perjantai 7. kesäkuuta 2013

Paulo Coelho: Accran kirjoitukset

Paulo Coelho: Accran kirjoitukset
Kustantaja: Bazar, 2013
Alkuteos: Manuscrito encontrado em Accra, 2012
Suomentanut: Sanna Pernu
Kansi: Lene Stangebye Geving
Sivuja: 167

Minulla on hieman erikoinen suhde Paulo Coelhoon. Olen ehkä ennakkoluuloisesti ajatellut, etteivät Coelhot ole minun kirjojani, vaikka pidinkin vuosia sitten lukemastani Veronika päättää kuolla -kirjasta. Nyt kun tältä yhdeltä maailman luetuimmalta kirjailijalta ilmestyi uusi kirja, oli minun aikani kokeilla, osoittautuuko ennakkoluuloni vääriksi.

Accran kirjoitusten idea on melko simppeli. Kylää uhkaa sotaisa hyökkäys ja kyläläiset empivät, pitäisikö lähteä pakosalle vai jäädä taistelemaan. Paikalle saapuu kreikkalainen muukalainen, Kopti -niminen mies, jota kyläläiset kokoontuvat kuuntelemaan. Sankoin joukoin he esittävät Koptille kysymyksiä muun muassa tappiosta, työstä ja menestymisestä. He haluavat tietää, millaisia häviäjät ovat sekä mitä ovat yksinäisyys, kauneus, rakkaus, uskollisuus ja seksuaalisuus. He miettivät ihmisten tunteita, kuten hyödyllisyyden tunnetta sekä muutoksen pelkoa.

Näihin kysymyksiin ja pohdintoihin Kopti ottaa kantaa varsin seikkaperäisesti, paikka paikoin jopa melodramaattisesti. Vastaukset ovat pohdiskelevia, filosofisia ja niissä on uskonto vahvasti läsnä. Osa ajatuksista oli mielestäni hyviä ja kiinnostaviakin, osa taas minun makuuni vähän turhan sentimentaalisia ja päälleliimatun tuntuisia.

Kirja ei niinkään ole tarina, vaan pikemminkin perinteinen elämäntaito-opas. Rakenne olikin mielestäni hieman köyhä: ensin joku kyläläisistä sanoi vaikkapa, että ”puhu meille tappiosta” ja samainen luku käsitteli Koptin vastauksen aiheesta. Sama kaava toistui koko kirjan. Olisin viihtynyt kirjan parissa ehkä paremmin, mikäli elämäntaito-ohjeet ja filosofoinnit oltaisiin hieman piiloteltu kerronnan joukkoon. Muutamaan outoon sanavalintaan kiinnitin huomiota (kuten sanan ei-toivottu käyttö tarkoittaen ilmeisesti kuolemaa). Jäin myös vähän miettimään uskottavuutta: kyläläisten pitäisi pelätä tulevaa hyökkäystä henkensä edestä, mutta sen sijaan he keskittyvät kyselemään tietäjältä, mitä esimerkiksi seksuaalisuus tarkoittaa.

Lopuksi voisin todeta, etteivät ennakkoluuloni osoittautuneet ihan turhiksi. Tai ainakin Coelhon tuotannossa pidän enemmän ”tarinatyyppisistä” kirjoista kun näistä elämäntaitokirjoista. Silti uskon vahvasti, että Accran kirjoituksillakin on ihailijansa ja puolestapuhujansa. Monille se varmasti tarjoaa vastauksia, lohtua ja ajattelemisen aihetta. Tämän osoittaa jo se, että Coelhon kirjoja on myyty yli 145 miljoonaa kappaletta.


★★

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät
Kustantaja: Gummerus, 2013
Alkuteos: Fasandræberne, 2008
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 451

Olin varsin tykästynyt reilu vuosi sitten lukemaani Adler-Olsenin Vankiin, joka on tämän Osasto Q -sarjan ensimmäinen osa. Siispä tartuin intoa puhkuen myös sarjan toiseen osaan, Metsästäjiin. Eikä sekään pettymystä tuottanut, vaikkei ehkä ihan Vangin tasolle yltänytkään.

Juromainen ja yrmeä poliisi Carl Mørck saa tutkittavaksi tällä erää vikkelän ja hieman tahattomastikin humoristisen työparinsa Assadin kanssa vanhan jutun parinkymmenen vuoden takaa. Itse asiassa tapaus on päätynyt hieman hämärissä olosuhteissa Carlin pöydälle: kenelläkään ei ole aavistusta siitä, kuka sen on siihen tuonut.

Juttu koskee kahden sisaruksen väkivaltaista kuolemaan johtanutta pahoinpitelyä. Itse asiassa tapaus on jo tunnustettukin, mutta pian Carl huomaa, että jokin jutussa mättää. Niinpä hän, Assad ja heidän työtiiminsä uusi jäsen, sihteeri Rose, käyvät tarmokkaasti jutun kimppuun. Pikkuhiljaa alkaa paljastua varsinainen rikosvyyhti, jonka tapahtumat kaikessa karmivuudessaan ylittävät ennakko-odotukset. Tapauksen tutkintaa ei ainakaan helpota se, että jopa eräät viranomaistahot pyrkivät estämään ja lopettamaan Carlin tutkimukset. Carl ei pienistä jarrutteluista säikähdä, vaan ajautuu tapaukseen yhä syvemmälle ja syvemmälle, joutuen loppujen lopuksi itsekin hengenvaaraan.

Kaikessa inhottavuudessaan ja karmivuudessaan Metsästäjät on minusta varsin toimiva dekkari. Juoni on yllättävä ja mukaansatempaava. Erityisesti sekä tässä että Vangissa pidin kirjan persoonallisista henkilöhahmoista: mielestäni sekä Carl että Assad ovat varsin kiinnostavia ja onnistuneita hennkilöitä. Kirjan tyyli on sopivan humoristinen, vaikka vastenmielisiä ja kuvottavia tapahtumia ei säästellä. Aavistuksen olisin kaivannut tiivistämistä, 450-sivuinen dekkari vaatii jo mielestäni erityistä intensiivisyyttä kantaakseen. Erityisesti kirjan keskiosassa tapahtumat jäivät hetkeksi junnaamaan paikoilleen. Suosittelen kuitenkin tätä ehdottomasti sekä dekkarien ystäville että myös vähemmänkin dekkareihin peryhtyneille lukijoille.


★★★★ -