lauantai 31. joulukuuta 2011

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haaste

Ajattelinpa minäkin vastata tähän Susan Järjellä ja tunteella -blogista kehittämään haasteeseen, johon jo ovatkin melkein kaikki muut ehtineet vastaamaan :)

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
     Michael Cunningham: Illan tullen

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
     David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
     Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
     Täytyy sanoa, että ei mikään, mutta ainakin Khaled Hosseinin Leijapoika aiheutti melkein-kyyneleitä :)

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
     Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät/ Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
     David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
     Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö/ Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
     Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
     Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
     Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
     John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
     Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle/ Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
    David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie/ Colm Toibin: Brooklyn/ Paolo Giordano: Alkulukujen   yksinäisyys/ Ian McEwan: Ikuinen rakkaus/ Cecilia Samartin: Nora & Alicia (en vaan pysty päättämään!)

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
     Katarina Wennstam: Tahra

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
     Colm Toibin: Brooklyn / John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen


Huh! Olipas se vaikeaa! Muutamaan kohtaan en yksinkertaisesti saanut valittua vain yhtä, joten päädyin listaamaan useamman.

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille!

tiistai 27. joulukuuta 2011

Joululahjakirjat + pari kirppisostosta

Sain joululahjaksi muutaman ihanan kirjan sekä lahjakortin kirjakauppaan. Nyt alennusmyyntiaikoina ei varmasti tule pienintäkään ongelmaa käyttää kyseistä lahjakorttia! Lisäksi kävin tuossa viikko sitten kirpputorilla, mistä ostin pari kirjaa erittäin edullisesti. Tässä ne ovat:



  • Julie Orringer: Näkymätön silta (tätä toivoin joululahjaksi, odotan innolla tämän lukemista)
  • Markus Zusak: Kirjavaras (parin euron kirppislöytö)
  • Katja Kettu: Kätilö (joululahja, suunnitelmissa ollut lukea tämä, pienen selailun jälkeen vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta)
  • Rosa Liksom: Hytti nro 6 (joululahja, mielenkiinnolla odotan mitä mieltä itse olen tästä ristiriitaisia tunteita herättäneestä Finlandia -voittajasta)
  • John Irving: Kaikki isäni hotellit (löytö eurolla kirppikseltä, taas hyllyyni yksi lukematon Irving lisää)

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Kustantaja: Gummerus, 2011
Alkuteos: Lilla stjärna, 2010
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 575

Lennart on juuri pääsemässä elämänsä sienisadon kimppuun metsässä, kun hän huomaa jotain outoa maassa. Tarkemman tutkiskelun jälkeen selviää, että maassa on hauta, jossa on juuri ja juuri elossa oleva pieni vauva. Lennart vie tuon omituisen löydön kotiinsa ja alkaa hoitamaan häntä kuin omaa lastaan. Tästä alkaa tytön, Theresin reilut kymmenen vuotta kestävä vankeus kellarissa. Tytöstä kasvaa omituinen, epäsosiaalinen ja häiriintynyt tyttö.

Toisaalla elelee toinen tyttö, Teresa, outolintu hänkin. Teresalla on suuria vaikeuksia sopeutua kouluun ja perheeseen. Teresa on ruma, masentunut eikä hänellä ole juurikaan kavereita.

Aikaa kuluu, tytöt kasvavat tahoillaan. Ja ollessaan varhaisteini-ikäisiä, he kohtaavat toisensa ja löytävät sielunkumppaninsa. Yhdessä näistä kahdesta heikosta tytöstä tulee vahvoja. He löytävät muitakin kaltaisiaan. Ryhmänä heistä tulee kuolemattomia, voittamattomia ja pelättyjä. Kykeneviä mihin vaan.

Kirja on kauhugenressään mainio. Aihe on jotenkin niin riipaisevan karmiva; tämä kun noin periaatteessa voisi tapahtua oikeastikin. Kauhu tulee täten jotenkin lähemmäksi, ainakin minun mielestäni. Zombeja ynnä muita yliluonnollisia olioita vilisevä kirja (tai elokuva), liikkuu helposti huvittavuuden rajamailla. Toki tässäkin kirjassa on omat epäuskottavat hetkensä.

Kirjan ansioita ovatkin hyvin kehitelty ja koukuttava tarina, joka kaikessa erikoisuudessaan jää lukijan mieleen. Kieli on miellyttävän nopealukuista, mikä onkin erityisen iso plussa tässä lähes 600-sivuisessa kirjassa. Tämän paksuista dekkaria tylsällä tai vaikealukuisella kielellä olisi todella työlästä lukea. Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Vaikkakin minua loppua kohden alkoi jo raivostuttamaan toisen päähenkilön Theresin tyyli puhua ja käyttäytyä. Vaikka hän olikin pahasti häiriintynyt, mutta silti.

Tiivistämisen varaa olisi kyllä paikka paikoin ollut. Molempien tyttöjen tarina kerrottiin vähän liiankin juurta jaksaen. Pelastuksena tosiaan kuitenkin toimiva kieli ja juoni. Vaikka kieli olikin sujuvaa, oli se mielestäni välillä hieman ”tönkköä” kuitenkin. Liian puhekieliset ilmaukset välillä häiritsivätkin, vaikkakin ilmiselvästi tarkoituksena oli tuoda hahmon persoonaa ja tyyliä esiin.

John Ajvide Lindqvistiltä en ole aiemmin lukenut mitään. Pidin kovasti kuitenkin hänen tyylistään kirjoittaa ja punoa jännittävää juonta. Häneltä on suomennettu ennen tätä kolme kirjaa, jotka minun tekisi mieli lukea kaikki, sen verran vakuutuin Kultatukka, tähtösestä.

★★★★+

perjantai 23. joulukuuta 2011

Tuomas Heikkilä & Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan

Kuva: Kirjapaja
Tuomas Heikkilä & Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan
Kustantaja: Kirjapaja, 2011
Ruotsinkielinen käännös: Malena Torvalds-Westerlund
Sivuja: 71

Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla; ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulurauhaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.

Näin kuuluu siis koko kansan tuntema joulurauhanjulistus, joka on jokavuotinen perinne. Turussa Brinkkalan talon (josta muuten sanonta päin Prinkkalaa on tullut) parvekkeelta koko Suomeen television tai radion (ja nykyään tietysti myös internetin) välityksellä levitettävän tapahtuman juuret ovat 1200-luvulta peräisin. Nykyään joulurauhan julistuksen lukee tyylikkäästä pergamenttikääröstä Turun kaupungin kansliapäällikkö.

Julistukseen kuuluvat olennaisena osana Jumala ompi linnamme -virsi, Tuomiokirkon kellojen kajahtelu tasan kello kaksitoista, vaskitorvien fanfaarit sekä niiden jälkeen varsinainen julistus (itse julistuksen sisältö on historian aikana jonkin verran muuttunut). Julistuksen jälkeen soi Maamme -laulu ja Porilaisten marssi (kirjassa on mielenkiintoinen huomio, Porilaisten marssin sanat: ”pois, pois rauhan toimi jää/ jo tulta kohden kalpa lyö/ ja vinkuen taas lentää luoti” ja ”Eespäin nyt kaikki, taisto alkakaa/ saa sankareita vielä nähdä Suomenmaa!” sopivat melko huonosti joulurauhanjulistuksen sanomaan).

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista tietoa joulurauhanjulistuksesta, jota ainakaan minä en ole ennen tiennyt. Parvekkeen kaiteelle on aina asetettu Raamattu. Itseasiassa joulurauhanjulistuksen taustalla on kansan lukutaidottomuus. Tärkeä ilmoitus saatu laajalle joukolle välitettyä ( huomaa joulurauhanjulistuksen käyttäytymisohjeet, nimittäin vielä 1800 -luvulle asti jouluna tehdyistä rikoksista on rankaistu ankarammin kuin muulloin tehdyistä). Nykyään joulurauhanjulistus on vuoden katsotuin ohjelma heti linnanjuhlien ja itsenäisyyspäivän tv-uutislähetyksen jälkeen.

Dosentit Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu ovat tehneet viihdyttävän, tiiviin ja selkeän kirjan, joka on nopeasti lukaistu ja joka sisältää kokoonsa nähden paljon tietoa historiasta nykypäivään. Osa aiheista oli niin mielenkiintoisia, että niistä olisi voinut lukea vielä enemmänkin. Lopussa on vielä tiivistettynä pieni kronologia. Kaikki tekstit ovat sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjassa on aivan mahtavan kauniita kuvia! Ja kansikin on ihana!

Joulunrauhan julistus on minulle jotenkin rauhaisaa mieltä tuova perinne. Haluan katsoa joka joulu, vaikka tiedän jo täysin mitä on odotettavissa. Vaikka minulla olisikin lyhyt matka piipahtaa katsomaan julistus paikan päältä, en ole sinne valitettavasti päässyt vielä kertaakaan. Onneksi television välityksellä pääsee hyvin tunnelmaan. Joulurauhanjulistukseen kuuluisi ehdottomasti lumi ja pakkanen, mutta tänä vuonna se tapahtuu todennäköisesti vesisateessa muutaman lämpöasteen kera. Mutta joulurauhanjulistus on kuitenkin joulurauhanjulistus, ja pyrin kyllä olemaan tänäkin vuonna television ääressä kun Tuomiokirkon kellot soivat puolenpäivän merkiksi ja koko kansaa kehoitetaan rauhoittumaan joulun viettoon.

Hyvää ja rauhallista Joulua teille kaikille!



torstai 15. joulukuuta 2011

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Kustantaja: Teos, 2011
Sivuja: 232

Kirjassa seurataan kahden sotaveteraaniserkuksen, Antin ja Kaarlon, elämää. Antti on muistinsa kanssa kamppaileva vanha mies, joka pärjäilee arjessa huolehtivan vaimon kanssa. Kaarlolla sen sijaan ei ole ongelmaa muistin kanssa, vaan yksinäisyyden.

Nykyelämän rinnalla kulkee tarina, joka sijoittuu toiseen maailmansotaan, jolloin Antti oli palveluksessa natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa ja Kaarlo omalla tahollaan Suomen maaperällä. Kuvaus sodasta on järkyttävää, karmivaa ja pelottavaa. Ihmisiä tapetaan kuin liukuhihnalla. Koteihin tunkeudutaan. Naisia raiskataan. Tarina jatkuu myös hetken sodan jälkeisessä ajassa.

Tärkeitä teemoja kirjassa on yksinäisyys ja vanhuus. Näiden kuvaus on mielestäni koskettavaa ja riipaisevaakin. Yksinäisen Kaarlon ajatukset ja tunteet vetosivat minuun suuresti ja tekivät oloni kurjaksi. Jos Kaarlo olisi oikeasti olemassaoleva vanhus, olisin jo varmaan hänen oven takanaan koputtelemassa ja tarjoamassa kahvitteluseuraa.

Linturi on onnistunut hienosti kuvaamaan muistisairautta sairastuneen itsensä näkökulmasta. Todellisuus on sekoittunut menneisyyteen, uniin, harhoihin. Antti -veteraanin ajatuksiin on helppo samastua ja tuntea empatiaa Linturin loistavan kirjoitustaidon vuoksi; miten ahdistavalta voikaan tuntua se, että vaikka kuinka yrittää saada asioitaan sanottua ja selvitettyä läheisilleen, kukaan ei ymmärrä. Ihmiset sekoittuvat, oma perheenjäsen muuttuukin mielen koukeroissa sotatoveriksi. Lähtö sairaalaan tuntuu sotaan lähdöltä. Sairaalan koneet kuulostavat tykin jylinältä, puhelimen pirinä sodan hälytysääneltä.

Isänmaan tähden on täynnä tarkoin harkittuja lauseita ja elämänviisauksia, jotka lukiessa yritin painaa mieleeni. Jälkeenpäin mietin, että parhaat lauseet olisi pitänyt kirjoittaa ylös. Kirja oli raskaasta aiheestaan huolimatta nopea- ja helppolukuinen. Luvut olivat miellyttävän lyhyitä. Kirjan kansi on kaunis ja kuvaa hyvin kirjan tunnelmaa.

Pienen pienenä miinuksena mainitsisin eritoten kirjan alussa ilmenevän pienen sotkuisuuden. Välillä tuntui, että tulikohan nyt tipahdettua kyydistä. On monta Erkkiä ja kuviteltuja ja oikeita asioita. On vaikea päästä perille, kuka nyt on kenenkäkin sukua ja millä tavalla. Pikkuhiljaa kirjan myötä asiat kyllä selkiävät.

Kokonaisuutena aivan ihastuttava ja taidokas esikoisteos! Sotakirjoja olen lukenut hyvin vähän, mutta tämä kyllä vakuutti minut täysin. Aion ehdottomasti lukea lisää Linturin kirjoja, mikäli hän niitä julkaisee. Tämä oli ensimmäinen tämän vuoden Finlandia -ehdokkaista, jonka olen lukenut.

★★★★ ½

tiistai 13. joulukuuta 2011

Kirjaostoksia

Käväisin tänään ensimmäistä kertaa Omituiset opukset -antikvariaatissa.
Ja eihän sieltä nyt vaan voi lähteä ostamatta mitään. 
Tässä löytöni:



  • Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas (tämän olen halunnut jo pitkään lukea)
  • John Irving: Leski vuoden  verran (Irving on kirjailija, josta jostakin syystä uskon kovasti pitäväni, vaikkakaan en ole lukenut vielä mitään hänen tuotantoaan. Hyllystä löytyy jo entuudestaan muutama Irvingin kirja).
  • Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (kiinnostava tämän vuoden uutuus, Carpelanilta en ole lukenut mitään aikaisemmin, aivan ihana kansi!)

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Joyce Carol Oates: Putous

Kuva: Otava
Joyce Carol Oates: Putous
Kustantaja: Otava, 2006
Alkuteos: The Falls, 2004
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Sivuja: 567

Kirja alkaa, kun Gilbert Erskine, presbyteerikirkon pastori on häämatkalla Niagaran putouksilla tuoreen vaimonsa Ariahin kanssa. Gilbertin maailmassa naimisiin ei mennä rakkaudesta, ajan kanssa kumppaniaan oppii rakastamaan. Ariah olikin Gilbertille ja pastorille yleensäkin sopiva vaimo. Hääyönä Ariah on juonut itsensä humalaan ja yritti vietellä miehensä tavalla, jota Gilbert ei voinut sietää. Hän tunsi pikemminkin inhoa ja kuvotusta vastavihittyä vaimoaan kohtaan. Ahdistuneena Gilbert ottaa aamulla jalat allensa ja säntää kohti putouksia ja sanoo hyvästit maan päälliselle elämälle.

Alun tapahtuvat ovat vain sysäys kirjan tapahtumien alulle. Varsinaisesti kirja kertoo siitä, kun Ariahin elämä jatkuu. Ariah rakastuu sydänjuuriaan myöten ja perustaa perheen ja saa lapsia.Vuodet vierivät, tulee perheenlisäystä, avioliitto muuttuu. Ariahin lapsista kasvaa aikuisia, jotka alkavat kiinnostua menneisyydestään.

Kirja oli melko pitkä (lähes 570 sivua), vähän liiankin pitkä. Mielestäni kirja saa olla poikkeuksellisen hyvä, jotta mielenkiinto riittää lukea tälläistä ”tiiliskiveä”. Putous oli onneksi helppolukuinen, sujuvasti kirjoitettu ja piti kiinnostusta yllä. Alku kirjassa oli varsin mukaansatempaava ja lupaili hyvää. Valitettavasti kirjassa tuli kuitenkin jonkinlainen ”latenssivaihe”, joka kesti useita satoja sivuja. Kovasti halusin kuitenkin tietää, miten kirja päättyy ja jatkoin lukemista. Loppuun olin kuitenkin hivenen pettynyt.

Vaikka kirja olikin helpppolukuinen, nopealukuinen se ei missään nimessä ollut. Kappaleet olivat pitkiä ja luvut usein monia kymmeniä sivuja. Sivut olivat täynnä tekstiä. Välillä kun luulin lukeneeni jo hyvän tovin kirjaa, huomasin edenneeni vain parikymmentä sivua. Joissakin kohdissa tuntui, että kirjaa on lähes tahallisesti pidennetty: toisteltiin useita kertoja samoja asioita ja muisteltiin monien sivujen verran vanhoja tapahtumia, joilla ei kuitenkaan juonen kannalta ollut ratkaisevaa merkistystä. Koska kirja oli jollakin tavalla melko raskas, olin jopa huojentunut että se vihdoin loppui. Luin nimittäin kirjaa lähes pari viikkoa, mikä minun mittapuullani on pitkä aika yhdelle kirjalle. Korostan silti, ettei kirja missään nimessä ollut huono.

Kirjan parasta antia oli kertojaäänen vaihtuminen ja henkilökuvaukset. Tarinaa katsottiin vuoroin eri ihmisten näkökulmasta, mikä toi tarinaan monipuolisuutta. Kirjan tärkein henkilö, Ariah, on minusta kaikessa estyneisyydessään ja ylpeydessään varsin erikoinen ja mielenkiintoinen hahmo. Kirjassa seurataankin muun tarinan ohella Ariahin kasvamista nuoresta, uskonnollisessa perheessä kasvaneessa tytöstä hallitsevaksi ja julmaksikin äidiksi, jota elämä on matkan varrella koulinut kovalla kädellä. Vaikka Ariahin toiminta välillä suututtaa lukijan, ainakin minussa heräsi kuitenkin ymmärrys Ariahin inhimillisiäkin virheitä kohtaan.

Putous -kirjassa käsitellään rankkoja aiheita: vastenmielisyyden tunteminen kumppanin seksuaalisuutta kohtaan, ei-toivottu raskaus, pettymyksen ja inhon tunteet omaa lasta kohtaan, oman lapsen kiristys ja hylkääminen ja niin edelleen.

Niagaran putouksiin kirja tarjosi kyllä mielestäni melko karmivan näkökulman itsemurhaparatiisina, jota ainakaan minä en ollut tullut ajatelleeksi. Kirjan mukaan on olemassa termi hydrakromania, joka tarkoittaa lähes hypnostisiin lumoihin joutumista, jolloin ihmiselle tulee pakottava tarve heittäytyä tuhon omaksi putouksiin, jollei kukaan ole estämässä. Kirja tarjosi paljon maantieteellistä faktatietoa putouksista.

Oatesilta olen aiemmin lukenut vain Kosto: rakkaustarinan. Hyllyssä minulla on odottamassa Haudankaivajan tytär ja Blondi, aikamoisia tiiliskiviä nekin. Silti odotan innolla pääseväni niihin käsiksi, Oates on ehdottomasti vakuuttanut minut kirjoitustaidollaan.

★★★ ½ 

maanantai 28. marraskuuta 2011

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

                                     
Kuva: Helsinki-kirjat
Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
Kustantaja: Helsinki-kirjat, 2011
Sivuja: 221

Löysin Rautasydän -kirjan kirjaston dekkarihyllystä, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna on minusta hieman huijausta. Kirjassa kieltämättä on dekkarimaisia aineksia, mutta mielestäni kirja on kuitenkin enimmäkseen ns. hömppäkirja. Hömppäkirja, jossa on mukana myös jännitystä.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen leski, kahden lapsen äiti Sari. Sari asuu pienessä kylässä ja tapaa ihanan miehen. Kylässä tapahtuu sekä murha että rikosaalto ja päähenkilö joutuu hankaluuksiin. Alkaa vauhdikas seikkailu, myös rakkauselämässä.

Sekä dekkarina että chick lit -kirjana teos on mielestäni turhan kliseinen. On tapahtunut murha, ja epäiltyjä on vähän liiankin monta. Kirjassa on sekä hyviksiä että inhottavia pahiksia. Alkuasetelma on kuin liioitellun perusdekkarimainen. Myös rakkaushömppänä kirjaa ei voi luonnehtia kovinkaan omaleimaiseksi. On nainen ilman miestä, ja on komea hurmurirenttu, jota tämä nainen ei sitten millään voi vastustaa, ja joka tietysti tiukan paikan tullen pelastaa neidon hädästä. Päähenkilö Sari on vallan näppärä nainen, hoitaa yksin kahta lasta, koiraa, rautakauppaa ja on vielä kesämökkien talonmieskin. Sarin ystävä on vartijana työskentelevä komea lihaksikas (kuin Louvren jumalpatsas) Koikkis, joka on luotettava ja jolle Sari on kuin silmäterä. Kuvioissa häärii myös touhuava ja superaktiivinen (ex)anoppi.

Olisin kaivannut kirjaan lisää omaperäisyyttä ja persoonallisuutta. Kieli oli paikoittain häiritsevän kankeaa ja tapahtumat sekä tilanteet yllätyksettömiä. Henkilöt olivat lähes raivostuttavia kaikessa yksinkertaisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan.

Tässä esimerkkinä pieni teksinäyte kirjasta:

Pidä musta kiinni äläkä päästä”, nyyhkäisin. Kohotin kasvoni ja suutelin Jannea. Hän vastasi suudelmaan kiihkeästi, heti valmiina, ymmärsi ilman sanoja.

Plaah.

Kirjan parasta antia on mielestäni huumori, jolla tekstiä on höystetty. Vaikka juoni olikin jokseenkin yllätyksetön, oli se kuitenkin mukaansatempaava ja jännittäväkin. Kirjaa oli vaikea laskea käsistä; kirja on ehdottomasti sellainen yhdeltä istumalta luettava.

Aika ajoin on kyllä mukavaa ja rentouttavaa lukea kirjoja, joiden teksti soljuu silmien edessä helposti ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kirjassa pysyy helposti mukana, eikä syvempien merkitysten miettimiseen tarvitse kuluttaa energiaa. Kirja puhdasta viihdettä eikä viihteellisyys suinkaan aina mielestäni ole negatiivinen asia, onhan kirjojen yksi tarkoitus viihdyttää.

Suosittelen kirjaa kepeätä ajanvietettä kaipaaville.

★★ -

torstai 17. marraskuuta 2011

Chris Cleave: Little Been tarina

Kuva: Gummerus
Chris Cleave: Little Been tarina
Kustantaja: Gummerus, 2011
Alkuteos: The Other Hand, 2008
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Sivuja: 374

Kirja alkaa hauskalla pohdinnalla: millaista olisi olla Britannian punta? Kaikki ilahtuvat nähdessään punnan kolikon, punta pystyy sujuvasti liikkumaan tarvittaessa paikasta toiseen, puntaa eivät esimerkiksi maiden rajat pidättele. Toista on olla nigerialainen teini-ikäinen tyttö, niinkuin Little Bee.

Little Bee on ollut jo kaksi vuotta pakolaisten säilöönottokeskuksessa, kun hän lopultakin pääsee sieltä pois. Little Bee lähtee samanaikaisesti kolmen muun tytön kanssa, täynnä toivoa tulevasta. Pian neljän tytön tiet kuitenkin erkanevat, ja Little Bee jatkaa kulkuaan yksin.

Little Been menneisyydessä kummittelee sattumanvarainen kohtaaminen Sarah ja Andrew Rourken kanssa. Tämä kohtaaminen muutti kaikkien osapuolten elämän suunnan totaalisesti ja sen jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen.

Pala palalta kirja tarjoaa vastauksia lukijalle nouseissiin kysymyksiin. Mitä tapahtui silloin, kun Little Bee kohtasi O'Rourken pariskunnan? Mitä tapahtui Andrew'lle? Miksi Sarahilta puuttuu yksi sormi?

Tarina on värisyttävä, karmiva ja koskettavakin. Kirjailijalla on koukuttava tyyli paljastaa juonesta lisää pikkuhiljaa sekä kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä. Mielenkiinto säilyi intensiivisenä, kunnes noin kolmannes kirjasta oli lukematta. Mielestäni niillä paikkeilla tuli eräänlainen ”taantuma”, ja jännittävät tapahtumat vaihtuivat teennäisiin dialogeihin ja samojen asioiden jauhantaan. Oikein ärsyynnyin välillä päähenkilöihin ja heidän tapaansa puhua kuin b-luokan rakkauselokuvassa. Teinityttö latelemassa filosofisia elämänviisauksia ja terapeuttisia rakkausneuvoja häntä kaksi kertaa vanhemmalle naiselle ei oikein vakuuttanut minua. Loppuratkaisukin oli jotenkin pliisu ja odotettavissa oleva.

Lukiessa minua myös häiritsi ajoittainen uskottavuusongelma. Little Bee on kokenut elämässään ehkä pahimman luokan julmuuksia, ja on kaiken senkin jälkeen jotenkin hieman liian tyyni ja realisti. Toki kirjassa selitetään, että Bee ja hänen siskonsa Nkiruka eivät esimerkiksi pelänneet kuolemaa, koska se takasi pääsyn parempaan paikkaan. Silti kaiken sen väkivallan ja julmuuden jälkeen voisi olla todentuntuisempaa, mikäli Bee olisi edes vähän enemmän säröillä. Ikäisekseen Little Bee on mielestäni aavistuksen liiankin nokkela ja kypsä, ajatukset eivät oikein tunnu teinitytön ajatuksilta, senkään jälkeen mitä hän on kokenut ja kuinka tapahtumat ovat häntä kasvattaneet. Myöskin kirjassa olevia juonenkäänteitäkin varjosti se, että ne olivat lievästi epäuskottavia. Ihmettelin esimerkiksi, kuinka Sarah kiintyi ja rakastui Little Beehen, ja oli valmis riskeeraamaan kaiken hänen vuokseen, jopa oman poikansa turvallisuuden. Melkein inhimillisempää olisi mielestäni ollut Sarahin vihantunteet Little Beetä kohtaan.

Jälkeenpäin kummastelin hieman kirjan kansilievettä, jossa korostetaan ettei kirjaa vielä lukemattomalle ihmiselle saa kertoa kirjan juonta, ettei lukunautinto pilaannu. Ehdottomasti hyvä, ettei juonta liikaa paljasteta esimerkiksi takakannessa, mutta silti hieman liioiteltua, ei se juoni nyt ihan niin erikoinen ollut.

Viimeisen parin vuoden aikana on ilmestynyt melko paljon erilaisia selviytymistarinoita. Little Been tarina on mielestäni kuitenkin tarinansa ja omaperäisyytensä puolesta positiivisesti erottuva, eikä suinkaan mikään ”klassinen selviytymistarina”. Kirja oli myös mieleenpainuva kannanotto pakolaisongelmaan. Little Been tarina toimisi elokuvana varmasti hyvin. Sellainen ehkä jo onkin suunnitteilla, olen vaan melko huonosti perillä elokuvamaailman tapahtumista.

Lyhyesti, pidin kovasti kirjasta ja se oli mielestäni persoonallinen ja mieleenpainuva. Olisin rakastanut kirjaa, mikäli se olisi ollut vähän uskottavampi sekä henkilöhahmoineen että juonenkäänteineen. Ehdottomasti kiinnoistuin Chris Cleavesta ja varmasti luen hänen tulevat suomennetut teoksensa.

★★★★-

perjantai 11. marraskuuta 2011

Michael Cunningham: Illan tullen

Kuva: Gummerus
Michael Cunningham: Illan tullen
Kustantaja: Gummerus, 2011
Alkuteos: By Nightfall, 2010
Suomentanut: Laura Jänisniemi
Sivuja: 301

Kirjan päähenkilö on Peter, nelikymppinen taidegalleristi, joka asuu New Yorkissa vaimonsa Rebecan kanssa. Heillä on myös tytär Bea, joka on jo muuttanut pois kotoa. Rebecan pikkuveli ”Mizzy” on tulossa asumaan Peterin ja Rebecan luokse väliaikaisesti. Tämä tulee muuttamaan Peterin elämän täysin. Pintapuolisesti kirjassa on niukasti tapahtumia ja juonenkäänteitä, pinnan alla kuhisee sitäkin enemmän.

Ensimmäiset muutama kymmenen sivua menevivät ihastuneen hujauksessa, jonka jälkeen minut valtasi pieni odottelun tunne. Joko kohta tapahtuu jotain? Huomasin jo haukottelevani, kun Peter kertoi yksityiskohtaisesti työpäivästään, ja minulla menivät taiteilijoiden ja kollegoiden nimet sekaisin. Mielenkiinto heräsi uudestaan, kun taideaiheista siirryttiin takaisin Peteriin yksityiselämään. Myöhemminkin luvut, joissa käsiteltiin taidetta ja Peterin työtä, tuntuivat jotenkin välivaiheilta, ja vähän odottelulta.

Henkilöhahmot ovat kirjassa mielestäni uskottavia ja moniulotteisia. Erityisesti päähenkilö Peter on oikein kiintoisa hahmo ajatuksineen ja tunteineen. Pienenä yksityiskohtana, Peterin isää kuvataan kirjassa komeaksi mutta vähän värittömäksi, keskeneräisen näköiseksi, epämääräisen suomalaiseksi mieheksi. Epämääräisen suomalainen? Myöskin ihana New York pääsee kirjassa oikeuksiinsa.

Kirja sisältää tarkkanäköisiä, huumorilla höystettyjä huomioita parisuhteesta, seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista. Ja paljon muustakin. Mielestäni Cunningham kuvaa hienosti ihmisten välisiä suhteita. Peterillä on mielenkiintoinen suhde tyttäreensä, vaikkakin välillä tunsin melkein kihiseväni harmista, kun tytär Bea tuntui välillä niin naiivilta ja itsekkäältä. Ja erittäin pitkävihaiselta. Toisaalta asian voisi nähdä myös niin, että Peter on itse aiheuttanut Bean käytöksen. Kuitenkin jostain syystä uskon, että jos onkin, niin tahattomasti. Mielestäni Peteristä kuitenkin huokui tahto pyrkiä olemaan hyvä isä tyttärelleen. Ja vaikka pyrkimyksemme olisivatkin hyviä, aina ei voi välttyä inhimillisiltä kömmähdyksiltä.

Kirja on selvästi jakanut mielipiteitä. Uskonkin, että mikäli kirjan lukaisee vähän pikaisesti ja hätäisesti läpi, ei varmasti saa irti sitä, mitä saa jos hieman malttaa pysähtyä ja keskittyä. Minä pidin kirjasta paljon, vaikkakin aika ajoin tosiaan intoni tekstiä kohtaan hieman laantui ja inan verran jopa välillä pitkästyinkin. Pääosin en voinut kuin ihalla Cunninghamin tapaa kirjoittaa. Sääli, etten ole vielä lukenut häneltä mitään muuta. Varmasti asiaan tulee muutos, suunnittelin seuraavaksi lukevani Cunninghamilta Tunnit -kirjan.

Ainoaksi tekstinäytteeksi tähän loppuun nostan vielä kirjan alkuosassa jostain syystä (varmasti omilla kokemuksilla osuutta asiaan) minua suuresti ilahduttaneen lauseen:

Unettomat tietävät paremmin kuin kukaan muu, millaista olisi kummitella jossain talossa”

p.s. Rakastan kirjan kansikuvaa!  
                            
★★★★

Alku

Olen ”pienten” rohkaisujen jälkeen nyt aloittamassa kirjablogia. En ole koskaan blogannut, joten tämä on vielä vierasta minulle. Mutta yritetään ainakin siitäkin huolimatta, että itsekriittinen minäni pohtii, osaanko ollenkaan pukea ajatuksiani sanoiksi. Olen kyllä innokas kirjablogien lukija, joten hyviä esikuvia minulla ainakin on!
Jo pienestä lapsesta asti kirjat ovat olleet minulle tärkeä osa elämää. Käytän lukemiseen suuren osan vapaa-ajastani, ja luen kirjoja melko laidasta laitaan. Scifi-, fantasia- ja sarjakuvakirjat jäävät kyllä vähemmälle. Myös runoja ja novelleja luen harmillisen vähän.
Suosikkikirjailijoiden nimeäminen on vaikeaa, mutta tällä hetkellä voisin suosikeikseni mainita mm. Ian McEwanin ja Paul Austerin. Luen myös paljon kotimaista kirjallisuutta ja dekkareita.
Pian lisään ihka ensimmäisen kirja-arvioni!