Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Kustantaja: Siltala, 2014

Sivuja: 159

 

Nappasin tämän Helmi Kekkosen Suojattoman kirjastosta oikeastaan ihan puolivahingossa. Kirja näytti houkuttelevalta, kansi eteerisen kauniilta. Kirjailijan nimikin oli jäänyt jonnekin muistini sopukoihin ja kun blogiani selasin, niin huomasin että olenhan minäkin hänen kirjojaan aiemmin lukenut (tämä on yksi bloginpitämisen parhaita puolia, koska monet luetut jäisivät muutoin unholaan). No unholaan tämä aiemmin lukemanikin on selvästi painunut, ja voi olla että tälle käy ajan saatossa samoin. Sitä paitsi minä menen jostain syystä näissä nuorissa naiskirjailijoissa, jotka kirjoittavat tälläisiä ohuita ja kauniisti kirjoitettuja kirjoja, vähän sekaisin. Vai kuvittelenko vaan, että niitä on monta?

Suojaton kertoo Isasta, tytöstä joka on varsinainen outolintu. Hänen elämästään kerrotaan jo siltä ajalta, kun hänen äitinsä vielä odotti häntä ja siitä läpi lapsuuden kohti varhaista aikuisuutta. Isa puhuu sanan silloin, toisen tällöin. Hän voi olla pitkiä aikoja puhumattakin, mykäksikin jotkut häntä luulevat. Hän käyttäytyy oudosti, on oudon näköinen. Jos minulta kysytään, oli hän myös vähän pelottava. Hänen äitinsä ja isänsä ovat ihan tavallisia ihmisiä, joilla on Isan lisäksi myös poika, Kai. Perhe muuttaa maalle rauhallisemman ja paremman elämän toivossa, mutta on asioita, joita ei vain pääse pakoon. Isan elämä suistuu vaivihkaa kohti aikamoisia pohjamutia. Mutta pääseekö hän sieltä enää ylös?

Itse asiassa kirja oli minusta vähän karmaiseva, jopa vastenmielinen. Päähenkilö oli mielestäni epämiellyttävä ja viittaukset seksuaaliseen väkivaltaan olivat jotenkin inhottavia. Nyt kevään puhjetessa kukkaan ei tainnut olla hyvä hetki tälläiselle kirjalle. Tämä on ehdottomasti minusta syksykirja!

Muut henkilöt jäivät mielestäni aika etäisiksi, eikä heihin oikein päässyt tutustumaan saati muodostamaan heistä kuvaa mieleensä. Tapahtumia tarkasteltiin välillä äidin, välillä taas Isan näkökulmasta. Kertomukseen liitettiin mukaan myös Isan isoäidin tarinaa, mutta se jäi mielestäni jotenkin irralliseksi ja ulkopuoliseksi, enkä oikein ymmärtänyt sen funktiota kokonaisuuden kannalta.

Ei kirja huono ollut, mutta ei se minuun erityistä vaikutustakaan tehnyt. Kekkonen on selvästi taitava kirjailija, mutta tässä kirjassa henkilöt ja tapahtumat jäivät kaikki jotenkin vähän etäisiksi ja irrallisiksi. Tarttumapintaa oli vaikea saada. Kieli kirjassa on kuitenkin kaunista, mukavaa ja helppoa. Parasta antia kielen lisäksi oli mielestäni onnistunut kuvaus äitiyden puristavasta tunteesta. Siitä, minkälaista myrskyä aiheuttaa, kun lapsi ei ole sitä mitä toivoisi, sellaista mikä olisi helppoa olla. Ja kun lapsi ajaa itseään syviin vesiin, voiko tehdä muuta kuin luovuttaa?



★★★ -


Muita arvioita: Lumiomena, Lukutoukan kulttuuriblogi, Morren maailma, Sinisen linnan kirjasto