Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

 

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: The Heart Goes Last, 2015
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 444

Atwood on ollut lukulistallani jo kauan. Erityisen paljon aloin kiinnostua hänen tuotannostaan nähtyäni Orjattaresi -kirjaan perustuvan tv-sarjan Handmaid's Tale. Se oli äärimmäisen karmea, mutta erittäin intensiivinen ja koukuttava. Juonenkulku oli jotain aivan ainutlaatuista ja osoitti mielestäni Atwoodin käsittämättömän mielikuvituksen. 

Viimeisenä pettää sydän on myös oiva osoitus kirjailijan mielikuvituksesta ja poikkeuksellisesta taidosta luoda aivan omanlaisiaan ja moniulotteisia tarinoita ja itse asiassa aivan omia maailmoita. Kun itse ei ole erityisen luova, tuntuu Atwoodin luovuus ja kekseliäisyys aivan erityisen ihmeelliseltä. Miten kukaan voi keksiä tälläistä?

Ja keksimistä tämä kirja on vaatinutkin. Kirja alkaa kuvauksella päähenkilöparin, Stanin ja Charmainen, ankeasta elämästä. Heillä on oikeastaan kaikki mahdollinen mennyt pieleen: he ovat kodittomia, rahattomia ja surkeita. Heillä ei ole muuta kuin toisensa. Vaan eräänä päivänä he kuulevat Positron -projektista. Tämä ihmeellinen projekti on lupaus parempaan elämään: on mahdollisuus saada työtä, asunto ja keskiluokkainen elämä, josta ei puutu mitään. Vastapainoksi, kun on kuukauden elänyt tätä elämää, on siirryttävä kuukaudeksi vankilaan, jolloin vaihtopari tulee samaan asuntoon kuukaudeksi. Kaikki menee hyvin, kunhan vain noudatetaan ylhäältä tulevia ohjeita. Ja Stanilla ja Charmainella meneekin aika kivasti - kunnes sitten tapahtumat alkavat vähitellen saada varsin erikoisiakin käänteitä.

On sanottava, että Viimeisenä pettää sydän oli varsin erikoinen ja hämmentävä lukukokemus. En ole hetkeen lukenut yhtä irstasta ja rivoa kuvausta - välillä omaan makuuni oli jo vähän too much. Hämmennystä ei lainkaan lievittänyt tietoisuus, että kirjan on kirjoittanut yli kahdeksankymmentävuotias henkilö - joskin eipä sitä pidäkään kirjailijan iän suhteen sortua minkäänlaisiin ennakkoluuloihin. Kuten sanoin, kiroilua ja rivouksia oli itselleni vähän liikaa, mutta juoni on kerrassaan niin erikoinen, että ei lukemista voi kyllä keskenkään jättää. Jotain samaa tässä oli Orjattaresi -kirjan tarinaan nähden: molemmat dystopioita, jossa on hyvin kontrolloitu ja tiukka suljettu yhteiskunta, missä pieni eliitti sanelee muiden asiat. Kaikki on tarkkaa ja säänneltyä. Juonen lisäksi näkisinkin, että tälläinen yhteiskuntapohdinta on kirjan parasta antia kiinnostavan henkilökuvauksen lisäksi. Vaikka lukukokemukseni oli vähän monitunteinen, aion kyllä jatkaa Atwoodin tuotannon parissa, koska onhan se aivan päivänselvää, että hän on ilmiömäinen kirjailija.

★★★ ½