lauantai 29. toukokuuta 2021

A.M. Ollikainen: Kontti

 

A.M. Ollikainen: Kontti
Kustantaja: Otava, 2021
Sivuja: 304


Tämän uutukaisen dekkarin on kirjoittanut kirjailijapariskunta Aki ja Milla Ollikainen (olisipa kiva tietää, miten käytännössä tälläinen duo -kirjoittaminen tapahtuu!). Molemmat tuttuja nimiä ja tässä ja nyt päätän, että luen vielä tämän vuoden aikana Aki Ollikaisen hirmuisesti kehutun Nälkävuoden, joka on ollut kirjahyllyssäni jo tovin. Kontti saa osakseen paljon odotuksia varmasti juuri siksi, että kirjailijat ovat niittäneet mainetta jo entuudestaan.

Kirjan alkuasetelma on aika kuumottava. Nuori nainen herää jossain. Hänellä ei ole aavistustakaan, missä hän on. Hän on keskellä pimeyttä ja pian käy selväksi että hän on vankina pienessä kopissa, mistä ei ole ulospääsyä. Ja sitten, kontti alkaa täyttyä vedellä... Kuinka klaustrofobisen ahdistava tilanne!

Tätä harvinaista ja julmaa surmaa alkavat selvitellä rikoskomisario Paula parinsa Rengon kanssa. Rikospaikka on rikkaan Lehmusoja -suvun huvilan piha-alueella. Liittyykö tämä perhe ja heidän säätiönsä tapaukseen jotenkin? Vähitellen suvun menneisydestä alkaa paljastua yhtä ja toista ja rikoksen selvittely vie Paulan mukanaan päätähuimaavaan seikkailuun, jossa hän joutuu tekemään kaikkensa aikaa vastaan. Samalla Paulan omat muistot nousevat pintaan.

Luokittelisin Kontin aika perusdekkariksi. Se oli jännittävä, juoni onnistunut ja kiinnostava. Mutta ehkä kuitenkin odotin siltä vähän enemmän (huomaan, että kun dekkareita lukee melko paljon, alkaa myös odotukset niiden suhteen nousta). Kyse on osittain ihan mieltymysasioista: itse pidän enemmän dekkareista, joissa on psykologista jännitystä, arkistakin elämää, en kaipaa varsinaista menoa ja meininkiä. Jostain syystä en pitänyt päähenkilö -poliisista, hänen käytöksensä jossain tilanteissa vaivautti ja kiusaannutti - toisaalta aina on hyvä, että henkilöt herättävät tunteita! Hieman hän lopulta kuiteknin jäi etäiseksi, mutta mahdollisissa jatko-osissa jää hyvin tilaa avata hänen persoonaansa lisää. Kirjan loppuratkaisu sisälsi perinteisen loppuhuipennuksen. Peinteitä vaali myös se, että kertojaääni vaihteli pitkin kirjaa.

Vaikka Kontti olikin sellainen melko keskitasoinen lukukokemus minulle, suosittelen tätä mielelläni kuitenkin luettavaksi. Kirjaa on vaikea laskea kädestään!


★★★ ½

maanantai 24. toukokuuta 2021

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

 

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli
Kustantaja: Wsoy, 2021
Alkuteos: Bomullsängeln, 2019
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 484


Olen lukenut Susanna Alakoskelta aiemmin ennen blogiaikaa sekä Sikalat että Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Molemmat ovat jääneet mieleeni, molemmista pidin kovasti. Mutta voi että mikä kultakimpale tämä Pumpulienkeli oli! Kertakaikkiaan, aivan erinomainen lukukokemus! Pidän valtavasti juuri tämäntyyppisistä historiallisista kirjoista, en kaipaa niinkään viihteellisiä ja romanttisia historiallisia kirjoja, vaan juuri tälläisiä kuin Pumpulienkeli. Rakastan lukea kuvauksia entisajan elämästä arjen pienine yksityiskohtineen, rakastan uppoutua siihen miljööseen, rakastan kuvailuja siitä, minkälaista esimerkiksi talouden- ja lastenhoito on ollut. Rakastan tälläisiä älykkäitä, taidolla kirjoitettuja historiallisia kirjoja! En keksi ketään muuta, joka olisi tavoittanut samalla tasolla nämä, kuin Heidi Köngäs. Hänenkin kirjojaan rakastan!

Pumpulienkeli on fiktiivinen teos, mutta se perustuu ainakin joiltain osin kirjailijan isoäidin elämänvaiheisiin. Alakoski kertoo, että osia tapahtumista je henkilöistä on muutettu, mutta osa perustuu oikeisiin ihmisiin ja oikeisiin historiallisiin tapahtumiin. Kirjan keskiössä, päähenkilönä on Hilda, jonka elämää seurataan aivan pienestä tytöstä alkaen aina sinne saakka kun Hildan omat lapset ovat aikuisia ja lentäneet pois pesästä. Hilda syntyy Sorolan taloon. Isä on lähtenyt, äiti ei ole fyysisesti lähtenyt mutta henkisesti on: hän on sairastunut tuijotustautiin. Voi, kyllä mieleni surustui, kun ajattelin tuon ajan lääketieteellistä ymmärrystä (elettiin siis 1900 -luvun alkupuolta) - silloin ei osattu auttaa synnytyksen jälkeen masentuneita eikä psykoosiin vaipuneita. He siis vain jäivät tuijottamaan. Ja kävihän siinä niin, että lopulta äitikin lähti. Mutta Hilda ei onneksi joutunut elämään ankeudessa, hänen äitinsä paikalle asettui talossa asusteleva Sanna -täti, josta tuli Hildan koko elämälle pohjan antava tukipilari. Ja saihan Hilda elää isossa yhteisössä, johon kuului tätejä, setiä ja serkkuja. Toista oli yhteisöllisyys ennen! Mutta elämä yllättää, tapahtumat seuraavat toisiaan. Hilda lähtee Sorolasta ja asettuu Vaasaan pumpulienkeliksi, töihin puuvillatehtaaseen. Hilda aloittaa oman elämän, näkee ja kokee niin elämän karikot kuin ilotkin. Ja tähän mielenkiintoiseen matkaan onnekas lukija pääsee mukaan.

Ei varmaan tarvitse enää mainita, se ehkä kävi jo ilmi että pidin valtavasti kirjasta! Pumpulienkeli ei ollut pelkästään kiinnostava ja mukaansatempaava. Kirjasta huokuu, kuinka suurella ammattitaidolla se on kirjoitettu, suorastaan mestarillisesti. Arvostan suuresti kirjaa ja sen kirjoittajaa: kirjailija kertoikin jälkisanoissa kuinka hän on kirjoittanut kirjaa "suorastaan koko elämänsä" ja se kyllä näkyy. Kirjaa varten on tehty aivan hirmuisesti taustatyötä, mutta ainakin lukijan kantilta katsottuna: kyllä se kannatti! Kirja herätti niin monenlaisia tunteita, myötäiloa, myötäsurua ja avarsi taas hieman omia silmiä. Lukemisen iloa parhaimmillaan!


★★★★ -

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta
Kustantaja: Tammi, 2021
Sivuja: 323


Saara Cantellin viime vuonna ilmestynyt esikoisromaani on saanut paljon kehuja. Kaikki tuoksuu lumelta -kirjan jälkeen haluaisin kyllä ehdottomasti lukea myös sen! Cantell on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, mutta selvästi myös taitava kirjailija.

Kaikki tuoksuu lumelta kertoo kolmen naisen tarinan. On Kerttu, eletään 1950 -luvun puoliväliä. Kerttu elää omassa ajassaan vähän boheemiakin elämää ja saa iloiseksi yllätyksekseen työpaikan Pariisiin. Mutta haaveet murskautuvat kun Kerttu tulee raskaaksi. Hän yrittää keskeyttää raskautta itse jopa paiskautumalla seinään ja hyppäämällä tuolilta lattialle. Hän käy hoitajalla, joka ei ymmärrä Kertun tahtoa, vaan lähettää hänet psykiatrille. Lopulta kun Kerttu löytää tiensä lääkärille, joka häntä voisi auttaa, on jo liian myöhäistä. Syntyy Tuija, joka niin ikään elää omassa ajassaan omanlaistaan elämää. Ja saa myös tyttären: Olivian, joka kertoo tämän sukunsa naisten tarinan omalle pienokaiselleen.

Viihdyn aivan verrattoman hyvin laadukkaiden eri aikoijen kuvausten parissa ja sitä tämä kirja tarjosi kyllä oikein roppakaupalla. Miten mielenkiintoista oli seurata ensin Kertun elämää 1950 -luvulla ja siitä vähitellen päästä kohti nykyaikaa. Jokaisessa ajassa on omat niille tyypilliset ilmiönsä ja asiansa, ja ne on tuotu mielestäni harvinaisen taidokkaasti esille pieniä yksityiskohtia myöden. Kuinka erilaista naisten elämä onkaan ollut tämän kirjassa käsiteltävän noin 70 vuoden aikana!

Povaan tälle kirjalle kyllä hyvää menestystä - uskon että siihen on monen helppo tarttua. Se on sujuvalukuista, tekstiä on miellyttävää ja hyvällä tavalla helppoa lukea. Vaikka sivuja ei ole tämän enempää, on kirjaan saatu mahdutettua monta kokonaista ihmiselämää. Kirjaa ei oltu pitkitetty tai venytetty, ihmiskuvaus oli monisyistä, kieli kaunista. Eipä sitä paljoa kirjalta muuta voi toivoa - tämä oli varsin onnistunut kokonaisuus kaikenkaikkiaan! 


★★★ -

maanantai 10. toukokuuta 2021

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman

 



Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman

Kustantaja: Otava, 2021

Kuvitus: Ninka Reittu

Sivuja: 63


Aiemmat Prinsessa Pikkiriikit ovat olleet meillä varsin suosittuja kirjoja. Kieli on hauskaa ja lystikästä, joskin varmastikin melko iso osa huumorista aukeaa ainoastaan aikuislukijoille tai isommille lapsille. No mutta ainahan se on kiva, että kirja viihdyttää sekä lasta että aikuista. Ihana kuvitus ansaitsee aivan erityismaininnan! 

Kyllä tämän uusimmankin Pikkiriikin parissa viihtyivät niin päiväkoti-ikäinen kuin pikkukoululainenkin. Äitilukijaa hieman hämmensi, että pieni Pikkiriikki on kasvanut jo sen verran isoksi, että saa kuljeksia pitkin kyliä ilman aikuisia. Ehkä vähän huolikin heräsi. Onko Pikkiriikki varmasti kypsä kulkemaan jo yksin? Retkellään Pikkiriikki saa tuta, kuinka aikuisetkaan eivät ole niin fiksuja ja hyväkäytöksisiä, kuin hän on luullut. Tarina päättyy iloiseen synttäriyllätykseen.

Taattua laatua tämäkin oli ja kuten sanoin, lapset viihtyivät. Itseäni häiritsi sanavalinnat parissa kohdassa: " He olivat taatun varmoja, mutta silti kyltti raakkui lempeässä kesätuulessa, kuin olisi ollut siinä aina". Olen ehkä huono arvioimaan, koska en ole mikään kielenhuollon ammattilainen, mutta lapsille lukiessa kieli tuntui välillä vaikeasti ymmärrettävältä. Vähän nillittämistä, mutta myös aiemmissa Pikkiriikeissä minua on häirinnyt vääkylä -sanan käyttö, eivätkä lapsetkaan alkuun ymmärtäneet, mistä on kyse. Mutta nyt mentiin jo pieniin yksityiskohtiin: verrattaenhan Pikkiriikeissä kieli on varsin hauskaa ja oivaltavaa ja lukeminen silkkaa iloa. Koska kirja ei sinänsä ole muutoin kovin maaginen, ihmettelimme vähän kun koira pystyi kuitenkin taikomaan milloin mitäkin. Tarinassa on paljon ilahduttavia elementtejä: nostetaan esille lähimmäisistä välittämistä ja ystävyyttä. Jatkamme varmasti Pikkiriikkien parissa vastaisuudessakin!

lauantai 8. toukokuuta 2021

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini
Kustantaja: Wsoy, 2021
Sivuja: 329


Kirjan teemat herättivät hyvin nopeasti kiinnostukseni: naiseus, äitiys, sukupolvilta toisille levittyvä kipu ja niin edelleen. Kirjailija on etäisesti julkisuudesta tuttu nimi. Voi olla että koska takakannessa puhutaan "päähenkilöstä", joka sukeltaa menneisiin vuosiin, oletin ilman muuta lukevani fiktiivistä romaania. Kuitenkin jokainen yksityiskohta tuntui täsmäävän kirjailijan julkisuudessa esiintuomiin seikkoihin itsestään. Tunsin oloni hieman petetyksi: onko tämä kuitenkin elämänkerta? Vai onko kirja haluttu pukea fiktiiviseksi, jotta kenties joitain yksityiskohtia on silloin vapaampaa muutella ja toisaalta fiktiivisyydellä voidaan tietysti suojella myös kirjassa esiintyviä muita henkilöitä. Tähän liittyvä pohdinta kävikin useampaan kertaan mielessäni kesken luku-urakan: kirjassa on melko arkaluonteisia ja intiimejäkin asioita lähipiiristä. Mutta tosiaan, eiväthän ne välttämättä pidä paikkaansa, eikä tämä kysmys toki ole mikään kovin mullistavan tärkeä asia, pikemminkin vain mieleen putkahtanut.

Voisin ennustaa, että Ainoa kotini on ja tulee olemaan paljon luettu kirja, aiheista löytyy samastumispintaa monelle. Varmasti myös huomisena äitienpäivänä moni äiti saa tämän lahjaksi. Karkeasti sanoisin ja yleistäisin, että lukukokemus tässä on sitä parempi, mitä enemmän aihepiirit koskettavat omaa elämää. Alkupuolella tapahtumat ja ajatukset pyörivät paljon päähenkilön omassa lapsuudessa, syömishäiriöissä, kehonkuva -teemassa. Huomasin olevani aika etäällä, en osannut asettua mukaan tuntemaan, vaikka toisaalta tunteet olikin aika aukikirjoitettuna. Huomasin välillä myös jopa ärsyyntyväni päähenkilöön, hänen syyttelyihinsä ja marttyyriuteen. Päähenkilön kova tarve liikkua, olla vahva ja aktiivinen tuntui välillä jopa itsekehuskelulta. Mutta ehkä tästä kuitenkin kehkeytyy kirjan suurin anti: ensinkään päähenkilö ei näyttäydy täydellisenä tekoihmisenä. Se vasta ärsyttävää olisikin ollut! Hänessä on hyvinkin inhimillisiä piirteitä ja uskottavia toimintatapoja. Vaikka monia tuntemuksia en pystynytkään jakamaan, esim päähenkilön suurta tarvetta fyysisyyteen ja liikkumiseen, ymmärsin kuitenkin miksi hän tunsi niin kuin tunsi. 

Kirjassa käsitellään paljon kehonkuvaa ja syömishäiriöongelmia. Uskon, että lukijoilla, joilla on kosketuspintaa näihin teemoihin, saavat kirjasta paljon irti. Omalle kohdalleni tärkeimmäksi jäi kuvaus vanhemmuudesta ja sen monista kasvoista: kaikista niistä yläpilvistä ja pohjamudista, avuttomuudesta, sitovuuden tuskasta. Jäin kirjan jälkeen mietteliäänä pohtimaan sitä, kuinka omat kipeät pisteet ja synkkyydet tiedostetaan ja kuitenkin, kuin jonkin mystisen voiman avulla, siirretään tahtomattaan eteenpäin, vaikka juuri sitä nimenomaan olisi halunnut välttää. Niinpä, elämä ei ole vain valintoja.


 ★★★ -

torstai 6. toukokuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas

 

Elizabeth Strout: Olive, taas
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Olive, Again, 2019
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 355


Kevään odotetuin kirja! Olive Kitteridge oli minulle aivan kertakaikkisen täydellinen lukukokemus! Samalla Elizabeth Strout on kohonnut yhdeksi minun ulkomaisista suosikkikirjailijoistani, samaan porukkaan, jossa esim Paul Auster, Ian McEvan ja Carol Shields jo ovat. Voin vain vahvasti toivoa, että Stroutilta saadaan vielä monta kirjaa! Ensimmäisenä herää mieleeni pohdinta, että tähän astisista hänen kirjoistaan moni on ollut hyvin samalla rakenteella kasattu: ne sisältävät useita novellimaisia kertomuksia, joissa päähenkilö on jollain tavalla mukana. Osassa aivan pääroolissa, toisissa hänet ehkä vain mainitaan sivumennen.

Samaa rakennetta kantaa myös Olive, taas. Vielä minua ei ainakaan haittaa tämä jonkinlainen toisto. Olive, taas on aika samanlainen kirja kuin ensimmäinen osakin, mutta elämässä toki mennään eteenpäin. Kirja alkaa jotakuinkin siitä, mihin edellinen osa jäi ja hyvä niin. Ensimmäisen osan jälkeen jäinkin kovasti miettimään että miten Oliven ja Jackin käy. Toivoin heille vain hyvää, heidän tapaamisensa ja tutustumisensa ensimmäisessä osassa oli niin koskettavaa. 

Olive elää kirjassa ikävuosiaan seitsemänkymmenen jälkeen. Henryä, hänen pitkäaikaisinta aviomiestään, hän ei ole unohtanut. Oliven ainoa poika asuu kaukana ja välit ovat entiseen tapaan melko etäiset. Olive vanhenee, ikääntyminen tuo mukanaan kaikenlaista. Elämänkokemus auttaa näkemään asioita tietynlaisesta perspektiivistä, tuo suhteellisuudentajua. Mutta toki kuten tiedämme, ikääntyminen tuo mukanaan myös monenmoisia hankaluuksia ja vaivoja. Ja tämän kuvauksen Strout tarjoilee lukijalle aivan erityisen lämpöisellä tavalla, ymmärtäväisesti, pilke silmäkulmassa. Samoin hän suhtautuu toki Oliveen itseensäkin. Olisiko Olivessa kenties havaittavissa pientä pehmenemistä? Ihan itsensähän hän on edelleen: pessimistinen, erakkoluontoinen, suorapuheinen. Mutta toisaalta hänessä on aivan toisenlainenkin puoli, kirjassa hän esimerkiksi pariinkin otteeseen osoittaa suoranaista avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Kyllähän tätä kirjaa voi jälleen kerran suositella ihan vaan vaatimattomasti kaikille. Se sopii tottakai niin ikääntyneille, mutta myös meille nuoremmille se antaa kyllä aivan kertakaikkisen ilahduttavan elämyksen. Lukiessani hämmästelin, että vain valikoitunut joukko kirjoja on sellaisia, joiden lukeminen on kertakaikkisen puhdas ilo ilman minkäänlaista ajatusten harhailua, pitkästymistä tai muuta. Tämä oli sellainen. Ja oli kerrassaan ilahduttavaa törmätä kirjassa myös tuttuun henkilöön Pikkukaupungin tytöstä


★★★★ -