sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 256


Olen lukenut useammankin Mielensäpahoittajan ja tykännyt niistä - ja kukapa ei tykkäisi. Onhan Mielensäpahoittaja persoonana aivan vastustamaton! Itse asiassa häneen voi samastua uskoakseni moni muukin kuin ikääntyneempi lukija. Samanlaisia arkisia, ja välillä vähän vähemmän arkisia, murheita ja harmituksen aiheita löytyy meistä varmasti jokaiselta. Edellisen Mielensäpahoittajan olen lukenut blogidatan mukaan vuonna 2014, joten nyt oli oikein oiva hetki lähteä pahoittamaan mieltä.

Tarinassa kuljetaan kahden merkittävän asiantilan sekä asiantilan heikkenemisen äärellä: Mielensäpahoittajan ammattitaidolla ja kovalla työllä rakentama talo alkaa osoittaa murenemisen merkkejä. Ja niin ikään Mielensäpahoittajan oma keho myös alkaa myös rapistua. Vahva, kovalla työllä vankistettu keho on sekin haavoittuvainen - tämä ottaa vähintään yhtä koville kuin talonkin ongelmat. Mutta eteenpäin se on katse suunnattava. Ei muuta kuin remonttiporukka korjaamaan taloa ja lepäämään pojan luokse. Alkaakin kaksi jälleenrakennusurakkaa ja niihin liittyvät jännitysnäytelmät: saadaanko talo kuntoon? Entä mies itse?

Mielensäpahoittaja -kirjoja on kirjoitettu jo useampi, mutta minua ei tunnu kyllästyttävän. Itsekin kaipaan välillä kevyempää luettavaa ja tämän tyyppinen viihde toimii minulle mainiosti. Onhan Kyrö silti haasteen edessä: kuinka kauan ihmiset jaksavat kiinnostua Mielensäpahoittajasta? Toisaalta kirjoissa sujuu luontevasti ajankohtaisten aiheiden käsittely ja aloinkin pohtia, että hyvin voisi toimia jonkinlainen kirja myös vaikkapa Mielensäpahoittajan pandemia-ajasta. Tuomas Kyrö on taitava kirjoittaja ja hänen huumorinsa kertakaikkisen hupaisaa. Hänellä on oiva taito löytää tavallisista ja jokapäiväisistä asioista hauskuutta ja toisaalta kyky käsitellä onnistuneesti myös vähän vaikeampiakin asioita.

Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä saamme Kyröltä seuraavaksi. Nyt oli varsin onnistunut lukukokemus ja kirja tuli minulle aivan oikeaan saumaankin, tässä mitä parahinta lomalukemista.


★★★★

perjantai 17. joulukuuta 2021

Anja Snellman: Kaikki minun isäni

 

Anja Snellman: Kaikki minun isäni
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 238


Anja Snellman on eittämättä yksi Suomen merkittävimpiä kirjailijoita ja hänen esikoiskirjansa, Sonja O. kävi täällä, julkaisustakin on jo kunnioitettavat 40 vuotta. Tuon kyseisen kirjan lisäksi olen karkeasti arvioituna kolmasosan lukenut hänen teoksistaan. Mieleen on jäänyt erityisesti Äiti ja KoiraRakkauden maanosat ja Parvekejumalat. Joskin nyt kun katsoin blogidataa, niin huomasin, että edellisen Snellmanin kirjan olen lukenut lähestulkoon 10 vuotta sitten, joten nyt oli oikein hyvä aika tarttua tähän.

Kirjan alussa hämmennyin heti hieman. Kenelle kertoja puhuu? Oletin ilman muuta, että kun isästä puhutaan, niin häntä nyt puhutellaan. Vaan kertojaääni puhutteleekin itseään - melko mielenkiintoinen ja erikoinen ratkaisu, joskin onnistunut kuitenkin. Nyt kirjoittaessani huomaan, että pidin tätä automaattisesti oikean Anja Snellmanin elämästä kertovana, mutta eihän sitä varmaksi tiedä. Lieneekö tämäkin sitten autofiktiota, jota aika paljon tällä hetkellä julkaistaan. Kertoja viittaa melko paljon aiempiin teoksiinsa sekä (ilmeisesti) oikeisiin ihmisiin, joten Snellmanin kirjojen ja elämän tuntemisesta lienee hyötyä tätä lukiessa. Ilmeisesti kirjassa melko paljon puhuttu henkilö Jan on kuitenkin fiktiivinen - vai onko? Hänkin asteli tarinaan aika yllättäen ja alkuun piti hetki sulatella, että kukas tämä tyyppi nyt sitten on.

Snellmanin vahvuuksiin kuuluu sanojen villi ja vapaa käyttö. Se on suorastaan hänen tavaramerkkinsä ja hänen tekstinsä todennäköisesti tunnistaisi myös sokkotestissä. On listoja, on mieleentulevia sanoja, assosiaatioita. Sanojen käytön takana seisoo vahva ihmistuntemus, tunteiden aistiminen, nimeäminen. Tekstin takaa huokuu vankka varmuus ja itsetuntemus, joka saattaa lievästi äityä paikoittain myös itserakkaudenkin osastolle, mutta eipä siitä moittia auta. Kyllähän tämän tason kirjailija voikin jo hyvällä omalla tunnolla tuoda itseäänkin esiin.

Erityisen hienosti kirja kuvaa sellaista isähahmoa, jonka varmasti monen moni tunnistaa, jonka varjon alle jäämiseen monen moni voi samastua. Isä kuvataan uskottavasti ja niin sietämättömäksi, että happi meinaa välillä loppua ärsytyksestä. Isä on ilkeä, kurja, kamala. Alkoholi on hänen määränpäänsä ja suunnannäyttäjänsä. Uskon, että juuri tämä kuvaus tuo kirjan monien suomalaisten lähelle. Liian moni suomalainen, jos ei nyt sentään ole juopon lapsi, ainakin tuntee jonkun juopon. Tai on sellainen itse.

Ennustan tälle kirjalle hyvää menestystä, uskon että tämä löytyy monesta joulun lahjapaketista ja aivan ansaitusti!



★★★ -

perjantai 10. joulukuuta 2021

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkama: Sinun, Margot
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 556


Yli kaksi viikkoa on kulunut viimeisimmästä postauksesta ja koko tämä aika on mennyt yhden kirjan lukemiseen. Ja voin kyllä sanoa, että aika on ollut todella antoisaa ja Sinun, Margot jää yhdeksi kuluvan vuoden hienoimmista lukukokemuksista. Ja älkää käsittäkö väärin, vaikka olenkin lukenut kirjaa kauan, se ei tarkoita, ettäkö se olisi vaikealukuinen tai -selkoinen. Ei ollenkaan! Kieli on soljuvaa, sulavaa, lukijan kauniisti mukaansa ottavaa.

Kirjaa on luettu jo paljon blogeissa, siitä on kirjoitettu lehtiartikkeleita ja mikä hienointa, se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja aivan ansaitusti! Suorastaan äimistyttävää, miten tälläinen tuotos voi olla kenenkään esikoisteos. Meri Valkama kertoikin jossain haastattelussa uhranneen kirjaa varten paljon. Hukkaan se ei ole onneksi mennyt. Taustatyön ja aiheeseen perehtymisen määrää ei voi tavallinen tallaaja edes käsittää. Eikä taustatyö ole varmastikaan ollut pelkkien historiallisten faktojen ja ihmisten kokemusten selvittämistä kyseisenä aikakautena, vaan kirjailija on tehnyt kaikesta päätellen suuren matkan myös ihmismielen syvänteisiin. Miten ihmisen minuus kehittyy? Miten ihmisen juuret vaikuttavat ihmiseen läpi elämän? Ja tärkeintä kaikista, mitä on muistaminen ja unohtaminen?

Tapahtumia ei liene tarpeen kerrata kovin tarkasti, koska kirjaa on paljon jo esitelty. Lyhyesti: kirjan päähenkilö, nuori nainen, alkaa kaivautua omaan menneisyyteensä isänsä kuoleman myötä. Miksi hän ei muista lapsuudestaan paljoakaan? Minkälainen hänen lapsuutensa on ollut, kuka häntä on rakastanut ja keiden vuoksi hänestä on tullut juuri se, joka hän on nyt? Vilja palaa lapsuusmaisemiinsa Saksaan ja alkaa monivaiheinen selvitystyö ja yhtä ja toista alkaa paljastua hänen lapsuudestaan. Kirjan keskiöksi muodostuukin kysymys, kuka on Margot?

Tarinaa kuljetaan nykyhetken lisäksi myös 1980 -luvun lopussa, jolloin Vilja oli pieni tyttö. Lukija saa tietää vähän enemmän kuin mitä Vilja tietää. Ja tätä ajankuvausta sekä sen ajan miljöökuvausta entisen Itä-Saksan alueelta oli todella mielenkiintoista lukea. Nämä Saksan historian vaiheet ovat minulle surullisen vieraita, tapahtumien aikana olen itsekin ollut pieni tyttö, enkä siis siksi ole niitä ajankohtaisesti seurannut mediasta, mutta sen verran kuitenkin tunnistan, että Valkama tarjoaa historian tapahtumiin ja ihmisten aatoksiin uudenlaista, hyvin kiehtovaa näkökulmaa. Kirja herätti tunteita, se opetti ja siinä oli ripaus jännitystäkin: mitä Viljalle lopulta selviää? Takakannen suljettuani minut valtasi rauhaisa kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, kuinka upeita kirjailijoita kotimaastamme löytyykään ja kiitollisuus myös siitä, että minun ja tämän kirjan tiet kohtasivat juuri oikeana hetkenä, pimeissä loppuvuoden illoissa tämä oli kertakaikkiaan täydellistä lukemista!


★★★★ -

 

torstai 25. marraskuuta 2021

Ragnar Jónasson: Saari

Ragnar Jónasson: Saari
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Drungi, 2016
Suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 297


Tykästyin kovasti aiempaan Ragnar Jónassonin vasta viime keväänä ilmestyneeseen Pimeyteen. Jo tyystin omanlaisensa päähenkilö, jo ikääntyneempi Hulda, tuntui raikkalta ja erilaiselta perinteisiin poliisihahmoihin verrattuna. Jónasson on tehnyt varsin omaperäisen ratkaisun tämän kirjasarjan kanssa: kirja etenee kronologisesti väärinpäin.  Tässä kirjassa päästään siis ajassa taaksepäin, jolloin Hulda on vielä täydessä iskussa mukana työelämässä - joskin paljon menettäneenä. Sekä hänen lapsensa että puolisonsa on kuollut.

Kirja alkaa tapahtumasarjasta 1980 -luvun loppupuolelta, kun nuoripari suuntaa kohti tytön vanhempien loma-ajan asuntoa viettämään salaista kahden keskistä aikaa. Ja lopputuloksensa tästä kahden kuhertelijan reissusta on ruumis. Itse asiassa sama toistuu, kuin kirjailijan edellisessäkin dekkarissa: tapaus tutkitaan vähän hutiloiden ja viskaistaan hoidettujen kansioon. Kuluu aikaa. Sitten neljän hengen ystäväporukka lähtee viettämään aikaa yhdessä mökille. Ja tästäkin reissusta tuloksena on ruumis. Päällisin puolin näyttää siltä että kyseessä on ollut vain onnettomuus, mutta Hulda alkaa kaivella enemmän tapahtumia ja niiden taustoja ja sieltä alkaakin paljastua yhtä ja toista.

Vaikka Saari -osassa ei ollut samanlaista viehätystä päähenkilön ikääntymistä ja syrjäytymistä työelämästä kohtaan kuin edellisessä osassa, oli tämäkin oikein kelpo dekkari ja arvioisin tämänkin asteikolla keskitasoa paremmaksi. Islanti miljöönä, sen karuus ja toisaalta vastapainona henkeäsalpaava kauneus, on aivan ihastuttava ja erottuukin aivan selvästi muista pohjoismaisista dekkareista. Tavallisimmat dekkarikliseet on onnistuneesti vältetty ja juoni on punottu oivaltavasti. Ainakaan minä en arvannut loppuratkaisua ja tarina piti alusta loppuun hyvin otteessaan. Yllättävän monissa dekkareissa esiintyvää tyhjäkäyntiä ei ollut lainkaan. Ja kyllä Hulda edelleen herättää sympatiaa olemuksellaan. Jään suurella kiinnostuksella odottamaan sarjan seuraavaa osaa ja jännitänkin jo, minkä ikäisenä Hulda siinä osassa nähdään. Pääsemmekö kenties seuraamaan hänen perhe-elämäänsä?



★★★ +


maanantai 22. marraskuuta 2021

Marissa Mehr: Rusalka

 

Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -
Kustantaja: Siltala, 2021
Sivuja: 317


Rusalka päätyi luettavakseni vähän kuin ohimennen. Ehkä minulla oli joku vaisto, millä aistin että tämä pitää lukea! Ja tosiaan, mikä onni että tämä päätyi minulle - tämä oli ensikosketukseni Marissa Mehrin kirjoihin ja tässä vaiheessa vuotta uskallan julistaa, että tämä kirja on kuluvan vuoden parhaiden kotimaisten kärkikahinoissa. Tässä kävi vähän samoin kuin Hanna Haurun kanssa keväällä: jo yhden kirjan perusteella kirjailija tuntuu aivan liikuttavan omalta jutulta ja jättää pysyvän muistijäljen. Takakansi kertoo: " Rusalka on tiivistunnelmainen romaani maantieteen määrittelemistä identiteeteistä, klassisen musiikin maailmasta sekä vedenneidoista". Edellä mainitut aiheet eivät sinänsä herätä minussa mitään - päinvastoin, ne eivät ole mitenkään erityisesti sydäntäni lähellä. Mutta tämä kirja oli! Sitähän se kirjallisuus parhaimmillaan kai on: se tuo lähellesi jotain aivan uutta, se opettaa, se on elämys.

Kirjaa seurataan kahden eri kertojaäänen vuoropuhelulla. Toisaalla arvostettu kapellimestarimies Gerard saa kertakaikkisen erikoisen kirjeen postissa: se on kutsu muuan Annan hautajaisiin. Tuo nainen on jättänyt aikoinaan lähtemättömän jäljen Gerardiin, eikä rakkaus tainnut koskaan kokonaan sammua, vaikka he eivät olekaan kymmeneen vuoteen nähneet ja molemmat ovat tahoillaan jatkaneet elämäänsä. Ja mikä erikoisinta: kutsun hautajaisiin on allekirjoittanut Anna itse. Onko hän siis jo kuollut? Gerard ei jää empimään, vaan lähtee taittamaan pitkää ja kivikkoista matkaa Annan luokse. Matkan sujumista koettelee Islannissa purkautunut tulivuori, jonka aiheuttamat tuhkapilvet sekoittavat Euroopan lentoliikenteen tyystin (kuten voimme muistaa, tämä tapahtui oikeastikin reilu kymmenen vuotta sitten). Gerard istuu epämukavissa junissa, kaupungit ja maisemat vaihtuvat. Konkreettisen matkateon lisäksi hän tekee myös toista matkaa ajatuksissaan kohti menneisyyttä ja sen nykyisyyteen heijastamia kaikuja.

Toisaalla tämä kyseinen nainen Anna on suurien elämänkysymysten äärellä kuoleman kolkuttaessa ovella. Hän on vakavasti sairas, toivo on heitetty. Anna odottaa päivästä toiseen kuolemaa ja tekee myös hänkin mielessään matkaa taaksepäin. Hän pohtii elettyä elämää, tehtyjä valintoja ja joutuu kasvokkain elämän suurien mysteerien kanssa.

Minä en ole ollenkaan ooppera -ihminen, mutta innostuin tästä kirjasta niin kovin että aloin luskella Rusalka -opperasta ja päädyin slaavilaisen mytologian saloihin. Hieman nolona myönnän, että ennen kirjaa en ollut koskaan kuullutkaan rusalkoista, mutta kyllähän niiden tarina aika kiehtova on. Ja toki yhteys kirjan Annaan on aivan ilmeinen ja kutkutteleva - vedenneito oli hänen toinen minänsä. Kirja tarjosi välillä mystisiäkin hetkiä, mutta vertauskuvallisuudessaan ne olivat aivan kuin Margaritan simpukkaosiot: jotain todella ihmeellistä ja koskettavaa. Realismin ystävää ei häirinnyt ollenkaan, vaan realismin ystävä ihastui!

Erityistä kiitosta täytyy antaa kekseliäästä, taitavasta ja moniulotteisesta henkilöluomisesta. Harvoin sitä kiintyy eläkeikää lähestyvään fiiniin mieshenkilöön yhtä paljon kuin nyt kiinnyin Gerardiin ja hänen moniulotteisen olemukseensa. Kirjailija on suonut hänelle niin monta puolta: ylevä, mutta toisaalta niin inhimillinen, hymyn huulille nostava. Ja aivan yhtä kiintymystä herättävä on myös Anna kaikkine tuskailuineen ja kärsimykseen. Miten hienosti kirjailija tavoittaa kuolevan ihmisen mietteitä! Onnistuneiden henkilöiden lisäksi täytyy mainita hienosta kielenkäytöstä ja taitavasta verbaliikasta, kyvystä nimetä ja tunnistaa ihmisten välillä piilossakin olevia tunteita, ymmärryksestä ihmismieltä kohtaan. Ja onhan Rusalka tarinana kiinnostava ja jopa jännittäväkin: miten käy Gerardin matkan ja mitä Annalle tapahtuu?


★★★★

torstai 4. marraskuuta 2021

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

 

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla
Kustantaja: Wsoy, 2021
Alkuteos: The Great Alone, 2018
Suomentanut: Marja Helanen
Sivuja: 552


Kristin Hannahin kirjoja en ole ennen lukenut, mutta tämä kiinnitti huomioni uutuuskatalogissa. Alaskaan sijoittuva kirja, mahtavaa! Alueena Alaska on kiehtova, enkä nyt juuri muista lukeneeni muita kyseiseen osavaltioon sijoittuvia kirjoja kuin David Vannin Kylmä saari (joka muuten sivumennen sanoen oli erinomainen kirja ja vielä lähes seitsemän vuoden jälkeen muistan yllättävän paljon kirjasta). 

Eikä miljöökuvaus tuottanut pettymystä, päinvastoin, se lienikin kirjan parasta antia. Näin suomalaisena kylmään ja karuun ympäristöön on helppo samastua, toki Alaskassa kaikki on vielä synkempää, kylmempää ja karumpaa. Elämä siellä on kirjan mukaan jonkinlaisessa jatkuvaa puutteessa elämistä, esimerkiksi ruokaa on viljeltävä ja kasvatettava itse jos jotain mielii syödä. Erinäköisillä vaihtokaupoilla voi hankkia itselleen ainakin jotain.  On pimeää, ollaan niin eristyksessä muusta maailmasta. Lisäksi Alaskassa on vaarallista. "Alaskassa voi kuolla niin monella tavalla", kuten kirjassakin sanotaan. Mutta, kaiken tämän vastapainona on jotain aivan erityistä: yhteisöllisyys, lähimmäisenrakkaus, yhteisen hyvän puolesta uhrautuminen (jopa siinä määrin, että mietin että mahtaako tälläistä tapahtua muualla kuin kirjoissa ja elokuvissa, että kyläläiset ryhtyvät täysin varauksettomasti ja pyyteettömästi auttamaan ventovieraita - eivätkä vaan auttamaan, vaan pikemminkin riskeeraamaan ja uhrautumaan heidän puolestaan).

Kirjan tapahtumia seurataan alussa pienen tytön, myöhemmin nuoren naisen, Lenin, näkökulmasta. Perheen isä on palannut Vietnamin sodasta - tai no itse asiassa sieltä palasi joku muu kuin isä: isä ei ole entisellään sotatraumoista kärsineenä. Äiti Cora yrittää kaikin keinoin pitää perhettä kasassa ja rauhaa yllä. Pienen sattumuksen seurauksena perhe saa mahdollisuuden muuttaa Alaskaan ja heille se näyttäytyy mahdollisuutena, tilaisuutena uuteen alkuun. Isä on arvaamaton, pelottava, mustasukkainen ja väkivaltanen. Ja valitettavasti alkaa näyttää siltä, että Alaska ei poista miehestä näitä piirteitä. Alkaa äidin ja tyttären pitkä ja vaiherikas seikkailu ja selviytymistaistelu. Välillä heillä on apunaan kyläläiset, välillä onnenkantamoinen. Ja välillä näyttää siltä, että mikään ei enää pelasta heitä.

En ole kirjallisuutta opiskellut enkä varmaksi tunne alan sanastoa, mutta jos minun johonkin pitäisi tämä luokitella, niin sanoisin että tämä on ennenkaikkea lukuromaani. Kirja sisältää sellaisia elementtejä, että uskallan povata tälle suosiota ja menestystä - ehkäpä tämä löytyy joulunakin monesta paketista. Kirja onkin oiva hyvin monenmoiselle lukijalle ja varmasti kultakimpale sellaisille, jotka lukevat vaikka vaan yhden tai kaksi kirjaa vuodessa. Kirja tarjoaa juuri sitä, mitä moni lukija kaipaa: se on riipaiseva, se on koskettava, se on jännittävä. Se on myös melko pitkä, mutta yllättävän hyvin tarinan monitapahtumainen kerronta pitää temmon yllä, eikä varsinaista tylsistymistä pääse tapahtumaan. Itse vaivaannuin hieman tietynlaisesta kliseisyydestä ja henkilöiden yksipuolisuudesta (henkilöt olivat vähän yksiulotteisia ja pitkälti joko pahoja tai hyviä). Kirjassa häiritsi jonkin verran myös epäuskottavuudet ja sellainen dramaattisuus niin juonessa kuin dialogissakin. Jossain blogissa mainittiin kirjan kohdalla sana "saippuaoopperamainen" ja myönnettäköön että sama kävi myös itselläkin mielessä. Toisaalta tämä on esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluryhmissä kerännyt osakseen paljon kiitosta ja ihastusta, minkä voi myöskin ymmärtää. Onhan kirja kuitenkin aikamoinen seikkailu, jännittävä ja mukaansatempaava sellainen.


★★★

tiistai 26. lokakuuta 2021

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

 

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä
Kustantaja: Siltala, 2021
Sivuja: 211


Uusinta Helmi Kekkosen kirjaa on jo ehditty suitsuttaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, eikä suotta. Tämän naisen elämä on toistaiseksi ehdottomasti paras kirja, jonka olen Kekkoselta lukenut (aiemmat täällä ja täällä). Toki aikaa on ehtinyt kulua, edellisen olen näköjään lukenut seitsemän vuotta sitten. Tässä myös aihe oli itselleni erittäin puhutteleva.

Tämän naisen elämä kertoo kuten nimikin jo sanoo, yhden naisen, Helenan, elämästä. Kirja aloittaa siitä, kun Helena on pieni tyttö. Tyttö, joka on jo oppinut, että äidin täytyy levätä, levätä ja levätä. He eivät ole normaali perhe, sen jo pieni tyttökin ymmärtää. Äiti on niin rakas, mitään muuta hän ei halua kuin äidin, mutta äiti ei ole normaali, äiti ei ole kunnossa. Vähien sanojen taakse kätkeytyy kippurallaan oleva maailma, pienen tytön elämä, joka on niin vähäistä, koska kaikessa mennään aina äidin ehdoilla.

Tyttö kasvaa, äitiä ei enää ole. Äidin paino elää silti Helenan jokaisessa solussa, on hänen mukanaan silloin, kun pitäisi luoda uraa, muodostaa parisuhteita, selvitä elämän paineista ja koettelemuksista. Syyllisyys on kuin musta viitta, joka pitää niin monen onnen ja nautinnon kaukana. Tulee aika, kun täytyy kohdata oma suvun jatkaminen, tai jatkamattomuus. Parisuhteen kivikot ja karikot. "En kestä sitä miten onneton minä aina vain olen", Helena ajattelee.

Kirjan aihe on koskettava. Se herättää itsessä niin monenmoisia ajatuksia kietoutuneena omaan elämään lapsena, omaan elämään äitinä. Kirjan äidissä on jotain kouriintuntuvaa, ihon alle menevää. Hän on niin kovin ymmärrettävä. Kiittelin mielessäni, että hänestä oltiin luotu juuri sellainen kuin hän on, tälläisessä voisi niin helposti lipsua mässäilyn puolelle luomalla äidistä oikea paholainen, mutta ei. Äitiin oli helppo samastua, hänen hyvä tahtonsa oli kirkas, vaikka hänen synkkyytensä tulikin aivan lähelle. Kirjan aihe on myös hyvin tärkeä ja ajan hermossa mukana oleva: äitien uupumus ja väsyminen ei voi saada liikaa näkyvyyttä ja ymmärrystä. Kirja näyttää sen, miten läheisen mielenterveysongelmat voivat vaikuttaa rinnallaeläjään niin monin eri tavoin. Jotkin käänteet Helenan elämässä olivat aika ilmeisiä, välillä mietin lukiessani että millä kaikilla muilla tavoilla Helenan elämä olisi voinut kulkea ja minkälaisiin ratkaisuihin hän päätyä.

Tämän naisen elämä on ehdottomasti syksyn parasta kotimaisten kirjojen satoa. Kirjan kieli on kaunista, se koskettaa, se avartaa. Uskon, että täällä melko synkässä maapallon kolkassa, jossa esimerkiksi itsemurhatilastot puhuvat puolestaan, moni löytää tästä kirjasta niin samastumispintaa, kuin lohtua ja tukeakin.



★★★★ ½

lauantai 23. lokakuuta 2021

Lina Areklew: Juhannusruusut

 

Lina Areklew: Juhannusruusut
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Ur askan, 2020
Suomentanut: Laura Kulmala
Sivuja: 380


Uuden sarjan aloittava dekkari. Sehän sopii! Varmastikin puolet lukemistani kirjoista on dekkareita, joten niitä kyllä lukulistalleni mahtuu ja kyllähän ruotsalaiset tuppaavat vaan osaamaan tämän lajin.

Juhannusruusut koostuu aika perinteisisistä elementeistä. Etenkin kirjan toinen päähenkilö Fredrik Fröding on aika usein nähty dekkarihenkilö: elämässä mokannut, pohjamudissa rämpinyt, traumojen kanssa kamppaileva päihderiippuvainen. Silti pidin hänestä - tai no pidin hänen hahmo-olemuksestaan ja vaikka vastaavia on nähty, pääsi Fredrik kyllä minun sydämeeni. Kiehtovana ja toki kammottavana yksityiskohtana hänestä on tehty myös eräänlainen sankari: hän on selvinnyt autolautta Estonian uppoamisesta. Jokaista pohjoismaalaista koskettanut tapahtuma, jota harvoin on nostettu mukaan mihinkään kaunokirjallisuuteen. Fredrik olisi halunnut poliisiksi, mutta päätyi kuitenkin vain passivirkailijaksi. Veli kuoli Estonialla ja Fredrikillä kytee yhä pieni toivo, että veli olisikin selvitynyt onnettomuudesta ja olisi vielä elossa. Vai tekeekö hänen mureneva mielensä vain tepposiaan? Fredrikin kanssa uuden sarjan keskiöön asettuu Sofia Hjortén. Poliisi, jolla myös menneisyyden tapahtumat piinaavat ja ovatkin ajaneet naisen takaisin kotiseuduilleen. Sofiallakaan ei yksityiselämä varsinaisesti kukoista: hän on suhteessa mukana niin sanottuna toisena naisena.

Fredrikilla ja Sofialla on menneisyydessään pieni yhteinen linkki. Ja ei aikaakaan kun he kohtaavat Sofian kotiseuduilla. Fredrik on ajatunut sinne epätoivoisten tuskiensa perässä ja tottakai kun dekkarissa ollaan, niin pian löytyykin ruumis. Alkaa näyttää siltä, että Fredrikillä on asian kanssa jotain tekemistä ja Sofia alkaa taas tutkia tapausta. Heidän tiensä kohtaavat vuosien ja vuosien jälkeen varsin erikoisissa merkeissä. Tutkinta vie pitkälle kauas menneisyyteen pienen idyllisen paikkakunnan historiaan.

Kuten jo mainitsin, kirja on oikeastaan kaikessa suhteessa varsin perinteinen dekkari, mutta jostain syystä mikään perinteisyys ei vaivannut minua tässä ollenkaan. Esikoisdekkariksi oikein oiva onnistuminen! Henkilöt herättivät kiinnostuksen, tapahtumat eivät jääneet missään vaiheessa junnaamaan vaan kiinnostus säilyi ihan koko ajan. Kirja oli jännittävä, mukaansatempaava ja koukuttava. Suosittelen vahvasti muillekin dekkarien ystäville ja jään mielenkiinnolla odottamaan tämän parivaljakon tulevia käänteitä.


★★★★

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

 

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva
Kustantaja: Gummerus, 2021
Alkuteos: Alla ljuger, 2021
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 415


Olen lukenut Greben kaikki hänen aiemmat dekkarinsa (paitsi niitä jotka hän on kirjoittanut toisen kirjailijan kanssa yhdessä) ja hän onkin noussut yhdeksi suosikkidekkaristikseni! Ja kyllä tämä uusin, Veteen piirretty viiva, on myös sitä hänen taattua laatuaan.

Kirjan kertojana aloittaa uusperhe-elämää viettävä Maria. He elelevät tavallista arkeaan oman lapsensa Vincentin sekä puolisonsa Samirin ja hänen tyttärensä Yasminin kanssa. Kunnes sitten eräänä päivänä Yasmin katoaa. Alkaa tukahduttava epävarmuuden aika. Mitä Yasminille, tuolle niskuroivalle teinitytölle, on tapahtunut? Merkit viittaisivat itsemurhaan, mutta mikä on totuus? Samirin elämä on pirstaleina, hän näyttää menettävänsä nyt jo toisen lapsensa. 

Ja kuten dekkareissa usein, tässäkin pääsee tarinan edetessä ääneen muutkin kertojat. Pian tapahtumia katsotaankin pikkuvelipuolen, Downin syndroomaa sairastavan Vincentin, näkökulmasta. Ja lopulta ääneen pääsevät myös poliisitkin, joista ainakin osa muistuu minulle sarjan edellisistä osista mieleen. Sinänsä sarja on hyvin itsenäinen osa, jonka voi vallan hyvin lukea vaikkei aikaisempia olisikaan lukenut. Tässä mielestäni toimi erityisen hyvin tämä näkökulmien vaihtelu ja se vasta sai lukijan enemmän epäilemään milloin ketäkin. 

Veteen piirretty viiva toimi aivan mahtavana dekkariviihteenä. Taas ollaan minulle mieleisten jännäreiden parissa: juuri tälläiset arkielämään sijoittuvat psykologiset jännityskirjat ovat niin paljon enemmän minun juttuni, kun toimintajännärit. Grebe onnistui rakentamaan juonen taitavasti ja koukuttavasti. Jännitys säilyi loppuun saakka ja loppuratkaisu oli onnistunut. Mukana oli sopivasti myös yhteiskunnallista näkökulmaa erityisesti rasismiin ja ennakkoluuloihin liittyen.


★★★★ ½

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Kustantaja: Tammi, 2021
Sivuja: 337


Järjettömiä asioita on yksi kuluvan vuoden hypetetyimmistä kotimaisista kirjoista. Sitä on kehuttu ja ylistetty paljon Facebook -ryhmiä ja lehtiarvosteluita myöden, joten melko suurin odotuksin lähdin kirjaa lukemaan. Saara Turusen kirjoja en ole ennen lukenut, mutta jatkossa tulen varmasti pitämään kirjailijan tuotantoa silmällä.

Kyseessä on pitkälti ihmissuhderomaani: aihe, johon en kirjallisuuden parissa ehkä ensisijaisesti tartu, ainakaan mikäli keskiössä on parisuhteen puiminen (tietysti on olemassa eräitä mestareita, joiden parisuhdepohdintojaan voisin lukea loputtomasti, kuten Domenico Starnone ja Paul Auster). Kirjassa on päähenkilönä alle nelikymppinen nainen, joka rakastuu espanjalaiseen mieheen. Nainen elää nousujohteista taiteilijauraansa ja -elämäänsä (miksi kotimaisissa kirjoissa henkilöt ovat niin usein taiteilijoita..?) omissa piireissään. Kotimaa on hänelle tärkeä, ja niin on Miehellekin (jonka nimeä kirjassa ei mainita). Hänen identiteettinsä on vahvasti Espanjan katalaani. Kumpikaan ei näe mahdollisena asua toisen maassa. Heidän on vaikeaa olla yhdessä, koska elämä on yhtä kompromissia muutenkin: nainen on keskiluokkainen ja sivistynyt, mies taas alempaa sosiaaliluokkaa. Hän ei osaa arvostaa esimerkiksi taidetta, joka taas naiselle on elämän ydin. Voiko eri lähtökohdista tulevien rakkaus toimia, voiko kaukorakkaus toimia? Näitä suuria kysymyksiä kirja käsittelee enemmän ja vähemmän koko ajan. Siinä on myös muita teemoja; se käsittelee kiinnostavalla tavalla ihmisen seksuaalisen minäkuvan muotoitumista lapsuuden kasvatuksen varjossa sekä muun muassa naiseuden odotuksia ja äitiyden sekä sen puutteen olemusta.

Pidin kovasti Turusen kirjoitustyylistä. Hänellä on selvästi erinomainen taito pukea sanoiksi rakkauden monia ulottuvuuksia, naiseuden eri puolia. Teksti on taitavasti kirjoitettua, mutta sopivan jouhevaa luettavaa, miksi uskonkin että tämä on ollut niin monen mieleen. Samastumiskohtia kirjasta löytää erityisesti varmasti kaukosuhteiden problemtiikan kanssa kamppaileva lukija ja toki myös kuka tahansa itsensä etsimisestä, naiseudesta ja ihmissuhteista kiinnostunut. Itse huomasin olevani päähenkilöstä aika etäällä, välillä huomasin jopa ärsyyntyväni hänen vatvomiseensa ja keskiluokkaisuuteensa, välillä taas tunsin ymmärtäväni häntä hyvin. Etääntyminen johtunee varmasti siitä, että vastaavanlainen kamppailu rakkaussuhteessa ei ole minulle ollut koskaan ajankohtaista, eikä taitelijaelämä myöskään. Espanja ympäristönä ja espanjalaisten elämänmenon kuvailu sen sijaan oli minulle todella arvokasta ja kiinnostavaa luettavaa, kun itsekin kyseisessä maassa useasti vieraillut. 


★★★★

torstai 30. syyskuuta 2021

Julia Phillips: Katoava maa

 

Julia Phillips: Katoava maa
Kustantaja: Siltala, 2021
Alkuteos: Disappearing Earth, 2019
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 318


Tartuin Katoavaan maahan oikeastaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai -asenteita. Kirjailija on minulle vieras, ja tämä lieneekin hänen esikoisteoksensa. Täytyneekin todeta, että eipä tällaisia esikoisromaaneja tule kovin usein vastaan! 

Katoavan maan rakenne muistutti minua ihastuttavista Elizabeth Stroutin kirjoista. Kirjassa on joku keskiö - olkoon se sitten henkilö tai tapahtuma ja kun alkuun tämä keskiö on esitelty lukijalle, aletaan seurata miten se vaikuttaa muiden elämään. Asiaa katsotaan muiden näkökulmista, välillä asia on enemmän pinnalla, välillä vain taustalla. Mutta kaiken yllä se on kuitenkin. 

Tässä tuo keskiö on kahden pienen tytön katoaminen. Lukija saa kyllä heti tietää, miten tytöt katosivat, mutta tämä kiehtova kyläyhteisö jää hämmentyneiksi. Ja luonnollisesti heidän äitinsä aivan sielua repivän tuskan valtaan. Mitä tytöille on tapahtuut? Tarinan miljöö, syrjäinen tulivuorten saartama kylä Kamtsatkan niemimaalla, kaukana Venäjällä, on todella mielenkiintoinen ja erilainen. Enpä muista olenko koskaan lukenut tällaiseen ympäristöön sijoittuvaa kirjaa. Kirjan luvut on nimetty kuukausien mukaan käsittäen koko tyttöjen katoamisen jälkeisen vuoden. Kylässä asuu monenmoista ihmistä: on karhun kohtaava pariskunta, huolestuneena lääkäriin hakeutuva nainen, vanhempiensa luokse pienen tyttönsä kanssa tuleva nuori nainen. Vuosia sitten on kadonnut toinenkin tyttö. Täällä erikoisessa yhteisössä koetaan toivoa, toivottomuutta. Siellä on uhrauksia, suuria menetyksiä. Siellä tunnetaan vastenmielisyyttä ja aitoa puhdasta rakkautta. Siellä on äitejä, tyttäriä, ystäviä, lapsia - kaikissa heissä asuu tyttöjen katoaminen, mutta myös suuret yhteiskunnalliset ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset.

Pidin kyllä tästä omintakeisesta kirjasta aivan hurjan paljon - taitavan kirjailijan, joka niin taitavasti osasi luoda liudan erilaisia maailmoja, joista varmasti jokainen lukija löytää samastumisen kohteita, lisäksi on nostettava toki hattua myös kirjan suomentajalle. Kieli on todella miellyttävää lukea ja kirjailijalla on suuri taito sanoittaa ihmisten ajatuksia ja tunteita - sekä koskettaa lukijaa. Pirteänä ja mukavana vaihteluna oli venäläinen tunnelma sekä kaikki ihastuttavat venäläiset nimet, jotka tuntuivat monien monien amerikkalaisten, ruotsalaisten ja kotimaisten kirjojen jälkeen oivalta vaihtelulta. Sieltä löytyy niin Revmir, Natasa, Ksjusa kuin Ladakin. Ja kirjan alussa on myös henkilöluettelo! 

Lämmin suositus tälle!


★★★ ½ 

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa

 

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa
Kustantaja: Bazar, 2021
Sivuja: 333


Dekkarin ystävälle vielä toinen kärpänen samalla iskulla: kirja, joka sijoittuu itselle tärkeään kaupunkiin. Tässä tapauksessa siis Turkuun. Virkistävää, ajattelin. Turkuun sijoittuvia kirjoja ylipäätään ei tule liikaa luettua. Tässä tapahtumia etenkin alkupuolella oli vielä itselleni erityisen tutuissa maisemissa. Ja tosiaan, luenhan minä dekkareitakin tosi mielelläni. 

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltään Riia, on kirjan alussa jättämässä jäähyväisiä rakkaalle isoäidilleen. Isoäiti, tai no mammaksi häntä kirjassa kutsuttiin, kuten kai kyseisellä puolella Suomea on tapanakin kutsua, on ollut poikkeuksillinen nainen - ja myös poikkeuksellisen tärkeä Riialle. Mamman kuolema sisältää paljon kysymyksiä. Miksi hän oikeastaan putosi parvekkeelta? Hän oli jo muistisairas, hyppäsikö hän itse? Riian elämän myllerrykset eivät jää tähän. Eräänä iltana hänen palatessaan kotiin Kupittaan puiston kautta hän ohikulkijoiden pysäyttämänä näkee maassa verijälkiä. Riia uskaltautuu kurkistamaan läheiseen pusikkoon ja sieltä hän tekee karmean löydän. Ja kuten dekkareissa on tapana, eihän ne kauheudet tähän jää.

Ja jollen sinua saa on kirjoitettu leppoisan nopealukuiseksi. Tapahtumat etenevät mielestäni sopivalla temmolla niin että kiinnostus pysyy yllä koko matkan. Juoni on jännittävä ja pelottava ja mielestäni asetelma on onnistunut siinä, että kirjaa seurataan tavallisen henkilön näkökulmasta, vaikka poliisitutkinta kulkeekin koko ajan ohessa. Sanoisin siis, että kyseessä on melko perinteinen dekkari, joka koukuttaa ja viihdyttää.

Muutamasta asiasta vähän kuitenkin nillitän. Kirjassa poliisiparina on rikosylikonstaapeli Vilks ja rikoskomisario Poikela. Heidän, ja etenkin ensinmainitun, titteliä toistetaan kirjassa ihan hirvittävän paljon. Ymmärrän että siinä on varmaan haettu alkuosaan etenkin sitä, että korostetaan päähenkilön etäisyyttä poliiseihin. Mutta eikö välillä olisi riittänyt pelkkä Vilks, tai pelkkä konstaapeli tai vaikkapa ihan "hän". "Minne rikosylikonstaapeli Vilks meni?" Riia kysyi rikoskomisario Poikelan ohjattua hänet istumaan pöytänsä viereen. / "Rikosylikonstaapeli Vilks käveli rikoskomisario Poikelan vierelle.." /"..kun hän katseensa kohotettuaan näki rikoskomisari Poikelan ja rikosylikonstaapeli Vilksin..". Nämä oli yhdeltä satunnaiselta aukeamalta ja laskin että siinä aukeamalla mainitaan poliisien titteli seitsemäntoista kertaa. Ei nyt mikään maailmanlopun asia, mutta itse häiriinnyin tästä.

Pari seuraavaa asiaa liittyy ehkä enemmän uskottavuuteen ja viihteellisyyteen. Ensimmäistä kaipaan dekkareissa, jälkimmäistä välttämättä en. Riian ystävä, jota Selleriksi kutsutaan, on kuin kliseinen hahmo jostain Sinkkuelämää -sarjasta. Miljonääriystävä, joka ilman oikeastaan minkäänlaista erityistä ystävyyden vastakaikua, on aivan yltäkylläisen pursuava. Hössöttää ja höösää, ostaa kaverilleen ökylahjoja ja palkkaa perään yksityiset vartijat. On innokas höpsöttäjä. Tälläisiä ystäviä taitaa olla lähinnä tv-sarjoissa ja kirjoissa. Olisin mieluummin lukenut vaikkapa ystävästä, jolla ei ole koskaan aikaa, joka ei jaksa kiinnostua ystävänsä murheista kauheasti, ei vastaile viesteihin, elää kiireellisiä ruuhkavuosia ja niin edelleen. Sellaisia ystäviä taitaa tosielämästä löytyä enemmän. Ja kolmanneksi, minut sai kyllä pyörittelemään vähän silmiäni kirjan ihastuminen. En halua spoilata keistä on kyse, mutta tämä ratkaisu ei kyllä napannut. Se ei tuntunut uskottavalta, vaan lähinnä ärsyttävältä. 

Vaikka löysinkin vähän nokan koputtamista kirjasta, oli se kokonaisuutena ihan kelpo luettavaa ja sopivaa ajanvietettä pimeneviin iltoihin. Uskon jatkossakin tarttuvan Tuomelan kirjoihin.


★★★ -

tiistai 7. syyskuuta 2021

Tuire Malmstedt: Lasitarha

 

Tuire Malmstedt: Lasitarha
Kustantaja: Aula @ co, 2021
Sivuja: 361


Lasitarha on ensikosketukseni Tuire Malmstedtin kirjoihin. Ja mielellänihän minä kirjaan tartuin: se aloittaa uuden sarjan ja aika vaikea on vastustaa uusia dekkarisarjoja! Kotimaiset dekkarit eivät välttämättä ole aina ykkösvalintojani kun lukemista valitsen, mutta Lasitarhan perusteella tulen varmasti lukemaan muutkin sarjan osat.

Kirja on rakenteeltaan melko perinteinen dekkari, mikä ei suinkaan ole huono asia - tämäntyyppiset kirjat toimivat mitä parhaimpana ajanvietteenä ja ainakin minulle myös viihteenä. Kirja on poliisivetoinen, sitä seurataan poliisitutkinnan näkökulmasta, mutta kuten hyvin usein, pääsee ääneen välillä muutkin kertojaäänet. 

Keskiössä kirjassa on alle nelikymppinen miespoliisi, Elmo. Lukija saa Elmosta aika symppiksen kuvan: hänellä on taustallaan historiaa rock -bändissä, mutta (perinteiseen dekkarihenkilötyyliin) hänellä on myös pieniä menneisyyden haamuja ja sosiaalinen elämä melko vähäistä. Hänen työparinsa Matilda on myös henkilönä dekkareihin aika tyypillinen: hänen vuorovaikutustaitonsa ovat surkeat, mutta osaava ja nokkela hän on. Pienistä kliseisyyksistä huolimatta kuitenkin oiva ja kiinnostava parivaljakko. Vähän säikähdin kirjan alun pientä ihastumis-treffit -säätöä, mutta onneksi romanttisuuden puolelle ei eksytty liikaa.

Elmo ja Matilda saavat tutkittavakseen erikoisen tapauksen: pieni poika katoaa leikkipuistosta keskellä kirkasta päivää. Äiti kiinnittää huomionsa vain hetkeksi muualle ja lapsi on poissa, hänestä jää jäljelle vain kenkä. Voiko syyllinen olla lapsen ulkomaalainen isä? Tapaus herättää ja aktivoi myös jo iäkkäämmän naisen, Liljan muistot. Tunteet nousevat pintaan, hänen oma poikansa hävisi vuosia sitten kesken koulun retken. Sen koommin hänestä ei ole näkynyt jälkeäkään eikä epätietoisuuden tuska ole päästänyt Liljasta irti.

Asetelma on kiinnostava ja pitää jännitystä yllä. Yleensä välttelen dekkareita, joissa rikos kohdistuu lapsiin, mutta onneksi tämä ei sisältänyt liikaa väkivaltaa. Loppuratkaisu oli mielestäni onnistunut, tunnelma tiheni selvästi loppua kohden ja tarina sisälsi perinteisen loppuhuipennuksen. Mielestäni Lasitarhassa on kasassa kaikki hyvän perusdekkarin ainekset: se on mukaansatempaava, yllättävä ja kiinnostava. Ehkä se olisi kaivannut vielä vähän omaperäisyyttä ja toki joidenkin tapahtumien uskottavuutta jäin vähän miettimään, mutta mielenkiinnolla odotan sarjan seuraavaa osaa.


★ ½

perjantai 3. syyskuuta 2021

Hanna Hauru: Jääkansi

 

Hanna Hauru: Jääkansi
Kustantaja: Like, 2017
Sivuja: 116


Olin hurmioitunut Hanna Haurun uusimmasta suomennetusta, Viimeisestä vuodesta. Niinpä oli aivan selvää, että tulen lukemaan myös kirjailijan muut kirjat. Ja tietynlaisella sydänverellä sitä saakin tehdä tiedostaen että uusia kirjoja häneltä ei enää tule. Voi kuinka murheellista, kuinka suuri menetys kotimaiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkea lukijoille. 

Ja niin, mitäpä muutakaan olisi voinut odottaa: Jääkansi, joka on ollut myös Finlandia -ehdokkaana, on Viimeisen vuoden tavoin hurmaava, koskettava, sydämeen käyvä kirja. Siinä on jotain samaakin kuin Viimeisessä vuodessa, vaikka se kertookin ihan erilaisen tarinan. Se sijoittuu myös sotien jälkeiseen aikaan pohjoiseen Suomeen. Se maalaa kuvan niukkuudesta, toivon puutteesta, haaveista joista ei osata edes haaveilla. 

Päähenkilö, kirjan alussa vielä pieni tyttö menettää isänsä. Isän tilalle äidin uudeksi kumppaniksi muuttaa Paha. Paha on paha, äidin nopeaa toimintaa katsotaan kylällä pahasti. Tai no ei tyttö käytä äidistä nimeä äiti, hän puhuttelee nimellä - eikä ihme. Äiti ei juuri lämpöä ja rakkautta hehku eikä äidillisenä näyttäydy. Elämä on sinnittelyä, pärjäämistä, selviytymistä. Oma äitiyteni havahtui: miten tämän pienen tytön käy? Miksi häntä ei kukaan rakasta? Onneksi maailma raottaa vähän oveaan hänelle - koskaan se ei aukene kunnolla.

Hanna Hauru oli mestarillinen kirjoittaja: jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta, kieli on vähäeleistä mutta niin moniulotteista. Jääkannessa tunnelma on synkeä, tapahtumat tuntuvat olevan lähellä. Vähillä sanoilla kerrotaan paljon, niillä kerrotaan koko elämä. Kiitos näistä kirjoista, Hanna Hauru! 


★ - 

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

 

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe
Kustantaja: Like, 2018
Alkuteos: En helt vanlig familj, 2018
Suomentanut: Taina Rönkkö
Sivuja: 472


Mattias Edvardssonin kirjoihin tartuin kirjablogin lukusuosituksen vuoksi (kiitos Leena Lumi)! Ja nappiin meni kyllä suositus, pidin edellisestä lukemastani Hyvät naapurit -kirjasta aivan todella paljon ja nyt tästä aiemmin suomennetusta Aivan tavallinen perhe ehkä jopa vielä enemmän! Hehkutin asiaa jo edellisessä postauksessa, mutta sanonpa nyt uudelleen, että Edvardsson kirjoittaa kyllä jännäreitä (vai trillereitäkö nämä ovat) juuri minun dekkarimakuuni räätälöitynä. Se tietty arkisuus, joka siivittää kaverikseen uskottavuuden. Kirja tulee aivan eri tavalla lähelle, kuin joku suuren maailman toimintajännitys. Näissä se jännitys onkin ehkä ennemminkin jännite - suurimmat tapahtumat ovat siellä pinnan alla, siellä missä ihmismieli käy kamppailua itsensä sekä hyvän ja pahan kanssa.

Olin jo alussa poikkeuksellisen innostunut kirjasta: kertojaksi pääsee alussa aivan tavallisen perheen isä, Adam. Tämän aivan tavallisen perheen arki kolahtaa yhdellä rysäyksellä pois raiteiltaan: perheen tytärtä, 19-vuotiasta Stellaa, syytetään murhasta. Miten tämä on mahdollista, miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista, rakas ja ihana Stella, jonka kanssa on ollut välillä vaikeaakin, mutta että murhasta? Ei, pappina toimiva isä Adam ei suostu uskomaan, että hänen tyttärensä kykenisi murhaamaan. Poliisit tuntuvat kuitenkin olevan mitättömienkin todisteiden edessä varmoja, että Stella on syyllinen. Adamilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia; hänen täytyy pelastaa tyttärensä ja hän on valmis tekemään mitä vain perheensä eteen. Ammattinsa ja uskonsa vuoksi koko hänen siihen astinen moraalikäsityksensä joutuu vaakalaudalle, mihin saakka hän on valmis menemään?

Aivan tavallinen perhe on loistavasti rakennettu jännäri. Mielestäni pappi kertojana oli erinomaista vaihtelua ja hänen uskonnollisuutensa tuotiin mielenkiintoisella tavalla osaksi tarinaa. Myöhemmin kertojana kuullaan toki muitakin henkilöitä. Lukija ehtii tarinan edetessä käymään montakin skenaariota läpi ja ratkaisu ei ollut onneksi ennalta-arvattava. Jännite kirjassa on aivan omanlaisensa ja itse asiassa jokainen kirjan henkilöistä alkaa herättää vuorollaan epäilyksiä, kuka valehtelee ja kuka ei. Eikä tässä auta pelkkää Adamia kehua, myös Stellan äiti Ulrika on kiehtova hahmo.

Onneksi Edvardssonilla näyttää olevan vielä yksi kirja suomennettuna, jota en ole lukenut. Jään toiveikkaana odottamaan kirjailijalta tietysti lisää suomennoksia!


★★★ -


Muualla: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Kustantaja: Aula @ co, 2021
Alkuteos: Divorare il cielo, 2018
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
Sivuja: 586


En käyttänyt hetkeäkään empimiseen, että lukisinko tämän vai en. Kirjailijalta aiemmin lukemani Alkulukujen yksinäisyys oli aivan mieletön kirja, sen lukemisesta näyttääkin olevan tasan 10 vuotta, joten oiva hetki palata Giordanon pariin. 

Vaikka Alkulukujen yksinäisyyden lukemisesta on vierähtänyt tovi, jäi minulle mieleen Giordanon omintakeinen kirjoitustyyli ja se pääsee hienosti kukoistukseen myös tässäkin kirjassa. Jo kirjan hurmaava ja erikoinen alku tempaisi minut nopeasti mukaansa: kirjan päähenkilö, Teresa, silloin vielä pieni tyttö, oli kesänvietossa isänsä lapsuudenkodissa Spezialessa ja näkee ikkunasta, kuinka kolme poikaa on keskellä yötä uimassa heidän uima-altaassaan. Hetken päästä Teresa onkin jo yhden heistä, Bernin, kanssa ihmettelemässä, mitä tehdä altaissa oleville sammakoille. Ja kohta kuorimassa manteleita. Eikä Teresa varmaan noina hetkinä ikinä olisi voinut arvata, miten tuo samainen poika tulee myöhemmin hänen elämäänsä vaikuttamaan. Eikä tietenkään sitäkään, mitä elämä Teresan eteen tuo.

Mutta lukijapa saa sivu sivulta tietää ja lähteä mukaan tähän hämmentävän erikoiselle matkalle Kirja on järeä, runsas ja rikas. Se on kasvutarina, se on iso kirja. Ja tälläiset elämänmittaiset, tai ainakin lähes, ovat kyllä minun juttuni! Kirjan edetessä Teresa kasvaa, hänen läheisensä kasvavat ja heillä on edessään aivan uskomattomia asioita. Giordanon mielikuvitus on kyllä aivan omaa luokkaansa - tälläinen tavallinen tallaaja ei voi ymmärtää, miten joku osaa rakentaa tälläisiä tarinoita! Jopa taivas on meidän on yhtä aikaa jännittävä kuin koskettavakin - henkilöt moniulotteisuuksissaan hyvin uskottavia, epätäydellisiä ja ajatuksia herättäviä. Tarinassa kulkee paljon tärkeitä teemoja aina lapsettomuuskriisistä luonnonsuojeluun, rakkaudesta luopumiseen.

Minulla meni kirjan lukemiseen aika kauan, mutta jokaisena hetkenä viihdyin. Giordano on taitava tarinankertoja, teksti on helppolukuista, mutta ei höttöistä. Kirja tarjosi yllätyksiä aina loppuun saakka. Tässä alkusyksyn pimeneviin iltoihin aivan loistavaa lukemista!


★★


sunnuntai 15. elokuuta 2021

Anneli Kanto: Paavo Virtanen ja tauti

 

Anneli Kanto: Paavo Virtanen ja tauti
Kustantaja: Otava, 2921
Kuvittanut: Noora Katto

Viisi villiä virtasta -sarja on omien lapsieni yksi suosikki lastenkirjasarja - eikä ihme: kirjojen kuvitus on vertaansa vailla ja tarinoista löytyy lapsille samastumismahdollisuuksia tilanteisiin jos toisiinkin.

Tällä kertaa uusimmassa sarjan osassa Paavo Virtanen ja tauti käsitellään nimensä mukaisesti tauteja ja sairastumista - mikäs sen ajankohtaisempi aihe näin koronapandemian aikana. Paavo saa flunssan, joutuu sinnittelemään ikävien oireiden kanssa ja jättämään väliin kaikkea kivaa. Onneksi vanhemmilta saa lämpöä ja huomiota - ja lopulta se sairauskin sitten jo helpottaa. Lohdullinen ajatus siis lapsille: vaikka sairastuisit, niin pian kyllä paranet. Kirjassa käsitellään hieman myös ruoka-aineallergioita sopivan lapsilähtöisellä otteella.

Lastenkirjoissa huomioni kiinnittyy yleensä aika pikkuseikkoihin, kuten nytkin. En ole minkäälainen kielenhuollon tai oikeinkirjoituksen ammattilainen, mutta kielikorvani särisee, kun kirjassa puhutaan Paavon siskosta ja taivutusmuotoina käytetään Kastehelmen, Kastehelmeä. Olen ymmärtänyt, että nämä taivutettaisiin mieluummin "Kastehelmin". No, ei kovin suuri asia. Toinen pikkudetaljee, mihin kiinnitin huomiota, oli tässä kuvassa tapahtuva isän selitys. Mistä isä sen voi tietää, että keneltä isosisko on tautinsa saanut? Voihan se toki olla, että isä halusi vain lohduttaa Paavoa.




Virtaset -kirjoissa, kuten jo mainitsin, kuvitus on aivan valioluokkaa! Lapset ovat kuvista aina kertakaikkisen innoissaan: kuvat ovat hauskoja ja sivuilta löytyy paljon kivoja pieniä yksityiskohtia. Alle laittamani kuva oli ehkä vähän too much: kun luin kirjaa viisivuotiaalle, mietin että saako tämä aikaan vaan entistä suurempia pelkoja vaikka humoristisuutta on tietysti tavoiteltu:





Kaikenkaikkiaan suosittelen kyllä tätä kirjasarjaa kaikille lapsiperheille; siitä saavat iloa niin pienemmät lapset, kuin myös alakouluikäset - ja saa näistä iloa myös mahdollisesti lukijana toimiva vanhempikin.



maanantai 2. elokuuta 2021

Johanna Mo: Yölaulaja

 

Johanna Mo: Yölaulaja
Kustantaja: Like, 2021
Alkuteos: Nattsångaren, 2020
Suomentanut: Kristiina Vaara
Sivuja: 396


Nuorehko naispoliisi, sosiaalisissa taidoissa vähän onneton, jonka ihmissuhdeasiat vähän retuperällä, palaa kotikaupunkiinsa tutkimaan murhaa. Kotopuolessa kaikki tuntuvat tuntevan toisensa, päähenkilöllä on menneisyyteensä liittyviä selvittämättömiä asioita. Tuntuuko, että olet jo lukenut monta edellämainitun kaltaista dekkaria? Niin minustakin.

Yölaulaja etenee juuri ylläkuvatulla kaavalla. Perinteisyyttä lisää kerrontamuoto, jossa kertojaääni ja aikataso vaihtelevat. Päähenkilö, Hanna Duncker, kokee että hänen on palattava synnyinseuduilleen Öölantiin, vaikka hän ei kyläläisten puolesta ole erityisen tervetullut ottaen huomioon hänen menneisyytensä. Nuori poika on tapettu, kaikenlisäksi poika on päähenkilön ystävän lapsi. Johanna työparinsa kanssa käy päättäväisesti toimeen selvittääkseen tapahtuneen.

Kirja oli mielestäni aikamoinen kliseiden kollaasi, vaikka se sinänsä mukaansatempaava ja kiinnostava olikin. Kirjan henkilöt olivat niin ikään melko nähtyjä, ennalta-arvattavia ja yllätyksettömiä. Miksi, oi miksi dekkarien päähenkilöt ovat liian usein joko alkoholistierakkoja, perhe-elämässä kamppailevia työnarkomaaneja tai sitten tälläisiä Hannan kaltaisia varsin taitavia, mutta sosiaalisesti kömpelöitä, luurankoja kaapissaan kätkeviä yksineläjiä? Lukijalle tarjoillaan parikin hyvin todennäköistä syyllistä kuin harhauttaakseen lukijaa, mutta liika perinteisyys vaivaa vähän tätäkin asetelmaa. 

Yölaulaja on perusdekkari jos joku. Tämäntyyppisiä ruotsalaisia dekkareita sijoittuneena tämäntyyppiseen miljööseen tulee vastaan verrattaen usein. Mutta! Näillä perusdekkareilla on ehdottomasti paikkansa, minulle nämä toimivat oivana viihteenä ja ajankuluna vakavampien kirjojen välissä. Vaikka kannessa lukee "täyskymppi", niin ei tämä ehkä ihan sitä ole, mutta kelpo jännäri kuitenkin. Pisteet siitä, että kirjassa käsitellään mielenkiintoisia ja tärkeitä teemoja, kuten kiusaaminen ja seksuaalivähemmistöt. Ja kiinnostavan koukun kirjailija päätti jättää seuraavaa kirjaa ajatellen.


★★★ ½

torstai 29. heinäkuuta 2021

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu kesäleirillä

 

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu kesäleirillä
Kustantaja: Otava 2021

Tatu ja Patu -sarja on Suomen yksi tämänhetkisistä suosituimmista lasten kirjasarjoista. Eikä suotta, ovathan nämä sangen hupaisia ja kirjoista löytää varmasti iloa niin pienemmät kuin isommatkin lapset - ja toki myös aikuiset. 

Tällä kertaa tarinaa seurataan 8-vuotiaan Timpan kertojaäänellä. Hän lähtee kesäleirille, jossa on tarkoitus yöpyä useampi yö. Jännitystä on ilmassa, miten hän pärjääkään siellä? Vaan murhe on turha, leirillä hän kohtaa aivan huippuja tyyppejä kuten Tatun ja Patun. Leirin henkilökunta pitää lapsista hyvää huolta ja koko ajan on tarjolla kiinnostavaa ohjelmaa. Teemana varmasti sopii lapselle, jolla on kesäleiri tulossa.

Olen kiinnittänyt huomioita aiempienkin Tatujen ja Patujen kohdalla siihen, että niiden lukeminen pienemmille lapsille on vähän haastavaa, koska kuvitus on sarjakuvamuotoinen. Lapsen on hankala tietää, kuka puhuu nyt, jollei lukija samalla harrasta jonkinlaista viittilöintiä. Myöskään sellaisten huudahdusten ynnä muiden äännähdysten lukeminen ääneen ei aina toimi. Siksi mietinkin, että ehkä tämä sarja on kaikkein paras jo itse lukemaan oppineille. Mutta kuten sanoin, kirjasta löytää paljon iloa myös pienempi päiväkoti-ikäinen lapsi: kuvitus jokaisessa Tatu ja Patu -kirjassa on aivan mahtavaa ja lapset tuntuvat rakastavan pieniä yksityiskohtia, joita hauska kuvitus on pullollaan. Hauskojahan nämä ovat muutenkin - jotkut vitseistä voivat mennä pienemmältä lapselta ohi, mutta onpahan aikuisellekin viihdettä. Oma koululaiseni rakastaa jokaisessa Tatu ja Patu -kirjoissa olevaa etsittävää piilokuvaa, joka siis löytyy jokaiselta sivulta. Joskus kuva on ollut vaikea keksiä, mutta tässä se löytyi suhteellisen helposti.