sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta
Kustantaja: Tammi, 2021
Sivuja: 323


Saara Cantellin viime vuonna ilmestynyt esikoisromaani on saanut paljon kehuja. Kaikki tuoksuu lumelta -kirjan jälkeen haluaisin kyllä ehdottomasti lukea myös sen! Cantell on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, mutta selvästi myös taitava kirjailija.

Kaikki tuoksuu lumelta kertoo kolmen naisen tarinan. On Kerttu, eletään 1950 -luvun puoliväliä. Kerttu elää omassa ajassaan vähän boheemiakin elämää ja saa iloiseksi yllätyksekseen työpaikan Pariisiin. Mutta haaveet murskautuvat kun Kerttu tulee raskaaksi. Hän yrittää keskeyttää raskautta itse jopa paiskautumalla seinään ja hyppäämällä tuolilta lattialle. Hän käy hoitajalla, joka ei ymmärrä Kertun tahtoa, vaan lähettää hänet psykiatrille. Lopulta kun Kerttu löytää tiensä lääkärille, joka häntä voisi auttaa, on jo liian myöhäistä. Syntyy Tuija, joka niin ikään elää omassa ajassaan omanlaistaan elämää. Ja saa myös tyttären: Olivian, joka kertoo tämän sukunsa naisten tarinan omalle pienokaiselleen.

Viihdyn aivan verrattoman hyvin laadukkaiden eri aikoijen kuvausten parissa ja sitä tämä kirja tarjosi kyllä oikein roppakaupalla. Miten mielenkiintoista oli seurata ensin Kertun elämää 1950 -luvulla ja siitä vähitellen päästä kohti nykyaikaa. Jokaisessa ajassa on omat niille tyypilliset ilmiönsä ja asiansa, ja ne on tuotu mielestäni harvinaisen taidokkaasti esille pieniä yksityiskohtia myöden. Kuinka erilaista naisten elämä onkaan ollut tämän kirjassa käsiteltävän noin 70 vuoden aikana!

Povaan tälle kirjalle kyllä hyvää menestystä - uskon että siihen on monen helppo tarttua. Se on sujuvalukuista, tekstiä on miellyttävää ja hyvällä tavalla helppoa lukea. Vaikka sivuja ei ole tämän enempää, on kirjaan saatu mahdutettua monta kokonaista ihmiselämää. Kirjaa ei oltu pitkitetty tai venytetty, ihmiskuvaus oli monisyistä, kieli kaunista. Eipä sitä paljoa kirjalta muuta voi toivoa - tämä oli varsin onnistunut kokonaisuus kaikenkaikkiaan! 


★★★ -

maanantai 10. toukokuuta 2021

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman

 



Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman

Kustantaja: Otava, 2021

Kuvitus: Ninka Reittu

Sivuja: 63


Aiemmat Prinsessa Pikkiriikit ovat olleet meillä varsin suosittuja kirjoja. Kieli on hauskaa ja lystikästä, joskin varmastikin melko iso osa huumorista aukeaa ainoastaan aikuislukijoille tai isommille lapsille. No mutta ainahan se on kiva, että kirja viihdyttää sekä lasta että aikuista. Ihana kuvitus ansaitsee aivan erityismaininnan! 

Kyllä tämän uusimmankin Pikkiriikin parissa viihtyivät niin päiväkoti-ikäinen kuin pikkukoululainenkin. Äitilukijaa hieman hämmensi, että pieni Pikkiriikki on kasvanut jo sen verran isoksi, että saa kuljeksia pitkin kyliä ilman aikuisia. Ehkä vähän huolikin heräsi. Onko Pikkiriikki varmasti kypsä kulkemaan jo yksin? Retkellään Pikkiriikki saa tuta, kuinka aikuisetkaan eivät ole niin fiksuja ja hyväkäytöksisiä, kuin hän on luullut. Tarina päättyy iloiseen synttäriyllätykseen.

Taattua laatua tämäkin oli ja kuten sanoin, lapset viihtyivät. Itseäni häiritsi sanavalinnat parissa kohdassa: " He olivat taatun varmoja, mutta silti kyltti raakkui lempeässä kesätuulessa, kuin olisi ollut siinä aina". Olen ehkä huono arvioimaan, koska en ole mikään kielenhuollon ammattilainen, mutta lapsille lukiessa kieli tuntui välillä vaikeasti ymmärrettävältä. Vähän nillittämistä, mutta myös aiemmissa Pikkiriikeissä minua on häirinnyt vääkylä -sanan käyttö, eivätkä lapsetkaan alkuun ymmärtäneet, mistä on kyse. Mutta nyt mentiin jo pieniin yksityiskohtiin: verrattaenhan Pikkiriikeissä kieli on varsin hauskaa ja oivaltavaa ja lukeminen silkkaa iloa. Koska kirja ei sinänsä ole muutoin kovin maaginen, ihmettelimme vähän kun koira pystyi kuitenkin taikomaan milloin mitäkin. Tarinassa on paljon ilahduttavia elementtejä: nostetaan esille lähimmäisistä välittämistä ja ystävyyttä. Jatkamme varmasti Pikkiriikkien parissa vastaisuudessakin!

lauantai 8. toukokuuta 2021

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 329


Kirjan teemat herättivät hyvin nopeasti kiinnostukseni: naiseus, äitiys, sukupolvilta toisille levittyvä kipu ja niin edelleen. Kirjailija on etäisesti julkisuudesta tuttu nimi. Voi olla että koska takakannessa puhutaan "päähenkilöstä", joka sukeltaa menneisiin vuosiin, oletin ilman muuta lukevani fiktiivistä romaania. Kuitenkin jokainen yksityiskohta tuntui täsmäävän kirjailijan julkisuudessa esiintuomiin seikkoihin itsestään. Tunsin oloni hieman petetyksi: onko tämä kuitenkin elämänkerta? Vai onko kirja haluttu pukea fiktiiviseksi, jotta kenties joitain yksityiskohtia on silloin vapaampaa muutella ja toisaalta fiktiivisyydellä voidaan tietysti suojella myös kirjassa esiintyviä muita henkilöitä. Tähän liittyvä pohdinta kävikin useampaan kertaan mielessäni kesken luku-urakan: kirjassa on melko arkaluonteisia ja intiimejäkin asioita lähipiiristä. Mutta tosiaan, eiväthän ne välttämättä pidä paikkaansa, eikä tämä kysmys toki ole mikään kovin mullistavan tärkeä asia, pikemminkin vain mieleen putkahtanut.

Voisin ennustaa, että Ainoa kotini on ja tulee olemaan paljon luettu kirja, aiheista löytyy samastumispintaa monelle. Varmasti myös huomisena äitienpäivänä moni äiti saa tämän lahjaksi. Karkeasti sanoisin ja yleistäisin, että lukukokemus tässä on sitä parempi, mitä enemmän aihepiirit koskettavat omaa elämää. Alkupuolella tapahtumat ja ajatukset pyörivät paljon päähenkilön omassa lapsuudessa, syömishäiriöissä, kehonkuva -teemassa. Huomasin olevani aika etäällä, en osannut asettua mukaan tuntemaan, vaikka toisaalta tunteet olikin aika aukikirjoitettuna. Huomasin välillä myös jopa ärsyyntyväni päähenkilöön, hänen syyttelyihinsä ja marttyyriuteen. Päähenkilön kova tarve liikkua, olla vahva ja aktiivinen tuntui välillä jopa itsekehuskelulta. Mutta ehkä tästä kuitenkin kehkeytyy kirjan suurin anti: ensinkään päähenkilö ei näyttäydy täydellisenä tekoihmisenä. Se vasta ärsyttävää olisikin ollut! Hänessä on hyvinkin inhimillisiä piirteitä ja uskottavia toimintatapoja. Vaikka monia tuntemuksia en pystynytkään jakamaan, esim päähenkilön suurta tarvetta fyysisyyteen ja liikkumiseen, ymmärsin kuitenkin miksi hän tunsi niin kuin tunsi. 

Kirjassa käsitellään paljon kehonkuvaa ja syömishäiriöongelmia. Uskon, että lukijoilla, joilla on kosketuspintaa näihin teemoihin, saavat kirjasta paljon irti. Omalle kohdalleni tärkeimmäksi jäi kuvaus vanhemmuudesta ja sen monista kasvoista: kaikista niistä yläpilvistä ja pohjamudista, avuttomuudesta, sitovuuden tuskasta. Jäin kirjan jälkeen mietteliäänä pohtimaan sitä, kuinka omat kipeät pisteet ja synkkyydet tiedostetaan ja kuitenkin, kuin jonkin mystisen voiman avulla, siirretään tahtomattaan eteenpäin, vaikka juuri sitä nimenomaan olisi halunnut välttää. Niinpä, elämä ei ole vain valintoja.


 ★★★ -

torstai 6. toukokuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas

 

Elizabeth Strout: Olive, taas
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Olive, Again, 2019
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 355


Kevään odotetuin kirja! Olive Kitteridge oli minulle aivan kertakaikkisen täydellinen lukukokemus! Samalla Elizabeth Strout on kohonnut yhdeksi minun ulkomaisista suosikkikirjailijoistani, samaan porukkaan, jossa esim Paul Auster, Ian McEvan ja Carol Shields jo ovat. Voin vain vahvasti toivoa, että Stroutilta saadaan vielä monta kirjaa! Ensimmäisenä herää mieleeni pohdinta, että tähän astisista hänen kirjoistaan moni on ollut hyvin samalla rakenteella kasattu: ne sisältävät useita novellimaisia kertomuksia, joissa päähenkilö on jollain tavalla mukana. Osassa aivan pääroolissa, toisissa hänet ehkä vain mainitaan sivumennen.

Samaa rakennetta kantaa myös Olive, taas. Vielä minua ei ainakaan haittaa tämä jonkinlainen toisto. Olive, taas on aika samanlainen kirja kuin ensimmäinen osakin, mutta elämässä toki mennään eteenpäin. Kirja alkaa jotakuinkin siitä, mihin edellinen osa jäi ja hyvä niin. Ensimmäisen osan jälkeen jäinkin kovasti miettimään että miten Oliven ja Jackin käy. Toivoin heille vain hyvää, heidän tapaamisensa ja tutustumisensa ensimmäisessä osassa oli niin koskettavaa. 

Olive elää kirjassa ikävuosiaan seitsemänkymmenen jälkeen. Henryä, hänen pitkäaikaisinta aviomiestään, hän ei ole unohtanut. Oliven ainoa poika asuu kaukana ja välit ovat entiseen tapaan melko etäiset. Olive vanhenee, ikääntyminen tuo mukanaan kaikenlaista. Elämänkokemus auttaa näkemään asioita tietynlaisesta perspektiivistä, tuo suhteellisuudentajua. Mutta toki kuten tiedämme, ikääntyminen tuo mukanaan myös monenmoisia hankaluuksia ja vaivoja. Ja tämän kuvauksen Strout tarjoilee lukijalle aivan erityisen lämpöisellä tavalla, ymmärtäväisesti, pilke silmäkulmassa. Samoin hän suhtautuu toki Oliveen itseensäkin. Olisiko Olivessa kenties havaittavissa pientä pehmenemistä? Ihan itsensähän hän on edelleen: pessimistinen, erakkoluontoinen, suorapuheinen. Mutta toisaalta hänessä on aivan toisenlainenkin puoli, kirjassa hän esimerkiksi pariinkin otteeseen osoittaa suoranaista avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Kyllähän tätä kirjaa voi jälleen kerran suositella ihan vaan vaatimattomasti kaikille. Se sopii tottakai niin ikääntyneille, mutta myös meille nuoremmille se antaa kyllä aivan kertakaikkisen ilahduttavan elämyksen. Lukiessani hämmästelin, että vain valikoitunut joukko kirjoja on sellaisia, joiden lukeminen on kertakaikkisen puhdas ilo ilman minkäänlaista ajatusten harhailua, pitkästymistä tai muuta. Tämä oli sellainen. Ja oli kerrassaan ilahduttavaa törmätä kirjassa myös tuttuun henkilöön Pikkukaupungin tytöstä


★★★★ -