lauantai 15. joulukuuta 2012

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Linn Ullmann: Aarteemme kallis
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: Det dyrebare, 2011
Suomentanut: Tarja Teva
Kansi: Mamma Andersson: Kompisar från förr, 2001
Sivuja: 359

Linn Ullman on minulle nimenä (ja tietysti Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tyttärenä) tuttu, mutta hänen kirjojaan en ollut aiemmin lukenut. Tämän syksyn uutuus, Aarteemme kallis, vaikutti kuitenkin varsin kiinnostavalta takakansitekstinsä perusteella, joten kiinnostuin siitä heti. Eikä hieno Aikamme kertojia -sarja pettänyt taaskaan: kirja oli hyvinkin mainio lukukokemus.

Kirjassa seurataan erään perheen elämää. Äiti Siri yrittää taipua vähän joka suuntaan: hänellä on kahden lapsen lisäksi hoidettavaa omassa äidissään (tai ainakin äitisuhteessaan), kaksi ravintolaa pyöritettävänä ja kumppanillekin pitäisi löytyä aikaa. Tämä kumppani, perheen isä, Jon, on kirjailija ja yrittää lähes epätoivoisesti saada kirjoitettua kolmatta osaa trilogiaansa. Mutta kirja ei vaan synny, Jon on umpikujassa. Lapset ovat Alma ja Liv, joista sivumennen sanoen Alma on aika erikoinen, jopa friikin oloinen. Onneksi heillä on äidin ja isän apuna lastenvahti Mille, jo melkein aikuinen, mutta vielä kuitenkin tyttö. Ja eräänä päivänä Mille katoaa, häviää kuin tuhka tuuleen. Millen tapausta ei voi ratkaista sukeltamatta tämän perheen sisäisiin tapahtumiin, kuinka paljon he peittelevätkään asioita toisiltaan...

Pidin kovasti kirjan tyylistä, jossa tapahtumia seurataan vuoroin eri ihmisten näkökulmasta. Se toimi tässä (niin kuin monessa muussakin kirjassa) mainiosti, vaikka tapahtumiin liittyviä henkilöitä jokseenkin monta olikin. Näkökulmien vaihtelu toi tarinaan syvyyttä ja laaja-alaisuutta. Kuinka sama asia voikaan näyttäytyä niin eri lailla eri ihmisille! Henkilöt tuntuivat muutoinkin varsin eläviltä ja todellisilta, erityisen hyvin mielestäni lukija pääsee sukeltamaan Jonin mieleen ja ajatusmaailmaan. Jon olikin mielestäni ehkä onnistunein ja kiinnostavin hahmo kaikessa inhimillisyydessään ja heikkoudessaan. Sirin äidin, Jennyn, outo ystävä (?), Irma, sen sijaan jäi mielestäni ehkä aavistuksen liiankin etäiseksi ja omituisen epäuskottavaksi jättäen myös liikaa kysymyksiä jälkeensä.

Kirjan teksti on hyvinkin sujuvaa luettavaa, ei ehkä niinkään nopealukuista. Hienoinen rönsyily vaatii lukijalta keskittymistä ja mukana oloa, mutta raskassoutuinen kirja ei missään nimessä kuitenkaan ole. Vaikka hieman häiriinnyinkin paikoittaisesta liiallisesta asioiden toisteluista, nautin silti lukemisesta kovasti. Aarteemme kallis on taidokas kuvaus eräästä veitsen terällä olevasta avioliitosta ja koukeroisista ihmismielistä. Se on syvällinen, pohdiskeleva ja traaginen. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja tumma, mutta sopivassa määrin putkahteleva huumori sekä realistiset ja elävät hahmot takasivat sen, ettei lukukokemus ollut liian ahdistava. Lukijalle ei selitellä liikaa, mikä on tietyssä määrin hyvä asia, vaikka myönnettäköön, että olisin toivonut saavani lopussa hieman lisää vastauksia.


★★★★





Muita kirjan lukeneita: Karoliina, Annika K., Sara ja Leena Lumi


8 kommenttia:

  1. Taas kerran olen tosi paljon samaa mieltä tästä kirjasta sinun kanssasi. Yritän saada oman arvioni valmiiksi tänään :).

    VastaaPoista
  2. Tuulia, nyt onkin kiinnostavaa vertailla sinun ja minun kokemusta kirjasta;-) Onkohn tämä nyt ikäksysymys...Katsos minä erityisesti rasitun liiasta henkilömäärästä, mutta tässä en mitään sellaista kokenut.

    Toisekseen Siri yrittää taipua moneen, mutta on omalla tavallaan myös täydellisen taipumaton. Vrt. vaikka juhlien järjestäminen äidille, joka ei niitä halua.

    Minulle kirjan tragediasta tuli kaiken yhteen kiinnittävä nippuside, joka ei kuitenkaan saanut pääroolia.

    Irma oli kuin joku muumilaakson Mörkö, vetäytyvä, ilmestyvä kun ei odotettu, vaaraa mukanaan kantava ja ehdottomasti päättänyt tehdä juuri mitä huvittaa.

    Jenni on hirveän kiinnostava. Hän olisi laajemmassa teoksessa ollut kuin Vieraan lapsen taipumaton Daphne, mehiläiskuningatar.

    Kirjoitat hienosti, mutta on hauska juuri ja vain nyt vertailla, sillä tämä kirja oli minulle iso kokemus. Ehkä joku osaa kertoa miksi, sillä olen itsekin aika yllätetty! Kiva kuitenkin, että pidit.

    VastaaPoista
  3. Tosiaan, asiat voi nähdä monella tavalla, varmasti ikä vaikuttaa myös näkökantaan.

    Mutta näen kyllä tuon Sirin taipumattomuudenkin! Minua jäi hieman hämmästyttämäänkin tuo tarve järjestää nuo juhlat. Enkö vain ymmärtänyt jotain, kun en tajunnut syytä tuohon "pakkomielteeseen"?

    Ennen kaikkea ajattelen tämän kuvauksena avioliitosta tai perheestä. Vaikka lukija johdatetaan aluksi harhapoluille ja annetaan sellainen käsitys, että tragedialla olisi suurempi rooli. Ainakin minä olin lopussa vähän, että tässäkö se nyt oli. Ei yllätystä, paljastusta...

    Irma, tosiaan kuin Mörkö! Vaikka minua Irma jäikin vähän vaivaamaan, niin voihan asian nähdä niinkin, että kirjailija on melko taitavasti onnistunut luomaan tälläisen mystisen henkilön, joka jää mieleen.

    Vieraan lapsi on vielä lukematta, olen sitä yrittänyt jo kirjastosta metsästää. Mutta Jennystä olisi halunnut tietää lisää! Hän oli kyllä kiinnostava henkilö. Hänen taustojaan vasten hänen toimintansa on kyllä ymmärrettävää.

    Kiitos kommentistasi, Leena! Tämä on ollut sinulle selkeästä isompi kokemus kuin minulle, vaikka lähes poikkeuksetta rakastan samoja kirjoja kuin sinä. Tosin kyllä minä tästäkin pidin! Oletko lukenut muuta Ullmannin tuotantoa?

    Ihanaa joulunodotusta! ❤

    VastaaPoista
  4. Tuulia, hieno kirja mutta en saanut tästä yhtä paljon irti kuin Leena. Olen huomannut, että itse rakastun sellaisiin kirjoihin, joista löydän eniten samaistumispintaa. Tässä sitä "pintaa" ei vereslihalle saakka ollut, eli siksi en saanut mieletöntä lukuelämystä mutta hei, hyvä kirja tämä joka tapauksessa oli. Taidokas!

    VastaaPoista
  5. Annika, olen samaa mieltä. Mainio kirja kertakaikkiaan, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut sellaisia fiiliksiä kuin aiemmin tänä vuonna esimerkiksi Jonnekin pois ja Illallinen aiheuttivat.

    Rauhaisaa ja onnellista joulun aikaa ❤

    VastaaPoista
  6. Tuulia ja Annika, eihän tämä vain ole joku ikäkysymys, eihän;-)

    Ja nimenomaan luen teidän molempien kanssa paljon samoja kirjoja, mitä on sitten kiva kommentoida, kun on kirjan edes lukenut. Silti on hauskaa huomata, miten erilaisuus kukkii ja annetaan vain kaikkien kukkien kukkia.

    Jennystä voisi ihan hyvin lukea vaikka oman kirjansa, sillä hänellä, mehiläiskuningattarella, on selvästi värikäs, vahva ja itsevarma menneisyys täynnä salaisuuksia...

    VastaaPoista
  7. Arvion ja kommenttienne perusteella tämähän on ihan pakko lukea! Ja olen enemmän Leenan ikäluokkaa, joten hauska nähdä, mitä ajatuksia herää.

    VastaaPoista