keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Niina Repo: Anteeksianto

 

Niina Repo: Anteeksianto
Kustantaja: Wsoy, 2022
Sivuja: 305


Niina Repo on minulle entuudestaan vieras kirjailija, vaikka Anteeksianto onkin jo hänen kahdeksas romaaninsa. Tämän innoittamana en pidä lainkaan mahdottomana, että tutustuisin myös hänen aiempiin kirjoihinsa. 

Kirja kertoo perheestä, johon kuuluu äiti ja isä, Ossi ja Verna sekä heidän kouluikäinen lapsensa Vanamo. He löytävät unelmiinsa vastaavan talon ja ostavat sen omakseen. Kaiken pitäisi olla hyvin, myyjät kertoivat heille että talo on rakennettu huolellisesti, mitään ongelmia ei ole. Yhden huoneen katossa näkyy jotain tahraa, mitälie likaa tullut. Perhe asettuu asumaan taloon, he rakastuvat taloon. Vaan niin alkaa vähitellen melko pitkällinen alamäki: talosta ja sen kunnosta alkaa paljastua vähitellen yhtä ja toista. Ongelmia ja mutkia toisensa perään. Pitäisi ottaa lisää velkaa, jotta selviäisi talon remontoinnista. Vähitellen alkaa olla selvää, että perheen varat eivät riitä talon kunnostamiseen, vaikka heidän vanhempansakin ovat olleet taloudellisena tukena. Pitää ostaa uusi asunto ja myydä tämä vanha. Talon myyneet ihmiset eivät katso olevansa korvausvelvollisia, lakimiehestäkään ei tunnu olevan apua. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja huipentuvat aivan trilleriähipoviin tunnelmiin.

Alkuosa kirjasta sai hieman huokailemaan. Miten perhe ja oikeastaan jokainen sen jäsen tuntuu olevan niin tavattoman sinisilmäisiä? Lukiessa jo tekee mieli torua heidän valintojaan ja tekemisiään. Jos jotain niin kirja ainakin opettaa, miten ei kannata toimia, jos on ostamsassa taloa. Kirjan kertojaäänet vaihtelevat Vernan ja Vanamon välillä, mikä tutui toisaalta toimivalta ratkaisulta, toisaalta taas lapsen osuuksiin en ehkä niin täysin osannut samastua ja upputua. Lukujen välissä on pätkiä eräästä podcastista ja välillä myös muuan ikävämpi kertojaääni pääsee esille. Tähän liittyen omaa lukukokemustani kyllä heikensi vähän kirjaan nostettu nuorten tyttöjen hyväksikäyttö -teema. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen, mutta kuitenkin sellainen, mistä itse en ainakaan kovin yksityiskohtaisia kuvailuja välttämättä äitinä halua lukea. 

Kokonaisuutena kirja oli mielestäni hyvä. Se oli mukavan nopeatempoinen, mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Lopun jännitys kohotti kirjan ihan perinteisen ja tavallisen arkiproosan yläpuolelle, oli suorastaan jännittävää seurata mihin kaikki päättyy. Nuorten ihastusten ja kaverisuhteiden pohdintaa oli ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta ylipäätään lapsikertojat eivät usein ole minun mieleeni. Kirjaa lukiessani ajattelin monta kertaa, että tämä tarina toimisi elokuvana aivan upeasti! 


★★★ -

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Håkan Nesser: Sukujuhlat

 

Håkan Nesser: Sukujuhlat
Kustantaja: Tammi, 2011
Alkuteos: Människa utan hund, 2006
Suomentanut: Saara Villa
Sivuja: 510


Nyt minulla on missiona lukea uutuuksien seassa välillä myös vanhempia kirjoja. Monilla rakastamallani kirjailijalla on vielä paljon lukemattomia kirjoja, joita ei mukamas ehdi lukea kun kiinnostavia uutuuksia tulee niin paljon. Mutta nyt aion alkaa korjata asiaa ja aloitin tämän korjauksen Håkan Nesserin Barbadotti -sarjan ensimmäisestä osasta. Pidinkin siitä niin kovasti, että aion lukea sarjan vielä kokonaan.

Sukujuhlien alkuasetelma on nimensä mukaisesti sukujuhlat. Karl-Erik ja Rosemarie ovat eläkeikäinen pariskunta ja he järvestävät yhteiset syntymäpäiväjuhlat Karl-Erikille ja toiselle tyttäristä, Ebballe. Paikalle saapuu myös toki muu lähiperhe: Ebban mies ja kaksi poikaa, kyseenalaista mainetta niittänyt poika Robert sekä pariskunnan kolmas lapsi Kristina perheineen. Alku on kutkuttava, pariskunta on kuvattu varsin hykerryttävästi. Dekkarimielessä alku käynnistyy aika hitaasti, mutta minua se ei haitannut, koska Nesserillä on taito pitää lukija otteessa. Syntymäpäivien vietto käynnistyy. Ensin perheestä häviää yksi eikä hänestä kuulu mitään. No, ehkäpä hän vain otti hatkat. Mutta sitten häviää toinenkin perheenjäsen - jotain outoa tässä on. He tuntuvat molemmat hävinneet jälkiä jättämättä. Asiaa ryhtyy tutkimaan, kukas muukaan kuin Gunnar Barbadotti. Myös poliisi sai minut heti puolelleen - henkilönä hän on sopivan inhimillinen, ei suinkaan mikään ärsyttävä yli-ihminen tai perinteinen alkoholisoitunut erakko. 

Tämä ei ole mikään toimintajännäri, tapahtumat etenevät verkkaiseen tahtiin. Mutta aivan ehdottomasti tämä on dekkari minun makuuni, en kaipaa sinänsä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hienovarainen jännite on paljon kiinnostavampaa. Juoni on oivasti punottu, moniulotteinen ja jännittävä. Sanoisin, että henkilöiden ja ihmissuhteiden kuvailu on ehdottomasti dekkarien keskitasoa laadukkaampaa ja varmasti kirja sopii myös sellaisille, jotka eivät dekkareita niin paljoa lue. Håkan Nesser siirtyy tämän myötä vankasti minun lukulistalleni!


★★★ ½

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Vi for upp med mor, 2019
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 332


Sanottakoon heti alkuun: tässä minun tämän kirjakevään odotetuin kirja. Vuosi sitten ilmestynyt, sarjan ensimmäinen osa Lähdin veljen luo, oli yksi viime vuoden kirjakohokohdista ja annoinkin sille eniten ääniä Blogistanian Globaliassa. Lukukokemus oli aivan uniikki ja mieleenpainuva. Vielä vuotta myöhemmin kirja on mielessäni selkeänä.

Viedään äiti pohjoiseen jatkaa luontevasti edellisen kirjan tarinaa. Äitimuori on kuollut ja nyt hänen kaksi elossaolevaa lastaan, kirjan päähenkilö Jana sekä hänen veljensä Bror lähtevät toteuttamaan äidin viimeistä toivetta ja viemään häntä hautapaikalleen äidin kotikonnuille pohjoiseen. Jos näiden kaksossisarusten kotipaikkakunta Smålanger on jonkinlainen tuppukylä, ei tämä äidin kotipaikkakaan erityisen häävi ole. Kylässä kaikki tuntevat toisensa, mahdollisuuksia on vähän. Kylää hallitsee vahva uskonnollisuus ja yhteisöön kuuluvat myös äitimuorin sukulaiset. Tyypilliseen tapaan he toivottavat Janan ja Brorin avosylin tervetulleeksi, tosin sillä lisäehdolla että hekin liittyisivät yhteisöön mukaan. Siellä olisi tarjolla niin ystävyyttä, työtä ja rakkauttakin. Juuri sitä mitä kaksosilta vähän puuttuukin.

Jana ja Bror asettuvat toistaiseksi ainakin pohjoiseen oleskelemaan. Ohan heillä siellä jopa omaisuuttakin, nimittäin äitimuorin omistuksessa oleva talo, jossa harmikseen asuu kyllä sukulaisia, joilla ei ole aikomustakaan muuttaa pois. Jana tutustuu serkkuunsa, etsii töitä ja saa selville äidin ja äidin puolen suvun vaiheita. Kaikki on hirvittävän karua, ihmiset ovat hirvittävän karuja. Tämä varmaan on yksi kirjan ansioista, on varsin virkistävää (tämä termi on ehkä tässä yhteydessä vähän väärä, varsinaisesta virkistyksestä ehkä ei voi puhua) lukea  realistista ja hyvin uskottavaa kuvausta muistakin kuin keskiluokkaisista ihmisistä kuitenkaan ilman, että se olisi se varsinainen juttu ja mässäilyn aihe. Ja uskonnollisen yhteisön kuvaus on toki myös kiinnostavaa. Kaikki on kiellettyä, kaikkeen on vastaus jumala. 

Karin Smirnoff käyttää kirjoissaan kieltä, jonka veroista en ole kuunaan mistään lukenut. Samaan tapaan kuin edellisessäkin, varsinaiset oikeinkirjoitus- ja kielioppisäännöt on unohdettu ja se on aivan olennainen osa tarinaa mielestäni. Smirnofilla on oiva taito sanoittaa, olla avoin ja rehellinen. Kirja on raju, rujo, mutta hienoisia mustan huumorin pilkahduksiakin on havaittavissa. Niin, ja ennen kaikkea kirja on harvinaisen onnistunut, inhimillinen kuvaus elämästä ja kaksosten äitinä sydäntäni lämmittää myös kaksosuuden luonnehdinta; kuinka nämä kaksi kaksosta ovat omat erilliset ihmisensä, mutta kuitenkin jollain selittämättömällä tavalla samaa ja yhtä. Osat toisiansa. Tässäkin on syytä vielä lisäksi mainita, että kirjan suomennos on myös varsinainen taidonnäyte, tämän tyyppisen tekstin suomentaminen ei voi olla kovin yksinkertaista. Kirja jäi lopuksi melko erikoiseen kohtaan, odotan suurella innolla seuraavaa osaa ja ilokseni huomasin, että kirjasta lienee tekeillä myös tv-sarja.



★★★★

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Anna Jansson: Varjo kannoillasi

Anna Jansson: Varjo kannoillasi
Kustantaja: Gummerus, 2022
Alkuteos: Skuggan bakom dig, 2020
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 427


Aika tarkkaan vuosi sitten luin Anna Janssonin Kristoffer Bark -sarjan ensimmäisen osan, Katoavat jäljet. Pidin siitä niin paljon, että tartuin tähän sarjan kakkososaan mahdollisimman pian sen ilmestyttyä. Ja sarjan parissa aion ehdottomasti jatkaa myös jatkossakin!

Kristtoffer Bark, tuo omassa elämässään vähän räpiköivä, mutta karismaattinen poliisi työskentelee edelleen osastolla, jossa tutkitaan vanhoja, sivuun jääneitä juttuja. Varsinaiseen "etulinjaan" Kristofferia ei katsota vielä sopivaksi, elämänhallinta on ollut vähän mitä on tyttären menetyksen jälkeen. Edellisen kirjan tapahtumia vähän sivutaan ja jos nyt oikein muistelen, niin jo silloin Kristoffer kävi terapiassa Mia Bergerin luona, jota kohtaan Kristoffer tuntee vetoa. Nyt Kristoffer saa kaiveltavakseen jo kymmenen vuotta sitten surmatun naisen tapauksen, jota ei koskaan saatu ratkottua. Samaan aikaan lukija saa seurata Sara Bredowin elämää. Sara, poliisi hänkin, koki työssään vakavan loppuunpalamisen ja on nyt siinä pisteessä, ettei sairauslomalla ollessaankaan jaksa edes lasta viedä päiväkotiin. Kaikki on hänen miehensä harteilla. Elämä on hankalaa ja selvästi jollain on jotain heitä vastaan: Sarasta tehdään nimettömiä ilmiantoja sosiaalitoimeen. Raha-asiat on pielessä ja pian hän saa päätöksen, ettei sairauspäivärahaakaan voida enää maksaa. Mutta sitten tapahtuu jotain hyvin karmeaa ja odottamatonta ja Sarakin joutuu todellisen pelkonäytelmän armoille. Näyttää siltä, että jollakulla todellakin on jotain heitä vastaan.

Syksyn ja talven aikana lukemissani dekkareissa oli lähes kaikissa jotain ärsyttäviä elementtejä: harmitti kliseiset juonikulut, jo niin nähdyt henkilöt, samana toistuvat miljööt. Mutta tässä kirjassa ei ollut oikeastaan mitään, joka olisi saisi kokeneempaakaan dekkarilukijaa pyörittelemään silmiään tai huokailemaan. Se on jo paljon se! Eihän nämä nyt ehkä sellaisia huippudekkareita ole kuin esimerkiksi Stina Jacksonin dekkarit ovat, mutta selvästi mielestäni keskitasoa parempia. Olkoonkin, että välillä juonenkulku liikkuu lähellä uskottavuuden rajoja, mutta se nyt lienee jossain määrin väistämätöntä. Kukapa jaksaisi lukea jännityskirjaa kovin mitättömästä rikoksesta, täytyyhän tarinaan saada jonkinlaista twistiä. Kristofferista on helppo pitää ja muukin henkilökuvaus on onnistunutta. Sara ehkä poliisiksi oli paikka paikoin hieman turhankin avuton ja sai välillä minut lukijana vähän tuhisemaan, mutta toisaalta, enpä ole itse kokenut onneksi vastaavaa burnoutia tai joutunut samanlaisiin kiperiin tilanteisiin, joten vaikea kovin aukottomasti sanoa, kuinka sellaisissa tilanteissa kuuluisi toimia. Joka tapauksessa juoni on jännittävä, lukija harhautetaan epäilemään milloin ketäkin ja loppuratkaisu yllättää.

Suosittelen vahvasti ja jään innolla odottamaan sarjalle jatkoa!


★★★ +