perjantai 25. kesäkuuta 2021

Ann-Luise Bertell: Oma maa

 

Ann-Luise Bertell: Oma maa
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Heiman, 2020
Suomentanut: Vappu Orlov
Sivuja: 399


Oma maa oli viime vuonna alkuperäisellä kielellään Finlandia -ehdokkaana ja heti kun näin tämän suomennettuna uutuuskatalogissa, päätin että sen haluan kyllä lukea. Minulle on osunut kevään mittaan useampi historiaan sijoittuva kotimainen kirja, Oma maa oli aivan omanlaisensa ja mieleenpainuva. 

Kirjassa käydään läpi varsin pitkä ajanjakso: alkujuuret ovat 1900 -luvun alkupuolella ja kirja jatkaa aina 1980 -luvulle saakka. Pidän kovasti tämäntyyppisistä "elämänmittaisista kirjoista"! Kirjan keskiössä on alussa vielä pieni poika, Elof. Elämän alku ei ole hääppöinen, hän ja hänen pikkuveljensä joutuvat aivan liian pieninä jäämään orvoiksi. Aika, kun heidän isänsä eli viimeisiä aikojaan, oli kuvattu varsin kouriintuntuvasti. Pojat pääsevät asumaan isovanhempiensa luo ja elämä kuljettaa heitä eteenpäin. Elof kohtaa niin sodan, rakkauden kuin omien lasten saanninkin. Hän saa paljon ja hän menettää paljon. Elof henkilönä on varsin onnistunut henkilöhahmo: hän on kaikkea muuta kuin siloteltu kiiltokuvapoika. Hänellä on kyllä hyvä sydän toisaalta, mutta toisaalta hän on välinpitämätön, surkea ja välillä ilkeäkin. 

Ann-Luise Bertell on eittämättä erittäin taitava kirjoittaja ja olen varma, että tulen lukemaan hänen mahdolliset tulevat kirjansakin. Kirjan pohjaväri oli aika tumma ja samea, ihmiset olivat ikäviä (onneksi eivät kaikki) ja tekivät ikäviä asioita. Elämä silloisessa maailmassa ja suomalaisuus näyttäytyivät melko surkeina; mieleeni tuli laulusta sanat "Tuhansien murheellisten laulujen maa". Kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä täten vähän etäännyin kirjasta ja ehkä päähenkilöstäkin hänen miehisessä kasvussaan. Mutta vain vähän, kirja oli mielestäni kuitenkin erinomaisen runsas, monipolvinen ja kiinnostava kaikkine surkeuksineenkin. Sitähän elämä on! Kirja ei kerro vain tästä perheestä, vaan se avaa erinomaisen kuvan aikansa tapahtumiin, ongelmiin ja asenteisiin. Se kertoo ihmisten peloista, traumoista ja toiveista varsin mukaansatempaavalla tavalla.


★★★ +

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

 

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
Kustantaja: Wsoy, 2020
Sivuja: 377


Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan oli ensimmäinen Katja Kaukoselta lukemani kirja, mutta aivan taatustikaan ei viimeinen. Rakastin aivan toden teolla Kaukosen tapaa kirjoittaa - se on jotain aivan omanlaistaan, jolle minä en ainakaan äkkiseltään keksi mitään verrokkia.

Kirja sijoittuu saarelle, jonne sairasmielisiä naisia lähetetään - ei suinkaan toipumaan, vaan piiloon, eritykseen, pimentoon jotteivat he olisi häiriöksi muille tai mikä kamalinta, ainakaan pääsisi lisääntymään. Seiliä ei kirjassa nimetä, mutta tietysti se tulee mieleen ensimmäisenä. Seili on viime vuosina kirvoittanut monta aivan upeaa kirjaa tämän lisäksi, kuten Sielujen saaren ja Yön kantajan. Ja kyllä kiehtovasta ja toisaalta niin karmivasta Seilistä kelpaakin kirjoittaa! Jokainen näistä kolmesta kirjasta on aivan omanlaisensa, mutta tiedän sen, että Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan asettuu minun sisimpääni pysyvästi. On olemassa hyviä kirjoja ja sitten on aivan erityisiä kirjoja, ja tämä on kyllä näistä jälkimmäinen. 

Kirjassa seurataan saaressa olevan Tiiralinnan elämää sulavasti vuoroin eri ihmisten näkökulmasta. Ja käytän nimenomaan sanaa sulavasti: näkökulma ja kertoja vaihtelevat usein, mutta kaikki pysyy koossa kuitenkin ja lukija mukana. Ja itse asiassa ei pelkästään mukana, vaan pikemminkin sisällä. Kaukonen osaa todella taitavasti sulauttaa sanat osaksi ihmismieltä, niin ehjää kuin rikkinäistäkin.

Henkilöt ovat varsin kiinnostavia, onnistuineita, inhimillisiä. Tiiralinnassa joukon tähti on ylihoitaja Linnea. Koin syvää lämpöä häntä kohtaan, ihanaa että Kaukonen oli valinnut hoitajaksi lempeän, hyväätarkoittavan ihmisen. Kirjan teema kuitenkin helposti kutkuttaisi pyörittelemään kauheuksia, alistamista ja nujertamista. Vaan Tiiralinnassa oli onneksi muutakin, kuten ihastuttava Linnea ja emäntänä toimiva Alli, joka myös ymmärsi elämää varsin laajasti. Alli, jonka elämää ohjaa iso unelma Australiasta. Jostain syystä aivan erityisen paljon kiinnyin saarelle saapuneeseen pappiin Joeliin. Hänen inhimillinen myötätunto, avarakatseinen hengellisyys ja kertakaikkinen hyvyys oli jotenkin erityisen lumoavaa. Ja pidin minä saaren potilaistakin: Ingasta, Rauhasta, Morsiamesta, Sagasta ja Satusta. Mikä omanlaisensa joukkio erilaisia ihmismieliä, elettyjä elämiä, rikottuja sieluja. 

Kuten yllä jo totesin, ihastuin jostain syystä aivan huomattavasti kirjan toivosta ja siitä että kirjailija ei lähtenyt kaikkein odotuimmalle polulle. Olihan elämä mielisairaita ajatellen tuohon aikaan aivan hirveää: ajateltiin, että he ovat täysin pohjasakkaa vailla mitään ihmisarvoa, vailla mahdollisuutta toipua. Ei siis edes yritetty hoitaa, eristäminen riitti. Mielisairaaksi saatettiin diagnosoida myös sellaisia, jotka eivät edes olleet sairaita, mutta joide käyttäytymistä ei pidetty sopivana. Mutta saari ei ollut missään nimessä pelkkä tunkio ja painajainen: päinvastoin, se tarjosi toisille kauan kaivatun kodin, yhteisön ja turvan. 

Erityismainninan kirja ansaitsee runollisesta, uskomattoman upeasta kielestään. Kirjailijalla on aivan poikkeuksellinen kyky kuvata niin sairaan, terveen, kuin jonkun siltä väliltäkin olevan mielenliikkeitä, ajatuksen juoksua, kokemuksia, tunteita. Kieli on ymmärtävää, tunteikasta ja persoonallista. Onneksi minulla on vielä kaikki kirjailijan aiemmat kirjat lukematta!


★★★★


Muualla: Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä