Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

 

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Kustantaja: Tammi, 2023
Alkuteos: Lucy by the Sea, 2022
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 270

Elizabeth Stroutin mieletön kirjatuotanto sen kun vaan jatkuu. Viimeisimpänä sitä jatkoi ihastuttava tänä keväänä ilmestynyt Lucy meren rannalla. Kustantaja ei asiasta maininnut kirjan esittelyssä, mutta itse kyllä lokeroisin tämän ainakin löyhäksi ja itsenäiseksi jatko-osaksi edelliselle Voi, Williamille. Tämä jatkuu suurinpiirtein siitä mihin edellinen jäi ja esimerkiksi monia henkilöitä on mukana, joita ei uudestaan esitellä ollenkaan samaan tapaan kuin aiemmassa kirjassa. Täten siis Voi, Williamin lukeminen mielestäni kannattaa ennen tätä.

Suuntaus on varmastikin, että korona-aika alkaa näkyä yhä enemmän kirjallisuudessa. Tässäkin Lucy sekä hänen entinen miehensä William muuttavat, mielestään väliaikaisesti, koronaa pakoon syrjäseudulle. Kirjassa arkea on vielä maskit, eristysajat ynnä muut korona-aikaan vahvasti liittyvät asiat, jotka onneksi tässä meidän nykyajassa ovat jo lipuneet etäälle. Alkuun ajattelinkin, että jaksankohan nyt korona-ajasta lukeakaan, mutta tämä pohdinta unohtui pian. Korona jäi taka-alalle ja ensisijassa pääsimme seuraamaan Lucin ja Williamin yhteiseloa kera kaikkien tavallisten arkistenkin käänteiden. Tämä varmasti onkin se Stroutin vahvuus: kuvata arkea, kuvata tavallisia ihmisiä niin osuvasti että voi jo melkein ajatella tuntevansa heidät. Ihmiset ovat moniulotteisia, heissä on ärysttäviä piirteitä, mutta kuitenkin paljon kaikkea lämmintäkin. Strout kuvaa hienosti ihmissuhteita, vanhemmuutta, vanhenenimista, yksinäisyyttä, menneisyyden painolastia. Ja olipa varsin ihastuttavaa että Olive Kitteridgekin vilahti kirjassa!

Kylläpä Strout vain jaksaa ihastuttaa! Hänellä on aivan oma tyylinsä suhtautua kirjansa hahmoihin ja toki suomentajan roolikin on olennainen. Ihmettelin muuten kirjassa useasti esiintyvää sanaa "muuanne", mikä oli minulle ihan vieras. "Hän katsoi muuanne". Mutta joka tapauksessa jään toiveikkaana odottamaan että saamme vielä lukea Stroutilta kirjoja!

★★★★★ --

Anna Jansson: Menneisyyden paino

 

Anna Jansson: Menneisyyden paino
Kustantaja: Gummerus, 2023
Alkuteos: Danca min docka, 2021
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 384

Kristoffer Bark -sarja on edennyt kolmanteen osaan. Tällä hetkellä en seuraa kovinkaan monia dekkarisarjoja, mutta tämä on jostain syystä osunut minulla sellaiseen sopivaan puuttuvaan aukkoon. Sopivan tavallista, mukaansatempaavaa ajanvietettä. Tälläisiä tarvitaan!

Työttömyyskassan työntekijä Eva Kulitz alkaa saada tappouhkauksia. Ja bark tuttuine tiimeineen alkaa selvittää asiaa. Tiimin muut jäsenet jäävät josain määrin taka-alalle henkilöinä. Yksi kollega kamppailee suuren lapsimäärän aiheuttamien perheongelmien kanssa, Sara on edelleen poissa töistä työuupumuksen vuoksi. Barkin ja Mian suhde on kutkuttava. Barkin yksityiselämässä tapahtuu muutenkin. Hän joutuu vastatusten niin eräiden aiempien sattumusten seurausten kanssa kuin myös oman terveydentilansakin kanssa. Liikaa aikaa ei ole murehtia, sillä Kulitzin uhkaukset alkavat käydä pelottaviksi ja mitä syvempään Bark sukeltaa tämän naisen maailmaan, sitä suurempi vyyhti alkaa vähitellen paljastua. Epäiltyjä on vaikka millä mitalla, Eva on suututtanut monia kielteisillä päätöksillään työssään. Mutta myös Evan suvun historia on varsin tapahtumarikas.

Onhan tässäkin sarjan osassa niitä dekkareissa jo lähes perinteisiä epäuskottavuuksia ja niitä hetkiä, jolloin lukija tuskastuu kirjan henkilöiden toimintaan. Oi miksi, miksi tappouhan alla oleva kirjan henkilö ei halua poliisien suojelua vaan hakeutuu mieluummin syrjäiselle mökille asustamaan? No siksi toki, että kirjassa riittäisi tapahtumia. Kuitenkin kokonaisuus toimii, kliseitä ei ole liikaa eivätkä henkilötkään erityisemmin ärsytä. Tämä on jo paljon kun dekkareista puhutaan ja mikä ilahduttavinta, Anna Jansson ei ole ainakaan tämän sarjan osalta lähtenyt kohdistamaan rikoksia ja julmuuksia lapsiin.

Pidin tästä kyllä ja luulen kyllä jatkavani Barkin matkassa, tokihan minä haluan tietää, miten kiemurat hänen yksityiselämässään järjestyvät.

★★★★ -

Anne Tyler: Palmikko

 

Anne Tyler: Palmikko
Kustantaja: Otava, 2023
Alkuteos: The French Braid, 2022
Suomentanut: Markku Päkkilä
Sivuja: 254

Minua on koko talven vaivannut jonkinlainen lukujumitus. Osaltaan tämä johtuu toki intresseistä ja niiden puutteesta, mutta ei talveen ole kyllä rehellisesti sanottuna kovin erikoisia kirjoja edes osunut. Tämä toki on hidastanut lukutahtia entisestään. Ja voi kun tuntuikin hyvältä päästä pitkästä aikaa todelliseen lukuflow -tilaan! Tälläistä olen toden totta kaivannutkin.

Kirjan alkuosassa meinasin hieman herpaantua. Aikatasoissa tehtiin pitkiä hyppyjä ja tulikin palattua taaksepäin tarkistamaan, että keitäs nämä henkilöt nyt olivatkaan. Mutta sitten kun nämä kaksi eräänlaista aikavälähdystä oltiin nähty, pääsi lukija syventymään toden teolla tarinaan. Keskiössä kirjassa on kolmen lapsen äiti Mercy, jonka elämän vaiheista kerrotaan lukijalle ripotellen. Tarkemmin päästään mukaan, kun Mercy jo ikääntyy, lapset ovat aikuisia. Mercylle taide on tärkeää eikä hän löydä muuta luontevaa reittiä paetakseen jonkinlaista todellisuutta, kuin hivuttamalla elämänsä yhä enemmän ja enemmän omaan ateljeehensa. Mutta kuten kirjassa sanotaan, perhe on kuin jonkinlainen palmikko - sen jäljet näkyvät ihmisessä aina. Niin myös Mercyn, niin hänen lastensa ja hänen miehensäkin. 

Ah! Rakastin tätä kirjaa! Rakastin avioliittokuvasta ja perheen dynamiikan kuvausta. Niin rehellistä ja avointa. Tarkkaa, kaiken huomaavaa, inhimillistä, ihastuttavan epätäydellistä. Ihmisluonteen kuvauksessa on jotain samaa kuin vaikkapa Elizabeth Stroutilla. Miten mahtavan uskottavia henkilöt ja heidän tunteensa olivatkin! Ja heidän perhesuhteensa kaikkine velvollisuuksineen, kiintymyksineen, kaipauksineen, hienotunteisuuksineen. Niin tuttua, niin hienosti kuvattua. Anne Tyler on myös ajankohtaisuuden vankalla aallonharjalla tämän kirjan parissa, loppuosan nykyhetkessä pandemia rajoituksineen ja suojautumisineen on kiinteästi mukana elämässä. Toisaalta taas viehätyin varhemipien aikojen kuvauksesta kaitafilmeineen päivineen.

Kuten voi arvata, suosittelen tätä ihastuttavaa kirjaa täydestä sydämestäni!

★★★★★

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu
Kustantaja: Tammi, 2022
Alkuteos: Glöm bort din saknad, 2022
Suomentanut: Vappu Orlov
Sivuja: 237

Ikuinen kaipuu on viimeinen osa Bertellin Botnia -sukutrilogiaa. Nämä suomennettiin hieman käänteisessä järjestyksessä, sillä sarjan toinen osa suomennettiin ensimmäisenä. Sen lukemisesta itselläni onkin jo sen verran aikaa, että nyt houkuttaisi palata siihen uudestaan tämän uusimman jälkeen muistelemaan, keistä siinä nyt kerrottiinkaan. Sarjan ensimmäinen osa, Ikävän jälkeen, on mielestäni kaikkein paras, se kosketti eniten.

Tässä trilogian päätösosassa minäkertojana on Marlene, toinen kaksosista. Ikävän jälkeen -kirjassahan saimme seurata kaksosten äidin tarinaa, heidän lähtöään Suomesta. Nyt he sitten palaavat takaisin Vöyriin, eletään 50-lukua. Paluu osoittautuu jossain määrin pettymykseksi, uusi elämä ei avaudukaan niin kuin he olivat kuvitelleet. Lisäksi kyläläiset suhtautuvat melko nuivasti ulkomailta tulleisiin hienoihin ihmisiin hienoine vaatteineen. Marlene itse on alkavan murrosiän myllerryksessä.

Omaa lukukokemustani hieman laski ihan puhdas mieltymysasia: lapsikertojat eivät yleisesti ole jostain syystä koskaan itselleni niin kovin läheisiä. Ehkä aikuiskertojaan on helpompi samastua? Aikuisten mielenliikkeet tarjoavat erilaista kosketuspintaa? Olen myös miettinyt, että jos ajatellaan esimerkiski 9-vuotiaan maailmankuvaa, kielestä ja ajatuksesta täytyy jossain määrin väkisinkin tinkiä, koska eihän sen ikäisellä ole samanlaista kykyä sanottaa tunteitaan ja ajatuksiaan kuin aikuisella. Kirjassa oli myös melko paljon sen kokoonsa nähden murrosiän fyysisten muutosten ruotimista,mikä ei ehkä vain aiheena juuri nyt erityisemmin kosketa.

Ikuinen kaipuu kyllä osottaa sen, että Bertell on taitava kertoja, erinomainen ajankuvaaja. Ehdottomasti suosittelen tätä Botnia -trilogiaa, se on kokonaisuutena hieno lukukokemus.

★★★★ -