maanantai 22. helmikuuta 2021

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: The Nickel Boys, 2019
Suomentanut: Markku Päkkilä
Sivuja: 222


Nickelin pojat päätyi lukulistalleni, koska kiinnostuin siitä sen tullessa toiseksi Blogistanian globalia -äänestyksessä aiemmin tässä kuussa. Uutuuskatalogista olin sen skipannut, mutta kirjabloggaajien lukuarvioihin luotan kyllä kovasti!

Ja olihan kirja vaikuttava ja koskettava. Se kertoo kuvitteellisesta Nickelin laitoksesta tai pikemminkin poikakoulusta, jonne alaikäisiä poikia lähetettiin milloin mistäkin, usein melko vähäpätöisistäkin, syistä. Inspiraation kirjailija kertoo saaneensa Floridassa toimineesta Dozierin poikakoulusta.

Kirjan alku erityisesti on vaikuttava ja kiinnostuksen herättävä. Siinä ollaan jo paljon myöhemmässä ajassa, jossa arkeologian opiskelijat löytävät maasta ruhjottujen ihmisparkojen luita. Sitten siirrytäänkin kirjan päähenkilöön, Elwoodiin, joka elää isoäitinsä kanssa ja joutuu väärinkäsityksen seurauksena tuonne karmivaan kidutuslaitokseen. Laitokseen, josta ei ole montaa tapaa päästä pois. Välillä sieltä ilmoitetaan jonkun pojan esimerkiksi "vain karanneen", vaikka todellisuus on aivan muuta. Elwood tutustuu laitoksessa Turneriin, jonka kanssa he lopulta päätyvät ratkaisuun, joka muuttaa heidän molempien elämänkohtaloidensa suunnan.

Pidin kirjasta. Se oli jollain tavalla jämpti, siinä tapahtumat etenivät suhteellisen nopeasti ja sivumäärältään pienehköön kirjaan on saatu upotettua iso tarina. Kirja on tärkeä puheenvuoro ajankohtaisen aiheen, eli rasismin ja syrjinnän puolesta. Se piirtää hienon ihmiskuvan, johon lukija varmasti kiintyy. Se on raju, karmiva ja jännittäväkin. Silti joltain pieniltä osin en saanut siitä otetta - en oikeastaan osaa sanoa, missä omalla kohdallani meni vikaan, tai no miksi kokemus ei kuitenkaan ollut mikään erityisen kummoinen, vaikka kirjasta sinänsä pidin ja sen ansiot tunnistin. Ehkä nyt oli vaan väärä hetki.


★★★ +

torstai 18. helmikuuta 2021

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Kustantaja: Gummerus, 2015
Sivuja: 222


Jos tässä kirjassa taivaalta putoaa asioita, niin tosielämässä tämä kirja melkein putosi minulle. Tai ainakin sattuman oikusta päätyi käsiini. Olin muissa asioissa kirjastossa ja pysähdyin hetkeksi palautushyllylle. Joku oli selvästi lainannut kaikki Selja Ahavan kirjat ja palauttanut ne sitten samaan aikaan. Selailin niitä kiireessä ja ajattelin että no otetaan nyt vaikka tämä mukaan. 

En osaa kertakaikkiaan nimetä syytä, miksi en ole lukenut kyseisen kirjailijan kirjoja aiemmin. Taivaalta tippuvat asiat on ollut Finlandia -ehdokkaanakin, joskin ne olivat juuri sellaisia vuosia, jolloin oma lukemiseni on ollut hyvin vähissä. No mutta nytpä voin iloita siitä, että minulla on kirjailijan muu tuotanto vielä lukematta. Tykkäsin nimittäin todella paljon tästä!

Taivaalta tippuvat asiat -kirjan pääosassa on ehkä sattuma. Kiehtovaa! Miten yksi pieni "asia", joka vaikka sattuu juuri tiettynä hetkenä tippumaan tiettyyn paikkaan, voi mullistaa kaiken. Se voi lopettaa jotain, aloittaa jotain. Tässä kirjassa se lopetti yhden elämän, murensi toisen ja kolmannenkin ainakin siksi aikaa kunnes aika tulee ja auttaa. Kirjassa vaihtelevat kertojaäänet, vaikka eniten äänessä on pieni Saara -tyttö, joka yrittää ymmärtää elämää. Kaikkea voi sattua ja niin on sattunutkin. Toiset voittavat lotossa, toisiin osuu salama ja taivaaltakin voi pudota lähes mitä vaan ovista hyytelöön. 

Jotain erityisen ihastuttavaa kirjassa on! Kirjailija on hienosti luonut katastrofin ympärille aivan oman maailmansa. Se ei ole vain musta, siinä on muitakin värejä. Kieli on kaunista, hupaisiakin havaintoja tekevää eikä edes lapsikertoja haitannut minua, niin kuin joskus käy. Toki tässä ei suinkaan ollut koko aikaa lapsi äänessä.

Joten jos nyt joku muukin on missannut Selja Ahavan kirjat niin hoputan kyllä ehdottomasti korjaamaan asian!


★ ½

maanantai 15. helmikuuta 2021

Anna Jansson: Katoavat jäljet

 

Anna Jansson: Katoavat jäljet
Kustantaja: Gummerus, 2021
Alkuteos: Dotter saknad, 2019
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 392


Olen lukupäiväkirjan mukaan lukenut yksitoista vuotta sitten Anna Janssonin Vaitelias jumala -kirjan. Se onkin ainut, mitä olen Janssonilta lukenut, joten Katoavat jäljet ovat lähestulkoon ensikosketus kirjailijaan. Olin kirjasta jo etukäteen innoissani, kivaa päästä mukaan aivan uuteen dekkarisarjaan!

Katoavat jäljet -kirjan ja koko uuden sarjan päähenkilö on rikoskomisario Kristoffer Bark, joka on kaikkea muuta kuin päässyt yli tyttärensä katoamisesta, josta on kulunut jo viisi vuotta. Veraa ei ole vieläkään löydetty eikä mysteeri jätä tuskaisaa isää rauhaan. Eikä muuten jätä äitäkään, hän on vielä syvemmällä pohjalla kuin isä. Ei siis riitä, että Kristoffer tekee edelleen töitä tyttärensä löytämiseksi (vapaa-ajallaan), vaan hän joutuu huolehtimaan myös nykyisen ex-vaimonsa hengissäselviämisestä. Milloin Ella löytyy katuojasta, milloin pahoinpideltynä alkoholistiporukoissa. Tyttären etsintä saa uutta pontta, kun Kristofferille tarjoutuu tilaisuus päästä tutkimaan toisen kadonneen tytön tapausta. Kuka kumma haluaa tuhota nuorten naisten elämät?

Pienenä miinuksena mainittakoon, että kirja on aavistuksen pitkä ja alkuosa lähti käyntiin vähän hitaasti. Ehkä siitä olisi voinut vähän tiivistää, joskin toisaalta lukija on tärkeä saada ymmärtämään millainen mies Kristoffer on ja millaista elämää hän elää, koska hän lienee pääosassa myös tulevissa Anna Janssonin dekkareissa. Pienestä alun hidastempoisuudesta huolimatta Katoavat jäljet oli onnistunut, mukaansatempaava ja jännittävä. Juonenkulku on punottu taitavasti, niin kuin voi kokeneelta dekkaristilta odottaakin. Lukija saa jatkuvasti epäillä kirjan henkilöitä vuorotellen ja loppuratkaisu oli mielestäni toimiva ja yllättäväkin. Henkilöt olivat mielestäni ollessaan dekkarihenkilöitä onnistuneita ja pahimmat kliseet onnistuttiin välttämään.

Uskaltaisin suositella tätä ihan jokaiselle dekkarien ystäville. Katoavat jäljet on positiviisessa merkityksessä viihdyttävä perusdekkari.


★★★ -

lauantai 13. helmikuuta 2021

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2020

Tässä ääneni Blogistanian kirjallisuuspalkintoäänestyksessä. Äänestän Globalia- ja Finlandia -kategorioissa kummassakin vain yhtä kirjaa:


BLOGISTANIAN GLOBALIA:

3 pistettä: Elizabeth Strout: Olive Kitteridge



BLOGISTANIAN FINLANDIA:

3 pistettä: Anni Kytömäki: Margarita





keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Anni Kytömäki: Margarita

 

Anni Kytömäki: Margarita
Kustantaja: Gummerus, 2020
Sivuja: 582

Anni Kytömäki on minulle entuudestaan vieras kirjailija. Margarita olisi saattanut jäädä minulta lukematta, jollei sitä olisi valittu Finlandia -ehdokkaaksi. Todella ikävä skenaario. Kaikessa mahtipontisessa lyhykäisyydessään: Margarita on täysin ansainnut Finlandia -palkintonsa, se kipuaa kärkikastiin minun kaikkien aikojen kotimaisten suosikkien joukkoon. Sinne missä on esimerkiksi Heidi Köngäksen Sandra ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Voi olla että Margarita tuli vastaan minulle uutuuskatalogeissa, ehkä ajattelin että njääh, luontoteema ei ehkä puhuttele minua. Hieman jäinkin pohtimaan, että onkohan monelle muullekin meinannut käydä näin? Takakansi taikka sitten se katalogiteksti ei ehkä anna täyttä oikeutta, koska luonto on vain yksi osa kirjaa. Se on lisäksi myös ajankuvaus, nuoren naisen kasvutarina, tarina irrallisuudesta ja erillisyydestä, minuudesta, toiseudesta. 


Olin lukenut etukäteen että kirjassa on useita kertojaääniä, joista yksi on simpukka. Ehkä vähän kurtistin kulmiani, minä, realistisuuden ystävä. Mutta voi miten olinkaan hakoteillä! Kirjassa tosiaan on monia kertojia, keskiössä Senni, nuori nainen, hieroja kylpylällä. Hän asuu äitinsä kanssa, isä menehtyi. Vaikka hän menehtyikin sota-aikana niin ei sota häntä tappanut vaan sattuma. Ääneen pääsee myös sotilas ja metsänhoitaja. Välillä ajatuksia punoo myös se simpukka, vai onko se kuitenkin Sennin ääni?

En minä kirjan juonesta sen enempää kirjoita. Se on täynnä yllätyksiä, sattumuksia (no joo, ehkä välillä melko onnekkaita, joku voisi miettiä että onko niissä vähän epäuskottavuutta, mutta jos onkin, niin niin hienoisesti että se ei tee minun kokemukseeni edes pikkuruista miinusta!) ja tunteita. Kirjassa on paljon sivuja ja onneksi onkin, se on täysi kaari. Menin siihen mukaan kaikilla soluillani, elin Sennin mukana ja tunsin hänen tunteitaan. Olen todella lumoutunut! Kirjan kieli on rakastettavan kuvailevaa, se on ymmärtäväistä, se näkee, kuulee ja tuntee kaiken. Voi Anni Kytömäki, kiitos että tarjoilit tämän Lukuelämyksen, uskon sen jäävän mieleni sopukoihin asumaan. Vastedes en päästä yhtäkään kirjaasi menemään ohitseni ja etsin edelliset kirjasikin käsiisi. Hävettää oma skeptisyys - en ole edes varsinainen luontoihminen mutta tämän kirjan myötä ehkä olen vähän enemmän. Ja kiinnostuin helmisimpukoista, mikä merkillinen laji. Tästä lumosta on vaikea laskeutua, oikein hirvittää aloittaa mitään muuta kirjaa tämän jälkeen. Tätä kirjallisuus on parhaimmillaan!