sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kustantaja: Otava, 2018
Sivuja: 382

Minulla ei ole mitään järkevää selitystä sille, miksi tämä on minun ensimmäinen lukemani Riikka Pulkkisen kirja. Häneltä on ilmestynyt aiemminkin kiinnostavia kirjoja ja kaiken lisäksi muistaakseni omistankin jonkun niistä. No, Lasten planeetan jälkeen tartun kyllä mielihyvin hänen muihinkin kirjoihinsa jatkossa. 

Kirja kertoo avioerosta. Tai ainakin sen päätarina kertoo siitä. Fredrika ja Henrik ovat pienen tytön vanhempia ja päättäneet erota. (Piti etsiä kirja vielä käsiini ja tarkistaa: lapsen nimeä ei taidettu mainita kirjassa?). Ja niin he eroavat, muuttavat erilleen, sopivat huoltajuudesta, jakavat tavarat. Päätarinan rinnalla kuljetaan Fredrikan psykoosiin sairastuneen siskon matkaa sekavasta ja kaoottisesta sairauden alkuvaiheesta aina mielisairaalan murheen syövereihin.

Riikka Pulkkinen kuuluu kiistämättä Suomen taitavimpiin kirjailijoihin. Hänen kielessään on jotain maagista: se on jouhevan helppolukuista (verrattuna esimerkiksi Katja Kettuun, jonka kirjan jätin juuri puolituskaisena kesken vaikka pidinkin siitä), mutta samalla niin poikkeuksellisen kaunista ja älykästä. Hän pukee sanoiksi asioita, joita tietää olevan olemassa, muttei itse osaisi ikinä kiteyttää sanojen muotoon. Hän tekee pieniä, oivaltavia ja tarkkanäköisiä havaintoja. 

Kirjan teema, tai pikemminkin teemat, olivat kiinnostavia ja siinä käsitellään taitavasti eron herättämiä moninaisia ja ristiriitaisiakin tuntemuksia ja ajatuksia ja toisaalta myös psykoosia kaikessa kauheudessaan varsin uskottavasti. Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti, mutta tietynlainen täydellisyys vaivasi minua pitkin kirjaa. Päähenkilö on niin täydellinen, mieskin oli aika täydellinen. Heidän eronsa sujui aika täydellisesti (välillä mietin, että miksi ihmeessä he edes erosivat) ottaen huomioon raa'an tosielämän, missä karikolla oleviin parisuhteisiin kuuluu jo parhaimmillaankin todennäköisesti aika paljon synkempiä asioita aina henkisestä väkivallasta välinpitämättömyyteen. Eron jälkeen Fredrikalla on heti valmiina ihania ystäviä jakamassa yksinelon parhaimpia puolia, löytyy treffikutsuja lähettäviä fiksuja miehiä. Hän on aika täydellinen äitikin, hän leipoo ja leikkii, hän on läsnä ja ajattelee lapsestaan vain kauniita asioita. Hän ei ilmeisesti käy töissä, mutta rahaa tuntuu olevan kaikkeen - ja tietysti hänen omatkin vanhempansa ovat aika täydellisiä. Siksi aloinkin miettiä, että tämä kirja on itsessään kaunis lukunautinto, mutta ei ehkä kuitenkaan ole parhaimmillaan vertaistueksi.


★★★★

Muita arvioita: Kirjakaapin kummitus, Lumiomena