sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa

 

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa
Kustantaja: Bazar, 2021
Sivuja: 333


Dekkarin ystävälle vielä toinen kärpänen samalla iskulla: kirja, joka sijoittuu itselle tärkeään kaupunkiin. Tässä tapauksessa siis Turkuun. Virkistävää, ajattelin. Turkuun sijoittuvia kirjoja ylipäätään ei tule liikaa luettua. Tässä tapahtumia etenkin alkupuolella oli vielä itselleni erityisen tutuissa maisemissa. Ja tosiaan, luenhan minä dekkareitakin tosi mielelläni. 

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltään Riia, on kirjan alussa jättämässä jäähyväisiä rakkaalle isoäidilleen. Isoäiti, tai no mammaksi häntä kirjassa kutsuttiin, kuten kai kyseisellä puolella Suomea on tapanakin kutsua, on ollut poikkeuksillinen nainen - ja myös poikkeuksellisen tärkeä Riialle. Mamman kuolema sisältää paljon kysymyksiä. Miksi hän oikeastaan putosi parvekkeelta? Hän oli jo muistisairas, hyppäsikö hän itse? Riian elämän myllerrykset eivät jää tähän. Eräänä iltana hänen palatessaan kotiin Kupittaan puiston kautta hän ohikulkijoiden pysäyttämänä näkee maassa verijälkiä. Riia uskaltautuu kurkistamaan läheiseen pusikkoon ja sieltä hän tekee karmean löydän. Ja kuten dekkareissa on tapana, eihän ne kauheudet tähän jää.

Ja jollen sinua saa on kirjoitettu leppoisan nopealukuiseksi. Tapahtumat etenevät mielestäni sopivalla temmolla niin että kiinnostus pysyy yllä koko matkan. Juoni on jännittävä ja pelottava ja mielestäni asetelma on onnistunut siinä, että kirjaa seurataan tavallisen henkilön näkökulmasta, vaikka poliisitutkinta kulkeekin koko ajan ohessa. Sanoisin siis, että kyseessä on melko perinteinen dekkari, joka koukuttaa ja viihdyttää.

Muutamasta asiasta vähän kuitenkin nillitän. Kirjassa poliisiparina on rikosylikonstaapeli Vilks ja rikoskomisario Poikela. Heidän, ja etenkin ensinmainitun, titteliä toistetaan kirjassa ihan hirvittävän paljon. Ymmärrän että siinä on varmaan haettu alkuosaan etenkin sitä, että korostetaan päähenkilön etäisyyttä poliiseihin. Mutta eikö välillä olisi riittänyt pelkkä Vilks, tai pelkkä konstaapeli tai vaikkapa ihan "hän". "Minne rikosylikonstaapeli Vilks meni?" Riia kysyi rikoskomisario Poikelan ohjattua hänet istumaan pöytänsä viereen. / "Rikosylikonstaapeli Vilks käveli rikoskomisario Poikelan vierelle.." /"..kun hän katseensa kohotettuaan näki rikoskomisari Poikelan ja rikosylikonstaapeli Vilksin..". Nämä oli yhdeltä satunnaiselta aukeamalta ja laskin että siinä aukeamalla mainitaan poliisien titteli seitsemäntoista kertaa. Ei nyt mikään maailmanlopun asia, mutta itse häiriinnyin tästä.

Pari seuraavaa asiaa liittyy ehkä enemmän uskottavuuteen ja viihteellisyyteen. Ensimmäistä kaipaan dekkareissa, jälkimmäistä välttämättä en. Riian ystävä, jota Selleriksi kutsutaan, on kuin kliseinen hahmo jostain Sinkkuelämää -sarjasta. Miljonääriystävä, joka ilman oikeastaan minkäänlaista erityistä ystävyyden vastakaikua, on aivan yltäkylläisen pursuava. Hössöttää ja höösää, ostaa kaverilleen ökylahjoja ja palkkaa perään yksityiset vartijat. On innokas höpsöttäjä. Tälläisiä ystäviä taitaa olla lähinnä tv-sarjoissa ja kirjoissa. Olisin mieluummin lukenut vaikkapa ystävästä, jolla ei ole koskaan aikaa, joka ei jaksa kiinnostua ystävänsä murheista kauheasti, ei vastaile viesteihin, elää kiireellisiä ruuhkavuosia ja niin edelleen. Sellaisia ystäviä taitaa tosielämästä löytyä enemmän. Ja kolmanneksi, minut sai kyllä pyörittelemään vähän silmiäni kirjan ihastuminen. En halua spoilata keistä on kyse, mutta tämä ratkaisu ei kyllä napannut. Se ei tuntunut uskottavalta, vaan lähinnä ärsyttävältä. 

Vaikka löysinkin vähän nokan koputtamista kirjasta, oli se kokonaisuutena ihan kelpo luettavaa ja sopivaa ajanvietettä pimeneviin iltoihin. Uskon jatkossakin tarttuvan Tuomelan kirjoihin.


★★★ -

tiistai 7. syyskuuta 2021

Tuire Malmstedt: Lasitarha

 

Tuire Malmstedt: Lasitarha
Kustantaja: Aula @ co, 2021
Sivuja: 361


Lasitarha on ensikosketukseni Tuire Malmstedtin kirjoihin. Ja mielellänihän minä kirjaan tartuin: se aloittaa uuden sarjan ja aika vaikea on vastustaa uusia dekkarisarjoja! Kotimaiset dekkarit eivät välttämättä ole aina ykkösvalintojani kun lukemista valitsen, mutta Lasitarhan perusteella tulen varmasti lukemaan muutkin sarjan osat.

Kirja on rakenteeltaan melko perinteinen dekkari, mikä ei suinkaan ole huono asia - tämäntyyppiset kirjat toimivat mitä parhaimpana ajanvietteenä ja ainakin minulle myös viihteenä. Kirja on poliisivetoinen, sitä seurataan poliisitutkinnan näkökulmasta, mutta kuten hyvin usein, pääsee ääneen välillä muutkin kertojaäänet. 

Keskiössä kirjassa on alle nelikymppinen miespoliisi, Elmo. Lukija saa Elmosta aika symppiksen kuvan: hänellä on taustallaan historiaa rock -bändissä, mutta (perinteiseen dekkarihenkilötyyliin) hänellä on myös pieniä menneisyyden haamuja ja sosiaalinen elämä melko vähäistä. Hänen työparinsa Matilda on myös henkilönä dekkareihin aika tyypillinen: hänen vuorovaikutustaitonsa ovat surkeat, mutta osaava ja nokkela hän on. Pienistä kliseisyyksistä huolimatta kuitenkin oiva ja kiinnostava parivaljakko. Vähän säikähdin kirjan alun pientä ihastumis-treffit -säätöä, mutta onneksi romanttisuuden puolelle ei eksytty liikaa.

Elmo ja Matilda saavat tutkittavakseen erikoisen tapauksen: pieni poika katoaa leikkipuistosta keskellä kirkasta päivää. Äiti kiinnittää huomionsa vain hetkeksi muualle ja lapsi on poissa, hänestä jää jäljelle vain kenkä. Voiko syyllinen olla lapsen ulkomaalainen isä? Tapaus herättää ja aktivoi myös jo iäkkäämmän naisen, Liljan muistot. Tunteet nousevat pintaan, hänen oma poikansa hävisi vuosia sitten kesken koulun retken. Sen koommin hänestä ei ole näkynyt jälkeäkään eikä epätietoisuuden tuska ole päästänyt Liljasta irti.

Asetelma on kiinnostava ja pitää jännitystä yllä. Yleensä välttelen dekkareita, joissa rikos kohdistuu lapsiin, mutta onneksi tämä ei sisältänyt liikaa väkivaltaa. Loppuratkaisu oli mielestäni onnistunut, tunnelma tiheni selvästi loppua kohden ja tarina sisälsi perinteisen loppuhuipennuksen. Mielestäni Lasitarhassa on kasassa kaikki hyvän perusdekkarin ainekset: se on mukaansatempaava, yllättävä ja kiinnostava. Ehkä se olisi kaivannut vielä vähän omaperäisyyttä ja toki joidenkin tapahtumien uskottavuutta jäin vähän miettimään, mutta mielenkiinnolla odotan sarjan seuraavaa osaa.


★ ½

perjantai 3. syyskuuta 2021

Hanna Hauru: Jääkansi

 

Hanna Hauru: Jääkansi
Kustantaja: Like, 2017
Sivuja: 116


Olin hurmioitunut Hanna Haurun uusimmasta suomennetusta, Viimeisestä vuodesta. Niinpä oli aivan selvää, että tulen lukemaan myös kirjailijan muut kirjat. Ja tietynlaisella sydänverellä sitä saakin tehdä tiedostaen että uusia kirjoja häneltä ei enää tule. Voi kuinka murheellista, kuinka suuri menetys kotimaiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkea lukijoille. 

Ja niin, mitäpä muutakaan olisi voinut odottaa: Jääkansi, joka on ollut myös Finlandia -ehdokkaana, on Viimeisen vuoden tavoin hurmaava, koskettava, sydämeen käyvä kirja. Siinä on jotain samaakin kuin Viimeisessä vuodessa, vaikka se kertookin ihan erilaisen tarinan. Se sijoittuu myös sotien jälkeiseen aikaan pohjoiseen Suomeen. Se maalaa kuvan niukkuudesta, toivon puutteesta, haaveista joista ei osata edes haaveilla. 

Päähenkilö, kirjan alussa vielä pieni tyttö menettää isänsä. Isän tilalle äidin uudeksi kumppaniksi muuttaa Paha. Paha on paha, äidin nopeaa toimintaa katsotaan kylällä pahasti. Tai no ei tyttö käytä äidistä nimeä äiti, hän puhuttelee nimellä - eikä ihme. Äiti ei juuri lämpöä ja rakkautta hehku eikä äidillisenä näyttäydy. Elämä on sinnittelyä, pärjäämistä, selviytymistä. Oma äitiyteni havahtui: miten tämän pienen tytön käy? Miksi häntä ei kukaan rakasta? Onneksi maailma raottaa vähän oveaan hänelle - koskaan se ei aukene kunnolla.

Hanna Hauru oli mestarillinen kirjoittaja: jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta, kieli on vähäeleistä mutta niin moniulotteista. Jääkannessa tunnelma on synkeä, tapahtumat tuntuvat olevan lähellä. Vähillä sanoilla kerrotaan paljon, niillä kerrotaan koko elämä. Kiitos näistä kirjoista, Hanna Hauru! 


★ - 

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

 

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe
Kustantaja: Like, 2018
Alkuteos: En helt vanlig familj, 2018
Suomentanut: Taina Rönkkö
Sivuja: 472


Mattias Edvardssonin kirjoihin tartuin kirjablogin lukusuosituksen vuoksi (kiitos Leena Lumi)! Ja nappiin meni kyllä suositus, pidin edellisestä lukemastani Hyvät naapurit -kirjasta aivan todella paljon ja nyt tästä aiemmin suomennetusta Aivan tavallinen perhe ehkä jopa vielä enemmän! Hehkutin asiaa jo edellisessä postauksessa, mutta sanonpa nyt uudelleen, että Edvardsson kirjoittaa kyllä jännäreitä (vai trillereitäkö nämä ovat) juuri minun dekkarimakuuni räätälöitynä. Se tietty arkisuus, joka siivittää kaverikseen uskottavuuden. Kirja tulee aivan eri tavalla lähelle, kuin joku suuren maailman toimintajännitys. Näissä se jännitys onkin ehkä ennemminkin jännite - suurimmat tapahtumat ovat siellä pinnan alla, siellä missä ihmismieli käy kamppailua itsensä sekä hyvän ja pahan kanssa.

Olin jo alussa poikkeuksellisen innostunut kirjasta: kertojaksi pääsee alussa aivan tavallisen perheen isä, Adam. Tämän aivan tavallisen perheen arki kolahtaa yhdellä rysäyksellä pois raiteiltaan: perheen tytärtä, 19-vuotiasta Stellaa, syytetään murhasta. Miten tämä on mahdollista, miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista, rakas ja ihana Stella, jonka kanssa on ollut välillä vaikeaakin, mutta että murhasta? Ei, pappina toimiva isä Adam ei suostu uskomaan, että hänen tyttärensä kykenisi murhaamaan. Poliisit tuntuvat kuitenkin olevan mitättömienkin todisteiden edessä varmoja, että Stella on syyllinen. Adamilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia; hänen täytyy pelastaa tyttärensä ja hän on valmis tekemään mitä vain perheensä eteen. Ammattinsa ja uskonsa vuoksi koko hänen siihen astinen moraalikäsityksensä joutuu vaakalaudalle, mihin saakka hän on valmis menemään?

Aivan tavallinen perhe on loistavasti rakennettu jännäri. Mielestäni pappi kertojana oli erinomaista vaihtelua ja hänen uskonnollisuutensa tuotiin mielenkiintoisella tavalla osaksi tarinaa. Myöhemmin kertojana kuullaan toki muitakin henkilöitä. Lukija ehtii tarinan edetessä käymään montakin skenaariota läpi ja ratkaisu ei ollut onneksi ennalta-arvattava. Jännite kirjassa on aivan omanlaisensa ja itse asiassa jokainen kirjan henkilöistä alkaa herättää vuorollaan epäilyksiä, kuka valehtelee ja kuka ei. Eikä tässä auta pelkkää Adamia kehua, myös Stellan äiti Ulrika on kiehtova hahmo.

Onneksi Edvardssonilla näyttää olevan vielä yksi kirja suomennettuna, jota en ole lukenut. Jään toiveikkaana odottamaan kirjailijalta tietysti lisää suomennoksia!


★★★ -


Muualla: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Kustantaja: Aula @ co, 2021
Alkuteos: Divorare il cielo, 2018
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
Sivuja: 586


En käyttänyt hetkeäkään empimiseen, että lukisinko tämän vai en. Kirjailijalta aiemmin lukemani Alkulukujen yksinäisyys oli aivan mieletön kirja, sen lukemisesta näyttääkin olevan tasan 10 vuotta, joten oiva hetki palata Giordanon pariin. 

Vaikka Alkulukujen yksinäisyyden lukemisesta on vierähtänyt tovi, jäi minulle mieleen Giordanon omintakeinen kirjoitustyyli ja se pääsee hienosti kukoistukseen myös tässäkin kirjassa. Jo kirjan hurmaava ja erikoinen alku tempaisi minut nopeasti mukaansa: kirjan päähenkilö, Teresa, silloin vielä pieni tyttö, oli kesänvietossa isänsä lapsuudenkodissa Spezialessa ja näkee ikkunasta, kuinka kolme poikaa on keskellä yötä uimassa heidän uima-altaassaan. Hetken päästä Teresa onkin jo yhden heistä, Bernin, kanssa ihmettelemässä, mitä tehdä altaissa oleville sammakoille. Ja kohta kuorimassa manteleita. Eikä Teresa varmaan noina hetkinä ikinä olisi voinut arvata, miten tuo samainen poika tulee myöhemmin hänen elämäänsä vaikuttamaan. Eikä tietenkään sitäkään, mitä elämä Teresan eteen tuo.

Mutta lukijapa saa sivu sivulta tietää ja lähteä mukaan tähän hämmentävän erikoiselle matkalle Kirja on järeä, runsas ja rikas. Se on kasvutarina, se on iso kirja. Ja tälläiset elämänmittaiset, tai ainakin lähes, ovat kyllä minun juttuni! Kirjan edetessä Teresa kasvaa, hänen läheisensä kasvavat ja heillä on edessään aivan uskomattomia asioita. Giordanon mielikuvitus on kyllä aivan omaa luokkaansa - tälläinen tavallinen tallaaja ei voi ymmärtää, miten joku osaa rakentaa tälläisiä tarinoita! Jopa taivas on meidän on yhtä aikaa jännittävä kuin koskettavakin - henkilöt moniulotteisuuksissaan hyvin uskottavia, epätäydellisiä ja ajatuksia herättäviä. Tarinassa kulkee paljon tärkeitä teemoja aina lapsettomuuskriisistä luonnonsuojeluun, rakkaudesta luopumiseen.

Minulla meni kirjan lukemiseen aika kauan, mutta jokaisena hetkenä viihdyin. Giordano on taitava tarinankertoja, teksti on helppolukuista, mutta ei höttöistä. Kirja tarjosi yllätyksiä aina loppuun saakka. Tässä alkusyksyn pimeneviin iltoihin aivan loistavaa lukemista!


★★


sunnuntai 15. elokuuta 2021

Anneli Kanto: Paavo Virtanen ja tauti

 

Anneli Kanto: Paavo Virtanen ja tauti
Kustantaja: Otava, 2921
Kuvittanut: Noora Katto

Viisi villiä virtasta -sarja on omien lapsieni yksi suosikki lastenkirjasarja - eikä ihme: kirjojen kuvitus on vertaansa vailla ja tarinoista löytyy lapsille samastumismahdollisuuksia tilanteisiin jos toisiinkin.

Tällä kertaa uusimmassa sarjan osassa Paavo Virtanen ja tauti käsitellään nimensä mukaisesti tauteja ja sairastumista - mikäs sen ajankohtaisempi aihe näin koronapandemian aikana. Paavo saa flunssan, joutuu sinnittelemään ikävien oireiden kanssa ja jättämään väliin kaikkea kivaa. Onneksi vanhemmilta saa lämpöä ja huomiota - ja lopulta se sairauskin sitten jo helpottaa. Lohdullinen ajatus siis lapsille: vaikka sairastuisit, niin pian kyllä paranet. Kirjassa käsitellään hieman myös ruoka-aineallergioita sopivan lapsilähtöisellä otteella.

Lastenkirjoissa huomioni kiinnittyy yleensä aika pikkuseikkoihin, kuten nytkin. En ole minkäälainen kielenhuollon tai oikeinkirjoituksen ammattilainen, mutta kielikorvani särisee, kun kirjassa puhutaan Paavon siskosta ja taivutusmuotoina käytetään Kastehelmen, Kastehelmeä. Olen ymmärtänyt, että nämä taivutettaisiin mieluummin "Kastehelmin". No, ei kovin suuri asia. Toinen pikkudetaljee, mihin kiinnitin huomiota, oli tässä kuvassa tapahtuva isän selitys. Mistä isä sen voi tietää, että keneltä isosisko on tautinsa saanut? Voihan se toki olla, että isä halusi vain lohduttaa Paavoa.




Virtaset -kirjoissa, kuten jo mainitsin, kuvitus on aivan valioluokkaa! Lapset ovat kuvista aina kertakaikkisen innoissaan: kuvat ovat hauskoja ja sivuilta löytyy paljon kivoja pieniä yksityiskohtia. Alle laittamani kuva oli ehkä vähän too much: kun luin kirjaa viisivuotiaalle, mietin että saako tämä aikaan vaan entistä suurempia pelkoja vaikka humoristisuutta on tietysti tavoiteltu:





Kaikenkaikkiaan suosittelen kyllä tätä kirjasarjaa kaikille lapsiperheille; siitä saavat iloa niin pienemmät lapset, kuin myös alakouluikäset - ja saa näistä iloa myös mahdollisesti lukijana toimiva vanhempikin.



maanantai 2. elokuuta 2021

Johanna Mo: Yölaulaja

 

Johanna Mo: Yölaulaja
Kustantaja: Like, 2021
Alkuteos: Nattsångaren, 2020
Suomentanut: Kristiina Vaara
Sivuja: 396


Nuorehko naispoliisi, sosiaalisissa taidoissa vähän onneton, jonka ihmissuhdeasiat vähän retuperällä, palaa kotikaupunkiinsa tutkimaan murhaa. Kotopuolessa kaikki tuntuvat tuntevan toisensa, päähenkilöllä on menneisyyteensä liittyviä selvittämättömiä asioita. Tuntuuko, että olet jo lukenut monta edellämainitun kaltaista dekkaria? Niin minustakin.

Yölaulaja etenee juuri ylläkuvatulla kaavalla. Perinteisyyttä lisää kerrontamuoto, jossa kertojaääni ja aikataso vaihtelevat. Päähenkilö, Hanna Duncker, kokee että hänen on palattava synnyinseuduilleen Öölantiin, vaikka hän ei kyläläisten puolesta ole erityisen tervetullut ottaen huomioon hänen menneisyytensä. Nuori poika on tapettu, kaikenlisäksi poika on päähenkilön ystävän lapsi. Johanna työparinsa kanssa käy päättäväisesti toimeen selvittääkseen tapahtuneen.

Kirja oli mielestäni aikamoinen kliseiden kollaasi, vaikka se sinänsä mukaansatempaava ja kiinnostava olikin. Kirjan henkilöt olivat niin ikään melko nähtyjä, ennalta-arvattavia ja yllätyksettömiä. Miksi, oi miksi dekkarien päähenkilöt ovat liian usein joko alkoholistierakkoja, perhe-elämässä kamppailevia työnarkomaaneja tai sitten tälläisiä Hannan kaltaisia varsin taitavia, mutta sosiaalisesti kömpelöitä, luurankoja kaapissaan kätkeviä yksineläjiä? Lukijalle tarjoillaan parikin hyvin todennäköistä syyllistä kuin harhauttaakseen lukijaa, mutta liika perinteisyys vaivaa vähän tätäkin asetelmaa. 

Yölaulaja on perusdekkari jos joku. Tämäntyyppisiä ruotsalaisia dekkareita sijoittuneena tämäntyyppiseen miljööseen tulee vastaan verrattaen usein. Mutta! Näillä perusdekkareilla on ehdottomasti paikkansa, minulle nämä toimivat oivana viihteenä ja ajankuluna vakavampien kirjojen välissä. Vaikka kannessa lukee "täyskymppi", niin ei tämä ehkä ihan sitä ole, mutta kelpo jännäri kuitenkin. Pisteet siitä, että kirjassa käsitellään mielenkiintoisia ja tärkeitä teemoja, kuten kiusaaminen ja seksuaalivähemmistöt. Ja kiinnostavan koukun kirjailija päätti jättää seuraavaa kirjaa ajatellen.


★★★ ½

torstai 29. heinäkuuta 2021

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu kesäleirillä

 

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu kesäleirillä
Kustantaja: Otava 2021

Tatu ja Patu -sarja on Suomen yksi tämänhetkisistä suosituimmista lasten kirjasarjoista. Eikä suotta, ovathan nämä sangen hupaisia ja kirjoista löytää varmasti iloa niin pienemmät kuin isommatkin lapset - ja toki myös aikuiset. 

Tällä kertaa tarinaa seurataan 8-vuotiaan Timpan kertojaäänellä. Hän lähtee kesäleirille, jossa on tarkoitus yöpyä useampi yö. Jännitystä on ilmassa, miten hän pärjääkään siellä? Vaan murhe on turha, leirillä hän kohtaa aivan huippuja tyyppejä kuten Tatun ja Patun. Leirin henkilökunta pitää lapsista hyvää huolta ja koko ajan on tarjolla kiinnostavaa ohjelmaa. Teemana varmasti sopii lapselle, jolla on kesäleiri tulossa.

Olen kiinnittänyt huomioita aiempienkin Tatujen ja Patujen kohdalla siihen, että niiden lukeminen pienemmille lapsille on vähän haastavaa, koska kuvitus on sarjakuvamuotoinen. Lapsen on hankala tietää, kuka puhuu nyt, jollei lukija samalla harrasta jonkinlaista viittilöintiä. Myöskään sellaisten huudahdusten ynnä muiden äännähdysten lukeminen ääneen ei aina toimi. Siksi mietinkin, että ehkä tämä sarja on kaikkein paras jo itse lukemaan oppineille. Mutta kuten sanoin, kirjasta löytää paljon iloa myös pienempi päiväkoti-ikäinen lapsi: kuvitus jokaisessa Tatu ja Patu -kirjassa on aivan mahtavaa ja lapset tuntuvat rakastavan pieniä yksityiskohtia, joita hauska kuvitus on pullollaan. Hauskojahan nämä ovat muutenkin - jotkut vitseistä voivat mennä pienemmältä lapselta ohi, mutta onpahan aikuisellekin viihdettä. Oma koululaiseni rakastaa jokaisessa Tatu ja Patu -kirjoissa olevaa etsittävää piilokuvaa, joka siis löytyy jokaiselta sivulta. Joskus kuva on ollut vaikea keksiä, mutta tässä se löytyi suhteellisen helposti.


sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Clare Mackintosh: Panttivanki

 

Clare Mackintosh: Panttivanki
Kustantaja: Gummerus, 2021
Alkuteos: Hostage, 2021
Suomentanut: Marja Luoma
Sivuja: 419


Panttivanki on jo viides Clare Mackintoshilta suomennettu kirja. Jostain syystä aiemmat ovat menneet minulta ohi, vaikka mielelläni jännittävien kirjojen pariin hakeudunkin. Onneksi varasin kirjastosta kuitenkin tämän uusimman, sen epätyypillinen miljöö kiinnitti nopeasti huomioni. En muista että olisin koskaan lukenut muita lennolle sijoittuvia kirjoja, kuin Ennen syöksyä.

Kirjan keskiössä ovat perheenäiti Mina, isä Adam ja heidän adoptoitu viisivuotias tyttärensä Sophia. Mina työskentelee lentoemäntänä ja hänelle tarjoutuu aivan ainutkertainen työtilaisuus: hän pääsee mukaan historialliselle lennolle Lontoosta Sydneyyn. Lento on varsinainen spektaakkeli: sitä seuraa niin lehdistö kuin yleisökin - vastaavaa ei ole ennen tehty. Mina lähtee matkaan kaksijakoisin tuntein, toisaalta intoa puhkuen ja omaa aikaa odottaen, toisaalta taas jäytävä ikävä lasta kohtaan kaivertaen. Adamin kanssa välit ovat nihkeät ja he ovatkin eronneet. Sophia ei ole tavallinen tyttö: hän on vaativa, tarkka, herkkä, äkkipikainen, mutta myös nokkela ja oivaltava. Ja koska ollaan jännityskirjassa, niin pian alkaakin tapahtua ja suorastaan kahdella rintamalla: lennolla alkaa vähitellen mennä asiat pieleen yhä enemmän ja enemmän - ja pieleen menee asiat myös kotiin jääneillä Adamille ja Sophialle. 

Panttivanki on varsin jännittävä ja otteessaan pitävä kirja, tapahtumia ei osaa arvata ennalta. Suorastaan ihmettelin, että lentoon liittyvät tapahtumat ja yksityiskohdat eivät olleet erityisen epäuskottavia - se olisi kuitenkin hyvin todennäköinen skenaario tämäntyyppisessä tarinassa. Asioita ja käänteitä kuitenkin onnistuttiin perustelemaan lukijalle niin hyvin, että itsekin aloin jo empiä, että uskaltaako sitä lentokoneeseen enää mennäkään. Syvyyttä kirjaan toi mielestäni varsin onnistunut kuvaus erityislasten vanhemmuudesta ja sen monista ulottuvuuksista sekä kaikistä niistä tunteista, myös negatiivisista, joita vanhemmuus tuo mukanaan. Mina ja Adam henkilöinäkin näyttäytyvät sellaisilta rehellisen uskottavilta tosielämän tallaajilta. Kirja oli kaiken kaikkiaan melko runsas, siinä oli useampaakin jännitysnäytelmää seurattavana. Tapetilla oli parisuhdeasiaa, petollisuutta, salaisuuksia, vanhemmuutta ja toki lentämistä - ilmastoteemaa unohtamatta. Täten kirjasta väistämättä onkin tullut melko pitkä ja mietinkin, että joitain osia olisi varmasti voinut jättää poiskin kokonaisuuden isommin kärsimättä. Lukukokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivinen kokonaisuus ja Mackintoshin kirjoihin jatkossa varmasti tartun. 


★★★ -

lauantai 17. heinäkuuta 2021

Elisabeth Norebäck: Nadia

 

Elisabeth Norebäck: Nadia
Kustantaja: Like, 2021
Alkuteos: Nadia, 2020
Suomentanut: Tuula Tuuva-Hietala
Sivuja: 287


Nadian alkuasetelma on varsin kiinnostava: nainen herää tokkuraisena sairaalasta. Hänet on pahoinpidelty henkihieväriin. Hän ei ole kuka tahansa nainen, hän on Ruotsin, nyt jo edesmenneen, yhden suosituimman laulajan, Kathy Anderssonin tytär. Hän on myös koko kansan tuntema, Linda Andersson.

Linda on vanki. Hän istuu tuomiota ex-puolisonsa Simonin murhasta. Mutta järjetöntä koko jutusta tekee se, että Linda on syytön. Hänet löydettiin verisenä kuolleen miehen vierestä, kaikki täsmäsivät siihen, että hän oli tekijä. Mutta ei hän ollut, hän ei olisi ikipäivänä pystynyt tappamaan ketään. Miksi lähipiiri käänsi hänelle selkänsä, miksi hänen siskonsa Mikaela ei suostunut todistamaan hänen puolestaan? Miksi Mikaela ja uusi puoliso Alex vain katselivat vaikeina, kun Linda vietiin poliisiautoon?

Pidän kovasti tämäntyyppisistä jännäreistä, jotka ovat vähän vähemmän perinteisiä. Vireillä on surma ja siihen liittyvät asiat, mutta tapahtumia ei seuratakaan poliisin näkökulmasta. Nadiassa juoni on rakennettu jo ensisivuilta todella kutkuttavaksi ja lukija alkaa väistämättä heti arvuutella, että mistäs tässä nyt on kysymys. Monta eri skenaariota tuli minunkin käytyä läpi, ja välillä pelkäsin että toivottavati loppuratkaisu ei ole tässä nyt se minun mielestäni ilmeisin ja ei se ollutkaan. Varsin koukuttavasti rakennettu tarina, joka voisi päättyä niin monin eri tavoin. Paikoittain kirja sisälsi lieviä epäuskottavuuksia, mutta dekkareiden ja jännäreiden kohdalla pienet voi antaa anteeksi kun ne kuitenkin juonen kannalta osoittautuvat toimiviksi valinnoiksi. 

Suosittelen, erittäin toimivaa ja viihdyttävää kesälukemista!


★★★ -

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin

 

Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin
Kustantaja: S&S, 2021
Sivuja: 253


Vappu Kannas on minulle nimenä tuttu, kuten myös hänen aiempi, kiitosta saanut kirjansa, Rosa Clay. Tämä oli ensikosketus kirjailijaan ja ensivaikutuksen teki jo kirjailijan meriitti: hän on tehnyt väitöskirjan L.M. Montgomeryyn liittyen! Ihastuttavaa!

Uutuuskatalogissa tämän kevään uutuus Kirjeitä Japaniin herätti nopeasti kiinnostukseni ja havahdutti minut siihen, että ystävyys kaunokirjallisuuden aiheena on kaikkea muuta kuin loppuunkulunut. Paljon kirjoitetaan rakkaudesta, vanhemmuudesta ja edellämainittujen karikoista, mutta ystävyydestä ei niinkään, vaikka se kulkee lähestulkoon jokaisella ihmisellä elämässä mukana: joko antavana asiana - tai sitten sen puuttumisen tuskana.

Kirjan rakenteesta tulee vähän mieleen Katriina Huttusen kaksi viimeisintä lukemaani kirjaa. Se sisältää lyhyitä lukuja, joissa on milloin mitäkin. Välillä luku sisältää ihan perinteistä kerrontaa, välillä sitaatteja, välillä unia ja välillä pieniä tietoiskujakin. Tämäntyyppinen ilmava rakenne tekee lukemisenkin keveän ilmavaksi, aina tekee mieli lukea vielä yksi ja vielä yksi luku. 

Päähenkilönä Kirjeitä Japaniin -kirjassa on nuori, noin kolmikymppinen, nainen. Kirja on hänen kokemuksensa ja tunneryöppynsä siitä, miltä tuntuu kun ystävyys loppuu, kun ystävä kääntää selkänsä. Kun itse ei olisi valmis siihen, että parinkymmenen vuoden ystävyys noin vain hyytyy, revitään pois. Se on hylätyksi tulemisen pamfletti, yksinäisyyden surulaulu. Ja näihin teemoihin kirjailija sukeltaa minusta erityisen herkällä ja riipivällä otteella. Sanat on hallussa, tunteiden kuvailu on koskettavaa ja osuvaa ja se tavoittaa mielestäni erityisen hyvin tietynlaisen karikon ja mitättömyyden tunteet. Välillä kuvataan myös ystävysten yhteistä matkaa Japanissa ja lukijakin pääsi mukaan ihastuttaviin Japanin maisemiin ja elämänmenoon. 

Kirjeitä Japaniin herätti ajatuksia, mikä on aina hyvä asia. Huomasin ihmetteleväni päähenkilön voimakasta suhtautumista ystävyyden loppumiseen, suorastaan romahtamista. Tämä ehkä työnsi minua hieman etäämmälle, koska huomasin jopa vähän hämmentyväni näin voimakasta ja nopa neuroottista rektiota ystävyyden loppumiseen - aivan kuin joku olisi kuollut. Omassakin elämässä ystävyyssuhteita on hiipunut ja päättynyt ja enemmänkin se tuntuu kuuluvan elämään ennemmin kuin se että ystävyydet kestäisivät ikuisesti. Toisaalta päähenkilön tunteet ja mielenliikkeet on kuvattu niin taitavasti, että niistä voi ammentaa vertaitukea jokainen, jonka minkälainen ihmissuhde tahansa on loppunut. Välillä alenin ajattelemaan päähenkilön ongelmia "first world problems" -tyyppisiksi, kun hän kyynelehti ystävänsä perään ja sivussa muisteli yltäkylläisen kuuloisia Dubain uima-altaita ja Islannin kuumia lähteitä. Pidin kuitenkin kirjailijan tyylistä niin kovasti, että jään mielenkiinnolla odottamaan hänen mahdollista tulevaa tuotantoaan. 


★★★ -

perjantai 25. kesäkuuta 2021

Ann-Luise Bertell: Oma maa

 

Ann-Luise Bertell: Oma maa
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Heiman, 2020
Suomentanut: Vappu Orlov
Sivuja: 399


Oma maa oli viime vuonna alkuperäisellä kielellään Finlandia -ehdokkaana ja heti kun näin tämän suomennettuna uutuuskatalogissa, päätin että sen haluan kyllä lukea. Minulle on osunut kevään mittaan useampi historiaan sijoittuva kotimainen kirja, Oma maa oli aivan omanlaisensa ja mieleenpainuva. 

Kirjassa käydään läpi varsin pitkä ajanjakso: alkujuuret ovat 1900 -luvun alkupuolella ja kirja jatkaa aina 1980 -luvulle saakka. Pidän kovasti tämäntyyppisistä "elämänmittaisista kirjoista"! Kirjan keskiössä on alussa vielä pieni poika, Elof. Elämän alku ei ole hääppöinen, hän ja hänen pikkuveljensä joutuvat aivan liian pieninä jäämään orvoiksi. Aika, kun heidän isänsä eli viimeisiä aikojaan, oli kuvattu varsin kouriintuntuvasti. Pojat pääsevät asumaan isovanhempiensa luo ja elämä kuljettaa heitä eteenpäin. Elof kohtaa niin sodan, rakkauden kuin omien lasten saanninkin. Hän saa paljon ja hän menettää paljon. Elof henkilönä on varsin onnistunut henkilöhahmo: hän on kaikkea muuta kuin siloteltu kiiltokuvapoika. Hänellä on kyllä hyvä sydän toisaalta, mutta toisaalta hän on välinpitämätön, surkea ja välillä ilkeäkin. 

Ann-Luise Bertell on eittämättä erittäin taitava kirjoittaja ja olen varma, että tulen lukemaan hänen mahdolliset tulevat kirjansakin. Kirjan pohjaväri oli aika tumma ja samea, ihmiset olivat ikäviä (onneksi eivät kaikki) ja tekivät ikäviä asioita. Elämä silloisessa maailmassa ja suomalaisuus näyttäytyivät melko surkeina; mieleeni tuli laulusta sanat "Tuhansien murheellisten laulujen maa". Kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä täten vähän etäännyin kirjasta ja ehkä päähenkilöstäkin hänen miehisessä kasvussaan. Mutta vain vähän, kirja oli mielestäni kuitenkin erinomaisen runsas, monipolvinen ja kiinnostava kaikkine surkeuksineenkin. Sitähän elämä on! Kirja ei kerro vain tästä perheestä, vaan se avaa erinomaisen kuvan aikansa tapahtumiin, ongelmiin ja asenteisiin. Se kertoo ihmisten peloista, traumoista ja toiveista varsin mukaansatempaavalla tavalla.


★★★ +

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

 

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
Kustantaja: Wsoy, 2020
Sivuja: 377


Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan oli ensimmäinen Katja Kaukoselta lukemani kirja, mutta aivan taatustikaan ei viimeinen. Rakastin aivan toden teolla Kaukosen tapaa kirjoittaa - se on jotain aivan omanlaistaan, jolle minä en ainakaan äkkiseltään keksi mitään verrokkia.

Kirja sijoittuu saarelle, jonne sairasmielisiä naisia lähetetään - ei suinkaan toipumaan, vaan piiloon, eritykseen, pimentoon jotteivat he olisi häiriöksi muille tai mikä kamalinta, ainakaan pääsisi lisääntymään. Seiliä ei kirjassa nimetä, mutta tietysti se tulee mieleen ensimmäisenä. Seili on viime vuosina kirvoittanut monta aivan upeaa kirjaa tämän lisäksi, kuten Sielujen saaren ja Yön kantajan. Ja kyllä kiehtovasta ja toisaalta niin karmivasta Seilistä kelpaakin kirjoittaa! Jokainen näistä kolmesta kirjasta on aivan omanlaisensa, mutta tiedän sen, että Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan asettuu minun sisimpääni pysyvästi. On olemassa hyviä kirjoja ja sitten on aivan erityisiä kirjoja, ja tämä on kyllä näistä jälkimmäinen. 

Kirjassa seurataan saaressa olevan Tiiralinnan elämää sulavasti vuoroin eri ihmisten näkökulmasta. Ja käytän nimenomaan sanaa sulavasti: näkökulma ja kertoja vaihtelevat usein, mutta kaikki pysyy koossa kuitenkin ja lukija mukana. Ja itse asiassa ei pelkästään mukana, vaan pikemminkin sisällä. Kaukonen osaa todella taitavasti sulauttaa sanat osaksi ihmismieltä, niin ehjää kuin rikkinäistäkin.

Henkilöt ovat varsin kiinnostavia, onnistuineita, inhimillisiä. Tiiralinnassa joukon tähti on ylihoitaja Linnea. Koin syvää lämpöä häntä kohtaan, ihanaa että Kaukonen oli valinnut hoitajaksi lempeän, hyväätarkoittavan ihmisen. Kirjan teema kuitenkin helposti kutkuttaisi pyörittelemään kauheuksia, alistamista ja nujertamista. Vaan Tiiralinnassa oli onneksi muutakin, kuten ihastuttava Linnea ja emäntänä toimiva Alli, joka myös ymmärsi elämää varsin laajasti. Alli, jonka elämää ohjaa iso unelma Australiasta. Jostain syystä aivan erityisen paljon kiinnyin saarelle saapuneeseen pappiin Joeliin. Hänen inhimillinen myötätunto, avarakatseinen hengellisyys ja kertakaikkinen hyvyys oli jotenkin erityisen lumoavaa. Ja pidin minä saaren potilaistakin: Ingasta, Rauhasta, Morsiamesta, Sagasta ja Satusta. Mikä omanlaisensa joukkio erilaisia ihmismieliä, elettyjä elämiä, rikottuja sieluja. 

Kuten yllä jo totesin, ihastuin jostain syystä aivan huomattavasti kirjan toivosta ja siitä että kirjailija ei lähtenyt kaikkein odotuimmalle polulle. Olihan elämä mielisairaita ajatellen tuohon aikaan aivan hirveää: ajateltiin, että he ovat täysin pohjasakkaa vailla mitään ihmisarvoa, vailla mahdollisuutta toipua. Ei siis edes yritetty hoitaa, eristäminen riitti. Mielisairaaksi saatettiin diagnosoida myös sellaisia, jotka eivät edes olleet sairaita, mutta joide käyttäytymistä ei pidetty sopivana. Mutta saari ei ollut missään nimessä pelkkä tunkio ja painajainen: päinvastoin, se tarjosi toisille kauan kaivatun kodin, yhteisön ja turvan. 

Erityismainninan kirja ansaitsee runollisesta, uskomattoman upeasta kielestään. Kirjailijalla on aivan poikkeuksellinen kyky kuvata niin sairaan, terveen, kuin jonkun siltä väliltäkin olevan mielenliikkeitä, ajatuksen juoksua, kokemuksia, tunteita. Kieli on ymmärtävää, tunteikasta ja persoonallista. Onneksi minulla on vielä kaikki kirjailijan aiemmat kirjat lukematta!


★★★★


Muualla: Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä

lauantai 29. toukokuuta 2021

A.M. Ollikainen: Kontti

 

A.M. Ollikainen: Kontti
Kustantaja: Otava, 2021
Sivuja: 304


Tämän uutukaisen dekkarin on kirjoittanut kirjailijapariskunta Aki ja Milla Ollikainen (olisipa kiva tietää, miten käytännössä tälläinen duo -kirjoittaminen tapahtuu!). Molemmat tuttuja nimiä ja tässä ja nyt päätän, että luen vielä tämän vuoden aikana Aki Ollikaisen hirmuisesti kehutun Nälkävuoden, joka on ollut kirjahyllyssäni jo tovin. Kontti saa osakseen paljon odotuksia varmasti juuri siksi, että kirjailijat ovat niittäneet mainetta jo entuudestaan.

Kirjan alkuasetelma on aika kuumottava. Nuori nainen herää jossain. Hänellä ei ole aavistustakaan, missä hän on. Hän on keskellä pimeyttä ja pian käy selväksi että hän on vankina pienessä kopissa, mistä ei ole ulospääsyä. Ja sitten, kontti alkaa täyttyä vedellä... Kuinka klaustrofobisen ahdistava tilanne!

Tätä harvinaista ja julmaa surmaa alkavat selvitellä rikoskomisario Paula parinsa Rengon kanssa. Rikospaikka on rikkaan Lehmusoja -suvun huvilan piha-alueella. Liittyykö tämä perhe ja heidän säätiönsä tapaukseen jotenkin? Vähitellen suvun menneisydestä alkaa paljastua yhtä ja toista ja rikoksen selvittely vie Paulan mukanaan päätähuimaavaan seikkailuun, jossa hän joutuu tekemään kaikkensa aikaa vastaan. Samalla Paulan omat muistot nousevat pintaan.

Luokittelisin Kontin aika perusdekkariksi. Se oli jännittävä, juoni onnistunut ja kiinnostava. Mutta ehkä kuitenkin odotin siltä vähän enemmän (huomaan, että kun dekkareita lukee melko paljon, alkaa myös odotukset niiden suhteen nousta). Kyse on osittain ihan mieltymysasioista: itse pidän enemmän dekkareista, joissa on psykologista jännitystä, arkistakin elämää, en kaipaa varsinaista menoa ja meininkiä. Jostain syystä en pitänyt päähenkilö -poliisista, hänen käytöksensä jossain tilanteissa vaivautti ja kiusaannutti - toisaalta aina on hyvä, että henkilöt herättävät tunteita! Hieman hän lopulta kuiteknin jäi etäiseksi, mutta mahdollisissa jatko-osissa jää hyvin tilaa avata hänen persoonaansa lisää. Kirjan loppuratkaisu sisälsi perinteisen loppuhuipennuksen. Peinteitä vaali myös se, että kertojaääni vaihteli pitkin kirjaa.

Vaikka Kontti olikin sellainen melko keskitasoinen lukukokemus minulle, suosittelen tätä mielelläni kuitenkin luettavaksi. Kirjaa on vaikea laskea kädestään!


★★★ ½

maanantai 24. toukokuuta 2021

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

 

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli
Kustantaja: Wsoy, 2021
Alkuteos: Bomullsängeln, 2019
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 484


Olen lukenut Susanna Alakoskelta aiemmin ennen blogiaikaa sekä Sikalat että Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Molemmat ovat jääneet mieleeni, molemmista pidin kovasti. Mutta voi että mikä kultakimpale tämä Pumpulienkeli oli! Kertakaikkiaan, aivan erinomainen lukukokemus! Pidän valtavasti juuri tämäntyyppisistä historiallisista kirjoista, en kaipaa niinkään viihteellisiä ja romanttisia historiallisia kirjoja, vaan juuri tälläisiä kuin Pumpulienkeli. Rakastan lukea kuvauksia entisajan elämästä arjen pienine yksityiskohtineen, rakastan uppoutua siihen miljööseen, rakastan kuvailuja siitä, minkälaista esimerkiksi talouden- ja lastenhoito on ollut. Rakastan tälläisiä älykkäitä, taidolla kirjoitettuja historiallisia kirjoja! En keksi ketään muuta, joka olisi tavoittanut samalla tasolla nämä, kuin Heidi Köngäs. Hänenkin kirjojaan rakastan!

Pumpulienkeli on fiktiivinen teos, mutta se perustuu ainakin joiltain osin kirjailijan isoäidin elämänvaiheisiin. Alakoski kertoo, että osia tapahtumista je henkilöistä on muutettu, mutta osa perustuu oikeisiin ihmisiin ja oikeisiin historiallisiin tapahtumiin. Kirjan keskiössä, päähenkilönä on Hilda, jonka elämää seurataan aivan pienestä tytöstä alkaen aina sinne saakka kun Hildan omat lapset ovat aikuisia ja lentäneet pois pesästä. Hilda syntyy Sorolan taloon. Isä on lähtenyt, äiti ei ole fyysisesti lähtenyt mutta henkisesti on: hän on sairastunut tuijotustautiin. Voi, kyllä mieleni surustui, kun ajattelin tuon ajan lääketieteellistä ymmärrystä (elettiin siis 1900 -luvun alkupuolta) - silloin ei osattu auttaa synnytyksen jälkeen masentuneita eikä psykoosiin vaipuneita. He siis vain jäivät tuijottamaan. Ja kävihän siinä niin, että lopulta äitikin lähti. Mutta Hilda ei onneksi joutunut elämään ankeudessa, hänen äitinsä paikalle asettui talossa asusteleva Sanna -täti, josta tuli Hildan koko elämälle pohjan antava tukipilari. Ja saihan Hilda elää isossa yhteisössä, johon kuului tätejä, setiä ja serkkuja. Toista oli yhteisöllisyys ennen! Mutta elämä yllättää, tapahtumat seuraavat toisiaan. Hilda lähtee Sorolasta ja asettuu Vaasaan pumpulienkeliksi, töihin puuvillatehtaaseen. Hilda aloittaa oman elämän, näkee ja kokee niin elämän karikot kuin ilotkin. Ja tähän mielenkiintoiseen matkaan onnekas lukija pääsee mukaan.

Ei varmaan tarvitse enää mainita, se ehkä kävi jo ilmi että pidin valtavasti kirjasta! Pumpulienkeli ei ollut pelkästään kiinnostava ja mukaansatempaava. Kirjasta huokuu, kuinka suurella ammattitaidolla se on kirjoitettu, suorastaan mestarillisesti. Arvostan suuresti kirjaa ja sen kirjoittajaa: kirjailija kertoikin jälkisanoissa kuinka hän on kirjoittanut kirjaa "suorastaan koko elämänsä" ja se kyllä näkyy. Kirjaa varten on tehty aivan hirmuisesti taustatyötä, mutta ainakin lukijan kantilta katsottuna: kyllä se kannatti! Kirja herätti niin monenlaisia tunteita, myötäiloa, myötäsurua ja avarsi taas hieman omia silmiä. Lukemisen iloa parhaimmillaan!


★★★★ -

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta
Kustantaja: Tammi, 2021
Sivuja: 323


Saara Cantellin viime vuonna ilmestynyt esikoisromaani on saanut paljon kehuja. Kaikki tuoksuu lumelta -kirjan jälkeen haluaisin kyllä ehdottomasti lukea myös sen! Cantell on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, mutta selvästi myös taitava kirjailija.

Kaikki tuoksuu lumelta kertoo kolmen naisen tarinan. On Kerttu, eletään 1950 -luvun puoliväliä. Kerttu elää omassa ajassaan vähän boheemiakin elämää ja saa iloiseksi yllätyksekseen työpaikan Pariisiin. Mutta haaveet murskautuvat kun Kerttu tulee raskaaksi. Hän yrittää keskeyttää raskautta itse jopa paiskautumalla seinään ja hyppäämällä tuolilta lattialle. Hän käy hoitajalla, joka ei ymmärrä Kertun tahtoa, vaan lähettää hänet psykiatrille. Lopulta kun Kerttu löytää tiensä lääkärille, joka häntä voisi auttaa, on jo liian myöhäistä. Syntyy Tuija, joka niin ikään elää omassa ajassaan omanlaistaan elämää. Ja saa myös tyttären: Olivian, joka kertoo tämän sukunsa naisten tarinan omalle pienokaiselleen.

Viihdyn aivan verrattoman hyvin laadukkaiden eri aikoijen kuvausten parissa ja sitä tämä kirja tarjosi kyllä oikein roppakaupalla. Miten mielenkiintoista oli seurata ensin Kertun elämää 1950 -luvulla ja siitä vähitellen päästä kohti nykyaikaa. Jokaisessa ajassa on omat niille tyypilliset ilmiönsä ja asiansa, ja ne on tuotu mielestäni harvinaisen taidokkaasti esille pieniä yksityiskohtia myöden. Kuinka erilaista naisten elämä onkaan ollut tämän kirjassa käsiteltävän noin 70 vuoden aikana!

Povaan tälle kirjalle kyllä hyvää menestystä - uskon että siihen on monen helppo tarttua. Se on sujuvalukuista, tekstiä on miellyttävää ja hyvällä tavalla helppoa lukea. Vaikka sivuja ei ole tämän enempää, on kirjaan saatu mahdutettua monta kokonaista ihmiselämää. Kirjaa ei oltu pitkitetty tai venytetty, ihmiskuvaus oli monisyistä, kieli kaunista. Eipä sitä paljoa kirjalta muuta voi toivoa - tämä oli varsin onnistunut kokonaisuus kaikenkaikkiaan! 


★★★ -

maanantai 10. toukokuuta 2021

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman

 



Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman

Kustantaja: Otava, 2021

Kuvitus: Ninka Reittu

Sivuja: 63


Aiemmat Prinsessa Pikkiriikit ovat olleet meillä varsin suosittuja kirjoja. Kieli on hauskaa ja lystikästä, joskin varmastikin melko iso osa huumorista aukeaa ainoastaan aikuislukijoille tai isommille lapsille. No mutta ainahan se on kiva, että kirja viihdyttää sekä lasta että aikuista. Ihana kuvitus ansaitsee aivan erityismaininnan! 

Kyllä tämän uusimmankin Pikkiriikin parissa viihtyivät niin päiväkoti-ikäinen kuin pikkukoululainenkin. Äitilukijaa hieman hämmensi, että pieni Pikkiriikki on kasvanut jo sen verran isoksi, että saa kuljeksia pitkin kyliä ilman aikuisia. Ehkä vähän huolikin heräsi. Onko Pikkiriikki varmasti kypsä kulkemaan jo yksin? Retkellään Pikkiriikki saa tuta, kuinka aikuisetkaan eivät ole niin fiksuja ja hyväkäytöksisiä, kuin hän on luullut. Tarina päättyy iloiseen synttäriyllätykseen.

Taattua laatua tämäkin oli ja kuten sanoin, lapset viihtyivät. Itseäni häiritsi sanavalinnat parissa kohdassa: " He olivat taatun varmoja, mutta silti kyltti raakkui lempeässä kesätuulessa, kuin olisi ollut siinä aina". Olen ehkä huono arvioimaan, koska en ole mikään kielenhuollon ammattilainen, mutta lapsille lukiessa kieli tuntui välillä vaikeasti ymmärrettävältä. Vähän nillittämistä, mutta myös aiemmissa Pikkiriikeissä minua on häirinnyt vääkylä -sanan käyttö, eivätkä lapsetkaan alkuun ymmärtäneet, mistä on kyse. Mutta nyt mentiin jo pieniin yksityiskohtiin: verrattaenhan Pikkiriikeissä kieli on varsin hauskaa ja oivaltavaa ja lukeminen silkkaa iloa. Koska kirja ei sinänsä ole muutoin kovin maaginen, ihmettelimme vähän kun koira pystyi kuitenkin taikomaan milloin mitäkin. Tarinassa on paljon ilahduttavia elementtejä: nostetaan esille lähimmäisistä välittämistä ja ystävyyttä. Jatkamme varmasti Pikkiriikkien parissa vastaisuudessakin!

lauantai 8. toukokuuta 2021

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 329


Kirjan teemat herättivät hyvin nopeasti kiinnostukseni: naiseus, äitiys, sukupolvilta toisille levittyvä kipu ja niin edelleen. Kirjailija on etäisesti julkisuudesta tuttu nimi. Voi olla että koska takakannessa puhutaan "päähenkilöstä", joka sukeltaa menneisiin vuosiin, oletin ilman muuta lukevani fiktiivistä romaania. Kuitenkin jokainen yksityiskohta tuntui täsmäävän kirjailijan julkisuudessa esiintuomiin seikkoihin itsestään. Tunsin oloni hieman petetyksi: onko tämä kuitenkin elämänkerta? Vai onko kirja haluttu pukea fiktiiviseksi, jotta kenties joitain yksityiskohtia on silloin vapaampaa muutella ja toisaalta fiktiivisyydellä voidaan tietysti suojella myös kirjassa esiintyviä muita henkilöitä. Tähän liittyvä pohdinta kävikin useampaan kertaan mielessäni kesken luku-urakan: kirjassa on melko arkaluonteisia ja intiimejäkin asioita lähipiiristä. Mutta tosiaan, eiväthän ne välttämättä pidä paikkaansa, eikä tämä kysmys toki ole mikään kovin mullistavan tärkeä asia, pikemminkin vain mieleen putkahtanut.

Voisin ennustaa, että Ainoa kotini on ja tulee olemaan paljon luettu kirja, aiheista löytyy samastumispintaa monelle. Varmasti myös huomisena äitienpäivänä moni äiti saa tämän lahjaksi. Karkeasti sanoisin ja yleistäisin, että lukukokemus tässä on sitä parempi, mitä enemmän aihepiirit koskettavat omaa elämää. Alkupuolella tapahtumat ja ajatukset pyörivät paljon päähenkilön omassa lapsuudessa, syömishäiriöissä, kehonkuva -teemassa. Huomasin olevani aika etäällä, en osannut asettua mukaan tuntemaan, vaikka toisaalta tunteet olikin aika aukikirjoitettuna. Huomasin välillä myös jopa ärsyyntyväni päähenkilöön, hänen syyttelyihinsä ja marttyyriuteen. Päähenkilön kova tarve liikkua, olla vahva ja aktiivinen tuntui välillä jopa itsekehuskelulta. Mutta ehkä tästä kuitenkin kehkeytyy kirjan suurin anti: ensinkään päähenkilö ei näyttäydy täydellisenä tekoihmisenä. Se vasta ärsyttävää olisikin ollut! Hänessä on hyvinkin inhimillisiä piirteitä ja uskottavia toimintatapoja. Vaikka monia tuntemuksia en pystynytkään jakamaan, esim päähenkilön suurta tarvetta fyysisyyteen ja liikkumiseen, ymmärsin kuitenkin miksi hän tunsi niin kuin tunsi. 

Kirjassa käsitellään paljon kehonkuvaa ja syömishäiriöongelmia. Uskon, että lukijoilla, joilla on kosketuspintaa näihin teemoihin, saavat kirjasta paljon irti. Omalle kohdalleni tärkeimmäksi jäi kuvaus vanhemmuudesta ja sen monista kasvoista: kaikista niistä yläpilvistä ja pohjamudista, avuttomuudesta, sitovuuden tuskasta. Jäin kirjan jälkeen mietteliäänä pohtimaan sitä, kuinka omat kipeät pisteet ja synkkyydet tiedostetaan ja kuitenkin, kuin jonkin mystisen voiman avulla, siirretään tahtomattaan eteenpäin, vaikka juuri sitä nimenomaan olisi halunnut välttää. Niinpä, elämä ei ole vain valintoja.


 ★★★ -

torstai 6. toukokuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas

 

Elizabeth Strout: Olive, taas
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Olive, Again, 2019
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 355


Kevään odotetuin kirja! Olive Kitteridge oli minulle aivan kertakaikkisen täydellinen lukukokemus! Samalla Elizabeth Strout on kohonnut yhdeksi minun ulkomaisista suosikkikirjailijoistani, samaan porukkaan, jossa esim Paul Auster, Ian McEvan ja Carol Shields jo ovat. Voin vain vahvasti toivoa, että Stroutilta saadaan vielä monta kirjaa! Ensimmäisenä herää mieleeni pohdinta, että tähän astisista hänen kirjoistaan moni on ollut hyvin samalla rakenteella kasattu: ne sisältävät useita novellimaisia kertomuksia, joissa päähenkilö on jollain tavalla mukana. Osassa aivan pääroolissa, toisissa hänet ehkä vain mainitaan sivumennen.

Samaa rakennetta kantaa myös Olive, taas. Vielä minua ei ainakaan haittaa tämä jonkinlainen toisto. Olive, taas on aika samanlainen kirja kuin ensimmäinen osakin, mutta elämässä toki mennään eteenpäin. Kirja alkaa jotakuinkin siitä, mihin edellinen osa jäi ja hyvä niin. Ensimmäisen osan jälkeen jäinkin kovasti miettimään että miten Oliven ja Jackin käy. Toivoin heille vain hyvää, heidän tapaamisensa ja tutustumisensa ensimmäisessä osassa oli niin koskettavaa. 

Olive elää kirjassa ikävuosiaan seitsemänkymmenen jälkeen. Henryä, hänen pitkäaikaisinta aviomiestään, hän ei ole unohtanut. Oliven ainoa poika asuu kaukana ja välit ovat entiseen tapaan melko etäiset. Olive vanhenee, ikääntyminen tuo mukanaan kaikenlaista. Elämänkokemus auttaa näkemään asioita tietynlaisesta perspektiivistä, tuo suhteellisuudentajua. Mutta toki kuten tiedämme, ikääntyminen tuo mukanaan myös monenmoisia hankaluuksia ja vaivoja. Ja tämän kuvauksen Strout tarjoilee lukijalle aivan erityisen lämpöisellä tavalla, ymmärtäväisesti, pilke silmäkulmassa. Samoin hän suhtautuu toki Oliveen itseensäkin. Olisiko Olivessa kenties havaittavissa pientä pehmenemistä? Ihan itsensähän hän on edelleen: pessimistinen, erakkoluontoinen, suorapuheinen. Mutta toisaalta hänessä on aivan toisenlainenkin puoli, kirjassa hän esimerkiksi pariinkin otteeseen osoittaa suoranaista avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Kyllähän tätä kirjaa voi jälleen kerran suositella ihan vaan vaatimattomasti kaikille. Se sopii tottakai niin ikääntyneille, mutta myös meille nuoremmille se antaa kyllä aivan kertakaikkisen ilahduttavan elämyksen. Lukiessani hämmästelin, että vain valikoitunut joukko kirjoja on sellaisia, joiden lukeminen on kertakaikkisen puhdas ilo ilman minkäänlaista ajatusten harhailua, pitkästymistä tai muuta. Tämä oli sellainen. Ja oli kerrassaan ilahduttavaa törmätä kirjassa myös tuttuun henkilöön Pikkukaupungin tytöstä


★★★★ -


keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

 

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Kustantaja: Gummerus, 2021
Alkuteos: 10 Minutes 38 Seconds in this Strange World, 2019
Suomentanut: Marja Erämaja
Sivuja: 359


Olen lukenut Elif Shafakilta entuudestaan Rakkauden aikakirjan (ennen blogia) ja Kirotun Istanbulin. Molemmista olen pitänyt kovasti. Tässä välissä on ilmestynyt kolme kirjaa suomeksi, ja varmasti joskus vielä etsin nämäkin käsiini. Jos Shafakin kirjoja pitäisi luonnehtia yleisesti, niin lyhkäisesti sanoisin, että ne ovat älykkäitä lukuromaaneja. Eivät siis sillä tavalla viihteellisiä ja karmeuksilla mässäileviä kuin jotkut vastaavat, joissa kerrotaan tarinoita kurjista ihmiskohtaloista ja karuista oloista.

10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa  jatkaa tätä samaa laatua. Heti alkajaisiksi käy ilmi, että ankeassa metalliroskiksessa makaa kuolleen naiseen ruumis. Nainen on Leila, Tequila Leila. Vaikka hän onkin juuri kuollut, käy hänen tietoisuutensa vielä pitkän ja monisyisen matkan ja tähän matkaan lukijakin pääsee mukaan. Tämän tyyppinen ratkaisu toimii mielestäni hienosti, että lukijalle selviää ikään kuin lopputulos jo heti aluksi, mutta jännitettäväksi jää, miten siihen päädytään. Jännityksestä puheenollen: kirja on hieno yhdistelmä eri ulottuvuuksia: se tosiaan on paikoin jännittävä, paikoin pelottava ja paikoin ilahduttava. Se tuo lukijan nähtäväksi koko Istanbulin kirjon ja sen monet kasvot, sen hajut, tunnelmat ja ulottuvuudet. Se kertoo Turkin historiaa ja siinä peilataan tilanteita tositapahtumiin. Se kertoo myös naisten osasta Turkissa ja nostaa tämän altavastaavuusteeman ohelle myös muita tärkeitä teemoja, kuten seksuaalivähemmistöjen oikeudet, prostituution ongelmat jne.

Ennen muuta kirja kertoo Leilan tarinan, koko hänen elämänkaarensa alkaen siitä, mitä perheessä tapahtui kuin hän syntyi. Hänen varhaiset vuotensa, räpiköinnit, ylä- ja alamäet aina siihen saakka, kun hänen elimistönsä kaikki toiminta sammui. Pidin siitä, että tarina oli niin monisyinen ja runsas: vaikka Leilalla oli varsin kova elämä, se ei kuitenkaan ollut vain sitä. Hän rakasti, häntä rakastettiin. Ja etenkin Leilan poismenon jälkeen ei ole enää epäselvää, että hänen ystävänsä ovat valmiita tekemään mitä vain hänen vuoksensa. 

Suosittelen ehdottomasti kirjaa kaikille, se on avartava ja tärkeä kirja, joka on ilmestyisvuonnaan saanut mm. Booker -palkintoehdokkuuden. Pidin kovasti kirjasta, mutta se oli tosiaan melko runsas, jopa paikoittain liiankin. Toisaalta kohdalleni on myös osunut useampi kirja lähiaikoina, joissa sukelletaan eri kulttuurien maailmaan ja kohtalot ovat olleet aika kurjia. Ehkä siis aihepiirin tiimoilla oli kohdallani vähän väsymystä ja jonakin muuna hetkenä kokemus olisi ollut huikeampi. 


★★★ ½


Muualla: Lumiomena, Kirjarouvan elämää