tiistai 29. syyskuuta 2020

Katriina Huttunen: Mustaa valoa

 

Katriina Huttunen: Mustaa valoa
Kustantaja: S & S, 2020
Sivuja: 322


Olin huomattavan vaikuttunut Katriina Huttusen edellisestä kirjasta, Surun istukasta. Ja olin aivan erittäin vaikuttunut tästä uudestakin! Näin tavallisena tallaajana, arkilukijana, en voi kuin ihmetellä Huttusen taitoja: hänellä on mieletön kääntäjänura (hän on lukuisten muiden lisäksi kääntänyt esimerkiksi minulle ison lukukokemuksen aikanaan olleen Pihkan) ja sitten vielä nämä kaksi kirjaa, jotka molemmat painottuvat saman aihepiirin ympärille. Surun istukassa keskityttiin enemmän tyttären itsemurhaan, Mustaa valoa sen sijaan hautausmaahan, hautaamiseen, kuolemiseen. Vaikka läsnä siinäkin on koko ajan se kaikkein kipein: oman lapsen menetys.


Kirjan pääpaikka on Hietaniemen hautausmaa ja lukijalle esitellään paljon niin faktapohjaista tietoa hautausmaasta (kuten myös hautaamisesta ja hautaamiskulttuurista muutenkin) kuin kirjailijan omia huomioita, havaintoja ja aistimuksia hautausmaalta. Toisella puolella Suomea asuvana en ole koskaan edes käynyt kyseisellä hautausmaalla, mutta kuinka mielelläni siitä silti luinkaan! Tietysti tämän jälkeen haluaisin ehdottomasti joskus myös käydä täällä, muiden turistien tavoin käydä vaikka Mauno Koiviston haudalla ja nähdä omin silmin ne kirjailijan kuvaamat sammalet, linnut ja kasvit jotka elävät omaa elämän kiertokulkuaan.

Katriina Huttusella on hämmentävä taito luoda tekstiin jotain sellaista, jota minä en ikipäivänä lukijana olisi osannut sanoittaa. Olen tiennyt olemassaolon mutta en ole tiennyt sanoja. Lapsen menettämisestä seurannut musertava murhe musertaa lukijaakin, voi kun tytär ei olisi päätynyt tähän ratkaisuun! Vastaavissa tilanteissa eläville kirja on varmasti arvokas vertaistuki ja lohtu. Kirjassa kuvataan menetyksen lisäksi taidokkaasti myös ikääntymistä, yksinäisyyttä, elämän merkityksiä. Luvut sisälsivät välillä suoraan sieluun tunkeutuvia runoja, runontyyppisiä tekstipätkiä, pohdintaa. Välillä taas mielenkiintoisia tietoja esimerkiksi hautaamisen historiasta ja eri hautaamistavoista. Molempia luin erittäin mielelläni. Huomaan, että kirjasta on aika vaikea kirjoittaa: kirja on hyvin henkilökohtainen vuodatus, siihen tuntuu vähän jopa vaikealta ottaa kantaa - miten muka voisin sanoa mitään sellaisesta surusta ja menetyksestä, joka on maailmaakin suurempi? Sanottakoon loppuun kuitenkin se, että kiitos Katriina kun kirjoitat! 


★★★★

perjantai 25. syyskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Kustantaja: Tammi, 2020
Alkuteos: Olive Kitteridge, 2008
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 380


Olen lukenut kaksi aiempaa Elizabeth Stroutin suomennosta ja pitänyt niistä kovasti. Olive Kitteridgeä sen sijaan rakastin! Nyt juuri kirjan lukeneena oloni on autuaan onnellinen - itse asiassa näin hyvää lukukokemusta minulla ei toviin ole ollutkaan. Kirja jätti rauhallisen ja jotenkin sanoin kuvaamattoman mielentilan. Uskon että kirja teki minuun sen tyyppisen vaikutuksen, että se vaikutus ei minusta ehkä ikinä katoa.

Kirjan päähenkilö on Olive Kitteridge - ikääntyvä, epäsosiaalinen, epämukava ja negatiivinen rouva. Hänen puolisonsa Henry on taas kaikkea muuta: kaikki rakastavat häntä, myös Olive. Kirja koostuu pienistä kertomuksista, joista jokainen on vähän kuin novelli, mutta kuitenkin kertomukset yhdessä ovat saumatonta jatkumoa toisiinsa ja nivoutuvat yhteen. Jokaisessa Olive on mukana, suurimmassa osassa päähenkilönä, joissain jonkun muun silmin nähtynä. Mikä loistava ratkaisu! Lukija pääsee ymmärtämään Olivea hänen päänsä sisälle, mutta myös sitä kautta, miten muut hänet näkevät.

Tarinoissa pääteemana on jotakuinkin tavallinen elämä sen kaikkine sattumuksineen, yllätyksineen, odotettavuuksineen. Tärkeinä asioina kirjasta nousee ikääntyminen, luopuminen, yksinolo, tavallinen arki - mutta myös vanhemmuuden monet puolet, rakkaus ja elämän kannattelu. Olive on kerrassaan mainio hahmo kyynisyytensä, pessimistisyytensä ja rujon ulkokuorensa vuoksi, vaikka eihän nämä tietenkään ole ainoat asiat, jotka häntä määrittelevät.

Ehkä jo kävikin ilmi, mutta Olive Kitteridge oli minulle poikkeuksellisen tärkeä, se sai minut ajattelemaan, tuntemaan ja eläytymään. Seuraavaksi aion lähteä selvittämään, näenkö jostain kirjasta tehdyn tv-sarjan, enkä kyllä ihan hirveän kauaa jaksa odottaa sitäkään, että pääsen Stroutin uusimman suomennoksen pariin!



★★★★

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Jenna Kostet: Linnunluisia

 

Jenna Kostet: Linnunluisia
Kustantaja: Aula & Co, 2020
Sivuja: 357

Linnunluisia herätti kiinnostukseni jo katalogissa kun syksyn uutuuskirjat julkaistiin. Minua kiehtoo kovasti saaristoon liittyvä kirjallisuus ja esittelykin vaikutti todella houkuttelevalta. 

Kirjassa seurataan erään, ulkoapäin melko tavallisen, suomalaisen perheen elämää. Keski-ikäinen pariskunta Jouko ja Eija sekä heidän aikuistuvat lapsensa Mikael ja Maaria asuvat jossakin Turun seudulla ja he ovat aina lähteneet kesäksi Eijan lapsuudenmaisemiin saareen. Saarea ei mainita nimeltä, mutta monen muun tapaan se autioituu talveksi ja kesällä turistit tulevat paikalle. Saaressa asuvat kyllä muuan äiti ja hänen tyttärensä, joista kaikki alkaa ja joihin kaikki myös tavallaan päättyy.

Aluksi häiriinnyin hieman kirjan rakenteesta, jossa vaihtelivat niin aikakaudet kuin kertojaäänetkin: olen itse sen tyyppinen lukija että kaipaan selkeyttä eikä minua haittaa vaikka lukuihin olisi nimetty kertoja ja vuosikin (kuten muistaakseni esim. Heidi Köngäksen joissain kirjoissa on ollut). Tämä kerrontatapa kuitenkin kirjan edetessä selkeni ja itse asiassa lopulta alkoi tuntua hienolta ratkaisulta: tapahtumat ikään kuin etenevät lopusta alkuun aina välillä hypähdellen eri aikakausissa. Eihän se toki ainutlaatuinen ratkaisu ole esitellä loppuratkaisua heti aluksi, mutta tässä se tuntui kuitenkin erityisen toimivalta ja raikkaalta.

Tärkein lukukokemustani heikentävä tekijä oli minulle, suurelle realismin ystävälle, kirjassa oleva eräänlainen mystiikka ja maagisuus. En osannut suhtautua noitavihjailuihin tai ihmisiin, jotka osaavat puhua lokkien kanssa ja lokkeihin, jotka tuntuivat tietävän yhtä ja toista. Saaressa asuvat äiti ja tytär, Rebekka ja Matilda, olivat mielestäni kaikessa erikoisuudessaansa jopa kliseisiä ja lopulta vähän epäuskottaviakin. Tarina olisi voinut toimia hyvin vähän arkisempanakin. 

Kirja oli kuitenkin lukukokemuksena kaikenkaikkiaan hyvä ja mieleenpainuva. Erityisen ansiokkaasti kirjailija mielestäni kuvasi perheen dynamiikkaa ja avioliiton sekä vanhemmuuden tunteita ja ongelmia. Väsyneen ja apaattisen perheenäidin kuvaus tuli erittäin lähelle ja oli myös kuvattu mielestäni kouriintuntuvan ansiokkaasti - kuten myös hänen puolisonsa tunteet.


★★★★ -

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

 

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
Kustantaja: Tammi, 2020
Sivuja: 395


Minulla on vähän kaksijakoinen suhde Leena Lehtolaisen kirjoihin. Etenkin hänen alkupuolen tuotantonsa kirjoista olen pitänyt oikein kovastikin - ja lienen lukennut hänen tuotannostaan muutamaa lukuunottamatta lähes kaiken. Sen sijaan Hilja Ilveskero -sarja oli mielestäni kehnompi ja jätti suorastaan kylmän epäluuloiseksi (täällä lisää avautumista aiheesta). Maria Kallio -sarjan dekkareista olen pitänyt, etenkin vanhemmista.

Uusimmassa Jälkikaiku -kirjassa Maria Kallio, joka työskentelee tätä nykyä lasten ja nuorten osastossa esimiehenä, saa tehtäväkseen selvittää kuolleen Samin tapauksen. Sami, joka oli ennen Samira, löytyy metsästä kuolleena. Onko kyseessä viharikos - Sami oli sekä transsukupuolinen että maahanmuuttaja, joten hän varmasti aiheuttaa ennakkoluuloja. Liittyykö tapaukseen jotenkin Maria Kallon kissan pihalta löytämä korva? 

Jälkikai'ussa on aika perinteinen dekkarin kaari: surmattu ihminen - tutkintaa, epäiltyjä - loppuaction -huipennus - lyhyehkö jälkipuinti ja tapahtumien aukikirjoittaminen. Jälkikaiku on sopivan helppolukuinen ja mukaansatempaava. Uskonkin että tämä on juuri niitä kirjoja, jotka uppoavat ns suureen yleisöön ja niihinkin jotka lukevat vähän vähemmän. Ajankohtaisia aiheita kirjassa riitti. Sinänsä mielenkiintoinen ja uusikin lähestymistapa tehdä maahanmuuttajasta transsukupuolinen: siinä varmasti tematiikkaa, jota ei mitenkään ihan liialti ole dekkareissa käsitelty. Ehkä jonkin pienen pienen jutun olisin kaivannut vielä näitä teemoja syventäväksi, joskaan en osaa oikein sanoa että mitä se voisi olla. Jonkin verran tiivistämistä olisin kaivannut myös: 400 sivussa dekkaria saa olla jo aika paljon että se jaksaa kannatella.

Maria Kallioon henkilönä kaipaisin jotain särmää! Hänessä ja hänen perheessään kaikki on vaan jotenkin vähän liian täydellistä: täydellinen, osallistuva ja ymmärtäväinen puoliso. Lapset kuin kiiltokuvia lahjakkuuksineen, harrastuksineen ja kiltteyksineen. Vähän jopa pyörittelin silmiäni kun Maria Kallio sivusi jossain asiassa nuorten turhamaista autolla kaahailua ja totesi perään että kyllä hänen Iidansa vain ihan sen takia vain ajoi ajokortin että sitä voi tarvita jossain hyödyllisessä joskus - muuten Iida käyttää vain joukkoliikennettä. No ehkä pieni asia, mutta kokonaisuutena tosiaan tavallisen lukijan silmään kaikki on vain vähän turhan kultaista, eikä esimerkiksi perinteisiä riitoja parisuhteen osallistumisista ole Marian ja Antin suhteessa. Antti vain aina ymmärtää jatkuvasti töissä olevaa vaimoaan, laittaa ruuat valmiiksi pöytään ja lämmittää saunan kun Maria saapuu kotiin. Marialla voisi minusta itselläänkin olla edes joku oikea pahe: en tarkoita nyt sellaista kuin työnarkomania vaan jotain karskimpaa ja surkeampaa. 

Jälkikaiku jäänee aika keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, se ei tarjoa kovin suuria yllätyksiä millään saralla, mutta on kuitenkin sellaista perusvarmaa luettavaa. Uskon löytäväni itseni kuitenkin jatkossa Maria Kallioiden parista, jos sellaisia ilmestyy.


★★★ ½