lauantai 19. helmikuuta 2022

Katriina Huttunen & Mari Pulkkinen: Suremisen taito

 

Katriina Huttunen & Mari Pulkkinen: Suremisen taito
Kustantaja: S & S, 2021
Sivuja: 288


Katriina Huttusen kaksi aiempaa teosta Surun istukka ja Mustaa valoa  ovat olleet minulle hyvin vaikuttavia ja mieleenjääviä lukukokemuksia. Ne ovat koskettaneet, vaikka omakohtaisia kokemuksia ei vastaavasta tragediasta olekaan. Huttusen tyyli kirjoittaa on niin omintakeinen ja monisyinen; sitä ei oikeastaan voi verrata kehenkään muuhun. Oli siis selvää, että halusin lukea myös Suremisen taidon

Sekä Huttusella että surukokemuksista väitöskirjankin tehneellä Pulkkisella on elämässään ollut suuria menetyksiä. Huttunen on menettänyt itsemurhan tehneen tyttärensä ja Pulkkinen kaksi vielä kohdussa olevaa lastaan. Menetykset ovat olleet hyvin erilaisia. Huttusen tytär on päättänyt itse kuolemisestaan, Pulkkinen taas on kohdannut sekä kohtukuoleman että myöhäisen raskaudenkeskeytyksen. Mutta kuten he kirjoittavatkin, suruja ei voi verrata, jokaisella on oma surunsa. 

Kirjan vahva viesti on, että surusta  ei tarvitse selviytyä. Ennemmin pitäisi opetella selviämään surussa. Suru on kirjan päähenkilö, sitä puhutellaan ja siitä puhutaan kuin kolmannesta persoonasta konsanaan ja sellainenhan se kirjoittajille varmasti onkin. Kirjan sanoma herättää minussa ristiriitaisiakin tunteita: toisaalta se on eittämättä varsin lohdullinen; ei tarvitse mennä eteenpäin, ei tarvitse suoriutua, surussa saa olla. Näinhän se on. Mutta varmasti, koska en (onneksi) ole joutunut kohtaamaan itse vastaavaa, heräsi myös ajatuksia siitä, että toisaalta se sama viesti on melko lohdutonkin: se ei anna toivoa (toivo on kirjassa nostettu esillekin pitkälti mustassa valossa), se ei kerro että sinä selviät. Mutta ehkä se jollekulle on kuitenkin se, mitä hän haluaakin kuulla? En tiedä. 

Suremisen taito on varsin koskettava. Huttusen ajatuksia on ollut jo aiemmissakin kirjoissa, mutta rakastan hänen tyyliään ja taitavaa kirjoittamistaan, minä en ainakaan väsy lukemaan hänen murheestaan. Tästä heräsinkin pohtimaan, että saammeko vielä lukea jotain häneltä tulevaisuudessa ja jos niin mitä? Pulkkinen kirjoittaa myös kauniisti, ehkä hieman analyyttisemmin, mikä ei toki olekaan ihme, onhan hän tutkija ja luennoitsija. Kirja antaa myös jonkinlaista ajateltavaa surijan kohtaavalle, on kyseessä sitten ammattilainen tai ihan vain vaikkapa tuttava. Toisaalta se myös tahtomattaan muistuttaa, kuinka lopulta vaikeaa on kohdata sureva ja onhan se luonnollistakin, koska jokainen surija on omanlaisensa. Ei ole yhtä kaavaa, minkä mukaan pitäisi toimia. 

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat surreet, tuntevat jonkun surevan tai ylipäätään sellaisille, jotka haluavat lukea kaunistelemattoman ja tärkeän kirjan.



2 kommenttia:

  1. Aihe kiinnostaa kovasti. Itse vierastan surun kaltaisen ison tunteen puristelemista jonkinlaiseen kaavaan, jossa on ikään kuin suoritettavat vaiheet. Siis käsitettä surutyö. Tässä voisi olla tarttumapintaa.

    VastaaPoista
  2. Hienoa kun esittelit tämän kirjan, en ole tämän ilmestymistä huomannutkaan. Olen lukenut Huttusen Surun istukka ja Mustaa valoa, jotka molemmat ovat antaneet minulle lohtua.

    VastaaPoista