keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Anna Jansson: Varjo kannoillasi

Anna Jansson: Varjo kannoillasi
Kustantaja: Gummerus, 2022
Alkuteos: Skuggan bakom dig, 2020
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 427


Aika tarkkaan vuosi sitten luin Anna Janssonin Kristoffer Bark -sarjan ensimmäisen osan, Katoavat jäljet. Pidin siitä niin paljon, että tartuin tähän sarjan kakkososaan mahdollisimman pian sen ilmestyttyä. Ja sarjan parissa aion ehdottomasti jatkaa myös jatkossakin!

Kristtoffer Bark, tuo omassa elämässään vähän räpiköivä, mutta karismaattinen poliisi työskentelee edelleen osastolla, jossa tutkitaan vanhoja, sivuun jääneitä juttuja. Varsinaiseen "etulinjaan" Kristofferia ei katsota vielä sopivaksi, elämänhallinta on ollut vähän mitä on tyttären menetyksen jälkeen. Edellisen kirjan tapahtumia vähän sivutaan ja jos nyt oikein muistelen, niin jo silloin Kristoffer kävi terapiassa Mia Bergerin luona, jota kohtaan Kristoffer tuntee vetoa. Nyt Kristoffer saa kaiveltavakseen jo kymmenen vuotta sitten surmatun naisen tapauksen, jota ei koskaan saatu ratkottua. Samaan aikaan lukija saa seurata Sara Bredowin elämää. Sara, poliisi hänkin, koki työssään vakavan loppuunpalamisen ja on nyt siinä pisteessä, ettei sairauslomalla ollessaankaan jaksa edes lasta viedä päiväkotiin. Kaikki on hänen miehensä harteilla. Elämä on hankalaa ja selvästi jollain on jotain heitä vastaan: Sarasta tehdään nimettömiä ilmiantoja sosiaalitoimeen. Raha-asiat on pielessä ja pian hän saa päätöksen, ettei sairauspäivärahaakaan voida enää maksaa. Mutta sitten tapahtuu jotain hyvin karmeaa ja odottamatonta ja Sarakin joutuu todellisen pelkonäytelmän armoille. Näyttää siltä, että jollakulla todellakin on jotain heitä vastaan.

Syksyn ja talven aikana lukemissani dekkareissa oli lähes kaikissa jotain ärsyttäviä elementtejä: harmitti kliseiset juonikulut, jo niin nähdyt henkilöt, samana toistuvat miljööt. Mutta tässä kirjassa ei ollut oikeastaan mitään, joka olisi saisi kokeneempaakaan dekkarilukijaa pyörittelemään silmiään tai huokailemaan. Se on jo paljon se! Eihän nämä nyt ehkä sellaisia huippudekkareita ole kuin esimerkiksi Stina Jacksonin dekkarit ovat, mutta selvästi mielestäni keskitasoa parempia. Olkoonkin, että välillä juonenkulku liikkuu lähellä uskottavuuden rajoja, mutta se nyt lienee jossain määrin väistämätöntä. Kukapa jaksaisi lukea jännityskirjaa kovin mitättömästä rikoksesta, täytyyhän tarinaan saada jonkinlaista twistiä. Kristofferista on helppo pitää ja muukin henkilökuvaus on onnistunutta. Sara ehkä poliisiksi oli paikka paikoin hieman turhankin avuton ja sai välillä minut lukijana vähän tuhisemaan, mutta toisaalta, enpä ole itse kokenut onneksi vastaavaa burnoutia tai joutunut samanlaisiin kiperiin tilanteisiin, joten vaikea kovin aukottomasti sanoa, kuinka sellaisissa tilanteissa kuuluisi toimia. Joka tapauksessa juoni on jännittävä, lukija harhautetaan epäilemään milloin ketäkin ja loppuratkaisu yllättää.

Suosittelen vahvasti ja jään innolla odottamaan sarjalle jatkoa!


★★★ +

maanantai 21. helmikuuta 2022

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat
Kustantaja: Otava, 2022
Sivuja: 192


Nyt on korkattu sitten kirjavuoden 2022 tuotanto uusimmalla Joel Haahtelalla. Ja kyllä sillä kelpasikin se korkata, kyseessä on aivan ihastuttava pienoisromaani, joka ilmeisesti on itsenäinen osa pienoisromaanien trilogiaa. Itse en ole aiempia lukenut, mutta se ei haitannut ollenkaan. Viimeisimmästä lukemastani Haahtelan kirjasta on aika tarkalleen kymmenen vuotta aikaa. En voi kuin ihmetellä ajan kulumista ja sitä, miksi en ole tässä välissä muita lukenut. 

Hyvin lyhyesti sanottuna kirja kertoo miehestä, joka saa soiton Jerusalemista saakka. Hänen veljensä on joutunut siellä sairaalaan. Mies lähtee empimättä auttamaan veljeään, joka on sairastunut erikoiseen Jerusalemin syndroomaan. Matkasta kehkeytyy mystinen, erikoinen ja ihmeellinen ja samalla mies matkaa myös menneeseensä: lapsuuteen, äitiin, kotiin. Hänet on irtisanottu töistään, mutta matkan hämmästyttävät käänteet kääntävät ajatukset muualle. 

Tähän erikoiseen matkaan ja erikoiseen Jerusalemiin uppouidin hämmästellen kirjan merkillisen omalaatuista tunnelmaa. Kirja herättää kysymyksiä: mihin voi lopulta luottaa? Voiko kertojaankaan luottaa? On paljon kokemuksia, aistimuksia ja tunteita - ne ovat eittämättä olemassa, mutta mikä on totta? Ja kirjan tarkoituskin on varmasti herättää näitä kysymyksiä antamatta niihin kuitenkaan ilmiselvää vastausta. Lukijalle jää varaa tulkita ja miettiä. 

Pidin kirjasta todella paljon. Haahtelan kirjoitustyyli ja kieli ovat upeita. Vähässä on sanottu paljon. Kaiken yllä on kiehtova mystinen tunnelma, johon lukija jää helposti leijumaan vielä kannet suljettuaankin.


★★★★ +

lauantai 19. helmikuuta 2022

Katriina Huttunen & Mari Pulkkinen: Suremisen taito

 

Katriina Huttunen & Mari Pulkkinen: Suremisen taito
Kustantaja: S & S, 2021
Sivuja: 288


Katriina Huttusen kaksi aiempaa teosta Surun istukka ja Mustaa valoa  ovat olleet minulle hyvin vaikuttavia ja mieleenjääviä lukukokemuksia. Ne ovat koskettaneet, vaikka omakohtaisia kokemuksia ei vastaavasta tragediasta olekaan. Huttusen tyyli kirjoittaa on niin omintakeinen ja monisyinen; sitä ei oikeastaan voi verrata kehenkään muuhun. Oli siis selvää, että halusin lukea myös Suremisen taidon

Sekä Huttusella että surukokemuksista väitöskirjankin tehneellä Pulkkisella on elämässään ollut suuria menetyksiä. Huttunen on menettänyt itsemurhan tehneen tyttärensä ja Pulkkinen kaksi vielä kohdussa olevaa lastaan. Menetykset ovat olleet hyvin erilaisia. Huttusen tytär on päättänyt itse kuolemisestaan, Pulkkinen taas on kohdannut sekä kohtukuoleman että myöhäisen raskaudenkeskeytyksen. Mutta kuten he kirjoittavatkin, suruja ei voi verrata, jokaisella on oma surunsa. 

Kirjan vahva viesti on, että surusta  ei tarvitse selviytyä. Ennemmin pitäisi opetella selviämään surussa. Suru on kirjan päähenkilö, sitä puhutellaan ja siitä puhutaan kuin kolmannesta persoonasta konsanaan ja sellainenhan se kirjoittajille varmasti onkin. Kirjan sanoma herättää minussa ristiriitaisiakin tunteita: toisaalta se on eittämättä varsin lohdullinen; ei tarvitse mennä eteenpäin, ei tarvitse suoriutua, surussa saa olla. Näinhän se on. Mutta varmasti, koska en (onneksi) ole joutunut kohtaamaan itse vastaavaa, heräsi myös ajatuksia siitä, että toisaalta se sama viesti on melko lohdutonkin: se ei anna toivoa (toivo on kirjassa nostettu esillekin pitkälti mustassa valossa), se ei kerro että sinä selviät. Mutta ehkä se jollekulle on kuitenkin se, mitä hän haluaakin kuulla? En tiedä. 

Suremisen taito on varsin koskettava. Huttusen ajatuksia on ollut jo aiemmissakin kirjoissa, mutta rakastan hänen tyyliään ja taitavaa kirjoittamistaan, minä en ainakaan väsy lukemaan hänen murheestaan. Tästä heräsinkin pohtimaan, että saammeko vielä lukea jotain häneltä tulevaisuudessa ja jos niin mitä? Pulkkinen kirjoittaa myös kauniisti, ehkä hieman analyyttisemmin, mikä ei toki olekaan ihme, onhan hän tutkija ja luennoitsija. Kirja antaa myös jonkinlaista ajateltavaa surijan kohtaavalle, on kyseessä sitten ammattilainen tai ihan vain vaikkapa tuttava. Toisaalta se myös tahtomattaan muistuttaa, kuinka lopulta vaikeaa on kohdata sureva ja onhan se luonnollistakin, koska jokainen surija on omanlaisensa. Ei ole yhtä kaavaa, minkä mukaan pitäisi toimia. 

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat surreet, tuntevat jonkun surevan tai ylipäätään sellaisille, jotka haluavat lukea kaunistelemattoman ja tärkeän kirjan.



tiistai 8. helmikuuta 2022

Jonathan Franzen: Crossroads

 

Jonathan Franzen: Crossroads
Kustantaja: Siltala, 2021
Alkuteos: Crossroads, 2021
Suomentanut: Raimo Salminen
Sivuja: 626


Tämän melko massiivisen kirjan kanssa kulutinkin usemman viikon. Kirjassa on paljon sivuja ja lisäksi se teksti on melko tiivistä. Mutta ei ajankulu minua haitannut, päinvastoin! Kyllä sitä näin oivan kirjan parissa helposti viihtyy tovin jos toisenkin. Tämä oli ensikosketukseni Franzeniin, vaan eipä varmasti viimeinen. Onneksi hyllyssäni odotteleekin kirjailijan aikaisempi suomennos, Vapaus.

Crossroads kertoo Hildebrandtin perheestä. Perheeseen kuuluu äiti Marion, isä Russ sekä neljä lasta: Clem, Becky, Perry ja Judson. Mikä mainio perhe! Jokaisella aivan omat karikkonsa, haasteensa ja ongelmansa. Clem, joka lapsista vanhimpana tekee valintoja, joita vanhempien on vaikea hyväksyä. Kaikkien ihailema Becky, joka kuningattaren lailla hallitsee ympäristöään. Huumeiden kanssa touhuava Perry, joka on älykäs, mutta sekään ei aina riitä. Judson pienimpänä jää kirjassa muiden varjoon. Russilla on vahva usko korkeimpiin voimiin, mutta heikko itsehillintä. Hän on yhä enevästi rakastumassa toiseen naiseen. Perheenäiti Marion on minun suosikkini. Hänen kimurantti persoonsa, erikoinen taustansa ja kaikki se itsevarmuus ja ylipäätään ote ja asenne elämään hurmasi minut. Miten perheen käy? Jokainen on kirjan nimen mukaisesti jonkinlaisessa risteyksessä, mutta minkä tien kukin valitsee? Eletään 1970 -luvun alkupuolta ja ajan henki on vahvasti läsnä: ilmiöt, tapahtumat, ruuat, vaatteet, tavarat. Ajankuvaa oli varsin kiinnostavaa lukea, vaikka itse ei kyseistä aikaa olekaan elänyt. 

Crossroads on hieno kirja ihmismielestä, uskosta, avioliitosta ja elämän valinnoista. Franzen on aivan mestarillinen henkilöhahmojen tekijä, jokainen heistä maalautui ainakin minulle lukijana varsin uskottavana ja inhimillisenä kaikkine heikkouksineen. Aivan kuin olisin tutustunut oikeastikin uusiin ihmisiin. Franzenilla on mahtava taito kuvailla ihmismielen liikkeitä ja tehdä hykerryttäviä havaintoja lämmin pilke silmäkulmassa. Todettakoon myös, että jo maallikkokin ymmärtää, että tässä on myös kirjan kääntäjä tehnyt aivan erinomaista työtä, joten kiitokset onnistuneesta lukukokemuksesta kuuluu Franzenin lisäksi myös Raimo Salmiselle. Olihan kirja melko runsas, hipoi liiankin runsasta (tai pitkää ainakin, joskaan minä en muutoinkaan lukeudu suurimpiin tiiliskivikirjojen ystäviin), mutta toisaalta, juuri se runsaus teki tästä kokonaisuuden. Iso kirja, iso lukukokemus (ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, tämä on vasta alkusoittoa ja trilogian ensimmäinen osa)!


★★★★ ½