sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

 

Gillian Flynn: Teräviä esineitä
Kustantaja: Wsoy, 2015
Alkuteos: Sharp Objects, 2006
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 317


Gillian Flynnin aiemmin suomennetut Paha paikka ja Kiltti tyttö ovat olleet mielestäni todella hyviä ja selkeästi keskivertodekkareita parempia. Teräviä esineitä oli myös hyvä, vaikka en ehkä ihan niin paljoa siitä pitänyt kuin edellisistä. Uskon, että asiaan vaikutti ihan vain fiilis: tässä on aika paljon vastenmielisiä ja ikäviä henkilöitä. Sehän ei tietenkään itse kirjasta tee huonoa. Joku pieni epäuskottavuus ehkä ajoittain vaivasi minua, tapahtumat olivat aika erikoisia ja niin olivat henkilötkin. Mutta Teräviä esineitä oli kyllä kuitenkin erittäin mukaansatempaava ja koukuttava. Juoni on rakennettu taitavasti.


Kirjan päähenkilö, Camille, palaa kotiseudulleen (tämä muuten on aikamoinen dekkariklisee!) selvittelemään kahden pienen tytön surmiin liittyviä asioita. Hän ei ole poliisi, vaan toimittaja, joka on alunperin vähän vastentahtoinen työtehtäväänsä; hän ei liiemmin kaipaa kotiseutuaan saati perhettään. Eikä ihme, äiti on kamala! Kylmä, karmea suorastaan. Camillen pikkusisko on myös aika karmea. Hän elää todella hämmentävää kaksoiselämää. Perhettä varjostaa yhden tyttären kuolema jo aikoja sitten.

Camille on kirjan henkilönä mielestäni onnistunut: erilainen, rikkinäinen, täynnä salaisuuksia. Kirja on melko raaka ja täynnä kaikkea pahuutta, mutta koukuttavien dekkarien ystäville varma valinta!


★★★ -

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

 

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö
Kustantaja: Tammi, 2020 (ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi Otavan julkaisemana 2001)
Alkuteos: Amy and Isabelle, 1998
Suomentanut: Marja Haapio
Sivuja: 461


Pikkukaupungin tyttö on minun neljäs lukemani Stroutin kirja ja näiden neljän kirjan myötä voinen jo hyvinkin varmana todeta, että Strout on yksi suosikkikirjailijoistani. Olive Kitteridge oli minulle aivan täydellinen lukukokemus, rakastin sitä! Mutta Pikkukaupungin tyttö oli lähestulkoon yhtä täydellinen.

Kirja kertoo pienessä kaupungissa asuvasta yksinhuoltajaäidistä Isabellestä ja hänen tyttärestään Amystä (tähän kohtaan todettakoon, että en täysin ymmärrä miksi kirjan nimi on haluttu suomentaa Pikkukaupungin tytöksi - kirja oli yhtä täysipainoisesti niin äidin kuin tyttärenkin tarina, joten Amy ja Isabelle olisi sopinut myös suomenkielisen kirjan nimeksi hyvin). He elävät melko tavallisen oloista elämää, Isabelle käy tehtaassa töissä ja Amy elää melko tavallista teinitytön elämää. Heillä molemmilla on kuitenkin omat kuoppansa ja ongelmansa: Isabelle kamppailee omassa sisimmissään siitä, kuka hän on ja miksi. Hän miettii pomoaan, mutta ennen kaikkea hän miettii tytärtään ja hänen asioitaan. Amy taas pohtii elämää parhaan ystävänsä Stacyn kanssa heidän tupakoidessaan salaa välitunneilla, hän ihastuu ja rämpii elämän raadollisuuden karikoilla.

Elizabeth Strout on kirjailijoiden ylintä aatelia mitä tulee henkilöiden luomiseen! Erityisesti Isabelle kaikkine epävarmuuksineen ja ajatuksineen ihastutti minua valtavasti! Henkilöt ovat samaan aikaan niin uskottavia, epätäydellisiä, mutta sydämeen käyviä. Isabellen työkavereistä Bev oli mielestäni myös aivan huippu. Henkilöiden luomisen lisäksi Strout on mestari kuvaamaan ihmissuhteita, tunnelmaa, pieniä tilanteita. Hän osaa virittää lukijalle monivivahteisen kuvan äidin ja tyttären välisestä suhteesta - siitä mustasta langasta, mikä heitä yhdistää aina, vaikka he eivät olisikaan samassa paikassa. Vaikka kirja oli pitkä, yli 450 sivuinen, se jaksoi kantaa aivan viimeisille sivuille ja kiehtovaan loppuun saakka! Nyt odotan ehkä vielä enemmän keväällä julkaistavaa Olive, taas -kirjaa. Kunpa se pian jo tulisi!


★★★★ -

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Elena Ferrante: Tyttären varjo

 

Elena Ferrante: Tyttären varjo
Kustantaja: Wsoy, 2020
Alkuteos: La figlia oscura, 2006
Suomentanut: Helinä Kangas
Sivuja: 175


Luin ensimmäisen osan Ferranten suosittua Napoli -sarjaa parisen vuotta sitten ja vähän yllätyksekseni se ei ollut oikein minun juttuni. Kirja tuntui kovin yksityiskohtaiselta ja paikoin jopa tylsältä.

Onneksi annoin Ferrantelle uuden mahdollisuuden, koska Tyttären varjosta pidin todella paljon! Aloin itse asiassa miettiä, että pitäisikö sitä kuitenkin sittenkin yrittää lukea se Napoli -sarjan seuraava osa...

Tyttären varjossa ei näennäisesti tapahdu erityisen paljon. Kirjan päähenkilö, Leda, kahden jo aikuisen tyttären äiti, eronnut, yliopistonopettaja, on rantalomalla Etelä-Italiassa. Hän tarkkailee rannalla olevaa perhettä, lasta, hänen nuorta äitiään ja kulkee samalla ajatuksissaan oman äitiytensä matkaa. Äitiytensä, joka on ollut rosoinen, raskas, syvä kuoppa - mutta ei vain sitä. Se on ollut myös täynnä suurta kiintymystä ja rakkautta. Leda on tehnyt raskaita valintoja äitiyden polullaan ja niiden seuraukset asuvat  hänessä yhä ja aina.

Kirjan äitiysaiheiset tunteet ja pohdinnat ovat täyttä kultaa lukijalle, joka voi peilata niitä omiin tunteisiinsa, käsitellä ja tunnistaa niitä. Arvostan kirjailijan suurta rehellisyyttä, avoimuutta ja taitoa pukea ajatuksia sanoiksi. Johonkin pieneen osaan kirjasta koin että en ihan päässyt kiinni, ehkä ne olivat henkilöt - heidän nimensä ja tekemisensä sekoittuivat minulla jostain syystä, mitä en oikeastaan itsekään tiedä - tämä sama ilmiö taisi käydä minulla myös edellisen Ferrantenkin kanssa. Kokonaisuutena pidin kirjasta kuitenkin erittäin paljon!

★★★★ +

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat

 

Camilla Grebe: Varjokuvat
Kustantaja: Gummerus, 2020
Alkuteos: Skuggjägaren, 2019
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 461


Olen pitänyt kovasti kaikista Camilla Greben aiemmista suomennetuista dekkareista, niinpä toki empimättä luin myös Varjokuvat. Ei tarvinnut nytkään pettyä; itse asiassa Varjokuvat saattaa olla jopa tähänastisista paras!

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja persoonallinen: se ei sijoutu vain yhteen aikakauteen vaan jopa 80 vuotiselle ajanjaksolle. Kaikki alkaa vuodesta 1944 ja Elsiestä, joka on hiljattain menettänyt rakastettunsa sodassa. Pian sen jälkeen hän huomasi odottavansa lasta. Elsie joutui luopumaan lapsestaan, koska ei yksinäisenä naisena pystynyt huolehtimaan hänestä. Elsie työskentelee poliisisisarena ja hän menehtyykin traagisesti rikospaikalla ollessaan työtehtävissä. Aikaa kuluu, hänen tyttärensä Britt-Marie kasvaa ja päätyy biologisen äitinsä tavoin poliisiksi. Myös hän päätyy tutkimaan surmatun naisen tapausta. Ja niin päätyvät kymmenen vuotta myöhemminkin aivan muut poliisit. Ja sitten päädytäänkin nykypäivään - selviääkö tämä vuosikymmenten jatkunut piina?

Varjokuvat oli dekkariksi raikkaan erilainen: pidin todella paljon tästä pitkän aikavälin ratkaisusta! Se nostaa esille tärkeää yhteiskunnalista viestiä naisten asemasta sekä  naisvihasta, joka ilmenee niin moni eri tavoin - niin monissa eri tahoissa. Nykypäivänä ääneen pääsevät aiemmista kirjoista tutut Malin ja Manfredkin -sekä tietysti Hanne, jonka läsnäoloa olen aimmissa kirjoissa vähän kritisoinut, tässä se ei niin vaivannut. Suosittelen kirjaa kaikille: niin dekkarien ystäville mutta myös kaikille sellaisille, jotka vähemmän lukevat dekkareita. Varjokuvat on paljon enemmän kuin tavallinen perusdekkari!


★★★★★-