lauantai 29. joulukuuta 2012

Alice LaPlante: Hämärän huoneet

Alice LaPlante: Hämärän huoneet
Kustantaja: Otava, 2012
Alkuteos: Turn of Mind, 2011
Suomentanut: Marianna Kurtto
Sivuja: 383

Jennifer White on 64 -vuotias eläkkeelle jäänyt käsikirurgi, joka on sairastunut jo melko pitkälle edenneeseen Alzheimerin tautiin. Läheisiä on vaikea tunnistaa, edes omia lapsiaan Fionaa ja Markia Jennifer ei aina tunne eikä muista että aviopuoliso on jo kuollut. Tapahtumat, syyt ja seuraukset eivät pysy mielessä. Todellisuudentaju hupenee, asiat unohtuvat ja sekoittuvat. Jennifer pystyy asumaan kuitenkin vielä kotonaan, apuna on hoitaja Magdalena.

Eräänä päivänä Jennifer saa kuulla järkyttäviä uutisia: naapurin rouva, Amanda, on surmattu. Hän saa kuulla myös sen, että Amanda on hänen paras ystävänsä. Amandan surmaan liittyy hyvin epätavallinen asia: hänen sormensa on leikattu toisesta kädestä järjestelmällisen tarkasti tavalla, johon moni maallikko olisi kykenemätön. Ja kehen muuhunkaan katseet kohdistuisivat kuin Jenniferiin, maineikkaiseeen entiseen käsiin erikoistuneeseen ortopediin? Jennifer ei muista tappaneensa Amandaa, hän hädintuskin muistaa edes kuka Amanda on. Mitä oikeastaan on tapahtunut?

Lähdin lukemaan Hämärän huoneita dekkarina, mikä oli hienoinen virhe. Vaikka kirja löytyykin kirjastosta dekkarihyllystä, on pääpaino kuitenkin Alzheimerin taudin kuvauksella, mikä onkin varsin onnistuneesti toteutettu. Kirja on jaettu eri osiin: alussa kertojaäänenä on Jennifer käyttäen minä -muotoa, myöhemmin kertojaääneksi vaihtuu joku muu käyttäen sinä-muotoa ja lopuksi hän -muotoa. Minuun tekikin suuren vaikutuksen pääseminen sairastuneen pään sisälle, tuntemaan hänen hämmennyksensä, vihansa, epätoivonsa ja pelkonsa. Dementiasta on kirjoitettu paljon, mutta Hämärän huoneet erottuu muista juuri tuon tarkan kuvauksensa perusteella, jossa sairastunutta ei tarkkaillakaan ulkoa päin vaan sukelletaan sisälle haavoittuneeseen ja murenevaan mieleen, tehden se vielä varsin uskottavasti.

Dekkarina Hämärän huoneet on melko tavanomainen ja tyypillinen. Tarina piti pääosin hyvin otteessaan, vaikkakin välillä hienoista junnaamista koinkin ja odottelin tapahtumia tai asioiden selviytymistä. Varsinainen loppuratkaisu ei ollut järin erikoinen tai yllättävä, jotain sen suuntaista aavistelin koko kirjan ajan tapahtuvaksi. Kokonaisuudessaan Hämärän huoneet oli kuitenkin hyvin mieleenpainuva ja koskettavakin lukukokemus, joka on myös hienovarainen ja ymmärtävä kuvaus äidin ja lapsen välisestä suhteesta. Tuo suhde on kuin elinikäinen syvä liitos, sisältäen laajan tunneskaalan negatiivisista tunteista kaikenkestävään rakkauteen.

★★★★


Muualla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä ja Rakkaudesta kirjoihin




lauantai 22. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora
Kustantaja: Otava, 2012
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 333

 Dora, Dora päätyi lukulistalleni oikeastaan pääosin siitä syystä, että se oli tämän vuoden Finlandia -ehdokkaana, ja syystä onkin! Kiinnostava aihe ja pääosin kehuvat arviot saivat minut suorastaan ryntäämään kirjaston varausjonoon.

Kertomuksen päähenkilö on mies nimeltä Albert Speer. Eletään toisen maailmansodan aikaa, Hitler määrää saksalaisten tahdin. Speer onkin Hitlerin läheinen ystävä, suoranainen mielitietty. Niinpä hän on nimittänyt Speerin, suosikkiarkkitehtinsa, Saksan varusteluministeriksi. Melkoisiin hirmutekoihin Speer syyllistyykin Hitlerin jalanjäljissä: hän käyttää rakennustyövoimanaan pakkoleiriläisiä ja on mukana karkottamassa juutalaisia kodeistaan.

Dora, Dora kertoo tarinan siitä, kun Speer lähtee seurueineen joulun aikaan kohti Jäämerta ja Petsamoa, kohti pohjoista Saksan tukikohtaa. Seurueeseen kuuluvat Speerin sihteeri Annemarie Kempf, tulkki Eero Kallankari sekä viihdyttäjinä toimivat taikuri ja viulisti. Matka on pitkä ja pimeä, jokaisella on oma rintaa polttava kaipuunsa. Ja tämä tällainen kaipuu voi ajaa itse kunkin melko äärimmäisiin tekoihin.

Näkökulma vaihtelee vuoroin Speerin ja vuoroin taas Annemarien, tulkin ja taikurin välillä, viulisti jää sivuhenkilöksi. Jälleen kerran voin todeta tämän näkökulmien vaihtelun toimineen erinomaisen hyvin: lukijakin saa laajempaa perspektiiviä tapahtumiin, kun näkee eri henkilöiden silmin asiat. Henkilöhahmot on kehitelty pääosin onnistuneesti, jokaisella on varsin omaleimainen ja persoonallinen kertojaäänensä. Henkilöt kuvataan moniulotteisina: jopa vallanhaluisesta, suuruudenhullusta, pidättyväisestä, kylmästä ja ilmeettömästä Speeristä tuikki esiin välillä pieniä inhimillisiäkin piirteitä. Tuo mies, jolle oma perhe on kääntänyt selkänsä, palvoo hänelle selkänsä kääntänyttä Hitleriä kuin Jumalaa, kieriskelee öisin unettomana vuoteessaan oma vaimo ja lapset jossain taka-alalla mielessä. Haluan ainakin ajatella, että hän on jonkinlainen olosuhteiden uhri, vaikka hänen tekonsa olivatkin silmittömän julmia. Herkkä ja kaunis Annemarie taas, uskollinen ja lojaali sekä miehelleen Hansille kuin Speerillekin, sortuu epätoivoiseen ja kuitenkin inhimilliseen tekoon, jonka seuraukset ovat karmeat. Taikuri on paikoittain varsin hupaisakin hahmo, joka ikävöi vaimoaan ja pelkää, että hänen juutalaiset sukujuuret tulevat ilmi. Olen samaa mieltä Katjan kanssa siitä, että tulkki jäi hieman vajavaiseksi henkilöksi.

Kirjan kieli on miellyttävää luettavaa: se on sopivan helppolukuista ja kiinnostusta herättävää. Sodan runtelemaa maailmaa on kuvattu karun uskottavasti, karskeilla tapahtumilla ei mässäillä, mutta niitä ei toisaalta sensuroidakaan. Pimeä, revontulien ja kuun valaisema, kaamoksen keskellä oleva hiljainen Lappi on hyvin ihastuttava miljöö. Kirjassa on kiinnostavasti kuvattu Suomen tilannetta sodan aikana: kuinka puun ja kuoren välissä Suomi onkaan ollut! Pienen googlettelun tuloksena minulle, historian varsinaiselle asiantuntijalle, selvisi, että Albert Speer on todellakin ollut olemassa ja tehnyt tämänkaltaisen reissun Suomeen. Historiaan sijoittuvien kirjojen kanssa minulla on usein sama ongelma: ahdistun lievästi siitä, että en tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tässäkin se hieman vaivasi, mutta tarina imaisi minut niin tiiviisti mukaansa, että tuo vaivautuminen jäi nopeasti taka-alalle.

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut lukukokemus! Suosittelen!


 ★★★★ +


 Jo aiemmin mainitsemani Katjan lisäksi kirjan ovat lukeneet mm. Nanna ja Erja.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Linn Ullmann: Aarteemme kallis
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: Det dyrebare, 2011
Suomentanut: Tarja Teva
Kansi: Mamma Andersson: Kompisar från förr, 2001
Sivuja: 359

Linn Ullman on minulle nimenä (ja tietysti Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tyttärenä) tuttu, mutta hänen kirjojaan en ollut aiemmin lukenut. Tämän syksyn uutuus, Aarteemme kallis, vaikutti kuitenkin varsin kiinnostavalta takakansitekstinsä perusteella, joten kiinnostuin siitä heti. Eikä hieno Aikamme kertojia -sarja pettänyt taaskaan: kirja oli hyvinkin mainio lukukokemus.

Kirjassa seurataan erään perheen elämää. Äiti Siri yrittää taipua vähän joka suuntaan: hänellä on kahden lapsen lisäksi hoidettavaa omassa äidissään (tai ainakin äitisuhteessaan), kaksi ravintolaa pyöritettävänä ja kumppanillekin pitäisi löytyä aikaa. Tämä kumppani, perheen isä, Jon, on kirjailija ja yrittää lähes epätoivoisesti saada kirjoitettua kolmatta osaa trilogiaansa. Mutta kirja ei vaan synny, Jon on umpikujassa. Lapset ovat Alma ja Liv, joista sivumennen sanoen Alma on aika erikoinen, jopa friikin oloinen. Onneksi heillä on äidin ja isän apuna lastenvahti Mille, jo melkein aikuinen, mutta vielä kuitenkin tyttö. Ja eräänä päivänä Mille katoaa, häviää kuin tuhka tuuleen. Millen tapausta ei voi ratkaista sukeltamatta tämän perheen sisäisiin tapahtumiin, kuinka paljon he peittelevätkään asioita toisiltaan...

Pidin kovasti kirjan tyylistä, jossa tapahtumia seurataan vuoroin eri ihmisten näkökulmasta. Se toimi tässä (niin kuin monessa muussakin kirjassa) mainiosti, vaikka tapahtumiin liittyviä henkilöitä jokseenkin monta olikin. Näkökulmien vaihtelu toi tarinaan syvyyttä ja laaja-alaisuutta. Kuinka sama asia voikaan näyttäytyä niin eri lailla eri ihmisille! Henkilöt tuntuivat muutoinkin varsin eläviltä ja todellisilta, erityisen hyvin mielestäni lukija pääsee sukeltamaan Jonin mieleen ja ajatusmaailmaan. Jon olikin mielestäni ehkä onnistunein ja kiinnostavin hahmo kaikessa inhimillisyydessään ja heikkoudessaan. Sirin äidin, Jennyn, outo ystävä (?), Irma, sen sijaan jäi mielestäni ehkä aavistuksen liiankin etäiseksi ja omituisen epäuskottavaksi jättäen myös liikaa kysymyksiä jälkeensä.

Kirjan teksti on hyvinkin sujuvaa luettavaa, ei ehkä niinkään nopealukuista. Hienoinen rönsyily vaatii lukijalta keskittymistä ja mukana oloa, mutta raskassoutuinen kirja ei missään nimessä kuitenkaan ole. Vaikka hieman häiriinnyinkin paikoittaisesta liiallisesta asioiden toisteluista, nautin silti lukemisesta kovasti. Aarteemme kallis on taidokas kuvaus eräästä veitsen terällä olevasta avioliitosta ja koukeroisista ihmismielistä. Se on syvällinen, pohdiskeleva ja traaginen. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja tumma, mutta sopivassa määrin putkahteleva huumori sekä realistiset ja elävät hahmot takasivat sen, ettei lukukokemus ollut liian ahdistava. Lukijalle ei selitellä liikaa, mikä on tietyssä määrin hyvä asia, vaikka myönnettäköön, että olisin toivonut saavani lopussa hieman lisää vastauksia.


★★★★





Muita kirjan lukeneita: Karoliina, Annika K., Sara ja Leena Lumi


lauantai 8. joulukuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms, 2012
Alkuteos: Is, 2012
Suomentanut käsikirjoituksesta: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 365

Urakka suoritettu. Sain vihdoin luettua valmiiksi Ulla-Lena Lundbergin Jään. Ja hyvä urakka se olikin, vaikka lukemiseen kului aikaa lähes kaksi viikkoa. Syy tähän on kirjan runsaus, jopa jonkinlainen täyteläisyys. Etenkin alkupuolta sain luettua kerrallaan vain muutaman kymmenen sivua, jonka jälkeen oli pakko hengähtää, pitää taukoa. Lukeminen vaatii täydellistä omistautumista, mutta kertakaikkisen kannattavaa tuo omistautuminen oli. Kirja antoi paljon, vaikka se aikaa ottikin. Se todellakin palkitsi.

Jään tarina on jo monelle tutuksi tullut. Se on kertomus siitä, miten nuori pappi muuttaa perheineen sotien jälkeen etäisille ja kaukaisille Luodoille. Luodoille, jotka ovat niin piskuisia ja kaukana, etteivät ne näy edes kartassa. Luodot on pieni saariryhmä, jossa pappila on omalla saarellaan ylhäisessä yksinäisyydessään. Jää on myös kertomus voimakkaasta, uhmaavasta ja petollisesta jäästä, joka sekä yhdistää että erottaa.

Kirjan tärkeitä teemoja ovat uskollisuus ja uskonnollisuus. Uskollisuus koostuu niin uskollisuudesta rakkaimpiaan kohtaan, kuin läheisiäkin, luontoa ja Jumalaa. Se sisältää myös vivahteikasta alistumista, kuinka voimaton ihminen on suuremman edessä, toverinaan vain hyväksyntä niiden asioiden edessä, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta toivo on aina olemassa.

Ulla-Lena Lundberg on luonut kirjaan viehättävän saaristolaismiljöön lisäksi valloittavat, eheät ja elävät henkilöhahmot. Päähenkilö, pappi Petter Kummel, on varsinainen sympaattisuuden perikuva. Hän on innostunut, hyväntahtoinen, lämmin, laupea, hyväuskoinen ja aivan valtavan hyväsydäminen. Häneen rakastuu väistämättä. Eikä hänen vaimonsa Mona jää henkilönä miehensä varjoon, vaikka kovin erilainen onkin. Hän taas on varsin kiinnostava kaikessa sulkeutuneisuudessaan, periksiantamattomuudessaan, ryhdikkyydessään ja tarmokkuudessaan. Erinomaisten päähenkilöiden ympärillä on lukuisa määrä kiinnostavia muita saaren asukkaita. Ja kiinnostavaa on myös kuvaus ajan saaristolaiselämästä. Kuinka omillaan ihmiset saavat pärjätä kaiken pula-ajan keskellä, kun ei ole mantereen tuomaa turvaa lähellä. Ja kuinka tiiviiksi tuo pieni yhteisö onkaan muodostunut! Vaikka ei tarvitse pitkään heitä seurata, kun huomaa että kaiken yhteisöllisyyden viitan alla onkin yhteisön jakautuminen itä- ja länsiluotolaisiin.

Kuten jo aiemmin totesin, vaikka kirja on jossain määrin työläs, ei niinkään vaikealukuinen, mutta ehkä pikemminkin raskaslukuinen, on se kuitenkin varsin upea. Se on toteutettu mielenkiintoisesti vaihtelemalla näkökulmaa ulkopuolelta tarkkailevan kertojaäänen ja mystisen tietäväisen posti-Antonin välillä. Jää on samaan aikaan syvällinen, filosofinen, paikoittain jopa sympaattisen humoristinenkin. Ja ennen kaikkea, haikean surullinen ja koskettava. Kyllä se aivan ehdottomasti on Finlandiansa ansainnut!


★★★★ ½


Jäästä ovat vaikuttuneet myös Sanna, Kirsi, Maria, Katja, Unni, Annika ja Minna