Anne Tyler: Palmikko

 

Anne Tyler: Palmikko
Kustantaja: Otava, 2023
Alkuteos: The French Braid, 2022
Suomentanut: Markku Päkkilä
Sivuja: 254

Minua on koko talven vaivannut jonkinlainen lukujumitus. Osaltaan tämä johtuu toki intresseistä ja niiden puutteesta, mutta ei talveen ole kyllä rehellisesti sanottuna kovin erikoisia kirjoja edes osunut. Tämä toki on hidastanut lukutahtia entisestään. Ja voi kun tuntuikin hyvältä päästä pitkästä aikaa todelliseen lukuflow -tilaan! Tälläistä olen toden totta kaivannutkin.

Kirjan alkuosassa meinasin hieman herpaantua. Aikatasoissa tehtiin pitkiä hyppyjä ja tulikin palattua taaksepäin tarkistamaan, että keitäs nämä henkilöt nyt olivatkaan. Mutta sitten kun nämä kaksi eräänlaista aikavälähdystä oltiin nähty, pääsi lukija syventymään toden teolla tarinaan. Keskiössä kirjassa on kolmen lapsen äiti Mercy, jonka elämän vaiheista kerrotaan lukijalle ripotellen. Tarkemmin päästään mukaan, kun Mercy jo ikääntyy, lapset ovat aikuisia. Mercylle taide on tärkeää eikä hän löydä muuta luontevaa reittiä paetakseen jonkinlaista todellisuutta, kuin hivuttamalla elämänsä yhä enemmän ja enemmän omaan ateljeehensa. Mutta kuten kirjassa sanotaan, perhe on kuin jonkinlainen palmikko - sen jäljet näkyvät ihmisessä aina. Niin myös Mercyn, niin hänen lastensa ja hänen miehensäkin. 

Ah! Rakastin tätä kirjaa! Rakastin avioliittokuvasta ja perheen dynamiikan kuvausta. Niin rehellistä ja avointa. Tarkkaa, kaiken huomaavaa, inhimillistä, ihastuttavan epätäydellistä. Ihmisluonteen kuvauksessa on jotain samaa kuin vaikkapa Elizabeth Stroutilla. Miten mahtavan uskottavia henkilöt ja heidän tunteensa olivatkin! Ja heidän perhesuhteensa kaikkine velvollisuuksineen, kiintymyksineen, kaipauksineen, hienotunteisuuksineen. Niin tuttua, niin hienosti kuvattua. Anne Tyler on myös ajankohtaisuuden vankalla aallonharjalla tämän kirjan parissa, loppuosan nykyhetkessä pandemia rajoituksineen ja suojautumisineen on kiinteästi mukana elämässä. Toisaalta taas viehätyin varhemipien aikojen kuvauksesta kaitafilmeineen päivineen.

Kuten voi arvata, suosittelen tätä ihastuttavaa kirjaa täydestä sydämestäni!

★★★★★

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Glöm bort din saknad, 2022
Suomentanut: Vappu Orlov
Sivuja: 237

Ikuinen kaipuu on viimeinen osa Bertellin Botnia -sukutrilogiaa. Nämä suomennettiin hieman käänteisessä järjestyksessä, sillä sarjan toinen osa suomennettiin ensimmäisenä. Sen lukemisesta itselläni onkin jo sen verran aikaa, että nyt houkuttaisi palata siihen uudestaan tämän uusimman jälkeen muistelemaan, keistä siinä nyt kerrottiinkaan. Sarjan ensimmäinen osa, Ikävän jälkeen, on mielestäni kaikkein paras, se kosketti eniten.

Tässä trilogian päätösosassa minäkertojana on Marlene, toinen kaksosista. Ikävän jälkeen -kirjassahan saimme seurata kaksosten äidin tarinaa, heidän lähtöään Suomesta. Nyt he sitten palaavat takaisin Vöyriin, eletään 50-lukua. Paluu osoittautuu jossain määrin pettymykseksi, uusi elämä ei avaudukaan niin kuin he olivat kuvitelleet. Lisäksi kyläläiset suhtautuvat melko nuivasti ulkomailta tulleisiin hienoihin ihmisiin hienoine vaatteineen. Marlene itse on alkavan murrosiän myllerryksessä.

Omaa lukukokemustani hieman laski ihan puhdas mieltymysasia: lapsikertojat eivät yleisesti ole jostain syystä koskaan itselleni niin kovin läheisiä. Ehkä aikuiskertojaan on helpompi samastua? Aikuisten mielenliikkeet tarjoavat erilaista kosketuspintaa? Olen myös miettinyt, että jos ajatellaan esimerkiski 9-vuotiaan maailmankuvaa, kielestä ja ajatuksesta täytyy jossain määrin väkisinkin tinkiä, koska eihän sen ikäisellä ole samanlaista kykyä sanottaa tunteitaan ja ajatuksiaan kuin aikuisella. Kirjassa oli myös melko paljon sen kokoonsa nähden murrosiän fyysisten muutosten ruotimista,mikä ei ehkä vain aiheena juuri nyt erityisemmin kosketa.

Ikuinen kaipuu kyllä osottaa sen, että Bertell on taitava kertoja, erinomainen ajankuvaaja. Ehdottomasti suosittelen tätä Botnia -trilogiaa, se on kokonaisuutena hieno lukukokemus.

★★★★ -

 

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

 

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen
Kustantaja: Wsoy, 2022
Sivuja: 158

Aki Ollikaisen Nälkävuosi -kirjaa on kehuttu todella paljon ja oikein harmittaa kun se on vielä lukematta. No tämän perusteella luen sen kyllä varmasti! Aki Ollikainen on minulle tähän asti tuttu ainoastaan Kontti -jännityskirjasta, joka ilmestyi viime vuonna.

Kristuksen toinen tuleminen on jo nimenäkin aika kysymyksiä herättävä. Keskiössä kirjan alussa on tuberkuloosiin sairastunut Aarne, joka joutuu eroon rakkaastaan lähtiessään parantolaan. Parantolassa hän tutustuu mielenkiintoisiin ihmisiin, mm. Seitsemän meren Hermanniin. Historiallinen ajankuvaus, ihmisten tunteet, kaikki on kuvattu kiehtovasti. Ollikaisen kieli on merkillistä, se on samaan aikaan niin kaunista ja monieleistä, vaikka kuitenkin vähäeleistä. Kirjaa tulee luettua melko hitaasti, yksi lause mietiskellen kerrallaan. Joitain asioita on kirjoitettu niin upeasti, että tekisi mieli siteerata niitä jossain. Erityisesti tuberkuloosiparantolan kuvaus oli kiinnostavaa, toivo ja epätoivo suorastaan käsin kosketeltavaa. Toisena rinnakkaistarinana kulkee sitten tämä kristus -tarina, joka kaikenkaikkiaan jätti minut melko hämmentyneeksi enkä ihan saanut kaikesta kiinni. Jäi sellainen fiilis, että ehkä en ymmärtänyt nyt jotain ja puolestani koko kirja olisikin voinut keskittyä vain tähän Aarnen tarinaan.

Ollikainen vakuutti minut kuitenkin, onhan hän kotimaisella kirjakentällä aivan omaa luokkaansa. Jään odottamaan tulevaa tuotantoa.

★★★ ½

Herman Koch: Pääosassa Sophia

 

Herman Koch: Pääosassa Sophia
Kustantaja: Siltala, 2022
Alkuteos: Een film met Sophia, 2021
Suomentanut: Mari Janatuinen
Sivuja: 259

Herman Koch kuuluu suosikkikirjailijoihini ja on myös blogihistoriani yksi luetumpia kirjailijoita. Ja syystä, esimerkiksi Illallinen oli aivan hämmästyttävän ja poikkeksellisen hyvä. Muut niistä eivät ehkä ihan samaan yltäneet, mutta erinomaisia olivat nekin.

Pääosassa Sophia oli minulle kovin odotettu kirja. Ja se alkoikin varsin herkullisesti, kun päähenkilö, keski-ikäinen Stanley, pohtii keinoja, jolla hän voisi välttää tulevat illanistujaiset. Introvertille ihmiselle varsin samastuttavaa pohdintaa ja suorastaan ilahduttaa lukea kuinka päähenkilö käy läpi ajatuksia jotka ovat niin tutun kuuloisia. 

Kirjassa on tunnistettava Kochin taiturimainen kynänjälki (suomentajaa unohtamatta!). Se on kieleltään ja omanlaiselta huumoriltaan taattua Koch -laatua. Aihe kuitenkin etäännyytti minua jonkin verran. Stanley, elokuvaohjaaja, saa jonkinlaisen pakkomielteen nuoresta Sophia -tytöstä ja asetelma häiritsi minua jonkin verran. Tämä keski-ikäisen fiksaatio nuoreen tyttöön tuntui olevan jotenkin liikaa. Eihän aihe kirjasta huonoa tee, mutta vaikuttaahan se lukukokemukseen. Kirjassa käsitellään myös elokuvan tekoa, vanhenemista, hollantilaisuutta - kaikki teemoja, jotka jäävät myös vähän etäälle. Lukiessani keskittyminen tuntui vähän herpaantuvan, ote ikään kuin puuttui. Mutta missään nimessä ei sovi unohtaa, että Koch loistaa henkilöiden kehittelijänä, ihmismielen läpileikkaajana myös tässäkin kirjassa.

Arvelisin, että kirjalla kuitenkin on lukijakuntansa ja kohdeyleisönsä. Itsekin pidän Kochista kuitenkin niin paljon, että ei epäilystä, ettenkö myös hänen mahdolliset tulevat kirjansa lukisi.

★★★ -