sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Elena Ferrante: Tyttären varjo

 

Elena Ferrante: Tyttären varjo
Kustantaja: Wsoy, 2020
Alkuteos: La figlia oscura, 2006
Suomentanut: Helinä Kangas
Sivuja: 175


Luin ensimmäisen osan Ferranten suosittua Napoli -sarjaa parisen vuotta sitten ja vähän yllätyksekseni se ei ollut oikein minun juttuni. Kirja tuntui kovin yksityiskohtaiselta ja paikoin jopa tylsältä.

Onneksi annoin Ferrantelle uuden mahdollisuuden, koska Tyttären varjosta pidin todella paljon! Aloin itse asiassa miettiä, että pitäisikö sitä kuitenkin sittenkin yrittää lukea se Napoli -sarjan seuraava osa...

Tyttären varjossa ei näennäisesti tapahdu erityisen paljon. Kirjan päähenkilö, Leda, kahden jo aikuisen tyttären äiti, eronnut, yliopistonopettaja, on rantalomalla Etelä-Italiassa. Hän tarkkailee rannalla olevaa perhettä, lasta, hänen nuorta äitiään ja kulkee samalla ajatuksissaan oman äitiytensä matkaa. Äitiytensä, joka on ollut rosoinen, raskas, syvä kuoppa - mutta ei vain sitä. Se on ollut myös täynnä suurta kiintymystä ja rakkautta. Leda on tehnyt raskaita valintoja äitiyden polullaan ja niiden seuraukset asuvat  hänessä yhä ja aina.

Kirjan äitiysaiheiset tunteet ja pohdinnat ovat täyttä kultaa lukijalle, joka voi peilata niitä omiin tunteisiinsa, käsitellä ja tunnistaa niitä. Arvostan kirjailijan suurta rehellisyyttä, avoimuutta ja taitoa pukea ajatuksia sanoiksi. Johonkin pieneen osaan kirjasta koin että en ihan päässyt kiinni, ehkä ne olivat henkilöt - heidän nimensä ja tekemisensä sekoittuivat minulla jostain syystä, mitä en oikeastaan itsekään tiedä - tämä sama ilmiö taisi käydä minulla myös edellisen Ferrantenkin kanssa. Kokonaisuutena pidin kirjasta kuitenkin erittäin paljon!

★★★★ +

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat

 

Camilla Grebe: Varjokuvat
Kustantaja: Gummerus, 2020
Alkuteos: Skuggjägaren, 2019
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 461


Olen pitänyt kovasti kaikista Camilla Greben aiemmista suomennetuista dekkareista, niinpä toki empimättä luin myös Varjokuvat. Ei tarvinnut nytkään pettyä; itse asiassa Varjokuvat saattaa olla jopa tähänastisista paras!

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja persoonallinen: se ei sijoutu vain yhteen aikakauteen vaan jopa 80 vuotiselle ajanjaksolle. Kaikki alkaa vuodesta 1944 ja Elsiestä, joka on hiljattain menettänyt rakastettunsa sodassa. Pian sen jälkeen hän huomasi odottavansa lasta. Elsie joutui luopumaan lapsestaan, koska ei yksinäisenä naisena pystynyt huolehtimaan hänestä. Elsie työskentelee poliisisisarena ja hän menehtyykin traagisesti rikospaikalla ollessaan työtehtävissä. Aikaa kuluu, hänen tyttärensä Britt-Marie kasvaa ja päätyy biologisen äitinsä tavoin poliisiksi. Myös hän päätyy tutkimaan surmatun naisen tapausta. Ja niin päätyvät kymmenen vuotta myöhemminkin aivan muut poliisit. Ja sitten päädytäänkin nykypäivään - selviääkö tämä vuosikymmenten jatkunut piina?

Varjokuvat oli dekkariksi raikkaan erilainen: pidin todella paljon tästä pitkän aikavälin ratkaisusta! Se nostaa esille tärkeää yhteiskunnalista viestiä naisten asemasta sekä  naisvihasta, joka ilmenee niin moni eri tavoin - niin monissa eri tahoissa. Nykypäivänä ääneen pääsevät aiemmista kirjoista tutut Malin ja Manfredkin -sekä tietysti Hanne, jonka läsnäoloa olen aimmissa kirjoissa vähän kritisoinut, tässä se ei niin vaivannut. Suosittelen kirjaa kaikille: niin dekkarien ystäville mutta myös kaikille sellaisille, jotka vähemmän lukevat dekkareita. Varjokuvat on paljon enemmän kuin tavallinen perusdekkari!


★★★★★-

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Lucy Foley: Jahti

 

Lucy Foley: Jahti
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: The Hunting Party, 2019
Suomentanut: Satu Leveelahti
Sivuja: 382


Jahti tuli minulle juuri oikeaan aikaan luettavaksi. Edellinen Atwood oli melko työläs rutistus, joten nyt oli ihan oikea aika saada jotain vähän helpompaa luettavaa. 

Kirja sijoittuu mielenkiintoiseen miljööseen: Skotlannin ylämailla olevalle metsästysmajalle, jonne kolmekympisten kaverusten porukka on tullut viettämään uutta vuotta. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Mutta näin eristyksessä olevalla paikalla ei oikein ole muuta vaihtoehtoa, kuin se, että tekijänä on joku kaveruksista tai sitten mahdollisesti joku paikan henkilökuntaan kuuluva. 


Jahti on mielestäni oiva esimerkki perusdekkarista. Heti alkuun katsojille selviää lopputulos ja vähitellen aletaan punoa tapahtumia, jotka ovat kaiken takana. Tapahtumien kertojaääni vaihtelee koko ajan ja tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa: ennen murhaa ja murhan jälkeen. Kyllähän tämä kertojaäänten vaihtelu tuo tapahtumiin lisäsyvyyttä, mutta jotenkin tuntuu, että tämä kerrontatapa dekkareissa on jo enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä siten ole mitenkään kovin omaperäinen ratkaisu. 

Luin kirjan aika nopeasti, se oli koukuttava ja viihteellinen. Loppuratkaisu oli minusta ihan onnistunut ja erityisen kiehtovana pidin tapahtumaympäristöä. Joku kliseisyys minua kirjassa kuitenkin vaivasi etenkin henkilöhahmoissa. Minun makuuni kirjassa oli vähän turhankin paljon ihmissuhdeasiaa, flirttailua, ihastumisia ja vastaavaa. Tämän vuoksi mietinkin, olisiko kirjan optimaalisin kohdeyleisö vähän itseäni nuoremmat lukijat. Jahtia voi kuitenkin hyvillä mielin suositella vaikkapa viihdyttäväksi joululomalukemiseksi.


★★★ ½

torstai 3. joulukuuta 2020

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

 

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: The Heart Goes Last, 2015
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 444


Atwood on ollut lukulistallani jo kauan. Erityisen paljon aloin kiinnostua hänen tuotannostaan nähtyäni Orjattaresi -kirjaan perustuvan tv-sarjan Handmaid's Tale. Se oli äärimmäisen karmea, mutta erittäin intensiivinen ja koukuttava. Juonenkulku oli jotain aivan ainutlaatuista ja osoitti mielestäni Atwoodin käsittämättömän mielikuvituksen. 

Viimeisenä pettää sydän on myös oiva osoitus kirjailijan mielikuvituksesta ja poikkeuksellisesta taidosta luoda aivan omanlaisiaan ja moniulotteisia tarinoita ja itse asiassa aivan omia maailmoita. Kun itse ei ole erityisen luova, tuntuu Atwoodin luovuus ja kekseliäisyys aivan erityisen ihmeelliseltä. Miten kukaan voi keksiä tälläistä?

Ja keksimistä tämä kirja on vaatinutkin. Kirja alkaa kuvauksella päähenkilöparin, Stanin ja Charmainen, ankeasta elämästä. Heillä on oikeastaan kaikki mahdollinen mennyt pieleen: he ovat kodittomia, rahattomia ja surkeita. Heillä ei ole muuta kuin toisensa. Vaan eräänä päivänä he kuulevat Positron -projektista. Tämä ihmeellinen projekti on lupaus parempaan elämään: on mahdollisuus saada työtä, asunto ja keskiluokkainen elämä, josta ei puutu mitään. Vastapainoksi, kun on kuukauden elänyt tätä elämää, on siirryttävä kuukaudeksi vankilaan, jolloin vaihtopari tulee samaan asuntoon kuukaudeksi. Kaikki menee hyvin, kunhan vain noudatetaan ylhäältä tulevia ohjeita. Ja Stanilla ja Charmainella meneekin aika kivasti - kunnes sitten tapahtumat alkavat vähitellen saada varsin erikoisiakin käänteitä.

On sanottava, että Viimeisenä pettää sydän oli varsin erikoinen ja hämmentävä lukukokemus. En ole hetkeen lukenut yhtä irstasta ja rivoa kuvausta - välillä omaan makuuni oli jo vähän too much. Hämmennystä ei lainkaan lievittänyt tietoisuus, että kirjan on kirjoittanut yli kahdeksankymmentävuotias henkilö - joskin eipä sitä pidäkään kirjailijan iän suhteen sortua minkäänlaisiin ennakkoluuloihin. Kuten sanoin, kiroilua ja rivouksia oli itselleni vähän liikaa, mutta juoni on kerrassaan niin erikoinen, että ei lukemista voi kyllä keskenkään jättää. Jotain samaa tässä oli Orjattaresi -kirjan tarinaan nähden: molemmat dystopioita, jossa on hyvin kontrolloitu ja tiukka suljettu yhteiskunta, missä pieni eliitti sanelee muiden asiat. Kaikki on tarkkaa ja säänneltyä. Juonen lisäksi näkisinkin, että tälläinen yhteiskuntapohdinta on kirjan parasta antia kiinnostavan henkilökuvauksen lisäksi. Vaikka lukukokemukseni oli vähän monitunteinen, aion kyllä jatkaa Atwoodin tuotannon parissa, koska onhan se aivan päivänselvää, että hän on ilmiömäinen kirjailija.


★★★ ½