maanantai 13. tammikuuta 2020

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäs: Mirjami
Kustantaja: Otava, 2019
Sivuja: 347

Vuonna 2017 ilmestynyt Mirjamia edeltänyt Sandra oli minulle sen vuoden parhaimpia, ellei paras, lukemani kirja. Yksinkertaisesti vain rakastin sitä - siinä oli ihan joka palanen kohdallaan. 

Ja kyllä oli myös Mirjamissa! Tarina jatkuu samojen henkilöiden osalta, aikaa on kulunut. Sandra jää tässä taka-alalle ja pääosan ottavat Sandran tyttäret, etenkin Mirjami, mutta myös Annikki ja Soili pääsevät säännöllisesti ääneen. 

Eletään toisen maailmansodan synkkiä vuosia. Rakkaita ihmisiä kaatuu sodassa, kaikesta on pula, kaikki on vaikeaa. Sandran lapset kuitenkin rakastuvat, saavat lapsia, pettyvät, pelkäävät ja toivovat. Mirjami henkilönä on kaikessa vähäeleisyydessään jotenkin sydämeenkäyvä - niin vähään hän on tyytyväinen ja monen asian kanssa hän joutuu kipuilemaan. Oma sydämen valittu asuu kaukana, sairastaa ja on etäinen. Elämä on varsin kovaa keskellä sodan pauhujen ja kotijoukotkin joutuvat venymään ja paiskimaan töitä hartiavoimin, vaikkeivat varsinaisella sotatantereella olekaan. 

Parasta Heidi Köngäksen kirjoissa on hänen upea kielenkäyttönsä! Se on jotenkin niin kaunista ja ymmärtäväistä. Ei ollenkaan hankalaa tai kikkailevaa. Minusta on todella kiehtovaa lukea arjen kuvausta vanhoilta aloilta, ei voi kun ihmetellä, kuinka sen ajan ihmiset selvisivät. Köngäs on taatusti tehnyt myös valtavasti taustatyötä kirjojensa eteen.

Rakastin Mirjamiakin, en ehkä ihan niin sataprosenttisesti kuin Sandraa, mikä ehkä johtui vain ja ainoastaan siitä, että Mirjamissa on enemmän ihmissuhdekuvausta kun taas Sandrassa enemmän keskityttiin arjessa selviytymiseen. Mutta kyllä tämä viime vuoden parhaimmistoon silti nousee - ja Heidi Köngäs on kyllä kiistatta kotimaisen kirjallisuuden suosikkini.



★★★★★ -


perjantai 3. tammikuuta 2020

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Kustantaja: Tammi, 2019
Alkuteos: Anything Is Possible, 2017
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 261

Elizabeth Stroutin edellinen suomennos Nimeni on Lucy Barton oli oikein hyvä, joskaan ei ihan täydellinen, lukukokemus. Vähän empien tartuin kirjailijan uuteen novellikokoelmaan, koska en yleisesti ole kovinkaan suuri novellien ystävä - tai ainakin harvemmin hakeudun niiden pariin. Mutta turhaan emmin, pidin tästä melkein enemmän kuin Nimeni on Lucy Bartonista

Kirjan kaikki novellit sijoittuvat samaiseen pikkukaupunkiin, Amgashiin. Monet niistä kytkeytyvät myös Lucy Bartoniin jotenkin. Toisessa novellissa ollut sivuhenkilö saattoikin olla seuraavan novellin päähenkilö - pidin erityisesti tästä että samoja tilanteita katsottiin eri henkilöiden silmin! Kirja olisi periaatteessa voinut olla ihan perinteinen romaanikin ja jokainen novelli vaan kirjan eri luku. 

Novellien henkilöt olivat kaikki mielestäni omilla tavoillaan kiehtovia, melkein jokaisella oli joku oma salaisuus, roso pinnan alla. Jokaisella oli inhimilliset heikkoutensa ja henkilökohtaiset taistelunsa. Heihin oli helppo samastua, heitä oli helppo sääliä ja heitä pystyi ymmärtämään. Kiinnostavaa oli, kuinka eri henkilöt voivat nähdä niin eri tavoin eri asiat ja ihmiset! Toisiin novelleihin tykästyin hienoisesti enemmän kuin toisiin, mutta vaihtelu oli aika hienoista. Pääasiassa novellit olivat hyvin tasalaatuisen mainioita! Suosittelen!


★★★★ +


keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
Kustantaja: Aula & co, 2019
Alkuteos: La hija de la española, 2010
Suomentanut: Taina Helkamo
Sivuja: 208

Tolkuttoman pitkän lukujumini katkaisi tällä kertaa Karina Sainz Borgon kirjoittama Caracasissa on vielä yö. Alunperin bongasin kirjan Helsingin sanomien arvostelussa, jossa kirjaa kehuttiin kovasti. Yleensä tämä on jo aika hyvä tae siitä, ettei kirja kovin huono voi olla.

Eikä se ollutkaan! Kirja kertoo elävästi venezuelalaisesta Adelaidasta, joka menettää ensin äitinsä ja sen jälkeen kotinsa - muuta hänellä ei oikeastaan sitten olekaan. Venezuela on kaaoksen keskellä: väkivaltaisuudet ovat arkipäivää, ihmisiä pahoinpidellään ja ryöstetään, kaupoista on tavarat loppuneet. Valtiovaltaan ei voi luottaa, kaikki on enemmän ja vähemmän korruptoitunutta. Adelaidan elämä on vähitellen pelkkää eloonjäämiskamppailua, ja lopulta hän tekee kipeän ratkaisun.

Caracasissa on vielä yö on traaginen, mutta raikas. Se kertoo kouriintuntuvasti maan ankarista olosuhteista ja ihmisten hädästä. Se kertoo myös äidin ja tyttären vahvasta siteestä. Ja tietysti siitä, kuinka eloonjääminen on vaistoistamme lujin - sen eteen on tehtävä se mitä täytyy. Romaanin tapahtumapaikkana Venezuela on minulle aivan uusi tuttavuus ja niin on myös kyseinen kirjailija. Laitan kyllä nimen mieleeni ja palaan innolla hänen mahdollisiin tuleviin teoksiinsa.


★★★★ ½




keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Katriina Huttunen: Surun istukka

Katriina Huttunen: Surun istukka
Kustantaja: S & S, 2019
Sivuja: 319

Bongasin Surun istukan muistaakseni Hesarista. Ja hyvä että bongasin! Tämä aiemmin suomentajana tutuksi tulleen Katriina Huttusen esikoiskirja nousee minulla kyllä varmasti tämän vuoden mieleenpainuvimpiin kirjoihin. 

Surun istukka on  omaelämänkerrallinen vuodatus oman lapsen itsemurhasta, se tarkastelee äidin näkökulmasta paria ensimmäistä vuotta tästä tragediasta. Asiat eivät etene täysin kronologisesti vaan ajtukset hyppivät edes takaisin aina siitä murheellisesta päivästä, jolloin 26-vuotias tytär päätti päättää elämänsä ottamalla yliannostuksen lääkkeitä siihen, kun kahden vuoden kuluuttua äidin ihan jokaikinen minuutti ei enää kulu murheen suossa. 

Katriina Huttunen kirjoittaa mielestäni hämmästyttävän hyvin - kukapa uskoisi että tämä on hänen esikoisensa (joskin hän on ennen tätä ollut hyvinkin ansioitunut suomentaja)! Voisi jopa uskoa, että Huttusella on erityisempääkin osaamista psykologiasta - niin oivallisesti hän osaa jäsennellä ajatukset ja mielenliikkeet sanoiksi. Teksti on välillä runollisen kaunista, välllä raisua, usein kaikkea siltä väliltä. 

Kirjassa tuodaan taiten esille itsemurhan monet kasvot ja sen mittavat vaikutukset lähiympäristöön. Etenkin äidin tai oman vanhemman osuus on kaikkein murheellisin, syyllisyyden taakasta ei ehkä koskaan pääse irti eikä oman lapsen kuolemasta pääse ikinä yli. Ympärillä olevien ihmisten reaktiot voivat olla hyvinkin hämmentäviä ja suoraan sanottuna surkeitakin - joskaan ei se tukijankaan tehtävä helppo ole. Jokainen varmasti haluaisi tulla tuetuksi omalla tavallaan, ja tukijan voi olla vaikea tietää, mikä tämä tapa olisi. Huttunen esittää kirjassa myös pääasiassa ihan ansaittuakin kritiikkiä terveydenhuoltoa - ja erityisesti psykiatrisen puolen hoitoa kohtaan. Joskin onhan se lopulta niin, että jos joku on päättänyt päättää päivänsä, ei sitä voi kukaan estää. Ei äiti eikä terveydenhuolto. 

Suosittelen ehdottomasti Surun istukkaa kaikille ja arvostan suuresti tätä kirjaa kaikessa sen henkilökohtaisuudessaan. Tämä antaa jokaiselle lukijalle ajattelemista ja tietysti mitä enemmän aihepiiri on lähellä, sitä suurempia ulottuvuuksia se voi lukijalle tuoda tullessan. Ei voi kuin toivoa, että Huttunen jatkaa suomentamisen lisäksi myös itse kirjoittamista! 

★★★★★ -


Muualla: Nannan kirjakimara, Kulttuuri kukoistaa