sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Kustantaja: Tammi, 2018
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton, 2016
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 164

Nimeni on Lucy Barton herätti kiinnostukseni, kun luin siitä kehuvia arvioita ja kuulin kehuttavan kirjaa. Enkä suotta, se on pieni, mutta kuitenkin aika suuri kirja. Sivujen määrä ei todellakaan kerro mitään kirjan sisällöstä! Tässäkin kirjassa reiluun 150:een sivuun mahtuu kokonainen elämänkaari, siihen mahtuu tunteita laidasta laitaan ja syväluotaavia ajatuksia niin elämästä kuin kuolemastakin.

Kirjan päähenkilönä ja kertojaäänenä on nimensä mukaisesti Lucy Barton. Kirjan keskiössä on Lucyn viettämä aika sairaalassa, erityisesti päivät jolloin hänen äitinsä istui hänen sairaalavuoteensa vieressä. Äiti ja tytär muistelevat menneitä, miettivät elämää, pohtivat yhteistä historiaansa. Lukija saa kyllä tietää muutakin Lucyn elämästä, hänen avioliitostaan, vanhemmuudestaan ja tulevaisuudestaan. Ja tietysti myös lapsuuden raskaat muistot kulkevat rinnalla.

Kirjasta on oikeastaan yllättävän vaikea sanoa mitään. Se herätti minussa lukijana aika erilaisiakin ajatuksia. Jälkimaku kirjasta on lämmin ja jotenkin rauhallinen. Toisaalta olo on ehkä vähän hämmentynytkin! Mikä tuo äidin vierailu oikein oli? Tuntuu oudolta että hän istui sairaalassa yötä päivää, eihän se tosielämässä taida olla useimmiten mahdollista - Lucy ei kuitenkaan ollut käsittääkseni kovin vakavasti sairas. Mainittakoon, että koko sairaalakuvaus melko epämääräisenä ja absurdina vähän häiritsi minua, mutta ei niin että se olisi lukukokemuksen pilannut. Kirjan tunnelmassa on muutenkin jotain sellaista hankalasti sanoin kuvailtavaa ja se herättää lukijalle aika paljon kysymyksiä. Lukukokemus oli kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä ja pidin kyllä kirjasta. Parasta antia oli ehdottomasti äidin ja tyttären väliseen suhteen kuvaaminen - se kuinka monenmoisia tunteita vanhemmuus ihmisessä herättää. Ja toisaalta kuinka vanhemmuus meihin kaikkiin vaikuttaa - kuinka lapsuuden taakat voivat kulkea harteilla vielä vuosikymmeniä ja kymmeniä. Voin lämpimästi kyllä suositella lukemaan kirjan, se on samaan aikaan jotenkin niin elämänmakuinen, raadollinen ja rakastettava. Ja ennen kaikkea inhimillinen.


★★★★


Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Ane Riel: Pihka

Ane Riel: Pihka
Kustantaja: Aula & Co, 2017
Alkuteos: Harpiks, 2015
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 248

Olen tämän vuoden aikana lukenut niin paljon hyviä kirjoja, että minut valtaa järjetön onnellisuus kun ajattelenkin sitä. Pihka on aivan ehdottomasti osa tätä loistavien kirjojen sarjaa! Pakko mainita, että minulta olisi varmasti mennyt tämä kirjan aivan ohi, ellen olisi lukenut joskus aamukahveja hörppiessäni Hesarin kiinnostusta herättävää arviota tästä.

Pihka on kai dekkari, mutta ei missään nimessä perinteinen sellainen. Kertojaäänenä on suurimmaksi osaksi lapsi, mikä yleensä ei ehkä minua niin vakuuta, mutta nyt vakuutti kyllä. Tämä lapsi vakuutti minut kyllä kaikilla muillakin tavoilla - tunsin häntä kohtaan kirjan aikana lämpöä, empatiaa, suojeluhalua ja sääliäkin. Aivan ihana tyttö! Harmillisesti kortit ovat hänen kohdallaan olleet jossain määrin epäsuotuisat: hän on syntynyt melko erikoiseen perheeseen. Isä on todellinen himohamstraaja ja haalii kotiinsa oikeasti kaiken. Vähitellen tavaroita on nostettava kattoon roikkumaan kun lattialle ei enää mahdu. Mutta kaikkea rikkinäistäkin voi vielä joskus tarvita johonkin... Äiti taas, nykyisellään niin isokokoinen, että ei pääse enää makuuhuoneesta ulos. Mutta kyllä minä näitä vanhempiakin kohtaan empatiaa tunsin ja he todenteolla rakastivat kyllä tytärtään Liviä. Elämä ei kohtele tätä perhettä silkihansikkain ja vähitellen tilanne alkaa vajota yhä syvemmälle ja syvemmälle... Miten kaikki päättyy? Lukekaa tämä ja ottakaa selvää! Se varmasti kannattaa.

Ei voi kuin hämmästellä , miten jollakin, eli tässä tapauksessa Ane Rielillä on niin uskomaton kirjoittamisen taito! Ja niin uskomaton mielikuvitus. Kirjan maailma on jotenkin jännä, koska kun sitä tarkastelee kertojien näkökulmasta niin kaikki on tavallaan ihan normaalia - ja ymmärrettävää. Lapsen näkökulma kouraisee, hänellä kun ei ole mahdollisuutta kyseenalaistaa. Tähän astinen elämä on hänen kaikkensa. Vasta kun paikalle tulee ulkopuolinen, koko homman järjettömyys jotenkin läsähtää kasvoille.

Pihka on hieno kirja, varmasti  tämän vuoden minun top -kirjoissani! Tunnelma on todella omalaatuinen, tarina jouheva ja vie lukijan kyllä aivan täysin osaksi tämän perheen elämää. Kiitos Hesari että vinkkasit minulle tästä!



★★★★

Muualla: KirjavinkitLukuisa, Kirsin kirjanurkka