sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kustantaja: Otava, 2018
Sivuja: 382

Minulla ei ole mitään järkevää selitystä sille, miksi tämä on minun ensimmäinen lukemani Riikka Pulkkisen kirja. Häneltä on ilmestynyt aiemminkin kiinnostavia kirjoja ja kaikenlisäksi muistaakseni omistankin jonkun niistä. No, Lasten planeetan jälkeen tartun kyllä mielihyvin hänen muihinkin kirjoihinsa jatkossa. 

Kirja kertoo avioerosta. Tai ainakin sen päätarina kertoo siitä. Fredrika ja Henrik ovat pienen tytön vanhempia ja päättäneet erota. (Piti etsiä kirja vielä käsiini ja tarkistaa: lapsen nimeä ei taidettu mainita kirjassa?). Ja niin he eroavat, muuttavat erilleen, sopivat huoltajuudesta, jakavat tavarat. Päätarinan rinnalla kuljetaan Fredrikan psykoosiin sairastuneen siskon matkaa sekavasta ja kaoottisesta sairauden alkuvaiheesta aina mielisairaalan murheen syöväreihin.

Riikka Pulkkinen kuuluu kiistämättä Suomen taitavimpiin kirjailijoihin. Hänen kielessään on jotain maagista: se on jouhevan helppolukuista (verrattuna esimerkiksi Katja Kettuun, jonka kirjan jätin juuri puolituskaisena kesken vaikka pidinkin siitä), mutta samalla niin poikkeuksellisen kaunista ja älykästä. Hän pukee sanoiksi asioita, joita tietää olevan olemassa, muttei itse osaisi ikinä kiteyttää sanojen muotoon. Hän tekee pieniä, oivaltavia ja tarkkanäköisiä havaintoja. 

Kirjan teema, tai pikemminkin teemat, olivat kiinnostavia ja siinä käsitellään taitavasti eron herättämiä moninaisia ja ristiriitaisiakin tuntemuksia ja ajatuksia ja toisaalta myös psykoosia kaikessa kauheudessaan varsin uskottavasti. Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti, mutta tietynlainen täydellisyys vaivasi minua pitkin kirjaa. Päähenkilö on niin täydellinen, mieskin oli aika täydellinen. Heidän eronsa sujui aika täydellisesti (välillä mietin, että miksi ihmeessä he edes erosivat) ottaen huomioon raa'an tosielämän, missä karikolla oleviin parisuhteisiin kuuluu jo parhaimmillaankin todennäköisesti aika paljon synkempiä asioita aina henkisestä väkivallasta välinpitämättömyyteen. Eron jälkeen Fredrikalla on heti valmiina ihania ystäviä jakamassa yksinelon parhaimpia puolia, löytyy treffikutsuja lähettäviä fiksuja miehiä. Hän on aika täydellinen äitikin, hän leipoo ja leikkii, hän on läsnä ja ajattelee lapsestaan vain kauniita asioita. Hän ei ilmeisesti käy töissä, mutta rahaa tuntuu olevan kaikkeen - ja tietysti hänen omatkin vanhempansa ovat aika täydellisiä. Siksi aloinkin miettiä, että tämä kirja on itsessään kaunis lukunautinto, mutta ei ehkä kuitenkaan ole parhaimmillaan vertaistueksi.


★★★★

Muita arvioita: Kirjakaapin kummitus, Lumiomena

perjantai 19. lokakuuta 2018

Domenico Starnone: Solmut

Domenico Starnone: Solmut
Kustantaja: Wsoy, 2018
Alkuteos: Lacci, 2014
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
Sivuja: 191

Huomaan saavani lukuvinkkejä yhä enemmän Hesarista, koska myös Solmuista kiinnostuin Hesarin arvion perusteella. Muutenkin kivaa vaihtelua lukea italialaista kirjallisuutta ja avioliittoromaanit ovat aina mieleeni.

Solmut on pieni suuri kirja käsittäen hurjan pitkän ajanjakson - oikeastaan kokonaisen elinikäisen avioliiton. Asetelma alkaa kun Vandan ja Aldon, iäkkään pariskunnan, koti joutuu ryöstön kohteeksi. Paikat ovat mullin mallin, mutta äkkiseltään vaikuttaa, että ainoa, mitä on kadonnut, on kissa. 

Setviessään sekamelskaa, palaa Aldo mielessään kauas avioliiton alkuaikoihin ja vähitellen lukijalle selviää koko avioliiton elinkaari niin suurine alamäkineenkin kun tasaisine aikoineenkin. Tietyt asiat vuosikymmenienkin takaa elävät edelleen muistojen syövereissä ja vaikuttavat vielä tähänkin päivään.

Aldo on kaikessa keskinkertaisuudessaan mielenkiintoinen mies. Niin inhimillinen, niin ymmärrettävä. Niinkuin vaimokin. Molemmilla on yhteisenkin elämän sisällä ollut vahvasti oma tie kuljettavana. Tästä kirjasta on vaikea juuri enempää sanoa spoilaamatta, mutta minä rakastin tätä! Eri aikajaksoilla liikkuminen oli hieno ja onnistunut ratkaisu, samoin kuin sekin että tapahtumia kerrottiin eri henkilöiden näkökulmista. Henkilökuvaus on kirjassa mielestäni poikkeuksellisen onnistunutta, jopa ehkä vähän paulaustermaista. Kirja herätti tunteita, ajatuksia ja oli kokonaisuudessaan erittäin vaikuttava. Suosittelen!



★★★★★ -


Muiden arvioita: Nannan kirjakimara, Kirja vieköön!

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Leïla Slimani: Kehtolaulu
Kustantaja: Wsoy, 2018
Alkuteos: Chanson douce, 2016
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja:237

Kiinnostuin Kehtolaululusta muistaakseni Hesarin arvion perusteella. Luenhan toki dekkareita muutenkin mielelläni ja tässä aihe vaikutti kiinnostavalta.

Kirja kertoo Myriamista ja Paulista, ranskalaisesta keskiluokkaisesta pariskunnasta, jolla on kaksi lasta. Myriam on lasten kanssa kotona, mutta alkaa kaivata työtään asianajajana. Niinpä he alkavat etsiä itselleen lastenhoitajaa.

Lastenhoitaja löytyy. Lähes itse täydellisyydeltä vaikuttava Louise tulee heidän elämäänsä hengähdyttävän sujuvasti, hän saa lapset ihastumaan itseensä ja heidän vanhempansa myös. Vähitellen kuitenkin Luisen hämmentävä täydellisyys alkaa murtua...

Kehtolaulussa liikutaan eri aikatasoilla ja loppuratkaisu paljastetaan jo heti alussa. Sinänsä aikatasoilla hyppiminen on kiinnostavaa, mutta minulla on vähän kaksijakoinen ajatus tästä lopun paljastamisesta. Toisaalta tämä on kiintoisa tehokeino, mutta toisaalta virittää lukijan koko ajan odottamaan vain sitä yhtä asiaa. 

Kokonaisuutena kirja oli mielestäni oikein mukaansatempaava ja luin sen harvinaisen nopeasti. Jotain yllätystä olisin ehkä kirjaan kaivannut. Henkilöhahmot olivat kuitenkin onnistuneita, etenkin lastenhoitaja Loiuse. Erityisen hyvin kirjailija kuvasi etenkin kirjan alkuosassa vanhemmuuden herättämiä ristiriitaisia  tunteita. Suosittelen kirjaa dekkarien ystäville, vaikka ehkä jotain pikkusilausta jäinkin kaipaamaan.


★★★★ -

Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä

lauantai 22. syyskuuta 2018

Camilla Grebe: Lemmikki

Camilla Grebe: Lemmikki
Kustantaja: Gummerus, 2018
Alkuteos: Husdjuret, 2017
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 507

Pidin edellisestä Camilla Greben suomennoksesta, joten tietysti olin heti varaamassa myös Lemmikkiä kirjastosta.  Kirjalla on myös aika isot meriitit: se on esimerkiksi valittu vuoden 2017 parhaaksi rikosromaaniksi Ruotsissa. Ottaen huomioon, kuinka paljon Ruotsissa on hyviä dekkaristeja, ei tämä ole mikään ihan mitätön seikka. Joskin jos rehellisiä ollaan, ehkä vähän jopa ihmettelen tätä, koska mielestäni Lemmikki oli oikein hyvä, mutta kuitenkin aika "perusdekkari". 

Kirjan miljöö on kiehtova pieni Ormbergin kylä. Se on syrjäinen ja vähän erikoinen pieni paikka keskellä ei mitään. Kaikki tuntevat toisensa ja toistensa kaappien luurangot. Rikostutkijat ovat kiinnostuneet uudelleen siellä jo aikoja sitten tapahtuneesta selvittämättömästä murhasta - murhasta, jonka uhrikin on jäänyt tuntemattomaksi. Tutkijaryhmään kuuluu edellisestäkin kirjasta tuttu Peter ja Hanne (en edelleenkään oikein niele tätä käyttäytymistieteilijää, etenkin kun ottaa huomioon hänen nykyisen vointinsa). Ryhmässä on mukana kirjan päähenkilöksikin asettuva poliisi Malin, joka on kotoisin Ormbergistä ja täten hänen on helppo pyrkiä tunkeutumaan tuttujen kyläläisten mieliin. Vaan eipä se vanha rikos jää ainoaksi. Kun tutkinta etenee, alkaa tapahtua... 

Lemmikki on kyllä varsin viihdyttävää luettavaa. Kuten jo sanoin, miljöö on kiinnostava. Kaipa kirjassa pientä kliseisyyttä ja epäuskottavuuksiakin oli, mutta kokonaisuus on oikein oiva. Juoni on toimiva ja yllätyksellinen ja erityisesti pidin tarinaan mukaan nostetuista ajankohtaisista ja yhteiskunnallisistakin teemoista. Camilla Grebe on kyllä ehdottomasti yksi tämän hetken kiinnostavimmista dekkarikirjailijoista!


★★★★ ½

Muita lukeneita: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasähkökäyrä