tiistai 6. elokuuta 2013

Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia

Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia
Kustantaja: WSOY, 2013
Alkuteos: Anatomy of a Disappearance
Suomentanut: Minna Kumpulainen
Kansi: Stephen Simspon / Mika Tuominen
Sivuja: 211

Aloin lukea Erään katoamisen anatomiaa hieman ristiriitaisin tuntein. Olin lukenut ja kuullut aiemmin melko kriittisiäkin mielipiteitä kirjasta ja täten muodostanut myös itse jonkinlaisia ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Toisaalta Aikamme kertojia -sarja on harvoin tuottanut pettymystä.

Kirjassa kuljetaan monessa eri aikatasossa, välillä hieman pomppien. Päähenkilönä on Nuri -niminen poika, jonka isä katoaa mystisesti hänen ollessa vasta teini-ikäinen. Nurin äitikin on kuollut. Isän katoamismysteeristä on myös järkyttynyt hänen nykyinen naisystävänsä Mona. Nuri jää melko yksin, tukenaan vain muutama läheinen ihminen. Vuodet vierivät, mutta isää ei löydy. Lieneekö hänen katoamiseensa vaikuttanut hänen aikaisempi työpestinsä kuninkaan neuvonantajana?

Erään katoamisen anatomia oli hämmentävä kirja. Tyylissä oli jotain kiinnostavaa ja puoleensavetävää, mutta toisaalta taas kahteensataan sivuun mahtui myös mielestäni vähän ylimääräistäkin. Jos ne ajoittaiset jaarittelut oltaisiin jätetty pois, olisko jäljelle jäänyt hyvinkin toimiva vähän pidempi novelli?

En myöskään voi sanoa ymmärtäneeni kirjaa. Luin sen mielestäni ihan keskittyneestikin, mutta en siltikään voi sanoa, että olisin ymmärtänyt mitä tapahtui. Henkilöt olivat kiinnostavia, samoin miljöö. Lopussa paljastuu yllätyksiäkin mutta paljon jää auki. Aloin lukea kirjaa ristiriitaisin tuntein, ja samat ristiriitaiset tunteet minulla on nyt kun kirja on luettu. En voi oikein sanoa varsinaisesti pitäneeni siitä, mutta en toisaalta myös voi sanoa etten pitänyt. En sanoisi, että kirjaa ei kannata lukea, mutta en toisaalta tiedä kenelle sitä suosittelisin. Olen hieman hämilläni ja sanaton.


★★★ -


Muita lukeneita: Mari A., Hanna, Annika

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Kustantaja: Teos, 2013
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 301

Kuolema Ehtoolehdossa kiinnitti heti huomioni uutuuskatalogissa. Palvelutaloon sijoittuva dekkari! Mahtavaa! Aihe veti puoleensa minua ehkä senkin takia, että olen itse joskus työskennellyt vanhainkodissa. No, varsinaisesti odotukseni eivät ehkä ihan täyttyneet. Kyseessä ei varsinaisesti ole jännityskirja (eikä sitä näköjään sellaiseksi ole edes luokiteltu, kunhan vain luulin niin), vaan pikemminkin humoristinen teos, jossa keskitytäänkin paljon hupaisiin vanhojen rouvien sattumuksiin. Vaikka tapahtuuhan Ehtoolehto -nimisessä palvelutalossa kummia. Vanha mies joutuu hyväksikäytetyksi, kokki kuolee hieman epämääräisissä olosuhteissa, johtaja yrittää keplotella ja suunnittelee ikävyyksiä asukkaiden päänmenoksi. Päähenkilö, vanha rouva nimeltään Siiri, huomaa kuitenkin juuri ja juuri ajoissa että hänkin on joutumassa juonittelun kohteeksi ihan niin kuin paras ystävänsä Irmakin...

Kirja on melko kantaaottava ja riveiltä paistaa kritiikki nykyistä vanhustenhoidon tasoa kohtaan. Vaikka kritiikki varmasti paljolti aiheellista onkin, oli se mielestäni kuitenkin aivan liian kärjistettyä ja ongelmia oli kirjankin päähenkilöillä vähän koko ajan. Jatkuvasti he joutuivat heitteille, heistä eivät välittäneet tuon taivaallista niin omaiset kuin yhteiskuntakaan. Tarjoilija kieltäytyy kahvilassa kantamassa tarjotinta pöytään, palvelutalon johtaja kohauttaa olkiaan ja poistuu paikalta vanhuksen menettäessä vieressä tajuntansa. Vaikka kirja sisälsikin ihan kiinnostavaakin pohdintaa vanhenemisesta ja elämästä yleensäkin, sai tuo ongelmilla paistattelu ainakin minut välillä vähän huokailemaan.


Kuolemaa Ehtoolehdossa vaivasi mielestäni myös monenmoinen epäuskottavuus. Henkilöt olivat hieman epäonnistuneita (ehkä lukuunottamatta Irmaa ja Siiriä) ja kärjistettyjä, erityisesti palvelutalon johtaja, Irman tytär ja toisaalta myös outo motoristi Mika, joka ykskaks vain ryhtyy tuntemattomien vanhusten edunvalvojiksi hyvää hyvyyttään. Niin ikään monia tapahtumia sekä vanhusten hoidon arjen kuvaamista häiritsi tuo epäuskottavuus.

Totaalisen huono kirja Kuolema Ehtoolehdossa ei kuitenkaan missään nimessä ollut, sillä oli ehdottomasti hetkensä ja huumori oli paikka paikoin ihan osuvaa. Lukeminen oli kesäisen kepeää ja helppoa, ja kirja toimi ehdottomasti paahteisella rannalla ajankuluksi. Luin muuten, että kirjasta on ostettu elokuvaoikeudet. Elokuvaa kiinnostuksella odotellessa!


★★ ½


tiistai 16. heinäkuuta 2013

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe
Kustantaja: Avain, 2007
Alkuteos: Double Fault, 1997
Suomentanut: Hanna Sola
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Sivuja: 389

Eräänä päivänä 23-vuotias tennispelaaja, Willy Novinsky, kohtaa pelikentällä miehen, Ericin, jonka tennisura on kovassa nousujohteessa. He pelaavat erän ja lähtevät yhdessä syömään. Niin, ja rakastuvat. Eric onkin varsin valloittava persoona ja tekee vaikutuksen myös Willyn nuivahkoihin vanhempiin. Ei aikaakaan kun nuoripari on mennyt naimisiin. Heidän välillään vallitsee varsin kilpailunhaluinen, kahden huippu-urheilijan välinen suhde. Eric voittaa Willyn kaikessa muussa, paitsi tenniksessä. Toistaiseksi. Pian Eric alkaa kuitenkin pärjätä aina vaan paremmin ja paremmin... Ja voi vain arvata, mitä se saa aikaiseksi näiden kahden välillä. Ja ennenkuin he ovat viettäneet ensimmäistäkään hääpäiväänsä, on heidän suhteeseensa hiipinyt ikäviä ja katkeria piirteitä.

Rakastin Lionel Shriverin Jonnekin pois-kirjaa. Vaikkei Kaksoisvirhe yltänytkään ihan samalle tasolle, varsin hyvä se oli kuitenkin. Tekstissä paistaa sama tarkkanäköisyys, huumori ja oivaltavuus. Lionel Shriverillä on ilmiömäinen kyky vangita hetkiä ja päästää lukija niihin sisälle kuin olisi itse paikalla. Kirjailija kuvaa poikkeuksellisen taitavasti ihmisten välisiä suhteita kaikkine nyansseineen, samoin kuin tunteita ja ajatuksiakin. Henkilöt olivat mielestäni todella onnistuneita: raivostuttavia, inhimillisiä, uskottavia.

En voi kuin ihmetellä, miten joku on onnistunut kirjoittamaan tenniksestä näin mielenkiintoisen kirjan! Tokikin tennistä ja huippu-urheilua vielä suurempia teemoja kirjassa ovat avioliitto ja parisuhde sekä myös sukupuolten välinen epätasa-arvo. Ja kuinka niin monet piirteet, mitä huippu-urheilijalta vaaditaan, heijastuvat taas käyttäytymiseen parisuhteessa! Itse asiassa uskon, että Kaksoisvirhe saa monet lukijansa pohtimaan myös omaa parisuhdettaan, tai menneitä sellaisia. Joillekin henkilöiden erehtyvyys, inhimillisyys ja itse asiassa suoranainen inhottavuus voivat tuoda jopa lohtua.

Pidin siis kirjasta aivan valtavasti. Se herätti tunteita ja ajatuksia ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Viiden tähden sijasta kirja saa vain neljä, koska paikka paikoin kirja oli aavistuksen pitkä ja yksityiskohtainen.


★★★★ +


Muualla:

maanantai 8. heinäkuuta 2013

J.K. Johansson: Laura

Kustantaja: Tammi, 2013
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 221

Kirjan päähenkilö, Miia, palaa erityisopettajaksi parinkymmen vuoden jälkeen takaisin Palokasken kouluun, jonka penkeillä hän aiemmin itsekin istui oppilaana. Viime vuodet hän on työskennellyt poliisin sosiaalisen median konsulttina. Miian pikkuveli, Nikke, on Palokasken koulussa psykologina.

Uusi työ ei ala leppoisissa merkeissä, vaan koulun arkea varjostaa erään oppilaan katoaminen. Laura on ollut viettämässä kesän päätösjuhlia muiden oppilaiden kanssa rannassa, mistä hän ei koskaan palannut kotiinsa. Aiemmin Laura on ollut varsin kiltti tyttö, tosin viime aikoina hän on alkanut kapinoida enemmän ja enemmän. Silti kukaan ei ymmärrä, mitä hänelle on voinut tapahtua. Katseet kääntyvät niin muihin koululaisiinkin kuin loppujen lopuksi myös Nikkeen. Kuka on syypää Lauran katoamiseen?

Jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien minua alkoi häiritä varsin puhekielinen tyyli. Uskon, että sillä oltiin tavoiteltu uskottavuutta, mutta ”liketykset” ynnä muut vain vaivasivat minua. Joku muukin kirjan tyylissä ja kielessä häiritsivät minua. Lieneekö se sitten kepeys, huumorin tavoittelu, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni jopa hieman kömpelö. Yllätyin, että kirja oli niinkin viihteellinen, voisin jopa veikata että nimimerkin J.K. Johanssonin takaa löytyy viihdekirjallisuuden ammattilaisia.

Henkilöhahmoissa olisi mielestäni ollut myös parantamisen varaa. Päähenkilö Miia oli mielestäni varsin tyypillinen, jopa kliseinen hahmo. Nainen, joka ei halua sitoutua miehiin, mutta jonka edessä mies kuin mies lakoaa. Nainen, jolta kaikki sujuu ja joka ratkoo tätäkin rikosta näpsäkkäämmin kuin poliisi. Epäuskottavuutta loikin juuri tämä poliisien avuttomuus itsestäänselvien asioiden kanssa, jotka Miia sitten hoiti. Ja tietysti Miia entisenä poliisin konsulttina pääsi mukaan sellaisiinkin paikkoihin, jonne ei ihan tavallinen kansalainen pääsisi. Myöskään Miian naisista koostuvan ystäväporukan jäsenet eivät jääneet kliseisyydessään Miian jälkeen. Ai niin, ja Miia saattoi syödä mitä tahansa lihomatta. Niinpä tietysti.

Vaikka kirjaa tulikin moitittua enemmänkin, tarjosi se kuitenkin ihan viihdyttävää ja helppoa kesälukemista. Itse asiassa sijoittaisin kirjan enemmänkin nuorten kirjaksi kielen ja henkilöiden ”nuortenkirjamaisuuden” vuoksi. Ja sijoittuuhan kirja koulumaailmaankin.


 ★★ -


Muita lukeneita: Laura, Annika, Norkku

torstai 4. heinäkuuta 2013

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Seppo Jokinen: Vihan sukua
Kustantaja: Crime Time, 2013
Sivuja: 340

Eräänä ihan tavallisena päivänä komisario Koskinen astuu ulos asunnostaan ja kuulee valtavan räjähdyksen. Hän aavistaa pian, että päivästä on tuleva vielä pitkä ja raskas. Ja oikeassa hän onkin. Niin siitä päivästä kuin parista päivästä sen jälkeenkin tulee hyvinkin työntäyteisiä herra komisariolle.

Pian selviää, että räjähdys on peräisin pommista, jonka arvellaan saaneen alkunsa matkustajajunasta. Arvelukset osoittautuvat pian virheellisiksi, kun asian todellinen laita selviää. Pommi on räjähtänyt rautatien lähellä olevassa talossa, räjähdys oli niin suuri että juna suistui raiteiltaan ja useita loukkaantui. Junan eräs matkustaja oli muuan maahanmuuttajien asioita ajava kansanedustaja. Kohdistuiko hyökkäys häneen? Ainakin Supo on tätä mieltä. Vai oliko sattumaa, että pommi räjähti juuri junan ollessa talon kohdalla? Vielä kimurammiksi asiat muuttuvat, kun räjähdyspaikan lähistöltä löydetään pariskunta kurkut auki viillettyinä. Kaiken kukkuraksi tamperelaisia naisia piinaa outo asuntoihin tunkeutuva hiippailija.

Vihan sukua on taattua ”seppojokis -laatua”. Tunnelma ja henkilöt ovat tutut ja turvalliset. Kuten jo Hervantalainen -postauksessani mainitsin, komisario Koskinen on varsin sympaattinen ja uskottava henkilöhahmo, samoin kuin hänen kollegansakin. Tässä osassa Koskisen yksityiselämä jäi selvästi vähemmälle kuin aikaisemmissa. Vihan sukua -kirjan juoni ja loppuratkaisu eivät olleet ehkä ihan sarjan parhaita ja yllätyksellisimpiä, vaikka ihan toimivia olivatkin. Kuitenkaan ei voi kuin ihmetellä, miten Seppo Jokinen onnistuu kerta toisensa jälkeen viihdyttämään ja koukuttamaan lukijansa!



★★★★ -




Lue myös Kirsin kirjanurkan arvio kirjasta.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Paulo Coelho: Accran kirjoitukset

Paulo Coelho: Accran kirjoitukset
Kustantaja: Bazar, 2013
Alkuteos: Manuscrito encontrado em Accra, 2012
Suomentanut: Sanna Pernu
Kansi: Lene Stangebye Geving
Sivuja: 167

Minulla on hieman erikoinen suhde Paulo Coelhoon. Olen ehkä ennakkoluuloisesti ajatellut, etteivät Coelhot ole minun kirjojani, vaikka pidinkin vuosia sitten lukemastani Veronika päättää kuolla -kirjasta. Nyt kun tältä yhdeltä maailman luetuimmalta kirjailijalta ilmestyi uusi kirja, oli minun aikani kokeilla, osoittautuuko ennakkoluuloni vääriksi.

Accran kirjoitusten idea on melko simppeli. Kylää uhkaa sotaisa hyökkäys ja kyläläiset empivät, pitäisikö lähteä pakosalle vai jäädä taistelemaan. Paikalle saapuu kreikkalainen muukalainen, Kopti -niminen mies, jota kyläläiset kokoontuvat kuuntelemaan. Sankoin joukoin he esittävät Koptille kysymyksiä muun muassa tappiosta, työstä ja menestymisestä. He haluavat tietää, millaisia häviäjät ovat sekä mitä ovat yksinäisyys, kauneus, rakkaus, uskollisuus ja seksuaalisuus. He miettivät ihmisten tunteita, kuten hyödyllisyyden tunnetta sekä muutoksen pelkoa.

Näihin kysymyksiin ja pohdintoihin Kopti ottaa kantaa varsin seikkaperäisesti, paikka paikoin jopa melodramaattisesti. Vastaukset ovat pohdiskelevia, filosofisia ja niissä on uskonto vahvasti läsnä. Osa ajatuksista oli mielestäni hyviä ja kiinnostaviakin, osa taas minun makuuni vähän turhan sentimentaalisia ja päälleliimatun tuntuisia.

Kirja ei niinkään ole tarina, vaan pikemminkin perinteinen elämäntaito-opas. Rakenne olikin mielestäni hieman köyhä: ensin joku kyläläisistä sanoi vaikkapa, että ”puhu meille tappiosta” ja samainen luku käsitteli Koptin vastauksen aiheesta. Sama kaava toistui koko kirjan. Olisin viihtynyt kirjan parissa ehkä paremmin, mikäli elämäntaito-ohjeet ja filosofoinnit oltaisiin hieman piiloteltu kerronnan joukkoon. Muutamaan outoon sanavalintaan kiinnitin huomiota (kuten sanan ei-toivottu käyttö tarkoittaen ilmeisesti kuolemaa). Jäin myös vähän miettimään uskottavuutta: kyläläisten pitäisi pelätä tulevaa hyökkäystä henkensä edestä, mutta sen sijaan he keskittyvät kyselemään tietäjältä, mitä esimerkiksi seksuaalisuus tarkoittaa.

Lopuksi voisin todeta, etteivät ennakkoluuloni osoittautuneet ihan turhiksi. Tai ainakin Coelhon tuotannossa pidän enemmän ”tarinatyyppisistä” kirjoista kun näistä elämäntaitokirjoista. Silti uskon vahvasti, että Accran kirjoituksillakin on ihailijansa ja puolestapuhujansa. Monille se varmasti tarjoaa vastauksia, lohtua ja ajattelemisen aihetta. Tämän osoittaa jo se, että Coelhon kirjoja on myyty yli 145 miljoonaa kappaletta.


★★

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät
Kustantaja: Gummerus, 2013
Alkuteos: Fasandræberne, 2008
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 451

Olin varsin tykästynyt reilu vuosi sitten lukemaani Adler-Olsenin Vankiin, joka on tämän Osasto Q -sarjan ensimmäinen osa. Siispä tartuin intoa puhkuen myös sarjan toiseen osaan, Metsästäjiin. Eikä sekään pettymystä tuottanut, vaikkei ehkä ihan Vangin tasolle yltänytkään.

Juromainen ja yrmeä poliisi Carl Mørck saa tutkittavaksi tällä erää vikkelän ja hieman tahattomastikin humoristisen työparinsa Assadin kanssa vanhan jutun parinkymmenen vuoden takaa. Itse asiassa tapaus on päätynyt hieman hämärissä olosuhteissa Carlin pöydälle: kenelläkään ei ole aavistusta siitä, kuka sen on siihen tuonut.

Juttu koskee kahden sisaruksen väkivaltaista kuolemaan johtanutta pahoinpitelyä. Itse asiassa tapaus on jo tunnustettukin, mutta pian Carl huomaa, että jokin jutussa mättää. Niinpä hän, Assad ja heidän työtiiminsä uusi jäsen, sihteeri Rose, käyvät tarmokkaasti jutun kimppuun. Pikkuhiljaa alkaa paljastua varsinainen rikosvyyhti, jonka tapahtumat kaikessa karmivuudessaan ylittävät ennakko-odotukset. Tapauksen tutkintaa ei ainakaan helpota se, että jopa eräät viranomaistahot pyrkivät estämään ja lopettamaan Carlin tutkimukset. Carl ei pienistä jarrutteluista säikähdä, vaan ajautuu tapaukseen yhä syvemmälle ja syvemmälle, joutuen loppujen lopuksi itsekin hengenvaaraan.

Kaikessa inhottavuudessaan ja karmivuudessaan Metsästäjät on minusta varsin toimiva dekkari. Juoni on yllättävä ja mukaansatempaava. Erityisesti sekä tässä että Vangissa pidin kirjan persoonallisista henkilöhahmoista: mielestäni sekä Carl että Assad ovat varsin kiinnostavia ja onnistuneita hennkilöitä. Kirjan tyyli on sopivan humoristinen, vaikka vastenmielisiä ja kuvottavia tapahtumia ei säästellä. Aavistuksen olisin kaivannut tiivistämistä, 450-sivuinen dekkari vaatii jo mielestäni erityistä intensiivisyyttä kantaakseen. Erityisesti kirjan keskiosassa tapahtumat jäivät hetkeksi junnaamaan paikoilleen. Suosittelen kuitenkin tätä ehdottomasti sekä dekkarien ystäville että myös vähemmänkin dekkareihin peryhtyneille lukijoille.


★★★★ -


keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Paul Auster & J. M. Coetzee: Tässä ja nyt

Paul Auster & J. M. Coetzee: Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä.
Kustantaja: Tammi, 2013
Alkuteos: Here and Now - Letters 2009-2011, 2013
Suomentanut: Erkki Jukarainen ja Seppo Loponen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 296

Tässä ja nyt oli minulle aivan must -kirja, aikamoinen Auster -fani kun olen. Kyseessä on siis kirjeromaani, joka on lähtenyt alulle, kun Paul Auster ja J.M. Coetzee tapasivat ensimmäistä kertaa vuonna 2008. He olivat lukeneet jo pitkään toistensa kirjoja. Kirjailijat päättivät ryhtyä kirjeenvaihtoon ja niin alkoi tiivis ja syvällinen kirjoittelu Yhdysvaltojen ja Australian välille.

Kirjeissä puhutaan ystävyydestä, tabuista, nimistä, ikääntymisestä ja matkustelusta. Kulttuuri on tärkeässä roolissa: molemmat miehet jakavat ajatuksiaan niin taiteesta kuin elokuvista ja kirjallisuudestakin. Lukija saa nähdä pienen vilauksen siitä, millaista on kirjailijan elämä ja miten kirjoja ylipäätänsä syntyy. Entä hahmot kirjoihin? Monet kirjeet käsittelevät politiikkaa, niin Yhdysvaltojen politiikkaa kuin muunkin maailman. Lähi-idän tilannetta mietitään paljon. Molempia kirjailijoita yhdistää rakkaus urheiluun (ei suinkaan urheilemiseen vaan penkkiurheiluun). Vähitellen kirjailijoiden välille muodostuu yhä syvempi ja lämpöisempi ystävyyssuhde.

Coetzee on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Tämän nobelistin nimen olen tietysti kuullut, mutta hänen kirjoistaan en ole lukenut ainuttakaan. Ehkä siksi hänen kirjeensä eivät tulleet niin lähelle kuin Austerin, jonka kirjoista olen poikkeuksetta kovasti pitänyt. Parasta antia kirjeissä olikin saada tietää kirjailijasta lisää ja etenkin hänen kirjoittamistaan kirjoista, Auster kun sivuaa niitä useasti kirjeissään.

Kokonaisuutena Tässä ja nyt ei yltänyt minulle miksikään kovin erityiseksi kirjaksi. Olen tyytyväinen, että luin kirjan, mutta mitään suurempia fiiliksiä se ei aiheuttanut (vrt. esimerkiksi Talvipäiväkirja). Johtunee varmasti paljon siitä, että kaikki kirjeiden aiheet eivät yksinkertaisesti koskettaneet tai kiinnostaneet minua tarpeeksi. Mutta sehän ei suinkaan tee kirjasta huonoa! Päinvastoin, kirjasta kuultaa kahden varsin älykkään miehen ajatustenvaihto. Suosittelisinkin kirjaa joko Auster- tai Coetzee -faneille, en niinkään tutustumisvälineeksi heihin.


★★★ ½

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Kustantaja: Tammi, 2003
Alkuteos: Supuutoniku no koibito, 1999
Suomentanut: Lauri Malinen (suomennos on tehty Philip Gabrielin englanninnoksesta Sputnik Sweetheart, 2001)
Kansi: Jenni Tuominen, Jukka Pylväs
Sivuja: 252
 
Lukupiirikirjamme oli tällä kerralla Sputnik-rakastettuni, joka samaan aikaan oli myös ensimmäinen Murakamini. Eikä varmasti jää viimeiseksi, viehätyin todella kirjailijan tyylistä.

Kirjan päähenkilönä on nimettömäksi jäävä nuori mies, joka on rakastunut aikoinaan opiskeluidensa yhteydessä tutustumaansa pari vuotta nuorempaan naiseen. Tämä nainen on nimeltään Sumire ja hän on varsinainen taivaanrannan maalari ja haluaa joko kirjaijaksi tai sitten ei miksikään. Siksi hän oikeastaan keskeyttääkin opintonsa. Sumirella ei ole kertojaa kohtaan vastaavanlaisia tunteita, sillä hänen sydämensä on vallannut pakahduttava rakkaus itseään huomattavasti vanhempaan naimisissa olevaan naiseen. Sumire ei ole ennen oikeastaan edes uskonut rakkauteen ja nyt se vie häneltä jalat alta. Myöhemmin Sumire onkin rakkautensa kanssa konkreettisesti eksyksissä, ja kuka mukaan häntä olisi etsimässä kuin hänen luottoystävänsä, herra kertojaääni?

Japani ja Kreikan ihastuttava pieni saari loivat tarinaan lumoavat miljööt. Tekstiä oli helppo lukea, se sisälsi pienen hippusellisen myös psykologista ulottuvuutta – tai sitten magiaa. Ainakin tämän kirjan perusteella Murakamin tyyli vaikuttaisi kovasti siltä, että hän jättää lukijalleen melko paljon omaksi tulkittavaksi. Suhtaudun yleensä hieman varauksella maagisuuteen ja absurdiuteen sekä juuri tuohon auki jättämiseen, mutta tässä se toimi mielestäni oikein hyvin. Mitään ei ollut liikaa (vaikka kieltämättä en ihan täysin ymmärtänytkään jokaisen tapahtuman merkistystä). Lukujen päätöksiin oli lisätty aina jokin pieni koukku, minkä vuoksi kirjaa oli aika vaikea laskea käsistään. Sydäntäni lämmitti eriyisesti sympaattinen ja ymmärtäväinen kertojaääni. Hän oli fiksu ja luotettava kuin kallio, mutta kuitenkin surullisen yksinäinen. Yksinäisyys mielestäni olikin yksi kirjan tärkeimpiä teemoja rakkauden ja ystävyyden sekä seksuaalisuuden ohella.

Kirjaa on helppo suositella kaikille, niin mukaansatempaava ja kiinnostava se oli!


★★★★ +


Muita blogiarvioita: Luettua, Lumiomena, P.S. Rakastan kirjoja,



sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä
Kustantaja: Teos, 2013
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 249

Tartuin tähän Anu Silfverbergin uutukaiseen suurella innolla. Äitiys kun on aihe, joka puhuttaa ja mietityttää aina. Se jakaa mielipiteitä, herättää suuria tunteita. Se on intiimi, mutta tavalla tai toisella koskettaa jokaista. Mielestäni Äitikortti sopiikin luettavaksi muillekin kuin äideille tai äideiksi tuleville tai haluaville. Niin kuin Silfverbergkin toteaa, äitiydestä ja vanhemmuudesta saa olla muillakin kuin äideillä ja vanhemmilla mielipiteitä.

Kirjailija ei keskity pelkästään äitiyteen, vaan ruotii myös muun muassa koulujen seksuaalivalistusta, joka hänen mukaansa keskittyy liikaa vain pelotteluun ja kieltämiseen. Hän pohtii tietoista päätöstä olla hankkimatta lapsia ja taas toisaalta sitä, kun lapsia oikein tekemällä tehdään. Eikä niitä siltikään välttämättä kuulu.

Silfverberg puhuu vauvanhoito-oppaista, raskausmahojen hipelöinnistä, äitiyden mustasta aukosta, isien jäämisestä äitien varjoon sekä kirjan nimenäkin olevasta äitikortista. Hän kertoo ajatuksiaan raskaudesta, synnytyksestä ja vauvanhoidosta sekä imetyksestä ja lapsen kasvatuksesta. Lopuksi hän listaa vielä muutaman tärkeän neuvon tulevalle äidille.

Monesta asiasta on kirjailijan kanssa helppo olla samaa mieltä, vaikkakin tyyli onkin melko hyökkäävää, provosoivaa sekä myös yleistävää ja kärjistävääkin. Tiukka feminismi on läsnä koko ajan. Mutta kyllä kirja herätti myös vastakkaisia rekatioita: monesta asiasta ainakin itse ajattelen eri tavalla. Kirja toimisikin hyvin jonkinlaisena keskustelunavauksena, sillä ainakin minun alkoi heti luettuani tehdä mieli jakaa mielipiteitä kirjasta jonkun toisen kirjan lukeneen kanssa.

Minua hieman häiritsi muutamissa paikoissa ilmaus ”moni on sitä mieltä, että...”. Mielestäni tämän tyyppinen argumentointi ei oikein toimi. Miten niin moni? Kirjailijan ystävätkö vaiko laajempikin joukko? En voi olla myös hieman kommentoimatta kirjailijan näkemyksiä imetyksestä. Hän esittää asian jopa suoranaisena salaliittoteoriana: imetystä suositellaan fanaattisesti vaan imetyksen itsensä takia ja monet (erityisesti ammattilaiset) suosittelevat imetystä jotenkin omista lähtökohdistaan. Tämä kuulostaa minun korvaani hyvin oudolta. Silfverberg ei mainitse kertaakaan sitä, että pääasiassa imetystä suositellaan juuri äidinmaidon ihanteellisen koostumuksen vuoksi, ja myös se lasketaan täysimetykseksi, että äiti tarjoaa vauvalleen omaa maitoa pullosta. Kirjailijan mukaan imetys on lähtökohtaisesti kaikille aluksi täyttä helvettiä ja se epäonnistuu aina. Siksi pidetään niitä aivopesun omaisia ”imetyspuheita” jo ennen lapsen syntymää. Imetystukipuhelimessakin kehoitetaan imetyksen kanssa taistelevaa äitiä viemään lapsi neurologille. Silfverberg ohjeistaakin äitejä jo heti alusta alkaen syöttämään vauvaa pullosta, ettei vaan käy niin, ettei vauva yhtäkkiä myöhemmin huolikaan pulloa. Minusta tässä kaikessa kalskahtaa jotenkin katkera – ja tietämätön maku.

Kuten voi huomata, kirja todellakin herättää ajatuksia, siksi tätä onkin helppo suositella kaikille äitiydestä ja vanhemmuudesta kiinnostuneella. Vaikkakin kirjan tyyli jossain määrin provosoiva onkin, on se kuitenkin myös varsin humoristinen, kiinnostava sekä raikas ja tarjoaa mielenkiintoisia erilaisia näkökulmia. Se on myös kaunis kuvaus järjettömästä ja pursuavasta rakkaudesta omaa lasta kohtaan.





lauantai 30. maaliskuuta 2013

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli
Kustantaja: WSOY, 2013
Alkuteos: De stiefmoeder, 2011
Suomentanut: Sanna van Leeuwen
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 205

Claire on nelikymppinen naimisissa oleva nainen. Hän on yhden murrosikäisen tytön äitipuoli ja tilkkutaiteilija. Kyllä, hän tekee taidetta tilkkutöistä! Hän on isokokoinen nainen ja herättää muissa pelonsekaista kunnioitusta määrätietoisuudellaan ja itsevarmuudellaan. Nyt hän on lähtenyt pienelle reissulle näyttelynsä avajaisiin, mutta ikävä kyllä perheriidan siivittämänä. Hänen miehensä Axel on nimittäin juuri vahingossa löytänyt erään lappusen, josta hän järkyttyy ikihyviksi ja suutuspäissään laukoo anteeksiantamattoman sutkautuksen vaimolleen. Mistä tässä lappusessa oikeastaan on kyse? Lappusesta, joka loppujen lopuksi oikoo perheen sisäiset jännitteet uomiinsa.

Kirjan takakannessa on paljastettu juonesta hämmentävän paljon. Tämä "asia" selviää kirjassa vasta noin puolenvälin tuntumassa, mikä saa aikaan sen, että alkupuoli menee ikäänkuin hieman odotellessa. Ja itse asiassa takakansi saa myös lukijan arvaamaan, mistä oikeastaan on kyse. Harmi, uskon ainakin, että ilman sitä kirjassa olisi ollut enemmän jännitettä ja kiinnostavuutta. Valitettavasti kirjan loppukin oli mitä ennalta-arvattavin.

Hyvä äitipuoli käsittelee kiinnostavia teemoja parisuhteesta vanhemmuteen ja puolivanhemmuuteen. Pidin myös ratkaisusta, että kirja oli jaettu osiin ja kukin päähenkilöistä pääsi vuorollaan ääneen. Hieman yllätyin, että kirja on niinkin kepeä. Tyyli, jossa henkilö ikään kuin puhuttelee itse itseään (”Ylös siitä, Claire”, ”Ajattele hyviä puolia, Claire”) sekä siellä täällä vilahtelevat englanninkieliset lausahdukset tuovat mieleeni itse asiassa hyvinkin viihteellisen romaanin. Uskon, että Dorresteinin tyyli ja erityisesti sen huumori jakavat lukijoita kahteen leiriin. Olen varma, että monia se huvittaa ja viihdyttää, vaikka itse koinkin sen hieman naiivina ja paikoittain jopa ärsyttävänä.

Clairessa henkilönä oli minusta potentiaalia, mutta hieman se sortui kuitenkin liiallisuuteen ja ylilyöntiin. Mukavaa, että päähenkilönä on tälläinen ns. epätäydellinen ihminen, mutta se oli sitä mielestäni hieman liian alleviivaavasti. Axel ja hänen tyttärensä Josefien jäivät värittömämmiksi.

Kirja ei missään nimessä ollut vain negatiivinen kokemus. Se oli nopea- ja helppolukuinen ja paikoittain viihdyinkin sen parissa. Olen varma, että moni muu nauttii tämän tyyppisestä kepeästä ja humoristisesta, mutta kuitenkin pohdiskelevasta kirjasta enemmän, joten suosittelen kuitenkin ennakkoluulottomasti tarttumaan tähän!


★★ +

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa
Kustantaja: Otava, 2013
Alkuteos: The Land of Decoration, 2012
Suomentanut: Marianna Kurtto
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 336

Judith McPherson on kymmenenvuotias tyttö, joka elää isänsä kanssa kahden. Äiti on menehtynyt jo aikoja sitten. He kuuluvat tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön, joka velvoittaa heitä lukemaan raamattua säännöllisesti, käymään kokouksissa ja jakamaan tietoa muille käymällä heidän oviensa takana säännöllisesti esitteiden kanssa.

Isän mukaan he elävät vääryksien luolassa, mikä pitääkin paikkansa melko hyvin. Uskonnollinen tausta ja isän maine kaupungissa lakkorikkurina ovat edesauttaneet varmasti Judithia joutumaan koulukiusaamisen uhriksi. Hän saa kokea päivittäin koulussa niin pientä jäynäntekoa kuin jopa tappouhkauksia. Asiat heilahtavat hetkeksi parempaan päin, kun laput silmillä elävä opettaja jää pois ja hänen tilallensa tulee nuori ja oikeudenmukainen rouva Pierce. Mutta hän voi vaikuttaa tapahtumiin vain koulussa, kiusaajat kun ovat siirtyneet vainoamaan Judithia ja hänen isäänsä heidän kotikulmilleen. Ratkaisua ei löydy ja Judith ei voi vastustaa kiusausta ottaa oikeutta omiin käsiinsä.

Koko tarina on kirjoitettu Judithin näkökulmasta. Olen hieman ennakkoluuloinen lapsikertojaääntä kohtaan, mutta tässä se toimi hyvin ja oli uskottavaa. Tyyli ei ollut liian lapsellinen tai turhaannuttavan naivi, vaan ehkä ennemminkin aavistuksen pikkuvanha. Ja Judithan on ikäisekseen varsin fiksu tyttö! Vaikka Ihana maa onkin helppolukuinen, ei se ole silti suinkaan höttöinen, vaan sisältää paljon hienoja ajatuksia ja tunteita.Kirja on jaettu lyhyisiin lukuihin, mikä teki lukemisesta varsin miellyttävää.

Jo etukäteen olin kovin kiinnostunut kirjasta juuri siksi, että siinä kuvataan Jehovan todistajien yhteisössä elämistä. Kiinnostavaa se olikin, vaikkei ehkä sisällöllisesti kovin paljoa uutta tuonutkaan. Pidin siitä, että yhteisön jäseniä ei suinkaan esitetty pelkästään negatiivisessa valossa ja samalla sorruttu eräänlaiseen mässäilyyn.

Vielä tärkeämpi teema kirjassa oli kuitenkin koulukiusaaminen, jonka kuvaus olikin vaikuttavaa ja koskettavaakin. Tapahtumat herättivät suuria tunteita ja koin paikoittain itsekin melkoista vihaa kiusaajia kohtaan ja aloin taas kerran ajatella sitä, kuinka hankalaa kiusaamiseen on puuttua, mutta kuinka tärkeää puuttuminen kuitenkin on.

Pidin siis Ihanasta maasta kovasti ja olen varsin tyytyväinen, että tämän luin. Kirja olisi jo hiponut täydellisyyttä, ellei loppu olisi ollut aavistuksen liian dramaattinen, ainakin minun makuuni. Suosittelen aivan ehdottomasti lukemaan!


★★★★ ½


Muita lukeneita: Elma Ilona, Susa, Katja, Maria

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
Kustantaja: Gummerus, 2013
Alkuteos: Afterwards, 2011
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 481

On liikuntapäivä. Grace odottelee lapsiaan koulun pihalla. Yhtäkkiä hän huomaa, että koulusta nousee savua. Toinen hänen lapsistaan, Adam, on onneksi ulkona, mutta tytär Jenny on koulussa sisällä. Grace syöksyy pelastamaan tytärtään palavaan kouluun, mutta menettää kuitenkin sisällä tajuntansa. Pian selviää, että kyseessä on ollut tuhopoltto. Mutta miksi? Onko kyseessä vakuutuspetos, koulu kun on yksityinen bisnestä tekevä yhtiö? Vai onko asialla ollut joku kouluampujan tyyppinen oppilas? Onko hyökkäys tehty nimenomaan Gracen tytärtä vastaan, koska yleisesti oli tiedossa, että hän on tapahtumahetkellä koulussa lähes yksin?

Grace ja hänen tyttärensä Jenny kiidätetään sairaalaan, molemmat henkitoreissaan. Mutta sabotaasi ei jää siihen, joku nimittäin käy kopeloimassa Jennyn letkuja sairaalassa. Selviää myös, että Jenny on aiemmin saanut vihapostia. Kenellä on näin suuria kaunoja Jennyä kohtaan? Ja koko ajan kello tikittää. Jenny nimittäin tarvitsee uuden sydämen, jotta voi selvitä...

Huh, olipas luku-urakka! Luin nimittäin kirjaa noin kahden viikon ajan, mikä on jopa minulle melkoisen pitkä aika. Tarina on kyllä varsin koukuttava, mutta kirjailija sortuu mielestäni kuitenkin aivan liialliseen toistoon ja lukijalle selittelyyn. Moni juonen kannalta tärkeä asia kerrottiin alleviivaten useita kertoja, uskon että vähempikin olisi riittänyt. Junnaamista oli mielestäni muutenkin. Vaikka periaatteessa koko ajan jotain tapahtuikin, mielestäni tiivistämisen varaa olisi ollut silti runsaastikin. Lähes viisisataasivuinen dekkari saa olla jo poikkeuksellisen hyvä, jottei lukija puutuisi.

Lukukokemuksena Mitä jäljelle jää oli kuitenkin toistostaan ja alleviivauksestaan huolimatta ihan kelpo, vaikka pari sataa sivua lyhyempänä se olisi ollut varmasti vielä parempi. Hieman hämmennyin ratkaisusta, jossa Grace ja Jenny elävät jossakin toisessa todellisuudessa ja eräänlaisina haamuina seuraavat tapahtumien kulkua. Kokonaisuudessaan juoni on mielestäni kuitenkin ihan toimiva, eikä loppuratkaisukaan tuottanut pettymystä.

★★★ -


Muita kirjan lukeneita: Laura, Leena Lumi, Minna, Maija, Jenni, Katja, Lilli, Annika K.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Kustantaja: Otava, 1959
Alkuteos: The Great Gatsby, 1953
Suomentanut: ?
Kansi: R. Sargent
Sivuja: 240

Valitsimme Kultahatun lukupiirikirjaksemme, koska meillä kaikilla oli tämä kuuluisa kirjallisuuden klassikko vielä lukematta. Ja onhan siitä tulossa uusi elokuvaversiokin. No, nyt voin ainakin sanoa lukeneeni kirjan, vaikkakin välillä tuntui, että olen vain käännellyt sivuja. Minulla oli yllättävän suuria vaikeuksia pysyä tarinassa mukana ja rehellisesti sanottuna edes ymmärtää, mistä kirjassa on kyse. Saatoin lukea useitakin sivuja ja huomata, että en muista lukemastani oikeastaan mitään. Myönnettäköön, että jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken odottelemaan parempaa lukuhetkeä.

Monelle kirjan tarina on varmasti jo tuttu, Kultahattu lienee melko suosittu ”pakkokirja” koulussa. Kirja kertoo eräästä miehestä, tai pikemminkin hänen naapuristaan Gatsbysta. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin 1920 -luvulla. Kirjan minäkertoja asuu siis tuon lähes ökyrikkaan, erikoisia juhlia järjestävän, herra Gatsbyn, lähellä. Minäkertojan serkku, onnettomassa avioliitossa elävä Daisy asuu myös seudulla, ja pikkuhiljaa alkaakin paljastua, että Gatsbylla ja Daisylla on yhteistä historiaa. Loppujen lopuksi tapahtumat saavat melko traagisetkin käänteet.

Kultahatussa on sivuja melko vähän ja tekstikin on periaatteessa helppolukuista, mutta kuten jo aiemmin kävi ilmi, minulle lukukokemus oli kyllä aikamoista takkuilua. Mietinpä vaan itseksekseni, että jos kirja on nyt minulle näin työläs, millainen se olisi ollut 15 vuotta sitten koulunpenkillä? Tarina tuntui jotenkin olevan vain toisiaan seuraavia tapahtumia ja punaista lankaa oli vaikea tavoittaa, kunnes loppua kohden tarina hieman paremmin kuitenkin koostui.

Kirja ei herättänyt suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Lähinnä minua ilahdutti hieman huvittava vanha kieli (muun muassa sanat fyysillinen tai traagillinen) ja parissa kohdassa vilahteleva suomalainen palvelija (joka muuten kirjan alkupuolella mutisi suomalaisia loitsuja, mitä ne ovat?). Jäin myös miettimään, mistä kirjan suomennettu nimi tulee.

★★


Muita arvioita: Sonjan lukuhetket, Jokken kirjanurkka, Lurun luvut

maanantai 25. helmikuuta 2013

Maarit Verronen: Varjonainen

Maarit Verronen: Varjonainen
Kustantaja: Tammi, 2013
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 219

Nainen lähtee Tallinnasta laivalla ja piiloutuu matkalla olevaan kuorma-autoon ja pääsee näin salamatkustajaksi mukaan. Naisella ei ole passia eikä hän sellaista edes saisi historiansa vuoksi. Nyt hänellä on mukanaan vain repullinen välttämättömiä tavaroita, oikeastaan siinä on koko hänen omaisuutensa. Laivalla hän käyttäytyy kuin kuka tahansa matkustaja, illalla hän käy lepotuoliin nukkumaan kaikessa rauhassa. Ja sitten hän herää ääniin. Kaiuttimista kuuluu erikoisia henkilökunnan kuulutuksia. Hysteria alkaa vallata ihmisiä, jotka kiiruhtavat pelastusveneisiin. Laiva kääntyy kyljelleen, valot sammuvat. Mutta nainen onnistuu pelastautumaan! Ja pian hän on matkalla Suomeen, vailla nimeä, vailla henkilöllisyyttä. Suomessa hän aloittaa uuden elämän uuden identiteetin turvin, mikä vaatii kyllä pieniä ”järjestelyjä”, ja päähenkilö joutuukin turvautumaan melko järeisiin toimenpiteisiin selviytyäkseen.

Maarit Verronen on kirjailija, joka on tuottanut paljon, mutta joka on mediassa ollut esillä melko vähän. Minulle kirjailija on uusi tuttavuus, mikä toisaalta hämmästyttää, koska varsin kiinnostavan oloisia kirjoja häneltä on ilmestynyt. Varjonainen kiinnitti huomioni heti koukuttavalla takakansitekstillään, joka lupailee kylmäverisen selviytyjän ajatusmaailmaan sukeltamista. Tämä osuus jäi mielestäni kuitenkin jokseenkin taka-alalle, ja olisinkin ehkä kaivannut enemmän ja jotenkin syvällisemmin tuota mielen syövereiden kaivelua. Olin hieman yllättynyt siitä, kuinka dekkarimainen kirja loppujen lopuksi olikaan. Pääpaino on ehdottomasti toiminnalla ja tapahtumilla, ei niinkään pohdiskeluilla ja ja syvällisyyksillä.

Varsin oivaa viihdettä kirja on kuitenkin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää ja lukijakin heittäytyy tahtomattaan jännittämään päähenkilön puolesta. Päähenkilöön (joka muuten toi etäisesti mieleeni Stieg Larssonin kirjoista tutun Lisbet Salanderin tai Leena Lehtolaisen Henkivartija -trilogian Hilja Ilveskeron) olisin ehkä kaivannut hieman lisää luonnetta ja särmää. Jännityskirjoille tyypilliseen tyyliin asiat sujuvat ja ratkeavat välillä vähän turhankin helposti.

Viihdyin kirjan parissa sen pienistä puutteistaan huolimatta mainiosti ja minulla heräsi suuri kiinnostus useita kirjallisuuspalkintojakin keränneeseen Verroseen. Pienen googlettelun tuloksena sain käsityksen, että Verrosen kirjoissa on usein maagista realismia tai fantasiaelementtejä. Lieneekö Varjonainen sitten hieman erilainen muuhun tuotantoon nähden? 


★★★ ½


tiistai 19. helmikuuta 2013

Herta Müller: Sydäneläin

Herta Müller: Sydäneläin
Kustantaja: Tammi, 2009, 2. painos
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1996
Alkuteos: Herztier, 1994
Suomentanut: Raija Jänicke
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 206

Jollen olisi juuri ennen tätä lukenut hieman raskasta ja työlästä kirjaa, olisin ehkä paremmin jaksanut keskittyä ja panostaa Sydäneläimeen. Nyt ei kertakaikkiaan ollut oiva hetki tälle ja myönnettäköön, että kiinnostavasta aiheestaan huolimatta olisin varmasti jättänyt kirjan kesken, ellei kyseessä olisi ollut lukupiirikirja.

Sydäneläimessä eletään diktatuurin aikaisessa Romaniassa. Maalta kaupunkiin opiskelemaan muuttanut Lola löytyy yllättäen hirttäytyneenä, tai hirtettynä. Lolan kanssa samassa pienessä opiskelijakopperossa asuu viisi muuta tyttöä, joista yhteen kirjan tarina keskittyy. Hän on tutustunut kolmeen opiskelijanuorukaiseen, ja pian heihin alkaakin kohdistua vallanpitäjien mielenkiinto ja epäilykset. Koulun päätyttyä kukin ajautuu omaan suuntaansa, mutta edelleen he pitävät yhteyttä toisiinsa kirjeitse käyttäen omintakeista koodikieltä. Jokainen heistä joutuu elämään jatkuvien kuulustelujen ja pelon vallassa. Eikä elämä valitettavasti kovin hellin käsin näitä nuoria tule kohtelemaan.

Kirjassa parasta oli mielestäni ajan ja sen aikaisten elinolojen kuvaus, kuinka ankeaa ja köyhää onkaan ollut. Mutta vaikka kirja onkin vain noin parinsadan sivun mittainen, tuntui kuin sivuja olisi ollut moninkertaisesti. Teksti tuntui sekä vaikea- että raskaslukuiselta, enkä päässyt tarinaan mukaan oikein missään vaiheessa. Henkilöt eivät olleet todentuntuisia, enkä päässyt heihin sisälle ja saanut muodostetuksi päähäni edes jonkinlaista kuvaa heistä. Tapahtumia oli hankala seurata, mikä osittain varmasti oli surkean keskittymiskyvyn vika. Tuntui, että unohdin jatkuvasti mitä olin juuri lukenut. Kirjan ankeus, karuus ja karskius yhdistettynä sen hankaluuteen aiheuttivat lähinnä kirjan loppumisen odottelun.

Korostan, että antamani tähdet ovat vain ja ainoastaan tähtiä lukukokemuksesta. Tunnistan kyllä tämän nobelistin kirjoittajantaidot ja ajoittain niistä nautinkin. Kokonaisuutena lukukokemus ei kuitenkaan korkealle yltänyt.



★★ +


Lue myös Leena Lumin arvio kirjasta.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms, 2013
Alkuteos: Svulten, 2013
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 241

Nälkä kiinnitti huomioni kevään uutuuskatalogeissa. Erikoinen, persoonallinen, kutsuva kansi. Kiinnostava, minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, kiehtova aihe. Suhteeni vampyyrikirjallisuuteen on varautunut, mutta varovaisen kiinnostunut ja utelias.

Kirjan päähenkilö on nälkäinen vampyyri, Jorunn Omakosto. Hän palaa Helsinkiin, asettuu erääseen torniin asumaan. Piileskelee siellä päivät, odottelee auringonlaskua ja yötä saapuvaksi. Ja kun yö saapuu, hän vaeltelee pimeillä Helsingin kaduilla nälkäisenä, janoisena. Ja kostonhimoisena, valmiina ajojahtiin. Hän kertoo lukijalle, mistä on tullut ja miksi hänestä on tullut se, mikä hän on nyt. Hän paljastaa jotain viettämistään ajoista Tukholmassa, Pariisissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa, Vilnassa, Lontoossa... Mutta keitä ovat von B:n suku, vapaaherra ja -herratar? Entä M niin kuin Muukalainen? Ja miksi kostonhimo?

Jorunn on kiinnostava henkilö. Pääosin tunteeton ja kylmä, mutta kuitenkin jotain hänessä on. Kirjan miljöönä Helsinki tuntuu kiehtovan tutulta, mutta esitettynä aivan uudessa valossa ja näyttäytyen nyt synkkänä, vaarallisena ja lohduttomana. Tunnelma on varsin dramaattinen, hieman ahdistava, välillä eroottinen, välillä karmiva.

Kieli on varsin runollista. Toisaalta kovin rujoa ja rumaa, toisaalta taas kovin kaunista ja taiteellistakin. Luvut ovat lyhyehköjä, osa luvuista on pelkkiä pieniä runoja tai lausahduksia. Näkökulma ailahtelee välillä minäkertojasta hän -kertojaan, välillä taas lukijaa puhuttelevaan ääneen

Minulle Nälkä oli kaikesta hienoudestaan ja persoonallisuudestaan huolimatta melko raskasta, jopa työlästä luettavaa. Tähän pätee jo melko kliseinen lause: kirja ei ollut huono, mutta hetki oli. Minulla oli paikoittain runsaasti vaikeuksia pysyä kärryllä tapahtumissa ja henkilöissä, luin ilmeisesti liian väsyneenä ja keskittymiskyvyttömänä. Siellä täällä oli hyvinkin kiinnostavia ja kauniita lauseita, mutta koin silti runollisuuden hieman raskassoutuisuutena ja minun oli vaikea pitää otetta tarinaan, ja oikeastaan edes saada sitä. Jossain määrin kirjailija on mielestäni myös sortunut liikaan toistoon. Uskon kyllä, että vaikka kirja ei minua täysin vakuuttanutkaan, löytää erikoinen ja mieleenpainuva Nälkä vielä paljon ihastuneita lukijoita.


★★ ½


torstai 31. tammikuuta 2013

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
Kustantaja: Siltala, 2012
Alkuteos: Vesjolyje pohorony, 1999
Ilmestynyt Tammen suomentamana v. 2002
Suomentanut: Eina Kahla
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 182

On tuskaisen kuuma päivä New Yorkissa. Erään taiteilijan ateljeehen on kokoontunut sekalainen joukko naisia, jotka kuumuuden tähden ovat lähes ilkosillaan. He yrittävät saada ajan kulumaan tehden kuka mitäkin. Syy siihen, miksi he oleskelevat ateljeessa, on venäläinen kuolemaa tekevä taiteilija Alik.

Alik on tosiaan kerännyt ympärilleen melkoisen joukon naisia! On siellä hänen vaimonsa Ninkakin, mutta kaikilla muillakin naisilla on jokin erityinen suhde Alikiin ja yhteistä menneisyyttä hänen kanssaan. Alik on sairastunut mystiseen halvannuttavaan tautiin, jäsen jäseneltä hänen ruumiinsa pettää hänet. Siinä missä Alikin vartalo murenee, murenee hänen vaimonsa Ninkan mieli. Viime hetkillään hän jopa kastaa juutalaisen Alikin kristinuskoon ja yrittää näin pelastaa miehensä ja ainakin varmistaa sen, että he sitten aikanaan pääsevät samaan paikkaan. Alik itse suhtautuu tähän kaikkeen hennon ymmärtäväisesti, mutta huumorilla ja on jättävä näiden kaikkien naisten mieleen muiston, palasen itsestään, kuin pienen perinnön jokaiselle.

Kirjan alkuasetelma on mielenkiintoinen ja varsin toimiva. Persoonalliset ja erikoiset henkilöt vetosivat minuun jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Lukijalle valotettiin Alikin kiinnostavaa menneisyyttä ja sitä, miten kukin nainen Alikiin liittyy. Henkilöitä oli loppujen lopuksi kuitenkin melkoisen paljon, ja kirjan edetessä ne sekoittuvat entistä enemmän toisiinsa. Ehkä henkilöitä olisi pitänyt kehitellä pidemmälle, tehdä niistä enemmän toisistaan erottuvia persoonia, jotta lukija paremmin pysyisi perillä siitä, kuka on kuka.

Kirjan tunnelma on hieno ja omalaatuinen, tyylissä on lämmintä pilke silmäkulmassa luotua huumoria ja huolettomuutta. Se on nopealukuinen ja persoonallinen. En kuitenkaan ihan saanut kirjasta otetta, päässyt sisälle. Jotain jäi puuttumaan. Onko se sitten pieni silaus yllätyksellisyyttä, toimivammat henkilöhahmot vai mikä. Vaikka alussa herännyt kiinnostus lopahtikin jossain määrin loppua kohden, jäi Iloiset hautajaiset kuitenkin ihan kelpo lukukokemukseksi ja herätti hienoisen kiinnostuksen kirjailijan muita teoksia kohtaan. Pienenä sivuhuomautuksena vielä: lukuisa, lähes jokaisella sivulla useasti toistuva kolmen pisteen käyttö oli jokseenkin häiritsevää, eikä näin usein käytettynä toimi mielestäni kovinkaan onnistuneena tehokeinona.


★★★


Aiemmin kirjan ovat lukeneet ainakin Marissa ja Minna

lauantai 26. tammikuuta 2013

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Kustantaja: WSOY, 2013 (ilmestyy helmikuussa)
Alkuteos: La liste des mes envies, 2012
Suomentanut: Leena Leinonen
Kansi: Marianna Corrénte
Sivuja: 164

Onnen koukkuja on varsin ranskalainen kirja, samaan tyyliin kuin esimerkiksi Siilin eleganssi tai Nainen, jonka nimi on Nathaliekin. Kuten Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni totesi vastikään, tietyntyyppinen ranskalainen kirjallisuus jakaa lukijoita kahteen leiriin. Toiset ihastuvat, toiset eivät. Minä kuulun ensimmäiseen joukkoon, ihastuneisiin. Ainakin näiden perusteella, mitä olen lukenut. Ne ovat kuin lohtukirjoja, balsamia haavoille. Välipaloja. Kepeitä, suloisia, viehättäviä ja hurmaavia. Ei sovi ottaa liian vakavasti, eikä odottaa liian vakavaa, vaan antautua hetkeen, nauttia pienistä herttaisista ja hupsuista sattumuksista, dramaattisuudesta ja jopa melodramaattisuudesta, romanttisuudestakin (huom! Mistään hömpästä tai liiallisesta viihteellisyydestä ei kuitenkaan ole kyse). Osuvasta huumorista, elävistä henkilöistä.

Tätä kaikkea tarjoili myös Onnen koukkuja. Kirjan päähenkilö, Jocelyne, elelee rauhallista ja tasaista elämää miehensä (jonka nimi muuten on Jocelyn) kanssa. Hän pitää pientä ompelutarvikekauppaa ja kirjoittaa käsityöblogia. Jocelyne on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Ja sitten hän voittaa lotossa, yli kahdeksantoista miljoonaa. Ja pyörtyy. Miten kertoa läheisille voitosta? Miten he suhtautuvat, välittävätkö enää muusta kuin rahasta? Mitä tapahtuu kun raha sekoittuu rakkauteen?

Viihdyin tämän pienen ja nopealukuisen kirjan parissa hyvin, luin sen yhdeltä istumalta. Itse asiassa olisin voinut lukea lisääkin, ja mietin olisiko tarinaa voinut vielä vähän kehitellä sekä jatkaa ja tuoda näin pienen ripauksen jotain lisää. Kirjaa vaivasi ehkä hieman myös Hannankin mainitsema yllätyksettömyys. Mutta taas toisaalta, ehkä se on lajityypille ominaista, samoin kuin jonkinasteinen kliseisyyskin. Niin tai näin, kerrankin voin sanoa, että luin jonkin kirjan oikealla hetkellä. Tämä oli kuin suunniteltu luettavaksi kylmänä pakkaspäivänä flunssaisena sängynpohjalla. Suosittelen myös muille samassa tilassa oleville sekä kepeää, muttei liian kepeää kaipaaville!

★★★★


Kirjan ovat ehtineet myös lukea jo Sanna sekä Laura.

torstai 24. tammikuuta 2013

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Kustantaja: Siltala, 2009
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 276

Ihmisen osa oli tämän vuoden ensimmäinen lukupiirikirjamme. Olen ollut muutenkin kiinnostunut Hotakaisen tuotannosta, joten olisin varmasti myös ilman lukupiiriä tarttunut tähän kiinnostavan oloiseen kirjaan, jolla on mielestäni myös varsin kiehtova kansi.

Ihmisen osa kertoo pienestä joukosta ihmisiä. Keskeisin henkilö on ehkäpä Salme, vanhempi rouva, joka päätyy pääosin vastentahtoisesti Helsingin kirjamessuille. Salme kohtaa siellä erään kirjailijan ja pienen keskustelun jälkeen he ovat tehneet jo diilin: Salme kertoo kirjailijalle elämäntarinansa ja kirjailija maksaa siitä Salmelle 7000 euroa.

Kirjassa avataan pala palalta sitä, mihin Salme tuon rahan tarvitsee ja mitä kaikkea on tapahtunut, jotta nykyiset asiat ovat tällä tolalla. Kertojaääni muuttuu vuoroin jokaiseksi kolmeksi Salmen lapseksi, vuoroin Salmen mieheksi ja myös erääksi toiseksi mieheksi, joka tahtomattaan muuttuu tärkeäksi osaksi tätä koko tapahtumien ketjua. Kohtalolla ja sattumalla on näppinsä pelissä jokaisen elämässä, jota itse kukin henkilöistä värittää myös omilla valheillaan ja salailuillaan.

Aluksi innostuin melko paljonkin kirjasta: viehätyin osuvasta huumorista, tarkkanäköisestä ajankuvauksesta sekä onnistuneista henkilöistä. Varsinkin Salme lämmitti sydäntäni sillä kaikella paheksunnallaan, huolehtivaisuudellaan ja hyväsydämisyydellään. Myös omintakeisia bisnesideoita ja selviytymismalleja kehittelevä Pekka jäi hyvin mieleeni.

Loppu ei ehkä ihan lunastanut niitä odotuksia, mitä alku asetti. Alku johti lukijaa, tai ainakin tätä lukijaa, harhaan siinä, että kyse ei ole vain Salmen tarinasta, jossa vilahtelee muita henkilöitä, vaan oikeastaan nämä kaikki muut henkilöt ovat ihan yhtä suuressa roolissa. Pidin kirjasta, vaikken ihan sellaista loppua olisi odottanutkaan (tai toivonutkaan). Ihmisen osa on mielenkiintoinen, kantaaottava ja hieman poliittinenkin. Se on myös mieleenpainuva, yllättävä ja persoonallinen ja saa lukijan miettimään, mikä kaikki nyt on totta ja mikä taas Salmen elämäntarinan ostaneen kirjailijan tuotosta. Aionkin ehdottomasti lukea lisää Hotakaista, josta en ehkä olisi uskonut näinkin paljon pitäväni.


★★★★


Muita lukeneita: Liisa, Morre ja Suketus


 Koska en ole Hotakaisen kirjoja ennen lukenut, osallistun kirjalla Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Heidi Köngäs: Luvattu

Heidi Köngäs: Luvattu
Kustantaja: Otava, 2000
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 188

Luettuani Heidi Köngäksen Dora, Doran, kiinnostuin kirjailijasta ja hänen tuotannostaan, josta olen kuullut kehuja moneltakin taholta. Kehuja on saanut myös Köngäksen esikoisromaani, Luvattu, jonka nappasin mukaan viime kirjastoreissulta.

Luvattu siirtyy ajassa menneeseen. Kirjan päähenkilö on Maija, nuori nainen, piika, joka työskentelee maatilalla. Samalla maatilalla työskentelee myös muuan mies, joka saa aikaan pakahduttavan tunteen Maijassa. Mutta Maija on toiselle luvattu, hän on kihlautunut toisen miehen kanssa. Ja onhan sillä miehelläkin nainen. Maijan tuleva aviomies työskentelee parhaillaan toisaalla ratatöissä, talorahoja tienaamassa. Maija ei voi tunteilleen mitään, hän on auttamattoman rakastunut toiseen mieheen, vaikka mitä yrittäisi. Hän sättii ja soimaa itseään tästä synnistä ja yrittää jopa vedota korkeampiin voimiinkin, jotta tunne laantuisi ja kaikki kääntyisi hyvin päin. Näin ei voi jatkua! Maija odottaa kuumeisesti omaa miestään palaavaksi työkomennukselta, jos hän saisi tuon luvattoman ja synnillisen rakastumisen loppumaan läsnäolollaan. Kun hän viimein palaa, ei mikään ole sen helpompaa.

Luvattu on taiten kirjoitettu, kieli on samaan aikaan rujoa ja kaunista, mutta helppolukuista. Sitä on suoranainen ilo lukea. Se ei ole missään nimessä romanttinen, vaikka se suuria tunteita sisältääkin: sydämen rikki repivää rakkautta, itseinhoa, vihaa, surua, kaipuuta. Ystävälle käännetään selkä, kanssaihmisiä kohdellaan kaltoin. Mutta lohtua löytyy aina ja toisaalta kaikkeen tottuu ja sopeutuu.

Varsinainen helmi tämä pieni, mutta ei kuitenkaan pieni, kirja! Tunteita kuvataan aidon rehellisesti, henkilöt ovat uskottavia ja kiinnostavia, tarina mukaansatempaava. Nautin myös suuresti kirjan miljööstä, koin varsin kiehtovana kuvauksen entisajan elämästä maatilalla. Kerrassaan vaikuttava ja hieno kirja!


★★★★ ½


tiistai 8. tammikuuta 2013

Paul Auster: Oraakkeliyö

Paul Auster: Oraakkeliyö
Kustantaja: Tammi, 2009, 2.painos
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 2006
Alkuteos: Oracle Night, 2003
Suomentanut: Erkki Jukarainen
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 265

Takanani on nyt neljä Austeria. Ennen Oraakkeliyötä olen lukenut Talvipäiväkirjan, Näkymättömän sekä Sattumuksia Brooklynissa. Jo nämä neljä kirjaa saavat minut nimittämään itseni kovan luokan Auster -faniksi, niin ikihyviksi olen ihastunut jokaiseen lukemaani. Oraakkeliyö painii ehdottomasti samassa sarjassa aiemman kolmen kanssa: se on ihastuttavaa, rakastettavaa, omintakeista, taattua Austeria. Ah!

Oraakkeliyö on metkukas kirja. Lyhykäisesti kirja kertoo miehestä, joka kirjoittaa kirjaa miehestä, joka lukee kirjaa. Tarina tarinan sisällä, oraakkeliöitä toisensa perään. Persoonallista, jännittävää, kiinnostavaa. Mies, joka kirjoittaa kirjaa, on Sidney Orr, joka parhaillaan toipuu julmasta onnettomuudesta. Päivisin on aikaa vaellella kaupungilla, vaimo Grace on töissä. Kerran päiväkävelyllään Sidney menee Paperipalatsi -nimiseen kirjakauppaan, joka outoudessaan vetää häntä puoleensa, kuten siellä oleva sininen muistikirjakin. Siitä oikeastaan kaikki alkaa, ilman tuota muistikirjaa ei tätä tarinaa olisi. Eikä tietystikään tarinaa miehestä, joka lukee romaanikäsikirjoitusta ja kokee niin mullistavan hetken, että hänen on pakko jättää kaikki vanha taakseen ja aloittaa uusi elämä. Niin eikä tarinaa miehestä, joka saa kohtauksia ja näkee tulevan.

Kaikki tämä siis soljuu yhtenä harmonisena kokonaisuutena. Ja minä joka menen helposti sekaisin, jos kirja on monimutkainen, en mennyt nyt yhtään. Vaikka Oraakkeliyö on monitahoinen, se on silti eheä kokonaisuus. Se on yllättävä, jännittäväkin. Miksi Grace on alkanut käyttäytyä varsin poikkeavasti ja vihjailee epäilyttävästi? Ja miten hetkessä kaikki voikaan muuttua. Jokaisella hengenvedolla voi jossain toisaalla tapahtua jotain, mistä et sinä hetkenä tiedä vielä mitään, mutta mikä on hetken päästä muuttava kaiken.

Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, on Oraakkeliyössä juuri sitä mitä Austerissa rakastan. Viehättävä, tarkka ja omintakeinen tyyli. Inhimillistä ja lämmintä huumoria. Elävät, uskottavat, kiinnostavat henkilöt. Koukuttava, jännittävä, kiinnostava juoni. Oraakkeliyössä on (muistaakseni) poiketen aiemmin lukemistani, melko pitkällisiäkin alaviitteitä, jotka avaavat lukijalle lisää ja syventävät. Minua ne eivät haitanneet, tosin uskon, että mikään, mikä lähtee Austerin kynästä ei voi ikinä haitata minua!


★★★★★ -


p.s. Suomentaja on tehnyt hienoa työtä!


Oraakkeliyö muualla: Kirjavinkit, Kiiltomato.net, Jäljen ääni  (jota ilman en olisi tajunnut, että yhden kirjan henkilön nimi on anagrammi Austerista)


Osallistun kirjalla juuri alkaneeseen Sinisen linnan kirjaston Aviolittojuonia -lukuhaasteeseen.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

tiistai 1. tammikuuta 2013

Vuosikooste 2012

Vuonna 2012 luetut kirjat:
Yhteensä 64, joista 16 kotimaista ja 48 ulkomaista, bloggamatta jäi ainoastaan yhdestä kirjasta. Luin kaikki kirjat suomeksi.

Vuoden kolme parasta kirjaa:
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Herman Koch: Illallinen 
Paul Auster: Talvipäiväkirja 

Vuoden paras kotimainen kirja:
 Johan Bargum: Syyspurjehdus / Ulla-Lena Lundberg: Jää

Vuoden pettymyksiä:
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään
Anja Snellman: Ivana B.
Chris Cleave: Poikani ääni 

Vuoden paras dekkari:
Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Vuoden paras novelli- tai kertomuskokoelma:
Alice Hoffman: Punainen puutarha

Vuoden aikana luettuja mieleenpainuvia ja hienoja kirjoja:
Heidi Köngäs: Dora, Dora 
Arno Geiger: Vanha kuningas turvapaikassaan 
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Paul Torday: Ventovieras 
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi 
Johan Bargum: Syyspurjehdus 
Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Vuoden kaunein kansi:
Johan Bargum: Syyspurjehdus 

Vuoden luetuin blogiarvio:
Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Vuoden blogikohokohdat:

Ensimmäinen kokonainen vuoteni kirjabloggaajana on ollut mahtava. Olen niin tyytyväinen, että aloitin kirjablogin, vaikka sitä pitkään jahkasinkin!

Olen saanut lukijoita enemmän kuin uskoin saavani ja kuinka piristävää onkaan, kun lukijat jaksavat vielä kommentoidakin arvioita!

Hienoja ja mieleenpainuvia ovat tietysti myös hetket, jolloin kirjan tekijä (kirjoittaja tai suomentaja) on kommentoinut arvioon, kuten täällä, täällä tai täällä.

Olen osallistunut Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (sekä myös Kirjallisuuden äidit -haasteeseen, joka on vielä kesken). Tänä vuonna olenkin lukenut kirjoja maista, joista en ennen ole (muistaakseni) lukenut, kuten Hollannista, Unkarista, Sveitsistä ja Itävallasta.

Huomenna osallistun ensimmäistä kertaa Blogistanian äänestyksiin Blogistanian Finlandia -kilpailussa.

Ehkä ennemminkin kirjallinen kohokohta kuin blogikohokohta on ollut, kun pääsin osallistumaan WSOY:n järjestämään Kirjalliseen ensi-iltaan, joka oli jännittävä ja mieleenpainuva kokemus. Kirjallisia kohokohtia ovat olleet ehdottomasti myös lukupiiritapaamiset sekä muut "tosielämän" kirjakeskustelut.

Lupaukset ensi vuodelle:
Luen vähemmän uutuuksia. Pyrin lukemaan uutuuksista vain ne, jotka todella kiinnostavat. Painotan lukemista oman hyllyn kirjoihin sekä suosikkikirjailijoideni(Paul Auster, Ian McEwan, Carol Shields, Lionel Shriver jne.) tuotantoon. Jatkan myös tutustumista kiinnostaviin uusiin tuttavuuksiin (Ulla-Lena Lundberg, Heidi Köngäs, Julian Barnes, Johan Bargum jne.). Jätän kirjan kesken matalalla kynnyksellä, mikäli se ei vaikuta kiinnostavalta.

Hyvää alkanutta vuotta!