Kustantaja: Wsoy, 2024
Sivuja: 285
Pitkä ikävä oli yksi tämän kevään odotetuimmista kirjoista itselleni. Olen lukenut häneltä aiemmin ihanan Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. Sitähän rakastin ja se lieneekin yksi kaikkien aikojen kotimaisista suosikeistani. Ja olipa ihanaa lukea että Pitkä ikävä sijoittuu Turun saaristoon Örön saarella, jossa itsekin vierailin viime kesänä. Mieleeni sieltä jäivät karu mutta kaunis luonto ja tietysti kirjan nimeäkin inspiroineet Pitkä ikävä ja Lyhyt ikävä -tiet.
Kirjan keskiössä on tosiaan historiallisesti merkittävä Örön saari. Lukija seuraa kahta eri aikatasoa: nykypäivää Ingan ja Antin näkövinkkelistä sekä reilu sata vuotta sitten samalla saarella olleiden Ingan sukulaisen Annan ja hänen miehensä Juhon elämää saarella.
Inga on hakeutunut saarelle jäljittämään menneitä sukupolvia, Antti enemmänkin verestelemään armeijamuistoja. Kaksi melko erilaista ihmistä, erilaista intressiä - erilaiset kaipuut. Kaipuu taitaa olla se kirjan tärkein teema, se on oleellisesti myös Annan elämän määrittävä tekijä. Kaipuu jonnekin - jonkun kaipuu. Juho on päivät pitkän tekemässä saarella töitä, Annalla ei ole mitään, eikä ketään saarella. Vain kaipuu. Ja sata vuotta myöhemmin samaa saaren pintaa astelee myös Inga lopulta ehkä arvaamatta kuinka heitä tämä lanka yhdistääkin.
Katja Kaukosen kirjoitustyyli on tosiaan maaginen, niin kuin takakansikin sanoo. Miten ihmeellistä onkaan hänen tapansa nähdä asioita, tuoda sanoiksi, kertoa, havainnoillistaa, kuvainnollistaa. Asiat voi nähdä arkisena tai sitten Kaukosen tyyliin. Kauniin kielen lisäksi ilahduin myös tunteiden ja ihmisluonnon tarkasta kuvaamisesta. Pitkä ikävä ei ehkä ollut minulle yhtä täydellinen lukukokemus kuin kirjailijan edellinen, mutta erinoimainen kirja kuitenkin.
★★★★ ½
Olin tosi innoissani, kun huomasin, että kirja on saarikirja. Mieheni on saaresta kotoisin ja olemme siellä kesäisin. Kirjasta ilmestyy huomenna postaus <3
VastaaPoista