lauantai 2. toukokuuta 2020

Herman Koch: Suomen päivät

Herman Koch: Suomen päivät
Kustantaja: Siltala, 2020
Alkuteos: Finse dagen, 2020
Suomentanut: Antero Helasvuo
Sivuja: 328

Uusimman Herman Kochin suomennoksen kanssa minulla kävi niin, että aivan satunnaisen kustantajien sivujen selaamisen hetkellä huomasin suorastaan kauhukseni että Kochilta on ilmestynyt uusi kirja. Järkytyin! Miten minulta oli mennyt ohi tämä? Koch on aivan ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani; Illallinen on kaikista lukemistani kirjoista parhaiden top vitosessa selkeästi! Se oli aivan täydellinen! Olen rakastanut kyllä muitakin hänen suomennettuja kirjojaan.

No onnekseni sain Suomen päivät käsiini! Seuraava mieltäni vavahduttava asia olikin, että Kochilla on yhteyksiä Suomeen. En todellakaan tiennyt että hän on nuoruusvuosinaan viettänyt Suomessa elämästään tovin. Kirjan nimestä voisi äkkisellään päätellä että kirja kertoisi Kochin Suomen päivistä, ja kertoohan se, mutta se kertoo myös paljon muusta. Kirja on  omaelämänkerrallinen muistelma, joskin eihän lukija siitä täyteen varmuuteen pääse, onko muistoissa jotain lisättyä, jotain muutettua tai jotain poisjätettyä.

Suomen päivät kertoo 19-vuotiaasta Herman Kochista, joka lähtee kauaksi pois kotoa kaukaiseen kylmään Suomeen, jossa lumihiutaleetkin ovat painavampia kuin hänen kotimaassaan Alankomaissa. Nuorukainen astuu kertakaikkisesti mukavuusalueensa ulkopuolelle kaikkien puidenkaatojen, peltotöiden ja traktoreiden maailmassa. Suomen ajat ovat kaikesta päätelleen olleet Kochille tärkeitä toveja niin itsenäistymisen kuin kasvunkin osalta - ja tapasihan hän siellä myös henkilön, joka on ikuisesti jäävä hänen mieleensä.

Kuten mainitsin, teos kertoo myös paljon muustakin kuin kirjailijan Suomen ajoista. Koch avaa lukijalleen lapsuuttaan, suhdettaan vanhempiinsa (sekä myös heidän suhdettaan), nuoruuttaan ja kasvuaan siksi henkilöksi mitä hän on nyt. Kochista rakentuu aivan uusi kuva - ja voi kuinka kiinnostava kuva se onkaan!

En tiedä miten voisin ylistää kirjailijaa tarpeeksi! Suomen päivät ovat täynnä pieniä mutta osuvia hihityttäviä havintoja (esimerkiksi Kochin selostus hotellien huoneiden avaimista ilahdutti minua aivan hirveästi ja tietysti huomiot Suomesta ja suomalaisista olivat huikeaa luettavaa!), se on tarkkanököinen ja oivaltava. Kochilla on upea taito asettua ikäänkuin itsensä ulkopuolelle tarkkailemaan omia tekemisiään, omia ajatuksiaan ja omia päätöksiään. Tulee mieleen, että hyvällä kirjailijalla on oltava myös laaja psykologinen osaaminen - kyky selittää ja perustella ihmismielen koukeroita ja löytää pienimmätkin jännitteet ihmissuhteista. Joku selittämätön rehellisyys, sellainen avoin "tässä minä nyt olen" -asenne on pohjana koko kirjalle. Koch osaa kaikkine inhimillisine piirteineen tulla todella lähelle lukijaansa.

Ehdottomasti suosittelen kirjaa kaikille, etenkin muille Koch -faneille kirja on oikea kultakimpale!


★★★★ ½



tiistai 24. maaliskuuta 2020

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Harriet Tyce: Veriappelsiini
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: Blood Orange, 2019
Suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 334

Ensimmäinen vuoden 2020 kirja on saateltu päätökseen. Veriappelsiini osoittautui virkistäväksi vaihteluksi perinteisten dekkarien joukossa: tapahtumia ei seurata tällä kertaa poliisien näkökulmasta vaan enemmänkin oikeussalin - ja toisaalta tärkeänä on myös päähenkilön oma elämä ja sen koukerot.

Alison on ulkoa katsottuna lähes kiiltokuvamaisen keskiluokkalaista elämää elävä asianajaja. On mies ja on lapsi sekä hyvä työpaikka. Itse hän elää kuitenkin kiihkoisaa kaksoiselämää. Toisaalta se vie täysin mukanaan, toisaalta taas aiheuttaa syviä henkilökohtaisia kipuiluja. Elämään tulee uutta sisältöä kun Alison saa tutkittavakseen ensimmäisen murhajuttunsa: vaimo löydetään raa'asti murhatun miehensä viereltä verisena. Vaimo tunnustaa teon, mutta löytyisikö asiaan joitain lieventäviä seikkoja? Mitä syvemmälle Alison uppoaa murhajuttuun, sitä syvemmälle hänen omakin elämänsä vähitellen ajautuu...

Veriappelsiini on toisaalta melko hidastempoinen, mutta mielenkiinto säilyy koko ajan. Lukijalle on koko ajan selvää, että jotain yllättävää vielä tapahtuu, tunnelma on aika odottava koko kirjan ajan. Loppuratkaisu oli mielestäni aika perinteinen, joitain epäuskottavuuksiakin siinä koin olevan. Päähenkilöt oltiin rakennettu sellaisiksi, että oli vaikea päättää kenen puolella sitä olisi ja kuka nyt vähiten ärsyttäisi. 

Kokonaisuudessaan Veriappelsiini oli viihdyttävä lukukokemus!


★★★★ -

tiistai 11. helmikuuta 2020

Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis
Kustantaja: Tammi, 2019
Alkuteos: Kärlekens Antarktis, 2018
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 304

Rakkauden antarktis on ensikosketukseni Sara Stridsbergiin - mutta ei jää takuulla viimeiseksi! Kirja oli vaikuttava, mieleenpainuva ja erikoinen. Uskoisin, että en ehkä unohda tätä.

Kirjan päähenkilö on narkkari, itseään kadulla myyvä sellainen. Hän on myös tytär, äiti itsekin ja puoliso. Tietystä vinkkelistä katsottuna hän ei ole juuri mitään - hän ei ole saavuttanut mitään, eikä hän ole pystynyt mihinkään. Tai ainakaan mihinkään positiiviseen asiaan - onhan hän oman äitinsä lailla, varmaankin tahattomasti mutta kuitenkin, laittanut surkeuden kiertämään eteenpäin. Tai no ei molempiin lapsiinsa, mikä osoittaa kyllä että toivoakin on, vaikka se kai aika harvoin nostaa päätään. Tarinan keskiössä on lyhyesti päähenkilön väkivaltainen ja varsin brutaali murha ja kuolema. Päähenkilö on kertojaäänenä niin elävänä kuin kuolleennakin. Hän tarkastelee ylhäältä omaa kuolemaansa ja läheistensä elämää myös kuoleman jälkeen.

Kirjasta on yllättävän vaikea sanoa mitään - se on kaikkinensa niin erikoinen ja hämmentävä. Se on karski, raju ja rujo. En keksi montaakaan ihmistä, kenelle sitä uskaltaisin suositella, vaikka itse sitä kovasti vaikutuin. Kertojaääniratkaisu on erikoinen, tarina on vaikuttava kaikessa surullisuudessaan. Ja vaikka päähenkilöön on aika vaikea samaistua, on kirjassa kuitenkin kuvattu aivan erityisellä herkkyydellä esimerkiksi äitiyttä, mistä minä vaikutuin suuresti. Sara Stridsberg on kaikesta päätellen erittäin taitava ja omalaatuinen kirjailija, ja aionkin lukea myös hänen aiemmatkin suomennokset.



★★★★ ½

tiistai 4. helmikuuta 2020

Camilla Grebe: Horros

Camilla Grebe: Horros
Kustantaja: Gummerus, 2019
Alkuteos: Dvalan, 2018
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 589

Olen lukenut Camilla Greben kaksi aiemmin suomennettua dekkaria ja pitänyt molemmista kovasti. Eikä Horros myöskään pettänyt! Kirja oli aika pitkä, lähes kuusisataa sivua, mutta tässä se ei haitannut ollenkaan, vaan teos oli hyvinkin mukaansatempaava ja nopealukuinen.

Horros on aika perinteinen dekkari. Siinä seurataan tarinaa useamman ihmisen näkökulmasta. Manfred, aiemmistakin teoksista tuttu poliisi, kamppailee yksityiselämässä raskaiden asioiden parissa. Hänen pieni tyttärensä loukkaantiu tapaturmaisesti niin, että hän makaa sairaalassa tiedottomassa tilassa. Työelämän puolella Manfred paneutuu surman selvittämiseen. Olosuhteet ovat aika epätyypilliset, uhri on esimerkiksi saanut runsaasti vammoja post mortem, eli kuoleman jälkeen. Eikä ruumit jää tähän yhteen... Toisaalla Pernilla, teini-ikäisen poikansa yksinhuoltaja koittaa selviytyä elämästään pojan laiskuuden ja saamattomuuden kanssa ja toisaalta myös uskonnollisen yhteisön aiheuttamassa paineessa. Poika, Samuel, on sekaantunut epämääräisiin ihmisiin ja ajautuu hyvin hankalaan tilanteeseen lopulta.

Horrosta voi suositella ehdottomasti tietenkin kaikille dekkarien ystäville, mutta toisaalta myös niille, jotka eivät paljoa lue dekkareita. Kirja on varsin miellyttävälukinen, sopivan nopeatempoinen ja helppolukuinen. Horroksen myötä Camilla Grebestä tulee ehdottomasti yksi suosikkidekkareisteistäni ja aion vastaisuudessakin hänen kirjoihinsa kyllä tarttua.

★★★★ ½