keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

 

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Kustantaja: Gummerus, 2021
Alkuteos: 10 Minutes 38 Seconds in this Strange World, 2019
Suomentanut: Marja Erämaja
Sivuja: 359


Olen lukenut Elif Shafakilta entuudestaan Rakkauden aikakirjan (ennen blogia) ja Kirotun Istanbulin. Molemmista olen pitänyt kovasti. Tässä välissä on ilmestynyt kolme kirjaa suomeksi, ja varmasti joskus vielä etsin nämäkin käsiini. Jos Shafakin kirjoja pitäisi luonnehtia yleisesti, niin lyhkäisesti sanoisin, että ne ovat älykkäitä lukuromaaneja. Eivät siis sillä tavalla viihteellisiä ja karmeuksilla mässäileviä kuin jotkut vastaavat, joissa kerrotaan tarinoita kurjista ihmiskohtaloista ja karuista oloista.

10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa  jatkaa tätä samaa laatua. Heti alkajaisiksi käy ilmi, että ankeassa metalliroskiksessa makaa kuolleen naiseen ruumis. Nainen on Leila, Tequila Leila. Vaikka hän onkin juuri kuollut, käy hänen tietoisuutensa vielä pitkän ja monisyisen matkan ja tähän matkaan lukijakin pääsee mukaan. Tämän tyyppinen ratkaisu toimii mielestäni hienosti, että lukijalle selviää ikään kuin lopputulos jo heti aluksi, mutta jännitettäväksi jää, miten siihen päädytään. Jännityksestä puheenollen: kirja on hieno yhdistelmä eri ulottuvuuksia: se tosiaan on paikoin jännittävä, paikoin pelottava ja paikoin ilahduttava. Se tuo lukijan nähtäväksi koko Istanbulin kirjon ja sen monet kasvot, sen hajut, tunnelmat ja ulottuvuudet. Se kertoo Turkin historiaa ja siinä peilataan tilanteita tositapahtumiin. Se kertoo myös naisten osasta Turkissa ja nostaa tämän altavastaavuusteeman ohelle myös muita tärkeitä teemoja, kuten seksuaalivähemmistöjen oikeudet, prostituution ongelmat jne.

Ennen muuta kirja kertoo Leilan tarinan, koko hänen elämänkaarensa alkaen siitä, mitä perheessä tapahtui kuin hän syntyi. Hänen varhaiset vuotensa, räpiköinnit, ylä- ja alamäet aina siihen saakka, kun hänen elimistönsä kaikki toiminta sammui. Pidin siitä, että tarina oli niin monisyinen ja runsas: vaikka Leilalla oli varsin kova elämä, se ei kuitenkaan ollut vain sitä. Hän rakasti, häntä rakastettiin. Ja etenkin Leilan poismenon jälkeen ei ole enää epäselvää, että hänen ystävänsä ovat valmiita tekemään mitä vain hänen vuoksensa. 

Suosittelen ehdottomasti kirjaa kaikille, se on avartava ja tärkeä kirja, joka on ilmestyisvuonnaan saanut mm. Booker -palkintoehdokkuuden. Pidin kovasti kirjasta, mutta se oli tosiaan melko runsas, jopa paikoittain liiankin. Toisaalta kohdalleni on myös osunut useampi kirja lähiaikoina, joissa sukelletaan eri kulttuurien maailmaan ja kohtalot ovat olleet aika kurjia. Ehkä siis aihepiirin tiimoilla oli kohdallani vähän väsymystä ja jonakin muuna hetkenä kokemus olisi ollut huikeampi. 


★★★ ½


Muualla: Lumiomena, Kirjarouvan elämää

torstai 22. huhtikuuta 2021

Caroline Gray: Maailman paras isosisko

 

Caroline Gray: Maailman paras isosisko
Kustantaja: Mäkelä, 2021
Alkuteos: Big Dister Baabara, 2020
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kuvittaja: Caroline Gray


Maailman paras isosisko on yksi tämän kevään Mäkelän lastenkirjauutuuksista. Tämä riemukas kirja sopii hyvin päiväkoti-ikäisille lapsille ja varmasti tarjoaa hauskaa taustatukea sisarukseksi tulleille tai tuleville lapsille. 

Kirjassa Linda-Lammas tulee isosiskoksi kerrallaan jopa viidelle pikkulampaalle. Hän odottaa innoissaan sisaruksia saapuvaksi, mutta tilalle tulee pian pettymys kun karitsakatras ei vastaakaan odotuksia: aluksi pikkuisia ei kiinnostanut mikään ja kohta he olivatkin jo meluisia ja sottuisia pikkuepeleitä. Tämä on varmasti tuttu tunne monelle sisaruksia saaneille. Vaan miten Linda selviytyy tästä tilanteesta? Onneksi loppu hyvin kaikki hyvin. Lindalle valkenee kuinka rakkaita pikkuiset sitten kuitenkin ovat.

Minusta tämä oli hupaisa ja viihdyttävä kirja. Kuvissa oli aikuisillekin pieniä vitsejä, kun esimerkiksi lehtihyllyssä oli tarjolla "Me uuhet", "Kanan terveys" ja "Parnassu". Kuvitus on aivan hulvaton, siinä on hauskoja pieniä yksityiskohtia ja hupsahtaneiden eläinten hahmot riemastuttivat niin lapsia kuin aikuisiakin. 

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

 

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää
Kustantaja: Wsoy, 2021
Alkuteos: La vraie vie, 2018
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Sivuja: 188


Huh, millainen alkuvuosi minulla on ollut kirjojen suhteen! Olen lukenut useamman aivan huikean, mielettömän, järisyttävän, mieleenpainuvan kirjan tämän kuluvan vuoden aikana. Ja tähän jatkoksi sujuvasti asettuu myös tämä kertakaikkisen hämmentävä Oikeaa elämää.

Kyseessä on kaikkea muuta kuin iloinen hyvänmielen kirja.  Jos jotain luonnetovereita tälle pitäisi etsiä niin sanoisin että ainakin Pihkassa ja Lähdin veljen luo -kirjoissa on jotain samaa. Tunnelmassa on jotain poikkeuksellisen karmivaa ja tuskaisaa, silti kaiken yllä leijuu epämiellyttävä uskottavuuden viitta. Kyllä, ihan oikeastikin voi olla olemassa näin kamalia ihmisiä, näin murjottuja ihmismieliä. 

Tarinan minäkertoja, päähenkilö, on reilu kymmenvuotias tyttö. Lahjakas, omanlaisensa. Hänellä on pikkuveli, muutamaa vuotta nuorempi ja heidän välillään side, jota ei voi muualta löytää. He kasvavat samassa pimeydessä, äidin kanssa (joka on kuin ameba) ja isän, joka jyrää kaiken yli. On karmiva ja inhottava. Myös veljen silmissä ja ilmeessä on välillä häivähdys pahaa julmuutta. Ehtiikö sisko pelastamaan veljensä niiltä tuhoavilta syöpäläisiltä

Oikeaa elämää on kaikkinensa varsin erikoinen kirja, jossa tapahtuu kaikkia hyvin erikoisia asioita. Ihan järkeenkäypiä, ei mitään liian yliluonnollisia, mutta erikoisia sattumuksia kuitenkin. Mitä käy jäätelöauton myyjälle tai entä miksi tämän erikoisen kylän ympärillä lentelee papukaijoja?

Kirjan sisällöstä ei oikein henno kertoa enempää. Lukekaa itse! Pieneen sivumäärään mahtuu aivan kokonainen tarina, joka totisesti puistattaa lukijaa (ehkä joillekin lukijoille julmuutta voi olla liikaa), siinä tapahtuu hirveitäkin asioita, mutta kaiken karmeuden keskellä on myös muutakin. Pimeyksien reunoilla on valoa. Kirja ei mässäile, ei ole yksiulotteinen. Tämä minulle entuudestaan täysin vieras belgialainen Adeliné Dieudonne on selvästi mestarikertoja, jolla on taito niin punoa jännittävä juoni ja persoonalliset henkilöt kuin pureutua syvälle ihmismieleen ja pukea tämä kaikki sanoiksi aivan omanlaisellaan tavalla. 



★★★★ -

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Ragnar Jónasson: Pimeys

 

Ragnar Jónasson: Pimeys
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Dimma, 2015
Suomentanut: Vilja-Tuulia Huotarinen
Sivuja: 238


Jo ensisivuilla suorastaan ilahduin kun luin Ragnar Jónassonin hiljattain ilmestynyttä Pimeys -dekkaria. Onpa kerrassaan raikas valinta asemoida päähenkilöksi kerrankin muunlainen poliisi kuin esimerkiksi perinteinen työnarkomaani, joka kamppailee riittämättömyytensä kanssa perheen osalta tai vaikkapa alkoholiin taipuvainen älykkö jne. Tämän ilmeisestikin trilogian päähenkilö on eläkeikää hipova poliisi Hulda. Nainen, joka on yksinäinen ja rahaton, elämässään kovia kokenut: hän on joutunut kokemaan niin lapsensa kuin puolisonsa kuoleman. 

Sukupuolten epätasa-arvo työelämässä nousee jo alkupuolella tärkeäksi teemaksi kirjassa. Hulda ei ole itse tuonut esilleen aikomustaan jäädä eläkkeelle, mutta nuoret mieskollegat tuntuvat yrittävän savustaa häntä jo pois. Esimies lähestyykin häntä ikävällä uutisella: työhuoneelle on jo uusi käyttäjä, Hulda saa pian jäädä pois. Sentään pomo lupaa, että Hulda voi syventyä vielä viimeisinä päivinään vaikka johonkin vanhaan tapaukseen. Huldan mielenkiinnon herättääkin kuolleen venäläisen naisen tapaus. Kuolema on kuitattu hätäisesti itsemurhaksi, mutta jo pieni tapahtumien pöyhintä osoittaa, että alkuperäinen tutkinta on tehty varsin hutiloiden. Miksi näin? Hulda joutuu taistelemaan niin tuulimyllyjä kuin aikaakin vastaan: hänellä on vain muutama päivä aikaa selvittää, mitä on tapahtunut. 

Pimeys käsittää vain muutaman päivän ajanjakson, mutta silti se on varsin moniulotteinen. Rakenne on melko perinteinen dekkarin rakenne: välillä eletään nykypäivää, välillä kurkataan menneisyyteen, välillä ääneen pääsee mysteerihenkilö. Tämä perinteisyys tässä ei mitenkään kuitenkaan haittaa, päinvastoin. Tarina on rakennettu oikeasti jännittäväksi ja erittäin koukuttavaksi. Ja muuten kirjaa ei liika perinteisyys paina: Islanti on miljöönä minulle uusi ja se antaa kiinnostavaa vaihelua niin vaikkapa suomalaisille kuin ruotsalaisille lajitovereilleen. Ja kuten yllä jo hehkutin, niin päähenkilö on mielestäni todella onnistunut henkilöhahmo kaikessa uskottavuudessaan ja inhimillisyydessään. Juoni on rakennettu taitavasti ja kirja osaa totisesti yllättää! 

Mitä oikeeastaan dekkarilta voi muuta toivoa? En tiedä, joten kyllä luokittelisin tämän oikeaksi jännityskirjojen valioyksilöksi, johon kannattaa luonnollisesti jokaisen dekkariystävän tarttua. Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan sarjan jatko-osia, jotka ilmestynevät käänteisessä aikajärjestyksessä, eli niissä mennäänkin ajassa taaksepäin. Onneksi seuraava osa ilmestyy jo syksyllä!


★★★ ½


Muualla: Mummo matkalla, Kirjaluotsi


sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

 

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi
Kustantaja: Like, 2021
Sivuja: 174


Olen täysin aiemmin missannut Hanna Haurun kirjat, mutta voin vannoa että jatkossa näin ei pääse käymään. Sen sijaan aion ensitöikseni varata kirjastosta edellisen, Finlandia -ehdokkaanakin olleen, Jääkannen. Ja nyt kun ehdokkuudesta puhutaan, en olisi lainkaan yllättynyt tai pahoillani, jos myös tämä Viimeinen vuosi olisi tänä vuonna ehdokkaana. Voin jo aika varmasti sanoa, että ainakin minulle tämä tulee jäämään yhdeksi kuluvan vuoden parhaista kotimaisista kirjoista, sen verran ihastunut kirjaan olin ja vakuuttunut, että näin ihastuttavia kirjoja ei ihan joka viikko osu omalle kohdalleni.

Jo ensisivuilta lähtien kirjan kuulas ja herkkävireinen kerronta kietoi minut sisäänsä. Näitä kertojia, jotka osaavat taltioida sanoiksi asioita tämäntyyppisellä sensitiivisyydellä, ei ole montaa. Miten joku osaakaan nähdä asiat siltä kantilta, jota itse ei ole ennen edes ymmärtänyt? Tätä kirjallisuus totta tosiaan on parhaimmillaan: kirja auttaa lukijaa näkemään, tuntemaan, ymmärtämään. Hanna Haurulla on hieno kyky asettaa hetken tunnelmat ja väreet aivan omanlaisikseen. Kun esimerkiksi luin lauseen "Kuu tuijottaa pakkasen säteitä" niin jäin vain ihastelemaan, että minä, tavallisena maallikkona, en ikinä osaisi pukea asiaa noin, että kuu katselee, kuu on aktiivinen toimija, eikä se vain paista taivaalla. Pääsin mukaan aistimaan pieniä luonnon ihmeitä, haistamaan hajuja, tuntemaan kertakaikkisen isolla alkukirjaimella. 

Kirja kertoo muuan miehen tarinaa sotien jälkeisessä pienessä kyläpahasessa Pohjois-Pohjanmaalla. Mies, taitava kynän käyttäjä ja tarinankertoja, jota ei huolittu edes mukaan sotimaan. Rakkaus käänsi hänelle selkänsä, lapsuuden isän tumma varjo ei jätä rauhaan. Jäljellä on yksinäisyys, joka on toisaalta voimavara, toisaalta vankila. Yksinäisyyden kanssa valtaa pitävät nälkä, puute ja lähes piinaava kaipuu.

Luin kirjan parissa päivässä, ja vain siksi, että en yksinkertaisesti halunnut olla lukematta sitä. Kieli on näennäisen helppolukuista ja vähäeleistä, kuitenkin se kätkee sisälleen täysipainoisen tuntojen ja aistimusten spektrin. Lukeminen tuntui erikoisella tavalla leijumiselta ja erikoisen kirjasta tekee myös se, että vaikka kirjan päähenkilö on hyvin kaukana itsestä, on samastuminen silti helppoa, suorastaan itsestäänselvää. Lyhyessä sivumäärässä on kasattu niin kaikinpuolin kokonainen ihminen kaikkine ylä- ja alamäkineen. Erityisesti päähenkilön kokema tarve eristäytymiseen ja itsekseenoloon ja toisaalta kuitenkin sisuksia kalvava yksinäisyys, puhutteli minua erityisesti. Määränpää on lukijalle ehkä kirkas jo alusta alken, mutta se tekee matkasta vain entistä tunnerikkaamman.


★ 

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

 

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille
Kustantaja: Gummerus, 2021
Sivuja: 179


Äitiys - aihe, josta löytyy ammennettavaa loputtomiin. Se on aihe, jossa on loputtomasti mahdollisuuksia: äitiyttä on niin monenlaisia kuin on erilaisia äitejäkin. Toisaalta monta näkökulmaa on jo nähty ja kuultu, monta synnytystarinaa kerrottu.

Kolme rukousta äidille kuitenkin mielestäni kiersi kaikki odotetuimmat näkökulmat. Alku kirjaan on kiehtova ja koskettava: tytär kuolevan äitinsä sängyn reunalla. Tytär kantaa jo uutta elämää, oma tytärtään. Luopuminen ja menetys vastassa uutta alkua. Kirjassa ei kerrota vain näiden äitien ja tytärten tarinaa, vaan sivussa kulkee aivan täysipainoisena toisessa ajassa elävän Anjezën elämä. Anjezë, joka näkee yhtälailla tuskaa ja menetystä ja myöhemmin kokee oman heräämisensä ja löytää oman tiensä.

Kaksi rinnakkain olevaa tarinaa luovat usein kiinnostavat vastaparit toisilleen, ja niin tässäkin pääasiassa: tarinat olivat omiansa, mutta jonkinlainen hengellinen yhteys niillä oli kuitenkin. Ehkä jotain jäin tähän yhteyteen vielä kaipaamaan, lopputulemana näiden yllä häilyi kuitenkin pieni irrallisuus, vaikka toisaalta ilman toisiaan kirja olisi jäänyt varmastikin puolikkaaksi. Ehkä olisin lukijana kaivannut enemmän selityksiä: miksi juuri nämä tarinat haluttiin kertoa? Anjezë oli toki tärkeä henkilö tämän nykyajan naisen äidille. Sitä kautta sillä tietysti on vaikutuksensa myös myöhempiin sukupolviin.

Anna-Liisa Ahokumpu on tarttunut kirjassaan ajankohtaiseen, paljon esimerkiksi sosiaalisessa mediassa puhuttaneeseen aiheeseen, synnytysväkivaltaan. Sanoisinkin, että tämä on saman kokeneille varmastikin tärkeä ja tarpeellinen kirja ja puheenvuoro. Tunsin itseni hieman vääräksi kohderyhmäksi, mikä etäytti minua näistä kokemuksista. Aluksi luin synnytyskuvausta ajatuksella, että tässäpä ihan tavallinen ensisynnyttäjän synnytys. Vähitellen kuitenkin aloin ymmärtää, että kirjan nainen (ja kenties taustalla kirjailija omine kokemuksineen?) on kokenut vääryyttä, loukatuksi tulemista, sivuuttamista. Oma kokemusmaailmani on niin toinen: omissa synnytyksissäni olen ollut tavattoman kiitollinen lääketieteestä ja ammattitaitoisista ihmisistä, jotka tiesivät, miten missäkin tilanteessa pitää toimia. Ei minulla olisi ollut mitään mielipidettä siihen, että tarvitaanko nyt oksitosiinitippaa tai miten istukka nyt parhaiten saataisiinkaan syntymään. Itse koin vahvasti tulleeni autetuksi, en kaltoin kohdelluksi. Kirja on kuitenkin hyvä muistutus ja ääni, joka on myös tärkeä tulla kuulluksi.

Tämä oli ensikosketukseni Anna-Liisa Ahokummun kirjoihin. Jään seuraamaan mielenkiinnolla hänen mahdollisia tulevia kirjojaan. Erityisesti pidin kirjailijan tunneymmärryksestä ja taidosta sanoittaa erilaisia mielentiloja ja tunnelmia. 


tiistai 6. huhtikuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

 

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Kustantaja: Aula @ co, 2021
Alkuteos: Lessico famigliare, 1963
Suomentanut: Elina Melander
Sivuja: 254


Tämä kauniskantinen kirja (manittakoon, että kirja on ihastuttava ja kansi ihastuttava, mutta kannen tunnelma on varsin erilainen kuin kirjan) päätyi käsiini puolihuolimattoman kirjastovarauksen seurauksena. Kotona vielä pyörittelin kirjaa käsissäni ja mietin että pitäisikö tämä nyt lukea vaiko eikö. No kylläpä olisin jäänyt paljosta paitsi, jos tämän olisin missannut! Aula @ co osaa kustantajana yllättää välillä täydellisillä helmillä, esim rakastamani Pihka on myös saman kustantamon tuotantoa. 

Kieli jota puhuimme on todellinen kirjahelmi! Heti alkajaisiksi täytynee todeta, että aivan maallikkokin näkee, että kääntäjä on tehnyt huikeaa työtä: kirjassa sanavalinnat, tavat sanoa ja kielen voima on suuressa roolissa, ja kaikki oli niin oivaltavaa ja luontevaa. Ja toki täytyy kustantaajakin kiitellä, onpa hienoa että tämä lähes kuusikymmentä vuotta vanha kirja suomennettiin!

Kirjan päähenkilö, minäkertoja, Natalia Ginzburg kertoo perheensä tarinan. Esittelystä päätellen kirja perustuu hyvinkin vankasti tositapahtumiin, mikä luo mielenkiintoisen sävyn kirjalle. Uppouduin tähän kyllä niin ikihyviksi toisaalta, että en olisi piitannut vaikka tämä ei olisikaan perustunut mihinkään. 

Tarina sijoittuu raskaisiin sotien vuosiin sekä niiden ympärille. Vaikka ajat olivat raskaita, niin kirja on kaikkea muuta kuin raskas! Voi miten tykästyin kirjan henkilöihin, erityisesti perheen isä ja äiti olivat kaikessa negatiivisuudessaan aivan valloittavia - ja niin todentuntuisia! Isä, jota äiti kutsui Beppinoksi, ei pidä juuri kenestäkään tai mistäkään. Hän arvostelee kovin sanankääntein ihmisten toimintaa (käyttäen esim huvittavaa termiä murjastelu), syyllistää muita esimerkiksi suvaitsemattomiksi vaikka itsekään ei suvaitse juuri ketään. Kunniansa saavat kuulla niin puoliso, kodinhoitajat kuin lapsetkin. Milloin kukakin on aasi, milloin mikäkin toiminta hölynpölyä. Kyllä äiti onneksi hänelle vastaa aika kipakastikin välillä. Äitikin oli kaikessa tylsistymisessään niin läikähtelevä: milloin hän tuhlasi rahansa turhuuksiin, milloin alkoi toivoa itselleen tylsistymistä rikkomaan edes jotain kivaa tautia

Kieli jota puhuimme ei kerro sen kummemasta, kuin Natalian perheestä ja heidän elämästään. Se on jonkinlainen ajatusten juoksu ja tajunnan virta vailla lukuja - teksi on yhteen pötköön kirjoitettua. Henkilöt ja tunnelma tulivat kuitenkin aivan poikkeuksellisella tavalla lähelle, aivan kuin itsekin tuntisi nämä ihmiset. En kyllä muista myöskään, koska olisin nauranut kirjaa lukiessani, mutta tätä lukiessa naurahtelin useammankin kerran lukiessani pahantuulisen ja niin ristiriitaisen isän jupinoita milloin mistäkin epäkohdista. Kirja ei kuitenkaan ole mikään pelkkä huumorikirja, vaan kirja, joka tavoitti minut hyvinkin monella eri tunnetasolla.


★★★★

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Christian Unge: Läpi veden, läpi tulen

 

Christian Unge: Läpi veden, läpi tulen
Kustantaja: Tammi, 2021
Alkuteos: Går genom vatten, går genom eld, 2019
Suomentanut: Anu Heino
Sivuja: 479


Voi kuinka innostavaa, vaihtelevaa ja kiinnostavaa, ajattelin, kun näin tämän uutuuskatalogissa! Enpä ainakaan blogihistoriani aikana, eli kymmeneen vuoteen, ole lukenut sairaalaympäristöön sijoittuvaa dekkaria! Varmasti Läpi veden, läpi tulen löytää paikkansa myös monen muun hyllystä kiinnostavan lähtökohtansa vuoksi. Perinteisellä dekkarikentällä raikasta, että kirjan keskiössä ei olekaan poliisi tai edes pahis, vaan sairaalassa työskentelevä lääkäri. 

Kirja aloittanee uuden Tekla -sarjan ja lähtökohdat sarjalle ovat kyllä hyvät: kirjailija itse on lääkäri, minkä kyllä teoksesta huomaakin. Kuvaukset sairaalan tohinoista ovat varsin uskottavia ja todentuntuisia. Henkilökunnalla on kiire; akuuttiosaston stressaava paine tuntui lukijalle asti. Painetta ei ihan täysin siedäkään kirjan pääenkilö, lääkäri Tekla Berg, joka saa työssään sinkoilla hengestään kamppailevilta potilailta toisille. Tekla napsii taskustaan vähän väliä tukaluutta helpottamaan "pommeja" eli huumeita. Hän on ammatistaan huolimatta vakavasti riippuvainen. Monisyinen ja tahoinen tapahtumien rönsy alkaa punoutua, kun Tekla päätyy suuren räjähdyksen onnettomuuspaikalle vakavasti palaneen uhrin luo. Uhri saa juuri ja juuri ähkittyä jotain, hän mainitsee jotain uimisesta. Vain yksi ihminen maailmassa tietää, että Tekla ei osaa uida. Onko tässä jokin yhteys, kuka tämä mystinen kuoleman kielissä oleva henkilö on? Vähitellen tapauksen taustat aukenevat lukijalle ja lukija pääsee tutustumaan niin alamaailman jengiläisten välien selvittelyihin kuin toisaalta myös sekä välähdyksiin Teklan menneisyydestä että salakähmäiseen kuhinaan sairaalan johtoportaassa.

Kirja on suuri sekä sivumäärältään (dekkari saa olla mielestäni aika erinomainen jos se lähentelee 500:aa sivua) sekä sisällöllisesti: siinä on todella paljon kaikkea kun aiheet pyörivät niin turvallisuuspalvelun, huumekaupan kuin korruptionkin tuoksinassa. Ja tietysti sairaalassa. Omaan makuuni tätä "suuren maailman menoa" oli vähän liikaakin, olen itse ehkä enemmän sellaisten vähän arkisempien dekkarien ystävä. Mutta uskon ja tiedän, että tämän tyyppiset koukuttavat ja taidokkaasti punoutut jännärit löytävät kyllä lukijansa. Tässä vauhdikkuus ja jännitys säilyy aivan viimeisille sivuille asti.


★★ ½