perjantai 25. syyskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Kustantaja: Tammi, 2020
Alkuteos: Olive Kitteridge, 2008
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 380


Olen lukenut kaksi aiempaa Elizabeth Stroutin suomennosta ja pitänyt niistä kovasti. Olive Kitteridgeä sen sijaan rakastin! Nyt juuri kirjan lukeneena oloni on autuaan onnellinen - itse asiassa näin hyvää lukukokemusta minulla ei toviin ole ollutkaan. Kirja jätti rauhallisen ja jotenkin sanoin kuvaamattoman mielentilan. Uskon että kirja teki minuun sen tyyppisen vaikutuksen, että se vaikutus ei minusta ehkä ikinä katoa.

Kirjan päähenkilö on Olive Kitteridge - ikääntyvä, epäsosiaalinen, epämukava ja negatiivinen rouva. Hänen puolisonsa Henry on taas kaikkea muuta: kaikki rakastavat häntä, myös Olive. Kirja koostuu pienistä kertomuksista, joista jokainen on vähän kuin novelli, mutta kuitenkin kertomukset yhdessä ovat saumatonta jatkumoa toisiinsa ja nivoutuvat yhteen. Jokaisessa Olive on mukana, suurimmassa osassa päähenkilönä, joissain jonkun muun silmin nähtynä. Mikä loistava ratkaisu! Lukija pääsee ymmärtämään Olivea hänen päänsä sisälle, mutta myös sitä kautta, miten muut hänet näkevät.

Tarinoissa pääteemana on jotakuinkin tavallinen elämä sen kaikkine sattumuksineen, yllätyksineen, odotettavuuksineen. Tärkeinä asioina kirjasta nousee ikääntyminen, luopuminen, yksinolo, tavallinen arki - mutta myös vanhemmuuden monet puolet, rakkaus ja elämän kannattelu. Olive on kerrassaan mainio hahmo kyynisyytensä, pessimistisyytensä ja rujon ulkokuorensa vuoksi, vaikka eihän nämä tietenkään ole ainoat asiat, jotka häntä määrittelevät.

Ehkä jo kävikin ilmi, mutta Olive Kitteridge oli minulle poikkeuksellisen tärkeä, se sai minut ajattelemaan, tuntemaan ja eläytymään. Seuraavaksi aion lähteä selvittämään, näenkö jostain kirjasta tehdyn tv-sarjan, enkä kyllä ihan hirveän kauaa jaksa odottaa sitäkään, että pääsen Stroutin uusimman suomennoksen pariin!



★★★★

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Jenna Kostet: Linnunluisia

 

Jenna Kostet: Linnunluisia
Kustantaja: Aula & Co, 2020
Sivuja: 357

Linnunluisia herätti kiinnostukseni jo katalogissa kun syksyn uutuuskirjat julkaistiin. Minua kiehtoo kovasti saaristoon liittyvä kirjallisuus ja esittelykin vaikutti todella houkuttelevalta. 

Kirjassa seurataan erään, ulkoapäin melko tavallisen, suomalaisen perheen elämää. Keski-ikäinen pariskunta Jouko ja Eija sekä heidän aikuistuvat lapsensa Mikael ja Maaria asuvat jossakin Turun seudulla ja he ovat aina lähteneet kesäksi Eijan lapsuudenmaisemiin saareen. Saarea ei mainita nimeltä, mutta monen muun tapaan se autioituu talveksi ja kesällä turistit tulevat paikalle. Saaressa asuvat kyllä muuan äiti ja hänen tyttärensä, joista kaikki alkaa ja joihin kaikki myös tavallaan päättyy.

Aluksi häiriinnyin hieman kirjan rakenteesta, jossa vaihtelivat niin aikakaudet kuin kertojaäänetkin: olen itse sen tyyppinen lukija että kaipaan selkeyttä eikä minua haittaa vaikka lukuihin olisi nimetty kertoja ja vuosikin (kuten muistaakseni esim. Heidi Köngäksen joissain kirjoissa on ollut). Tämä kerrontatapa kuitenkin kirjan edetessä selkeni ja itse asiassa lopulta alkoi tuntua hienolta ratkaisulta: tapahtumat ikään kuin etenevät lopusta alkuun aina välillä hypähdellen eri aikakausissa. Eihän se toki ainutlaatuinen ratkaisu ole esitellä loppuratkaisua heti aluksi, mutta tässä se tuntui kuitenkin erityisen toimivalta ja raikkaalta.

Tärkein lukukokemustani heikentävä tekijä oli minulle, suurelle realismin ystävälle, kirjassa oleva eräänlainen mystiikka ja maagisuus. En osannut suhtautua noitavihjailuihin tai ihmisiin, jotka osaavat puhua lokkien kanssa ja lokkeihin, jotka tuntuivat tietävän yhtä ja toista. Saaressa asuvat äiti ja tytär, Rebekka ja Matilda, olivat mielestäni kaikessa erikoisuudessaansa jopa kliseisiä ja lopulta vähän epäuskottaviakin. Tarina olisi voinut toimia hyvin vähän arkisempanakin. 

Kirja oli kuitenkin lukukokemuksena kaikenkaikkiaan hyvä ja mieleenpainuva. Erityisen ansiokkaasti kirjailija mielestäni kuvasi perheen dynamiikkaa ja avioliiton sekä vanhemmuuden tunteita ja ongelmia. Väsyneen ja apaattisen perheenäidin kuvaus tuli erittäin lähelle ja oli myös kuvattu mielestäni kouriintuntuvan ansiokkaasti - kuten myös hänen puolisonsa tunteet.


★★★★ -

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

 

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
Kustantaja: Tammi, 2020
Sivuja: 395


Minulla on vähän kaksijakoinen suhde Leena Lehtolaisen kirjoihin. Etenkin hänen alkupuolen tuotantonsa kirjoista olen pitänyt oikein kovastikin - ja lienen lukennut hänen tuotannostaan muutamaa lukuunottamatta lähes kaiken. Sen sijaan Hilja Ilveskero -sarja oli mielestäni kehnompi ja jätti suorastaan kylmän epäluuloiseksi (täällä lisää avautumista aiheesta). Maria Kallio -sarjan dekkareista olen pitänyt, etenkin vanhemmista.

Uusimmassa Jälkikaiku -kirjassa Maria Kallio, joka työskentelee tätä nykyä lasten ja nuorten osastossa esimiehenä, saa tehtäväkseen selvittää kuolleen Samin tapauksen. Sami, joka oli ennen Samira, löytyy metsästä kuolleena. Onko kyseessä viharikos - Sami oli sekä transsukupuolinen että maahanmuuttaja, joten hän varmasti aiheuttaa ennakkoluuloja. Liittyykö tapaukseen jotenkin Maria Kallon kissan pihalta löytämä korva? 

Jälkikai'ussa on aika perinteinen dekkarin kaari: surmattu ihminen - tutkintaa, epäiltyjä - loppuaction -huipennus - lyhyehkö jälkipuinti ja tapahtumien aukikirjoittaminen. Jälkikaiku on sopivan helppolukuinen ja mukaansatempaava. Uskonkin että tämä on juuri niitä kirjoja, jotka uppoavat ns suureen yleisöön ja niihinkin jotka lukevat vähän vähemmän. Ajankohtaisia aiheita kirjassa riitti. Sinänsä mielenkiintoinen ja uusikin lähestymistapa tehdä maahanmuuttajasta transsukupuolinen: siinä varmasti tematiikkaa, jota ei mitenkään ihan liialti ole dekkareissa käsitelty. Ehkä jonkin pienen pienen jutun olisin kaivannut vielä näitä teemoja syventäväksi, joskaan en osaa oikein sanoa että mitä se voisi olla. Jonkin verran tiivistämistä olisin kaivannut myös: 400 sivussa dekkaria saa olla jo aika paljon että se jaksaa kannatella.

Maria Kallioon henkilönä kaipaisin jotain särmää! Hänessä ja hänen perheessään kaikki on vaan jotenkin vähän liian täydellistä: täydellinen, osallistuva ja ymmärtäväinen puoliso. Lapset kuin kiiltokuvia lahjakkuuksineen, harrastuksineen ja kiltteyksineen. Vähän jopa pyörittelin silmiäni kun Maria Kallio sivusi jossain asiassa nuorten turhamaista autolla kaahailua ja totesi perään että kyllä hänen Iidansa vain ihan sen takia vain ajoi ajokortin että sitä voi tarvita jossain hyödyllisessä joskus - muuten Iida käyttää vain joukkoliikennettä. No ehkä pieni asia, mutta kokonaisuutena tosiaan tavallisen lukijan silmään kaikki on vain vähän turhan kultaista, eikä esimerkiksi perinteisiä riitoja parisuhteen osallistumisista ole Marian ja Antin suhteessa. Antti vain aina ymmärtää jatkuvasti töissä olevaa vaimoaan, laittaa ruuat valmiiksi pöytään ja lämmittää saunan kun Maria saapuu kotiin. Marialla voisi minusta itselläänkin olla edes joku oikea pahe: en tarkoita nyt sellaista kuin työnarkomania vaan jotain karskimpaa ja surkeampaa. 

Jälkikaiku jäänee aika keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, se ei tarjoa kovin suuria yllätyksiä millään saralla, mutta on kuitenkin sellaista perusvarmaa luettavaa. Uskon löytäväni itseni kuitenkin jatkossa Maria Kallioiden parista, jos sellaisia ilmestyy.


★★★ ½

lauantai 2. toukokuuta 2020

Herman Koch: Suomen päivät

Herman Koch: Suomen päivät
Kustantaja: Siltala, 2020
Alkuteos: Finse dagen, 2020
Suomentanut: Antero Helasvuo
Sivuja: 328

Uusimman Herman Kochin suomennoksen kanssa minulla kävi niin, että aivan satunnaisen kustantajien sivujen selaamisen hetkellä huomasin suorastaan kauhukseni että Kochilta on ilmestynyt uusi kirja. Järkytyin! Miten minulta oli mennyt ohi tämä? Koch on aivan ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani; Illallinen on kaikista lukemistani kirjoista parhaiden top vitosessa selkeästi! Se oli aivan täydellinen! Olen rakastanut kyllä muitakin hänen suomennettuja kirjojaan.

No onnekseni sain Suomen päivät käsiini! Seuraava mieltäni vavahduttava asia olikin, että Kochilla on yhteyksiä Suomeen. En todellakaan tiennyt että hän on nuoruusvuosinaan viettänyt Suomessa elämästään tovin. Kirjan nimestä voisi äkkisellään päätellä että kirja kertoisi Kochin Suomen päivistä, ja kertoohan se, mutta se kertoo myös paljon muusta. Kirja on  omaelämänkerrallinen muistelma, joskin eihän lukija siitä täyteen varmuuteen pääse, onko muistoissa jotain lisättyä, jotain muutettua tai jotain poisjätettyä.

Suomen päivät kertoo 19-vuotiaasta Herman Kochista, joka lähtee kauaksi pois kotoa kaukaiseen kylmään Suomeen, jossa lumihiutaleetkin ovat painavampia kuin hänen kotimaassaan Alankomaissa. Nuorukainen astuu kertakaikkisesti mukavuusalueensa ulkopuolelle kaikkien puidenkaatojen, peltotöiden ja traktoreiden maailmassa. Suomen ajat ovat kaikesta päätelleen olleet Kochille tärkeitä toveja niin itsenäistymisen kuin kasvunkin osalta - ja tapasihan hän siellä myös henkilön, joka on ikuisesti jäävä hänen mieleensä.

Kuten mainitsin, teos kertoo myös paljon muustakin kuin kirjailijan Suomen ajoista. Koch avaa lukijalleen lapsuuttaan, suhdettaan vanhempiinsa (sekä myös heidän suhdettaan), nuoruuttaan ja kasvuaan siksi henkilöksi mitä hän on nyt. Kochista rakentuu aivan uusi kuva - ja voi kuinka kiinnostava kuva se onkaan!

En tiedä miten voisin ylistää kirjailijaa tarpeeksi! Suomen päivät ovat täynnä pieniä mutta osuvia hihityttäviä havintoja (esimerkiksi Kochin selostus hotellien huoneiden avaimista ilahdutti minua aivan hirveästi ja tietysti huomiot Suomesta ja suomalaisista olivat huikeaa luettavaa!), se on tarkkanököinen ja oivaltava. Kochilla on upea taito asettua ikäänkuin itsensä ulkopuolelle tarkkailemaan omia tekemisiään, omia ajatuksiaan ja omia päätöksiään. Tulee mieleen, että hyvällä kirjailijalla on oltava myös laaja psykologinen osaaminen - kyky selittää ja perustella ihmismielen koukeroita ja löytää pienimmätkin jännitteet ihmissuhteista. Joku selittämätön rehellisyys, sellainen avoin "tässä minä nyt olen" -asenne on pohjana koko kirjalle. Koch osaa kaikkine inhimillisine piirteineen tulla todella lähelle lukijaansa.

Ehdottomasti suosittelen kirjaa kaikille, etenkin muille Koch -faneille kirja on oikea kultakimpale!


★★★★ ½