sivuilta löytyy paljon kivoja pieniä yksityiskohtia. Alle laittamani kuva oli ehkä vähän too much: kun luin kirjaa viisivuotiaalle, mietin että saako tämä aikaan vaan entistä suurempia pelkoja vaikka humoristisuutta on tietysti tavoiteltu:





Kaikenkaikkiaan suosittelen kyllä tätä kirjasarjaa kaikille lapsiperheille; siitä saavat iloa niin pienemmät lapset, kuin myös alakouluikäset - ja saa näistä iloa myös mahdollisesti lukijana toimiva vanhempikin.



maanantai 2. elokuuta 2021

Johanna Mo: Yölaulaja

 

Johanna Mo: Yölaulaja
Kustantaja: Like, 2021
Alkuteos: Nattsångaren, 2020
Suomentanut: Kristiina Vaara
Sivuja: 396


Nuorehko naispoliisi, sosiaalisissa taidoissa vähän onneton, jonka ihmissuhdeasiat vähän retuperällä, palaa kotikaupunkiinsa tutkimaan murhaa. Kotopuolessa kaikki tuntuvat tuntevan toisensa, päähenkilöllä on menneisyyteensä liittyviä selvittämättömiä asioita. Tuntuuko, että olet jo lukenut monta edellämainitun kaltaista dekkaria? Niin minustakin.

Yölaulaja etenee juuri ylläkuvatulla kaavalla. Perinteisyyttä lisää kerrontamuoto, jossa kertojaääni ja aikataso vaihtelevat. Päähenkilö, Hanna Duncker, kokee että hänen on palattava synnyinseuduilleen Öölantiin, vaikka hän ei kyläläisten puolesta ole erityisen tervetullut ottaen huomioon hänen menneisyytensä. Nuori poika on tapettu, kaikenlisäksi poika on päähenkilön ystävän lapsi. Johanna työparinsa kanssa käy päättäväisesti toimeen selvittääkseen tapahtuneen.

Kirja oli mielestäni aikamoinen kliseiden kollaasi, vaikka se sinänsä mukaansatempaava ja kiinnostava olikin. Kirjan henkilöt olivat niin ikään melko nähtyjä, ennalta-arvattavia ja yllätyksettömiä. Miksi, oi miksi dekkarien päähenkilöt ovat liian usein joko alkoholistierakkoja, perhe-elämässä kamppailevia työnarkomaaneja tai sitten tälläisiä Hannan kaltaisia varsin taitavia, mutta sosiaalisesti kömpelöitä, luurankoja kaapissaan kätkeviä yksineläjiä? Lukijalle tarjoillaan parikin hyvin todennäköistä syyllistä kuin harhauttaakseen lukijaa, mutta liika perinteisyys vaivaa vähän tätäkin asetelmaa. 

Yölaulaja on perusdekkari jos joku. Tämäntyyppisiä ruotsalaisia dekkareita sijoittuneena tämäntyyppiseen miljööseen tulee vastaan verrattaen usein. Mutta! Näillä perusdekkareilla on ehdottomasti paikkansa, minulle nämä toimivat oivana viihteenä ja ajankuluna vakavampien kirjojen välissä. Vaikka kannessa lukee "täyskymppi", niin ei tämä ehkä ihan sitä ole, mutta kelpo jännäri kuitenkin. Pisteet siitä, että kirjassa käsitellään mielenkiintoisia ja tärkeitä teemoja, kuten kiusaaminen ja seksuaalivähemmistöt. Ja kiinnostavan koukun kirjailija päätti jättää seuraavaa kirjaa ajatellen.


★★★ ½