Kustantaja: S & S, 2020
Sivuja: 322
Olin huomattavan vaikuttunut Katriina Huttusen edellisestä kirjasta, Surun istukasta. Ja olin aivan erittäin vaikuttunut tästä uudestakin! Näin tavallisena tallaajana, arkilukijana, en voi kuin ihmetellä Huttusen taitoja: hänellä on mieletön kääntäjänura (hän on lukuisten muiden lisäksi kääntänyt esimerkiksi minulle ison lukukokemuksen aikanaan olleen Pihkan) ja sitten vielä nämä kaksi kirjaa, jotka molemmat painottuvat saman aihepiirin ympärille. Surun istukassa keskityttiin enemmän tyttären itsemurhaan, Mustaa valoa sen sijaan hautausmaahan, hautaamiseen, kuolemiseen. Vaikka läsnä siinäkin on koko ajan se kaikkein kipein: oman lapsen menetys.
Kirjan pääpaikka on Hietaniemen hautausmaa ja lukijalle esitellään paljon niin faktapohjaista tietoa hautausmaasta (kuten myös hautaamisesta ja hautaamiskulttuurista muutenkin) kuin kirjailijan omia huomioita, havaintoja ja aistimuksia hautausmaalta. Toisella puolella Suomea asuvana en ole koskaan edes käynyt kyseisellä hautausmaalla, mutta kuinka mielelläni siitä silti luinkaan! Tietysti tämän jälkeen haluaisin ehdottomasti joskus myös käydä täällä, muiden turistien tavoin käydä vaikka Mauno Koiviston haudalla ja nähdä omin silmin ne kirjailijan kuvaamat sammalet, linnut ja kasvit jotka elävät omaa elämän kiertokulkuaan.
Katriina Huttusella on hämmentävä taito luoda tekstiin jotain sellaista, jota minä en ikipäivänä lukijana olisi osannut sanoittaa. Olen tiennyt olemassaolon mutta en ole tiennyt sanoja. Lapsen menettämisestä seurannut musertava murhe musertaa lukijaakin, voi kun tytär ei olisi päätynyt tähän ratkaisuun! Vastaavissa tilanteissa eläville kirja on varmasti arvokas vertaistuki ja lohtu. Kirjassa kuvataan menetyksen lisäksi taidokkaasti myös ikääntymistä, yksinäisyyttä, elämän merkityksiä. Luvut sisälsivät välillä suoraan sieluun tunkeutuvia runoja, runontyyppisiä tekstipätkiä, pohdintaa. Välillä taas mielenkiintoisia tietoja esimerkiksi hautaamisen historiasta ja eri hautaamistavoista. Molempia luin erittäin mielelläni. Huomaan, että kirjasta on aika vaikea kirjoittaa: kirja on hyvin henkilökohtainen vuodatus, siihen tuntuu vähän jopa vaikealta ottaa kantaa - miten muka voisin sanoa mitään sellaisesta surusta ja menetyksestä, joka on maailmaakin suurempi? Sanottakoon loppuun kuitenkin se, että kiitos Katriina kun kirjoitat!
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti