sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Clare Mackintosh: Panttivanki

 

Clare Mackintosh
Kustantaja: Gummerus, 2021
Alkuteos: Hostage, 2021
Suomentanut: Marja Luoma
Sivuja: 419


Panttivanki on jo viides Clare Mackintoshilta suomennettu kirja. Jostain syystä aiemmat ovat menneet minulta ohi, vaikka mielelläni jännittävien kirjojen pariin hakeudunkin. Onneksi varasin kirjastosta kuitenkin tämän uusimman, sen epätyypillinen miljöö kiinnitti nopeasti huomioni. En muista että olisin koskaan lukenut muita lennolle sijoittuvia kirjoja, kuin Ennen syöksyä.

Kirjan keskiössä ovat perheenäiti Mina, isä Adam ja heidän adoptoitu viisivuotias tyttärensä Sophia. Mina työskentelee lentoemäntänä ja hänelle tarjoutuu aivan ainutkertainen työtilaisuus: hän pääsee mukaan historialliselle lennolle Lontoosta Sydneyyn. Lento on varsinainen spektaakkeli: sitä seuraa niin lehdistö kuin yleisökin - vastaavaa ei ole ennen tehty. Mina lähtee matkaan kaksijakoisin tuntein, toisaalta intoa puhkuen ja omaa aikaa odottaen, toisaalta taas jäytävä ikävä lasta kohtaan kaivertaen. Adamin kanssa välit ovat nihkeät ja he ovatkin eronneet. Sophia ei ole tavallinen tyttö: hän on vaativa, tarkka, herkkä, äkkipikainen, mutta myös nokkela ja oivaltava. Ja koska ollaan jännityskirjassa, niin pian alkaakin tapahtua ja suorastaan kahdella rintamalla: lennolla alkaa vähitellen mennä asiat pieleen yhä enemmän ja enemmän - ja pieleen menee asiat myös kotiin jääneillä Adamille ja Sophialle. 

Panttivanki on varsin jännittävä ja otteessaan pitävä kirja, tapahtumia ei osaa arvata ennalta. Suorastaan ihmettelin, että lentoon liittyvät tapahtumat ja yksityiskohdat eivät olleet erityisen epäuskottavia - se olisi kuitenkin hyvin todennäköinen skenaario tämäntyyppisessä tarinassa. Asioita ja käänteitä kuitenkin onnistuttiin perustelemaan lukijalle niin hyvin, että itsekin aloin jo empiä, että uskaltaako sitä lentokoneeseen enää mennäkään. Syvyyttä kirjaan toi mielestäni varsin onnistunut kuvaus erityislasten vanhemmuudesta ja sen monista ulottuvuuksista sekä kaikistä niistä tunteista, myös negatiivisista, joita vanhemmuus tuo mukanaan. Mina ja Adam henkilöinäkin näyttäytyvät sellaisilta rehellisen uskottavilta tosielämän tallaajilta. Kirja oli kaiken kaikkiaan melko runsas, siinä oli useampaakin jännitysnäytelmää seurattavana. Tapetilla oli parisuhdeasiaa, petollisuutta, salaisuuksia, vanhemmuutta ja toki lentämistä - ilmastoteemaa unohtamatta. Täten kirjasta väistämättä onkin tullut melko pitkä ja mietinkin, että joitain osia olisi varmasti voinut jättää poiskin kokonaisuuden isommin kärsimättä. Lukukokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivinen kokonaisuus ja Mackintoshin kirjoihin jatkossa varmasti tartun. 


★★★ -

lauantai 17. heinäkuuta 2021

Elisabeth Norebäck: Nadia

 

Elisabeth Norebäck: Nadia
Kustantaja: Like, 2021
Alkuteos: Nadia, 2020
Suomentanut: Tuula Tuuva-Hietala
Sivuja: 287


Nadian alkuasetelma on varsin kiinnostava: nainen herää tokkuraisena sairaalasta. Hänet on pahoinpidelty henkihieväriin. Hän ei ole kuka tahansa nainen, hän on Ruotsin, nyt jo edesmenneen, yhden suosituimman laulajan, Kathy Anderssonin tytär. Hän on myös koko kansan tuntema, Linda Andersson.

Linda on vanki. Hän istuu tuomiota ex-puolisonsa Simonin murhasta. Mutta järjetöntä koko jutusta tekee se, että Linda on syytön. Hänet löydettiin verisenä kuolleen miehen vierestä, kaikki täsmäsivät siihen, että hän oli tekijä. Mutta ei hän ollut, hän ei olisi ikipäivänä pystynyt tappamaan ketään. Miksi lähipiiri käänsi hänelle selkänsä, miksi hänen siskonsa Mikaela ei suostunut todistamaan hänen puolestaan? Miksi Mikaela ja uusi puoliso Alex vain katselivat vaikeina, kun Linda vietiin poliisiautoon?

Pidän kovasti tämäntyyppisistä jännäreistä, jotka ovat vähän vähemmän perinteisiä. Vireillä on surma ja siihen liittyvät asiat, mutta tapahtumia ei seuratakaan poliisin näkökulmasta. Nadiassa juoni on rakennettu jo ensisivuilta todella kutkuttavaksi ja lukija alkaa väistämättä heti arvuutella, että mistäs tässä nyt on kysymys. Monta eri skenaariota tuli minunkin käytyä läpi, ja välillä pelkäsin että toivottavati loppuratkaisu ei ole tässä nyt se minun mielestäni ilmeisin ja ei se ollutkaan. Varsin koukuttavasti rakennettu tarina, joka voisi päättyä niin monin eri tavoin. Paikoittain kirja sisälsi lieviä epäuskottavuuksia, mutta dekkareiden ja jännäreiden kohdalla pienet voi antaa anteeksi kun ne kuitenkin juonen kannalta osoittautuvat toimiviksi valinnoiksi. 

Suosittelen, erittäin toimivaa ja viihdyttävää kesälukemista!


★★★ -

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin

 

Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin
Kustantaja: S&S, 2021
Sivuja: 253


Vappu Kannas on minulle nimenä tuttu, kuten myös hänen aiempi, kiitosta saanut kirjansa, Rosa Clay. Tämä oli ensikosketus kirjailijaan ja ensivaikutuksen teki jo kirjailijan meriitti: hän on tehnyt väitöskirjan L.M. Montgomeryyn liittyen! Ihastuttavaa!

Uutuuskatalogissa tämän kevään uutuus Kirjeitä Japaniin herätti nopeasti kiinnostukseni ja havahdutti minut siihen, että ystävyys kaunokirjallisuuden aiheena on kaikkea muuta kuin loppuunkulunut. Paljon kirjoitetaan rakkaudesta, vanhemmuudesta ja edellämainittujen karikoista, mutta ystävyydestä ei niinkään, vaikka se kulkee lähestulkoon jokaisella ihmisellä elämässä mukana: joko antavana asiana - tai sitten sen puuttumisen tuskana.

Kirjan rakenteesta tulee vähän mieleen Katriina Huttusen kaksi viimeisintä lukemaani kirjaa. Se sisältää lyhyitä lukuja, joissa on milloin mitäkin. Välillä luku sisältää ihan perinteistä kerrontaa, välillä sitaatteja, välillä unia ja välillä pieniä tietoiskujakin. Tämäntyyppinen ilmava rakenne tekee lukemisenkin keveän ilmavaksi, aina tekee mieli lukea vielä yksi ja vielä yksi luku. 

Päähenkilönä Kirjeitä Japaniin -kirjassa on nuori, noin kolmikymppinen, nainen. Kirja on hänen kokemuksensa ja tunneryöppynsä siitä, miltä tuntuu kun ystävyys loppuu, kun ystävä kääntää selkänsä. Kun itse ei olisi valmis siihen, että parinkymmenen vuoden ystävyys noin vain hyytyy, revitään pois. Se on hylätyksi tulemisen pamfletti, yksinäisyyden surulaulu. Ja näihin teemoihin kirjailija sukeltaa minusta erityisen herkällä ja riipivällä otteella. Sanat on hallussa, tunteiden kuvailu on koskettavaa ja osuvaa ja se tavoittaa mielestäni erityisen hyvin tietynlaisen karikon ja mitättömyyden tunteet. Välillä kuvataan myös ystävysten yhteistä matkaa Japanissa ja lukijakin pääsi mukaan ihastuttaviin Japanin maisemiin ja elämänmenoon. 

Kirjeitä Japaniin herätti ajatuksia, mikä on aina hyvä asia. Huomasin ihmetteleväni päähenkilön voimakasta suhtautumista ystävyyden loppumiseen, suorastaan romahtamista. Tämä ehkä työnsi minua hieman etäämmälle, koska huomasin jopa vähän hämmentyväni näin voimakasta ja nopa neuroottista rektiota ystävyyden loppumiseen - aivan kuin joku olisi kuollut. Omassakin elämässä ystävyyssuhteita on hiipunut ja päättynyt ja enemmänkin se tuntuu kuuluvan elämään ennemmin kuin se että ystävyydet kestäisivät ikuisesti. Toisaalta päähenkilön tunteet ja mielenliikkeet on kuvattu niin taitavasti, että niistä voi ammentaa vertaitukea jokainen, jonka minkälainen ihmissuhde tahansa on loppunut. Välillä alenin ajattelemaan päähenkilön ongelmia "first world problems" -tyyppisiksi, kun hän kyynelehti ystävänsä perään ja sivussa muisteli yltäkylläisen kuuloisia Dubain uima-altaita ja Islannin kuumia lähteitä. Pidin kuitenkin kirjailijan tyylistä niin kovasti, että jään mielenkiinnolla odottamaan hänen mahdollista tulevaa tuotantoaan. 


★★★ -

perjantai 25. kesäkuuta 2021

Ann-Luise Bertell: Oma maa

 

Ann-Luise Bertell: Oma maa
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Heiman, 2020
Suomentanut: Vappu Orlov
Sivuja: 399


Oma maa oli viime vuonna alkuperäisellä kielellään Finlandia -ehdokkaana ja heti kun näin tämän suomennettuna uutuuskatalogissa, päätin että sen haluan kyllä lukea. Minulle on osunut kevään mittaan useampi historiaan sijoittuva kotimainen kirja, Oma maa oli aivan omanlaisensa ja mieleenpainuva. 

Kirjassa käydään läpi varsin pitkä ajanjakso: alkujuuret ovat 1900 -luvun alkupuolella ja kirja jatkaa aina 1980 -luvulle saakka. Pidän kovasti tämäntyyppisistä "elämänmittaisista kirjoista"! Kirjan keskiössä on alussa vielä pieni poika, Elof. Elämän alku ei ole hääppöinen, hän ja hänen pikkuveljensä joutuvat aivan liian pieninä jäämään orvoiksi. Aika, kun heidän isänsä eli viimeisiä aikojaan, oli kuvattu varsin kouriintuntuvasti. Pojat pääsevät asumaan isovanhempiensa luo ja elämä kuljettaa heitä eteenpäin. Elof kohtaa niin sodan, rakkauden kuin omien lasten saanninkin. Hän saa paljon ja hän menettää paljon. Elof henkilönä on varsin onnistunut henkilöhahmo: hän on kaikkea muuta kuin siloteltu kiiltokuvapoika. Hänellä on kyllä hyvä sydän toisaalta, mutta toisaalta hän on välinpitämätön, surkea ja välillä ilkeäkin. 

Ann-Luise Bertell on eittämättä erittäin taitava kirjoittaja ja olen varma, että tulen lukemaan hänen mahdolliset tulevat kirjansakin. Kirjan pohjaväri oli aika tumma ja samea, ihmiset olivat ikäviä (onneksi eivät kaikki) ja tekivät ikäviä asioita. Elämä silloisessa maailmassa ja suomalaisuus näyttäytyivät melko surkeina; mieleeni tuli laulusta sanat "Tuhansien murheellisten laulujen maa". Kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä täten vähän etäännyin kirjasta ja ehkä päähenkilöstäkin hänen miehisessä kasvussaan. Mutta vain vähän, kirja oli mielestäni kuitenkin erinomaisen runsas, monipolvinen ja kiinnostava kaikkine surkeuksineenkin. Sitähän elämä on! Kirja ei kerro vain tästä perheestä, vaan se avaa erinomaisen kuvan aikansa tapahtumiin, ongelmiin ja asenteisiin. Se kertoo ihmisten peloista, traumoista ja toiveista varsin mukaansatempaavalla tavalla.


★★★ +