keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

 

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
Kustantaja: Tammi, 2020
Sivuja: 395


Minulla on vähän kaksijakoinen suhde Leena Lehtolaisen kirjoihin. Etenkin hänen alkupuolen tuotantonsa kirjoista olen pitänyt oikein kovastikin - ja lienen lukennut hänen tuotannostaan muutamaa lukuunottamatta lähes kaiken. Sen sijaan Hilja Ilveskero -sarja oli mielestäni kehnompi ja jätti suorastaan kylmän epäluuloiseksi (täällä lisää avautumista aiheesta). Maria Kallio -sarjan dekkareista olen pitänyt, etenkin vanhemmista.

Uusimmassa Jälkikaiku -kirjassa Maria Kallio, joka työskentelee tätä nykyä lasten ja nuorten osastossa esimiehenä, saa tehtäväkseen selvittää kuolleen Samin tapauksen. Sami, joka oli ennen Samira, löytyy metsästä kuolleena. Onko kyseessä viharikos - Sami oli sekä transsukupuolinen että maahanmuuttaja, joten hän varmasti aiheuttaa ennakkoluuloja. Liittyykö tapaukseen jotenkin Maria Kallon kissan pihalta löytämä korva? 

Jälkikai'ussa on aika perinteinen dekkarin kaari: surmattu ihminen - tutkintaa, epäiltyjä - loppuaction -huipennus - lyhyehkö jälkipuinti ja tapahtumien aukikirjoittaminen. Jälkikaiku on sopivan helppolukuinen ja mukaansatempaava. Uskonkin että tämä on juuri niitä kirjoja, jotka uppoavat ns suureen yleisöön ja niihinkin jotka lukevat vähän vähemmän. Ajankohtaisia aiheita kirjassa riitti. Sinänsä mielenkiintoinen ja uusikin lähestymistapa tehdä maahanmuuttajasta transsukupuolinen: siinä varmasti tematiikkaa, jota ei mitenkään ihan liialti ole dekkareissa käsitelty. Ehkä jonkin pienen pienen jutun olisin kaivannut vielä näitä teemoja syventäväksi, joskaan en osaa oikein sanoa että mitä se voisi olla. Jonkin verran tiivistämistä olisin kaivannut myös: 400 sivussa dekkaria saa olla jo aika paljon että se jaksaa kannatella.

Maria Kallioon henkilönä kaipaisin jotain särmää! Hänessä ja hänen perheessään kaikki on vaan jotenkin vähän liian täydellistä: täydellinen, osallistuva ja ymmärtäväinen puoliso. Lapset kuin kiiltokuvia lahjakkuuksineen, harrastuksineen ja kiltteyksineen. Vähän jopa pyörittelin silmiäni kun Maria Kallio sivusi jossain asiassa nuorten turhamaista autolla kaahailua ja totesi perään että kyllä hänen Iidansa vain ihan sen takia vain ajoi ajokortin että sitä voi tarvita jossain hyödyllisessä joskus - muuten Iida käyttää vain joukkoliikennettä. No ehkä pieni asia, mutta kokonaisuutena tosiaan tavallisen lukijan silmään kaikki on vain vähän turhan kultaista, eikä esimerkiksi perinteisiä riitoja parisuhteen osallistumisista ole Marian ja Antin suhteessa. Antti vain aina ymmärtää jatkuvasti töissä olevaa vaimoaan, laittaa ruuat valmiiksi pöytään ja lämmittää saunan kun Maria saapuu kotiin. Marialla voisi minusta itselläänkin olla edes joku oikea pahe: en tarkoita nyt sellaista kuin työnarkomania vaan jotain karskimpaa ja surkeampaa. 

Jälkikaiku jäänee aika keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, se ei tarjoa kovin suuria yllätyksiä millään saralla, mutta on kuitenkin sellaista perusvarmaa luettavaa. Uskon löytäväni itseni kuitenkin jatkossa Maria Kallioiden parista, jos sellaisia ilmestyy.


★★★ ½

1 kommentti:

  1. Minäkin pidän Maria Kallio -kirjoista ja toivon niitä jatkossa lisää!

    VastaaPoista