sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 256


Olen lukenut useammankin Mielensäpahoittajan ja tykännyt niistä - ja kukapa ei tykkäisi. Onhan Mielensäpahoittaja persoonana aivan vastustamaton! Itse asiassa häneen voi samastua uskoakseni moni muukin kuin ikääntyneempi lukija. Samanlaisia arkisia, ja välillä vähän vähemmän arkisia, murheita ja harmituksen aiheita löytyy meistä varmasti jokaiselta. Edellisen Mielensäpahoittajan olen lukenut blogidatan mukaan vuonna 2014, joten nyt oli oikein oiva hetki lähteä pahoittamaan mieltä.

Tarinassa kuljetaan kahden merkittävän asiantilan sekä asiantilan heikkenemisen äärellä: Mielensäpahoittajan ammattitaidolla ja kovalla työllä rakentama talo alkaa osoittaa murenemisen merkkejä. Ja niin ikään Mielensäpahoittajan oma keho myös alkaa myös rapistua. Vahva, kovalla työllä vankistettu keho on sekin haavoittuvainen - tämä ottaa vähintään yhtä koville kuin talonkin ongelmat. Mutta eteenpäin se on katse suunnattava. Ei muuta kuin remonttiporukka korjaamaan taloa ja lepäämään pojan luokse. Alkaakin kaksi jälleenrakennusurakkaa ja niihin liittyvät jännitysnäytelmät: saadaanko talo kuntoon? Entä mies itse?

Mielensäpahoittaja -kirjoja on kirjoitettu jo useampi, mutta minua ei tunnu kyllästyttävän. Itsekin kaipaan välillä kevyempää luettavaa ja tämän tyyppinen viihde toimii minulle mainiosti. Onhan Kyrö silti haasteen edessä: kuinka kauan ihmiset jaksavat kiinnostua Mielensäpahoittajasta? Toisaalta kirjoissa sujuu luontevasti ajankohtaisten aiheiden käsittely ja aloinkin pohtia, että hyvin voisi toimia jonkinlainen kirja myös vaikkapa Mielensäpahoittajan pandemia-ajasta. Tuomas Kyrö on taitava kirjoittaja ja hänen huumorinsa kertakaikkisen hupaisaa. Hänellä on oiva taito löytää tavallisista ja jokapäiväisistä asioista hauskuutta ja toisaalta kyky käsitellä onnistuneesti myös vähän vaikeampiakin asioita.

Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä saamme Kyröltä seuraavaksi. Nyt oli varsin onnistunut lukukokemus ja kirja tuli minulle aivan oikeaan saumaankin, tässä mitä parahinta lomalukemista.


★★★★

perjantai 17. joulukuuta 2021

Anja Snellman: Kaikki minun isäni

 

Anja Snellman: Kaikki minun isäni
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 238


Anja Snellman on eittämättä yksi Suomen merkittävimpiä kirjailijoita ja hänen esikoiskirjansa, Sonja O. kävi täällä, julkaisustakin on jo kunnioitettavat 40 vuotta. Tuon kyseisen kirjan lisäksi olen karkeasti arvioituna kolmasosan lukenut hänen teoksistaan. Mieleen on jäänyt erityisesti Äiti ja KoiraRakkauden maanosat ja Parvekejumalat. Joskin nyt kun katsoin blogidataa, niin huomasin, että edellisen Snellmanin kirjan olen lukenut lähestulkoon 10 vuotta sitten, joten nyt oli oikein hyvä aika tarttua tähän.

Kirjan alussa hämmennyin heti hieman. Kenelle kertoja puhuu? Oletin ilman muuta, että kun isästä puhutaan, niin häntä nyt puhutellaan. Vaan kertojaääni puhutteleekin itseään - melko mielenkiintoinen ja erikoinen ratkaisu, joskin onnistunut kuitenkin. Nyt kirjoittaessani huomaan, että pidin tätä automaattisesti oikean Anja Snellmanin elämästä kertovana, mutta eihän sitä varmaksi tiedä. Lieneekö tämäkin sitten autofiktiota, jota aika paljon tällä hetkellä julkaistaan. Kertoja viittaa melko paljon aiempiin teoksiinsa sekä (ilmeisesti) oikeisiin ihmisiin, joten Snellmanin kirjojen ja elämän tuntemisesta lienee hyötyä tätä lukiessa. Ilmeisesti kirjassa melko paljon puhuttu henkilö Jan on kuitenkin fiktiivinen - vai onko? Hänkin asteli tarinaan aika yllättäen ja alkuun piti hetki sulatella, että kukas tämä tyyppi nyt sitten on.

Snellmanin vahvuuksiin kuuluu sanojen villi ja vapaa käyttö. Se on suorastaan hänen tavaramerkkinsä ja hänen tekstinsä todennäköisesti tunnistaisi myös sokkotestissä. On listoja, on mieleentulevia sanoja, assosiaatioita. Sanojen käytön takana seisoo vahva ihmistuntemus, tunteiden aistiminen, nimeäminen. Tekstin takaa huokuu vankka varmuus ja itsetuntemus, joka saattaa lievästi äityä paikoittain myös itserakkaudenkin osastolle, mutta eipä siitä moittia auta. Kyllähän tämän tason kirjailija voikin jo hyvällä omalla tunnolla tuoda itseäänkin esiin.

Erityisen hienosti kirja kuvaa sellaista isähahmoa, jonka varmasti monen moni tunnistaa, jonka varjon alle jäämiseen monen moni voi samastua. Isä kuvataan uskottavasti ja niin sietämättömäksi, että happi meinaa välillä loppua ärsytyksestä. Isä on ilkeä, kurja, kamala. Alkoholi on hänen määränpäänsä ja suunnannäyttäjänsä. Uskon, että juuri tämä kuvaus tuo kirjan monien suomalaisten lähelle. Liian moni suomalainen, jos ei nyt sentään ole juopon lapsi, ainakin tuntee jonkun juopon. Tai on sellainen itse.

Ennustan tälle kirjalle hyvää menestystä, uskon että tämä löytyy monesta joulun lahjapaketista ja aivan ansaitusti!



★★★ -

perjantai 10. joulukuuta 2021

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkama: Sinun, Margot
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 556


Yli kaksi viikkoa on kulunut viimeisimmästä postauksesta ja koko tämä aika on mennyt yhden kirjan lukemiseen. Ja voin kyllä sanoa, että aika on ollut todella antoisaa ja Sinun, Margot jää yhdeksi kuluvan vuoden hienoimmista lukukokemuksista. Ja älkää käsittäkö väärin, vaikka olenkin lukenut kirjaa kauan, se ei tarkoita, ettäkö se olisi vaikealukuinen tai -selkoinen. Ei ollenkaan! Kieli on soljuvaa, sulavaa, lukijan kauniisti mukaansa ottavaa.

Kirjaa on luettu jo paljon blogeissa, siitä on kirjoitettu lehtiartikkeleita ja mikä hienointa, se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja aivan ansaitusti! Suorastaan äimistyttävää, miten tälläinen tuotos voi olla kenenkään esikoisteos. Meri Valkama kertoikin jossain haastattelussa uhranneen kirjaa varten paljon. Hukkaan se ei ole onneksi mennyt. Taustatyön ja aiheeseen perehtymisen määrää ei voi tavallinen tallaaja edes käsittää. Eikä taustatyö ole varmastikaan ollut pelkkien historiallisten faktojen ja ihmisten kokemusten selvittämistä kyseisenä aikakautena, vaan kirjailija on tehnyt kaikesta päätellen suuren matkan myös ihmismielen syvänteisiin. Miten ihmisen minuus kehittyy? Miten ihmisen juuret vaikuttavat ihmiseen läpi elämän? Ja tärkeintä kaikista, mitä on muistaminen ja unohtaminen?

Tapahtumia ei liene tarpeen kerrata kovin tarkasti, koska kirjaa on paljon jo esitelty. Lyhyesti: kirjan päähenkilö, nuori nainen, alkaa kaivautua omaan menneisyyteensä isänsä kuoleman myötä. Miksi hän ei muista lapsuudestaan paljoakaan? Minkälainen hänen lapsuutensa on ollut, kuka häntä on rakastanut ja keiden vuoksi hänestä on tullut juuri se, joka hän on nyt? Vilja palaa lapsuusmaisemiinsa Saksaan ja alkaa monivaiheinen selvitystyö ja yhtä ja toista alkaa paljastua hänen lapsuudestaan. Kirjan keskiöksi muodostuukin kysymys, kuka on Margot?

Tarinaa kuljetaan nykyhetken lisäksi myös 1980 -luvun lopussa, jolloin Vilja oli pieni tyttö. Lukija saa tietää vähän enemmän kuin mitä Vilja tietää. Ja tätä ajankuvausta sekä sen ajan miljöökuvausta entisen Itä-Saksan alueelta oli todella mielenkiintoista lukea. Nämä Saksan historian vaiheet ovat minulle surullisen vieraita, tapahtumien aikana olen itsekin ollut pieni tyttö, enkä siis siksi ole niitä ajankohtaisesti seurannut mediasta, mutta sen verran kuitenkin tunnistan, että Valkama tarjoaa historian tapahtumiin ja ihmisten aatoksiin uudenlaista, hyvin kiehtovaa näkökulmaa. Kirja herätti tunteita, se opetti ja siinä oli ripaus jännitystäkin: mitä Viljalle lopulta selviää? Takakannen suljettuani minut valtasi rauhaisa kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, kuinka upeita kirjailijoita kotimaastamme löytyykään ja kiitollisuus myös siitä, että minun ja tämän kirjan tiet kohtasivat juuri oikeana hetkenä, pimeissä loppuvuoden illoissa tämä oli kertakaikkiaan täydellistä lukemista!


★★★★ -