sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Kustantaja: Tammi, 2018
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton, 2016
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 164

Nimeni on Lucy Barton herätti kiinnostukseni, kun luin siitä kehuvia arvioita ja kuulin kehuttavan kirjaa. Enkä suotta, se on pieni, mutta kuitenkin aika suuri kirja. Sivujen määrä ei todellakaan kerro mitään kirjan sisällöstä! Tässäkin kirjassa reiluun 150:een sivuun mahtuu kokonainen elämänkaari, siihen mahtuu tunteita laidasta laitaan ja syväluotaavia ajatuksia niin elämästä kuin kuolemastakin.

Kirjan päähenkilönä ja kertojaäänenä on nimensä mukaisesti Lucy Barton. Kirjan keskiössä on Lucyn viettämä aika sairaalassa, erityisesti päivät jolloin hänen äitinsä istui hänen sairaalavuoteensa vieressä. Äiti ja tytär muistelevat menneitä, miettivät elämää, pohtivat yhteistä historiaansa. Lukija saa kyllä tietää muutakin Lucyn elämästä, hänen avioliitostaan, vanhemmuudestaan ja tulevaisuudestaan. Ja tietysti myös lapsuuden raskaat muistot kulkevat rinnalla.

Kirjasta on oikeastaan yllättävän vaikea sanoa mitään. Se herätti minussa lukijana aika erilaisiakin ajatuksia. Jälkimaku kirjasta on lämmin ja jotenkin rauhallinen. Toisaalta olo on ehkä vähän hämmentynytkin! Mikä tuo äidin vierailu oikein oli? Tuntuu oudolta että hän istui sairaalassa yötä päivää, eihän se tosielämässä taida olla useimmiten mahdollista - Lucy ei kuitenkaan ollut käsittääkseni kovin vakavasti sairas. Mainittakoon, että koko sairaalakuvaus melko epämääräisenä ja absurdina vähän häiritsi minua, mutta ei niin että se olisi lukukokemuksen pilannut. Kirjan tunnelmassa on muutenkin jotain sellaista hankalasti sanoin kuvailtavaa ja se herättää lukijalle aika paljon kysymyksiä. Lukukokemus oli kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä ja pidin kyllä kirjasta. Parasta antia oli ehdottomasti äidin ja tyttären väliseen suhteen kuvaaminen - se kuinka monenmoisia tunteita vanhemmuus ihmisessä herättää. Ja toisaalta kuinka vanhemmuus meihin kaikkiin vaikuttaa - kuinka lapsuuden taakat voivat kulkea harteilla vielä vuosikymmeniä ja kymmeniä. Voin lämpimästi kyllä suositella lukemaan kirjan, se on samaan aikaan jotenkin niin elämänmakuinen, raadollinen ja rakastettava. Ja ennen kaikkea inhimillinen.


★★★★


Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Ane Riel: Pihka

Ane Riel: Pihka
Kustantaja: Aula & Co, 2017
Alkuteos: Harpiks, 2015
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 248

Olen tämän vuoden aikana lukenut niin paljon hyviä kirjoja, että minut valtaa järjetön onnellisuus kun ajattelenkin sitä. Pihka on aivan ehdottomasti osa tätä loistavien kirjojen sarjaa! Pakko mainita, että minulta olisi varmasti mennyt tämä kirjan aivan ohi, ellen olisi lukenut joskus aamukahveja hörppiessäni Hesarin kiinnostusta herättävää arviota tästä.

Pihka on kai dekkari, mutta ei missään nimessä perinteinen sellainen. Kertojaäänenä on suurimmaksi osaksi lapsi, mikä yleensä ei ehkä minua niin vakuuta, mutta nyt vakuutti kyllä. Tämä lapsi vakuutti minut kyllä kaikilla muillakin tavoilla - tunsin häntä kohtaan kirjan aikana lämpöä, empatiaa, suojeluhalua ja sääliäkin. Aivan ihana tyttö! Harmillisesti kortit ovat hänen kohdallaan olleet jossain määrin epäsuotuisat: hän on syntynyt melko erikoiseen perheeseen. Isä on todellinen himohamstraaja ja haalii kotiinsa oikeasti kaiken. Vähitellen tavaroita on nostettava kattoon roikkumaan kun lattialle ei enää mahdu. Mutta kaikkea rikkinäistäkin voi vielä joskus tarvita johonkin... Äiti taas, nykyisellään niin isokokoinen, että ei pääse enää makuuhuoneesta ulos. Mutta kyllä minä näitä vanhempiakin kohtaan empatiaa tunsin ja he todenteolla rakastivat kyllä tytärtään Liviä. Elämä ei kohtele tätä perhettä silkihansikkain ja vähitellen tilanne alkaa vajota yhä syvemmälle ja syvemmälle... Miten kaikki päättyy? Lukekaa tämä ja ottakaa selvää! Se varmasti kannattaa.

Ei voi kuin hämmästellä , miten jollakin, eli tässä tapauksessa Ane Rielillä on niin uskomaton kirjoittamisen taito! Ja niin uskomaton mielikuvitus. Kirjan maailma on jotenkin jännä, koska kun sitä tarkastelee kertojien näkökulmasta niin kaikki on tavallaan ihan normaalia - ja ymmärrettävää. Lapsen näkökulma kouraisee, hänellä kun ei ole mahdollisuutta kyseenalaistaa. Tähän astinen elämä on hänen kaikkensa. Vasta kun paikalle tulee ulkopuolinen, koko homman järjettömyys jotenkin läsähtää kasvoille.

Pihka on hieno kirja, varmasti  tämän vuoden minun top -kirjoissani! Tunnelma on todella omalaatuinen, tarina jouheva ja vie lukijan kyllä aivan täysin osaksi tämän perheen elämää. Kiitos Hesari että vinkkasit minulle tästä!



★★★★

Muualla: KirjavinkitLukuisa, Kirsin kirjanurkka

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Noah Hawley: Ennen syöksyä

Noah Hawley: Ennen syöksyä
Kustantaja: Otava, 2017
Alkuteos: Before the Fall, 2016
Suomentanut: Markku Päkkilä
Sivuja: 490

Muistaakseni törmäsin Ennen syöksyä -kirjaan ensimmäisen kerran Hesarin kirja-arviossa ja arvostelu herätti kiinnostukseni. Toisaalta Otavan kirjaston kirjoja luen kyllä aina mielelläni ja salaa haaveilen, että joskus ottaisin projektikseni lukea ne kaikki. 

Ennen syöksyä olikin ihan mielenkiintoinen. Etenkin kirjan alku on lähes henkeäsalpaava. Pienkone, jonka kyydissä on melko arvovaltaisiakin matkustajia, syöksyy tuntemattomasta syystä mereen. Onnettomuudesta selviävät kuin ihmeen kaupalla keski-ikäinen taiteilija, joka on päätynyt matkustajaksi vähän puolivahingossa sekä neljävuotias poika. Mies ui, ui ja ui, olkapää sijoiltaan ja poika mukanaan tolkuttoman matkan. Tästä seikkailuista tuli melkein Piin elämä mieleen. Kaksikko pääsee lopulta rantautumaan ja vähitellen alkaa intensiivinen setviminen siitä, mitä onnettomuudessa oikeastaan on tapahtunut.

Huiman alun jälkeen kirjassa aletaan valottaa asioita useiden eri ihmisten näkökulmista. Jokainen koneessa olija sekä jokusia muitakin kirjan henkilöitä käydään melko perusteellisesti läpi. Monella olikin kiinnostava tarina kerrottavanaan, mutta silti on sanottava että homma meni jotenkin liiallisuuksiin. Menin jo henkilöissäkin vähän sekaisin, ja jos koneessa on kymmenkunta matkustajaa ja henkilökuntaa ja muutamia sivuhenkilöitä, alkaa tarinoita olla vaan jo aika paljon. Ja sitä myöden sivujakin. Vaikka kirja sinänsä toimi ihan kelpo trillerinä, oli kokonaisuus vaan jotenkin vähän yltäkylläinen ja kirja kokonaisuuteensa nähden mielestäni liian pitkä. En tiedä, olisiko joku huima loppuratkaisu voinut vähän terävöittää kokonaisuutta, mutta nyt kirja jäi melko keskinkertaiseksi kokemukseksi.

★★ ½ 

Muualla: Hemulin kirjahylly, Nannan kirjakimara 





perjantai 20. huhtikuuta 2018

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Kustantaja: Into, 2018
Alkuteos: Århundradets kärlekskrig, 2016
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 173

Kun sain käsiini tämän Vuosisadan rakkaussodan oli ensimmäinen ajatukseni että olisi varmaan korkea aika lukea Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Tämä klassikko on minulla edelleen lukematta. Vuosisadan rakkaussota on saanut kyseisestä kirjasta jonkinlaista eliksiiriä ja kirjan nimi ainakin mielestäni aika oivaltava.

Kirja on kirjoitettu melko erikoiseen muotoon. Se sisältää käytännössä pelkästään vuoropuhelua, välillä mies sanoo jotain ja välillä nainen. Keitä nämä ovat? Taustoja, ympäristöä tai muuta ei juurikaan valoteta. Kirja on vähän kuin runomuotoinen ja joitain kohtia voisikin poimia ihan itsenäisiksi runoiksi. Kokonaisuus ehkä vähän hämmensi minua kuitenkin.

Vuosisadan rakkaussodassa on ehdottomasti ansionsa. Se syväluotaa parisuhteen ahdingon ytimeen ilman tabuja ja estoja välillä aika oivaltavasti. Ainakin minussa kirja sai aikaan pieniä hymähtelyjä, nyökyttelyä, vertaistukea ja toisaalta taas sääliä ja empatiaa. Kirja ei asetu kummankaan puolelle, lukijana minä ainakin tunsin laajan kirjon erilaisia tuntemuksia kirjan miestä ja naista kohtaan. 

Silti kirja meni minulta ehkä vähän ohi. Olin ehkä liian sivistymätön tälle, koska kirja sisälsi paljon erilaisia viittauksia niin Shakespeariin kuin raamattuunkin ja niistä iso osa viuhui yli kirjallisen perehtymiseni. Olisin ehkä kaivannut tarinaan jotain draaman kaarta, nyt kirjaa vaivasi ehkä jonkinasteinen tasapaksu toistaminen eikä loppukaan oikein tarjonnut mitään huipennusta. 

Kenelle tätä suosittelisin? Aviokriisiä läpikäyvälle ja aviokriisiä läpikäyneelle, ehkä keskimääräistä sivistyneemmälle lukijalle. Tällä tarkoitan sitä, että tämä kirja ei ehkä ole nappivalinta "keskiverto peruslukijalle", joka lukee vuoden aikana muutaman kirjan. Ehkä palaan tähän joskus vielä oikein ajatuksen kanssa!



★★ 


Muita lukeneita:  Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?