Kustantaja: LURRA Editions, 2012
Alkuteos: Der Alte König in seinem Exil, 2011
Suomentanut: Otto Lappalainen
Kansi: Laura Salmivaara
Sivuja: 188
Vanha kuningas turvapaikassaan kertoo
Arno Geiger -nimisestä kirjailijasta, tai pikemminkin hänen
isästään ja tämän sairastumisesta Alzheimerin tautiin. Kirjan
alkutekstistä saa käsityksen, että kyseessä ovat kirjailijan
omakohtaiset kokemukset, eikä niinkään fiktiivinen teos.
Arno Geigerillä on ollut jossain
määrin etäinen suhde isäänsä ennen. Isä, August, on jo vanha
mies, kun hänen käytökseensä alkaa hiipiä epäilyttäviä
piirteitä. Isä on hajamielinen ja toimii oudosti. Hänen
kuusikymmentä vuotta lompakossaan säilyttämänsä valokuva häviää
yhtäkkiä. Isä saattaa kesken kaiken unohtaa, mitä on tekemässä
tai sanomassa. Aivokuvat varmistavat lopullisen diagnoosin.
”Koska isäni ei pysty enää
ylittämään siltaa minun maailmaani, minun on tultava hänen
luokseen.”
Sairaus vie vaivihkaa isästä jotain
aina pala kerrallaan. Geiger kuvaa kirjassaan sydäntäsärkevän
ymmärtäväisesti ja lämpimästi isän muuttuvaa persoonaa. Välillä
isä on hyvin nöyrä ja jopa kiitollinen kaikesta, toisinaan taas
rauhattomuus, levottomuus ja ahdistus saavat vallan. Aika ajoin
isässä vilahtaa hetkellinen häilyvä tietoisuus omasta
tilastaan. Hän saattaa laukoa osuvia ja välkkyjä kommentteja,
laskea leikkiä, vitsailla ja nauraa. Joissakin tilanteissa hän
toimii tahattoman koomisesti.
”Sillä hämärän tullen ilmenee
pelko. Silloin isä harhailee edestakaisin neuvottomana ja
rauhattomana kuin turvapaikkaansa karkotettu vanha kuningas. Silloin
kaikki on silmien edessä pelottavaa, kaikki on häilyvää,
epävakaata, kaikki uhkaa haihtua olemattomiin heti saman tien.”
Myös omaisen kokemukset sairaudesta on
kuvattu taidolla. Kuinka kova pala onkaan nähdä oman vanhempansa
heikkenevän. Vanhemman, jota on aina pitänyt kaikkivoipana ja
vahvana! Pikkuhiljaa ylle laskeutuu kuitenkin hyväksyntä ja
jonkinasteinen luovutuskin: asian tila ei ole muutettavissa, taistelu
on turhaa. On hyväksyttävä, että suhde on välillä hyvin
yksipuolinen, on annettava enemmän kuin saa, on mentävä sisään
toisen maailmaan. On kestettävä solvaukset ja pahat sanat. Mutta ne
pienet hetket, kun isä tarttuu kädestä, katsoo kohti
ymmärtäväisenä, merkitsevät valtavan paljon. Loppujen lopuksi
isän sairastuminen lähensi isän ja pojan välejä.
” Onni, joka tihenee aivan
erityisesti kuoleman lähellä. Siellä, missä emme olisi odottaneet
sen olevan.”
Kirja on varsin uskottava ja
vakuuttava. Se ei näytä sairautta yksivärisenä, vaan tuo esille
sen monet vivahteet ja sävyt. Alzheimerin tauti ei ole vain sitä,
että unohtaa. Avoimuus, lämpö ja rehellisyys saavat lukijan
lähes herkistymään. Geigerillä on vahva taito purkaa ajatuksia
sanoiksi ja toisaalta taas löytää inhimillisyys kaikesta. Kirja on
myös valtavan lohdullinen, varsinainen aarre sellaisille, jotka
jakavat samoja kokemuksia. Suosittelen kirjaa aivan ehdoitta myös
muille, se avartaa ja auttaa ymmärtämään. Se on kirjoitettu
helppolukuiseksi, mutta on kuitenkin syvällinen ja viisas. Kirjaa
voisi suositella erityisesti myös terveysalan opiskelijoille ja
ammattilaisille.
”Kun siitä, mitä olimme itsellemme
toivoneet, tulikin mahdotonta, vasta silloin oikein elimme.”