sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Kustantaja: Tammi, 2018
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton, 2016
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 164

Nimeni on Lucy Barton herätti kiinnostukseni, kun luin siitä kehuvia arvioita ja kuulin kehuttavan kirjaa. Enkä suotta, se on pieni, mutta kuitenkin aika suuri kirja. Sivujen määrä ei todellakaan kerro mitään kirjan sisällöstä! Tässäkin kirjassa reiluun 150:een sivuun mahtuu kokonainen elämänkaari, siihen mahtuu tunteita laidasta laitaan ja syväluotaavia ajatuksia niin elämästä kuin kuolemastakin.

Kirjan päähenkilönä ja kertojaäänenä on nimensä mukaisesti Lucy Barton. Kirjan keskiössä on Lucyn viettämä aika sairaalassa, erityisesti päivät jolloin hänen äitinsä istui hänen sairaalavuoteensa vieressä. Äiti ja tytär muistelevat menneitä, miettivät elämää, pohtivat yhteistä historiaansa. Lukija saa kyllä tietää muutakin Lucyn elämästä, hänen avioliitostaan, vanhemmuudestaan ja tulevaisuudestaan. Ja tietysti myös lapsuuden raskaat muistot kulkevat rinnalla.

Kirjasta on oikeastaan yllättävän vaikea sanoa mitään. Se herätti minussa lukijana aika erilaisiakin ajatuksia. Jälkimaku kirjasta on lämmin ja jotenkin rauhallinen. Toisaalta olo on ehkä vähän hämmentynytkin! Mikä tuo äidin vierailu oikein oli? Tuntuu oudolta että hän istui sairaalassa yötä päivää, eihän se tosielämässä taida olla useimmiten mahdollista - Lucy ei kuitenkaan ollut käsittääkseni kovin vakavasti sairas. Mainittakoon, että koko sairaalakuvaus melko epämääräisenä ja absurdina vähän häiritsi minua, mutta ei niin että se olisi lukukokemuksen pilannut. Kirjan tunnelmassa on muutenkin jotain sellaista hankalasti sanoin kuvailtavaa ja se herättää lukijalle aika paljon kysymyksiä. Lukukokemus oli kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä ja pidin kyllä kirjasta. Parasta antia oli ehdottomasti äidin ja tyttären väliseen suhteen kuvaaminen - se kuinka monenmoisia tunteita vanhemmuus ihmisessä herättää. Ja toisaalta kuinka vanhemmuus meihin kaikkiin vaikuttaa - kuinka lapsuuden taakat voivat kulkea harteilla vielä vuosikymmeniä ja kymmeniä. Voin lämpimästi kyllä suositella lukemaan kirjan, se on samaan aikaan jotenkin niin elämänmakuinen, raadollinen ja rakastettava. Ja ennen kaikkea inhimillinen.


★★★★


Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä

2 kommenttia: