sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Elena Ferrante: Tyttären varjo

 

Elena Ferrante: Tyttären varjo
Kustantaja: Wsoy, 2020
Alkuteos: La figlia oscura, 2006
Suomentanut: Helinä Kangas
Sivuja: 175


Luin ensimmäisen osan Ferranten suosittua Napoli -sarjaa parisen vuotta sitten ja vähän yllätyksekseni se ei ollut oikein minun juttuni. Kirja tuntui kovin yksityiskohtaiselta ja paikoin jopa tylsältä.

Onneksi annoin Ferrantelle uuden mahdollisuuden, koska Tyttären varjosta pidin todella paljon! Aloin itse asiassa miettiä, että pitäisikö sitä kuitenkin sittenkin yrittää lukea se Napoli -sarjan seuraava osa...

Tyttären varjossa ei näennäisesti tapahdu erityisen paljon. Kirjan päähenkilö, Leda, kahden jo aikuisen tyttären äiti, eronnut, yliopistonopettaja, on rantalomalla Etelä-Italiassa. Hän tarkkailee rannalla olevaa perhettä, lasta, hänen nuorta äitiään ja kulkee samalla ajatuksissaan oman äitiytensä matkaa. Äitiytensä, joka on ollut rosoinen, raskas, syvä kuoppa - mutta ei vain sitä. Se on ollut myös täynnä suurta kiintymystä ja rakkautta. Leda on tehnyt raskaita valintoja äitiyden polullaan ja niiden seuraukset asuvat  hänessä yhä ja aina.

Kirjan äitiysaiheiset tunteet ja pohdinnat ovat täyttä kultaa lukijalle, joka voi peilata niitä omiin tunteisiinsa, käsitellä ja tunnistaa niitä. Arvostan kirjailijan suurta rehellisyyttä, avoimuutta ja taitoa pukea ajatuksia sanoiksi. Johonkin pieneen osaan kirjasta koin että en ihan päässyt kiinni, ehkä ne olivat henkilöt - heidän nimensä ja tekemisensä sekoittuivat minulla jostain syystä, mitä en oikeastaan itsekään tiedä - tämä sama ilmiö taisi käydä minulla myös edellisen Ferrantenkin kanssa. Kokonaisuutena pidin kirjasta kuitenkin erittäin paljon!

★★★★ +

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat

 

Camilla Grebe: Varjokuvat
Kustantaja: Gummerus, 2020
Alkuteos: Skuggjägaren, 2019
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 461


Olen pitänyt kovasti kaikista Camilla Greben aiemmista suomennetuista dekkareista, niinpä toki empimättä luin myös Varjokuvat. Ei tarvinnut nytkään pettyä; itse asiassa Varjokuvat saattaa olla jopa tähänastisista paras!

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja persoonallinen: se ei sijoutu vain yhteen aikakauteen vaan jopa 80 vuotiselle ajanjaksolle. Kaikki alkaa vuodesta 1944 ja Elsiestä, joka on hiljattain menettänyt rakastettunsa sodassa. Pian sen jälkeen hän huomasi odottavansa lasta. Elsie joutui luopumaan lapsestaan, koska ei yksinäisenä naisena pystynyt huolehtimaan hänestä. Elsie työskentelee poliisisisarena ja hän menehtyykin traagisesti rikospaikalla ollessaan työtehtävissä. Aikaa kuluu, hänen tyttärensä Britt-Marie kasvaa ja päätyy biologisen äitinsä tavoin poliisiksi. Myös hän päätyy tutkimaan surmatun naisen tapausta. Ja niin päätyvät kymmenen vuotta myöhemminkin aivan muut poliisit. Ja sitten päädytäänkin nykypäivään - selviääkö tämä vuosikymmenten jatkunut piina?

Varjokuvat oli dekkariksi raikkaan erilainen: pidin todella paljon tästä pitkän aikavälin ratkaisusta! Se nostaa esille tärkeää yhteiskunnalista viestiä naisten asemasta sekä  naisvihasta, joka ilmenee niin moni eri tavoin - niin monissa eri tahoissa. Nykypäivänä ääneen pääsevät aiemmista kirjoista tutut Malin ja Manfredkin -sekä tietysti Hanne, jonka läsnäoloa olen aimmissa kirjoissa vähän kritisoinut, tässä se ei niin vaivannut. Suosittelen kirjaa kaikille: niin dekkarien ystäville mutta myös kaikille sellaisille, jotka vähemmän lukevat dekkareita. Varjokuvat on paljon enemmän kuin tavallinen perusdekkari!


★★★★★-

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Lucy Foley: Jahti

 

Lucy Foley: Jahti
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: The Hunting Party, 2019
Suomentanut: Satu Leveelahti
Sivuja: 382


Jahti tuli minulle juuri oikeaan aikaan luettavaksi. Edellinen Atwood oli melko työläs rutistus, joten nyt oli ihan oikea aika saada jotain vähän helpompaa luettavaa. 

Kirja sijoittuu mielenkiintoiseen miljööseen: Skotlannin ylämailla olevalle metsästysmajalle, jonne kolmekympisten kaverusten porukka on tullut viettämään uutta vuotta. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Mutta näin eristyksessä olevalla paikalla ei oikein ole muuta vaihtoehtoa, kuin se, että tekijänä on joku kaveruksista tai sitten mahdollisesti joku paikan henkilökuntaan kuuluva. 


Jahti on mielestäni oiva esimerkki perusdekkarista. Heti alkuun katsojille selviää lopputulos ja vähitellen aletaan punoa tapahtumia, jotka ovat kaiken takana. Tapahtumien kertojaääni vaihtelee koko ajan ja tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa: ennen murhaa ja murhan jälkeen. Kyllähän tämä kertojaäänten vaihtelu tuo tapahtumiin lisäsyvyyttä, mutta jotenkin tuntuu, että tämä kerrontatapa dekkareissa on jo enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä siten ole mitenkään kovin omaperäinen ratkaisu. 

Luin kirjan aika nopeasti, se oli koukuttava ja viihteellinen. Loppuratkaisu oli minusta ihan onnistunut ja erityisen kiehtovana pidin tapahtumaympäristöä. Joku kliseisyys minua kirjassa kuitenkin vaivasi etenkin henkilöhahmoissa. Minun makuuni kirjassa oli vähän turhankin paljon ihmissuhdeasiaa, flirttailua, ihastumisia ja vastaavaa. Tämän vuoksi mietinkin, olisiko kirjan optimaalisin kohdeyleisö vähän itseäni nuoremmat lukijat. Jahtia voi kuitenkin hyvillä mielin suositella vaikkapa viihdyttäväksi joululomalukemiseksi.


★★★ ½

torstai 3. joulukuuta 2020

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

 

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: The Heart Goes Last, 2015
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 444


Atwood on ollut lukulistallani jo kauan. Erityisen paljon aloin kiinnostua hänen tuotannostaan nähtyäni Orjattaresi -kirjaan perustuvan tv-sarjan Handmaid's Tale. Se oli äärimmäisen karmea, mutta erittäin intensiivinen ja koukuttava. Juonenkulku oli jotain aivan ainutlaatuista ja osoitti mielestäni Atwoodin käsittämättömän mielikuvituksen. 

Viimeisenä pettää sydän on myös oiva osoitus kirjailijan mielikuvituksesta ja poikkeuksellisesta taidosta luoda aivan omanlaisiaan ja moniulotteisia tarinoita ja itse asiassa aivan omia maailmoita. Kun itse ei ole erityisen luova, tuntuu Atwoodin luovuus ja kekseliäisyys aivan erityisen ihmeelliseltä. Miten kukaan voi keksiä tälläistä?

Ja keksimistä tämä kirja on vaatinutkin. Kirja alkaa kuvauksella päähenkilöparin, Stanin ja Charmainen, ankeasta elämästä. Heillä on oikeastaan kaikki mahdollinen mennyt pieleen: he ovat kodittomia, rahattomia ja surkeita. Heillä ei ole muuta kuin toisensa. Vaan eräänä päivänä he kuulevat Positron -projektista. Tämä ihmeellinen projekti on lupaus parempaan elämään: on mahdollisuus saada työtä, asunto ja keskiluokkainen elämä, josta ei puutu mitään. Vastapainoksi, kun on kuukauden elänyt tätä elämää, on siirryttävä kuukaudeksi vankilaan, jolloin vaihtopari tulee samaan asuntoon kuukaudeksi. Kaikki menee hyvin, kunhan vain noudatetaan ylhäältä tulevia ohjeita. Ja Stanilla ja Charmainella meneekin aika kivasti - kunnes sitten tapahtumat alkavat vähitellen saada varsin erikoisiakin käänteitä.

On sanottava, että Viimeisenä pettää sydän oli varsin erikoinen ja hämmentävä lukukokemus. En ole hetkeen lukenut yhtä irstasta ja rivoa kuvausta - välillä omaan makuuni oli jo vähän too much. Hämmennystä ei lainkaan lievittänyt tietoisuus, että kirjan on kirjoittanut yli kahdeksankymmentävuotias henkilö - joskin eipä sitä pidäkään kirjailijan iän suhteen sortua minkäänlaisiin ennakkoluuloihin. Kuten sanoin, kiroilua ja rivouksia oli itselleni vähän liikaa, mutta juoni on kerrassaan niin erikoinen, että ei lukemista voi kyllä keskenkään jättää. Jotain samaa tässä oli Orjattaresi -kirjan tarinaan nähden: molemmat dystopioita, jossa on hyvin kontrolloitu ja tiukka suljettu yhteiskunta, missä pieni eliitti sanelee muiden asiat. Kaikki on tarkkaa ja säänneltyä. Juonen lisäksi näkisinkin, että tälläinen yhteiskuntapohdinta on kirjan parasta antia kiinnostavan henkilökuvauksen lisäksi. Vaikka lukukokemukseni oli vähän monitunteinen, aion kyllä jatkaa Atwoodin tuotannon parissa, koska onhan se aivan päivänselvää, että hän on ilmiömäinen kirjailija.


★★★ ½

maanantai 16. marraskuuta 2020

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto
Kustantaja: Aula & co, 2020
Alkuteos: The Midnight Library, 2020
Suomentanut: Sarianna Silvonen
Sivuja: 328


Keskiyön kirjasto herätti mielenkiintoni uutuuskatalogeja selaillessani. Kirjailija on minulle entuudestaan ollut vieras, mutta aihe vaikutti varsin houkuttelevalta - ja kansikin on ihana! Muutamissa kirjoissa ja elokuvissa on aiemminkin tullut vastaan tämä kiinnostava teema, että miten elämä olisi mennyt jos olisi tehnyt valintoja toisin tai joku aivan pienikin asia olisi mennyt eri tavalla. Tätä pohdintaa varmasti jokainen käy välillä oman elämänsäkin kanssa ja nyt Matt Haig tarjoaa meille sitten inspiraation ja välineen tuohon spekulointiin.


Kirjan päähenkilö on 35 -vuotias Nora, joka kokee elämänsä moneltakin osin epäonnistuneeksi ja puutteelliseksi. Hänellä ei ole puolisoa, perhettä, uraa eikä oikeastaan mitään muuta kuin kissa, joka sekin menee ja jää auton alle. Kuinka surkeaa kaikki onkaan! Nora on iloton, katuvainen, kokee että kaikki on mennyt pieleen ja hän päättää tehdä niinkin radikaalin ratkaisun kuin päättää elämänsä. Vaan jotain tapahtuu, hän päätyykin Keskiyön kirjastoon, joka vie hänet mennessään aivan uusiin ulottuvuuksiin. Mitä sitten tapahtuu? 

Keskiyön kirjaston ansioiksi on listattava kepeys ja viihteellisyys - vaikkakin nämä toisaalta ovat myös samalla kirjan heikkouksia, riippuu kai minkä tyyppisestä kirjallisuudesta pitää. Teksti on varsin nopea- ja helppolukuista, lukija voi vain istua alas ja heittäytyä kirjan matkaan. Viihdyin itsekin kirjan parissa, mutta olisin kaivannut vähän enemmän. Vaikka en ko kirjallisuutta nykyään juuri luekaan, minulle tuli tästä vähän nuortenkirjamaiset tunnelmat. Lukijalle selitettiin mielestäni liian helpoksi kaikki, mitään ei jätetty arvailujen varaan. Päähenkilön kokemat opetukset olivat suhteellisen yllätyksettömiä ja alleviivaavia - lukiessa tietää kyllä miten kirja päättyy, ja näin se oikeastaan tekeekin. Myös nämä päähenkilön valaistumiset olivat juuri niitä, mitä olisi voinutkin odottaa. Olisin kaivannut enemmän rosoa, esimerkiksi päähenkilön masennus ei kuvastunut mielestäni kovinkaan uskottavalla tavalla, etenkin jos pyrittiin pääsemään sellaisen mieleen, joka hautoo mielessään itsemurhaa. Noran elämänvaihtoehdoissa oli myös paikoin vähän yliampuvia ja epäuskottavia piirteitä. Mutta vaikka itse jäinkin tämän kanssa vähän pettyneeksi, uskon että tämä on oikeinkin nappivalinta vaikka vähän vähemmän lukevalle kevyeksi lomalukemiseksi. Ja voihan tästä joku saada omaankin elämäänsä ajattelemisen aihetta. 


★★ ½

tiistai 10. marraskuuta 2020

Katja Kallio: Yön kantaja

 

Katja Kallio: Yön kantaja
Kustantaja: Otava, 2017
Sivuja: 380


Seilin saari on varsin kiinnostava ja kiehtova miljöö hurjan historiansa vuoksi ja toivon kovasti että pääsen pian itsekin tutustumaan saareen kunnolla ihan paikan päälle. Nyt olen vain nopeasti pysähtynyt saarella. Pidin kovasti - tai no oikeastaan rakastin - edellistä lukemaani Seiliin sijoittuvaa kirjaa, Sielujen saarta, joka on ilmestynyt samana vuonna kuin tämä Yön kantajakin. Ja upea kirja tämäkin!

Kirjan päähenkilö on Amanda, jka ilmeisimmin ainakin löyhästi perustuu todelliseen oikeasti eläneeseen Amanda Aaltoseen. Lukija pääsee ensin tutustumaan Amandan varhaisempiin elämänvaiheisiin, johon kuului paljon murhetta ja ahdinkoa, mutta toisaalta myös uskomattomia kokemuksia, kuten kuumailmapallolennot ja suurien maailman kaupunkien näkeminen.

Lopulta Amanda kuitenkin päätyy Seiliin, joka sitä nykyä toimii naisten eristettynä mielisairaalasaarena. Ja eristyksessä he totta tosiaankin ovat - mikään muualla maailmassa tapahtuva, kuten vaikkapa Suomen itsenäistyminen, ei juuri kosketa heitä. Heillä toistuu samat rutiinit vuodesta toiseen aina hamaan loppuun saakka. Seilin päällä leijuva murheellinen tosiasia on se, että sieltä ei oikeastaan kukaan pääse pois.

Tämä oli ensi kosketukseni Katja Kallion tuotantoon ja tämä teki minuun kyllä todellakin vaikutuksen. Kirjan kieli on niin kaunista, kirjailijalla on myös uskomaton kyky kuvata haurasta ja rikkinäistä mieltä. Kirja pisti myös pohtimaan sitä, kuinka murheellisia ovat hoitokeinot tuohon aikaan olleet ja kuinka vähän kenenkään oikeuksista on välitetty. Tarkoitus ei kai ole ollutkaan parantaa, vaan eristää. Hieman meinasin etenkin keskivaiheilla kirjaa mennä sekaisin kirjan muista henkilöistä, mutta tämä ei onneksi vaikuttanut lukukokemukseen juurikaan. Huomasin myös pohtivani kirjan luettuani, että voiko alkuosan tapahtumiin edes luottaa, vai onko niistä osa tapahtunut vain Amandan mielessä?


★★★★ ½

lauantai 24. lokakuuta 2020

Stina Jackson: Erämaa

 

Stina Jackson: Erämaa
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: Ödesmark, 2020
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 335


Stina Jacksonin edellinen suomennettu dekkari Hopeatie erottui mielestäni selkeästi edukseen omassa genressään, pidin siitä tosi paljon! Eikä Erämaa ollut kyllä yhtään huonompi.

Erämaan pääosassa on Liv, joka elää surkeassa Ödesmarkin kylässä keskellä metsää Pohjois-Ruotsia. Livillä on surkea lapsuus takana, äiti teki itsemurhan Livin ollessa hyvin pieni ja hän jäi asumaan karmean isänsä Vidarin kanssa. Ja samaisen isän kanssa hän asuu edelleen, aikuisenakin, kun on jo itsekin ehtinyt tulla äidiksi. He elävät siis varsin erikoisella kokoonpanolla: Liv, Vidar ja teini-ikäinen poika Simon. Vidar on kylällä tunnettu julmuudestaan ja ahneudestaan ja hän tekee myös tyttärensä ja lapsenlapsensa elämästä pimeää ja ankeaa. Liv käy huoltoasemella töissä, mutta Vidar ei päästä tytärtään silmistään edes työmatkojensa aikana - vaikka toisaalta kokeekin vihaa tytärtään kohtaan, koska kokee että tämä on syyllinen äitinsä itsemurhaan. Kaikesta huolimatta hän pitää Livistä ja Simonista huolta, olkoonkin että huolenpidon sävy on ankara ja tumma. Kyläläisillä on tiedossa, että Vidarilla on mittavat rahavarannot, vaikkei se ulospäin näykään. Koska iso osa muistakin kyläläisistä elää melko murheellista ja ankeaa elämää, on tämä piilossa oleva omaisuus varsin houkutteleva.

Ödesmarkin ja kaikkien sen asukkaiden kuvaus oli mielestäni erittäin onnistunutta. Henkilöt olivat uskottavia, elämää nähneitä ja kokeneita - mutta eivät kuitenkaan yksipuolisia, vaan heistä löytyi useita ulottuvuuksia. Erityisesti Vidar kaikessa inhottavuudessaan oli kuvattu niin kouriintuntuvaksi, että hänen inhottavuutensa meni suorastaan ihon alle. Kirjailija kuljettaa juonta juuri sopivasti, antaen lukijalle epäilyksiä ja lopulta myös yllätyksiä.

Täten julistaudun kyllä vankaksi Stina Jackson -faniksi ja jään suurella innolla odottamaan häneltä uutta tuotantoa!


★★★★★ -

tiistai 29. syyskuuta 2020

Katriina Huttunen: Mustaa valoa

 

Katriina Huttunen: Mustaa valoa
Kustantaja: S & S, 2020
Sivuja: 322


Olin huomattavan vaikuttunut Katriina Huttusen edellisestä kirjasta, Surun istukasta. Ja olin aivan erittäin vaikuttunut tästä uudestakin! Näin tavallisena tallaajana, arkilukijana, en voi kuin ihmetellä Huttusen taitoja: hänellä on mieletön kääntäjänura (hän on lukuisten muiden lisäksi kääntänyt esimerkiksi minulle ison lukukokemuksen aikanaan olleen Pihkan) ja sitten vielä nämä kaksi kirjaa, jotka molemmat painottuvat saman aihepiirin ympärille. Surun istukassa keskityttiin enemmän tyttären itsemurhaan, Mustaa valoa sen sijaan hautausmaahan, hautaamiseen, kuolemiseen. Vaikka läsnä siinäkin on koko ajan se kaikkein kipein: oman lapsen menetys.


Kirjan pääpaikka on Hietaniemen hautausmaa ja lukijalle esitellään paljon niin faktapohjaista tietoa hautausmaasta (kuten myös hautaamisesta ja hautaamiskulttuurista muutenkin) kuin kirjailijan omia huomioita, havaintoja ja aistimuksia hautausmaalta. Toisella puolella Suomea asuvana en ole koskaan edes käynyt kyseisellä hautausmaalla, mutta kuinka mielelläni siitä silti luinkaan! Tietysti tämän jälkeen haluaisin ehdottomasti joskus myös käydä täällä, muiden turistien tavoin käydä vaikka Mauno Koiviston haudalla ja nähdä omin silmin ne kirjailijan kuvaamat sammalet, linnut ja kasvit jotka elävät omaa elämän kiertokulkuaan.

Katriina Huttusella on hämmentävä taito luoda tekstiin jotain sellaista, jota minä en ikipäivänä lukijana olisi osannut sanoittaa. Olen tiennyt olemassaolon mutta en ole tiennyt sanoja. Lapsen menettämisestä seurannut musertava murhe musertaa lukijaakin, voi kun tytär ei olisi päätynyt tähän ratkaisuun! Vastaavissa tilanteissa eläville kirja on varmasti arvokas vertaistuki ja lohtu. Kirjassa kuvataan menetyksen lisäksi taidokkaasti myös ikääntymistä, yksinäisyyttä, elämän merkityksiä. Luvut sisälsivät välillä suoraan sieluun tunkeutuvia runoja, runontyyppisiä tekstipätkiä, pohdintaa. Välillä taas mielenkiintoisia tietoja esimerkiksi hautaamisen historiasta ja eri hautaamistavoista. Molempia luin erittäin mielelläni. Huomaan, että kirjasta on aika vaikea kirjoittaa: kirja on hyvin henkilökohtainen vuodatus, siihen tuntuu vähän jopa vaikealta ottaa kantaa - miten muka voisin sanoa mitään sellaisesta surusta ja menetyksestä, joka on maailmaakin suurempi? Sanottakoon loppuun kuitenkin se, että kiitos Katriina kun kirjoitat! 


★★★★

perjantai 25. syyskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Kustantaja: Tammi, 2020
Alkuteos: Olive Kitteridge, 2008
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 380


Olen lukenut kaksi aiempaa Elizabeth Stroutin suomennosta ja pitänyt niistä kovasti. Olive Kitteridgeä sen sijaan rakastin! Nyt juuri kirjan lukeneena oloni on autuaan onnellinen - itse asiassa näin hyvää lukukokemusta minulla ei toviin ole ollutkaan. Kirja jätti rauhallisen ja jotenkin sanoin kuvaamattoman mielentilan. Uskon että kirja teki minuun sen tyyppisen vaikutuksen, että se vaikutus ei minusta ehkä ikinä katoa.

Kirjan päähenkilö on Olive Kitteridge - ikääntyvä, epäsosiaalinen, epämukava ja negatiivinen rouva. Hänen puolisonsa Henry on taas kaikkea muuta: kaikki rakastavat häntä, myös Olive. Kirja koostuu pienistä kertomuksista, joista jokainen on vähän kuin novelli, mutta kuitenkin kertomukset yhdessä ovat saumatonta jatkumoa toisiinsa ja nivoutuvat yhteen. Jokaisessa Olive on mukana, suurimmassa osassa päähenkilönä, joissain jonkun muun silmin nähtynä. Mikä loistava ratkaisu! Lukija pääsee ymmärtämään Olivea hänen päänsä sisälle, mutta myös sitä kautta, miten muut hänet näkevät.

Tarinoissa pääteemana on jotakuinkin tavallinen elämä sen kaikkine sattumuksineen, yllätyksineen, odotettavuuksineen. Tärkeinä asioina kirjasta nousee ikääntyminen, luopuminen, yksinolo, tavallinen arki - mutta myös vanhemmuuden monet puolet, rakkaus ja elämän kannattelu. Olive on kerrassaan mainio hahmo kyynisyytensä, pessimistisyytensä ja rujon ulkokuorensa vuoksi, vaikka eihän nämä tietenkään ole ainoat asiat, jotka häntä määrittelevät.

Ehkä jo kävikin ilmi, mutta Olive Kitteridge oli minulle poikkeuksellisen tärkeä, se sai minut ajattelemaan, tuntemaan ja eläytymään. Seuraavaksi aion lähteä selvittämään, näenkö jostain kirjasta tehdyn tv-sarjan, enkä kyllä ihan hirveän kauaa jaksa odottaa sitäkään, että pääsen Stroutin uusimman suomennoksen pariin!



★★★★

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Jenna Kostet: Linnunluisia

 

Jenna Kostet: Linnunluisia
Kustantaja: Aula & Co, 2020
Sivuja: 357

Linnunluisia herätti kiinnostukseni jo katalogissa kun syksyn uutuuskirjat julkaistiin. Minua kiehtoo kovasti saaristoon liittyvä kirjallisuus ja esittelykin vaikutti todella houkuttelevalta. 

Kirjassa seurataan erään, ulkoapäin melko tavallisen, suomalaisen perheen elämää. Keski-ikäinen pariskunta Jouko ja Eija sekä heidän aikuistuvat lapsensa Mikael ja Maaria asuvat jossakin Turun seudulla ja he ovat aina lähteneet kesäksi Eijan lapsuudenmaisemiin saareen. Saarea ei mainita nimeltä, mutta monen muun tapaan se autioituu talveksi ja kesällä turistit tulevat paikalle. Saaressa asuvat kyllä muuan äiti ja hänen tyttärensä, joista kaikki alkaa ja joihin kaikki myös tavallaan päättyy.

Aluksi häiriinnyin hieman kirjan rakenteesta, jossa vaihtelivat niin aikakaudet kuin kertojaäänetkin: olen itse sen tyyppinen lukija että kaipaan selkeyttä eikä minua haittaa vaikka lukuihin olisi nimetty kertoja ja vuosikin (kuten muistaakseni esim. Heidi Köngäksen joissain kirjoissa on ollut). Tämä kerrontatapa kuitenkin kirjan edetessä selkeni ja itse asiassa lopulta alkoi tuntua hienolta ratkaisulta: tapahtumat ikään kuin etenevät lopusta alkuun aina välillä hypähdellen eri aikakausissa. Eihän se toki ainutlaatuinen ratkaisu ole esitellä loppuratkaisua heti aluksi, mutta tässä se tuntui kuitenkin erityisen toimivalta ja raikkaalta.

Tärkein lukukokemustani heikentävä tekijä oli minulle, suurelle realismin ystävälle, kirjassa oleva eräänlainen mystiikka ja maagisuus. En osannut suhtautua noitavihjailuihin tai ihmisiin, jotka osaavat puhua lokkien kanssa ja lokkeihin, jotka tuntuivat tietävän yhtä ja toista. Saaressa asuvat äiti ja tytär, Rebekka ja Matilda, olivat mielestäni kaikessa erikoisuudessaansa jopa kliseisiä ja lopulta vähän epäuskottaviakin. Tarina olisi voinut toimia hyvin vähän arkisempanakin. 

Kirja oli kuitenkin lukukokemuksena kaikenkaikkiaan hyvä ja mieleenpainuva. Erityisen ansiokkaasti kirjailija mielestäni kuvasi perheen dynamiikkaa ja avioliiton sekä vanhemmuuden tunteita ja ongelmia. Väsyneen ja apaattisen perheenäidin kuvaus tuli erittäin lähelle ja oli myös kuvattu mielestäni kouriintuntuvan ansiokkaasti - kuten myös hänen puolisonsa tunteet.


★★★★ -

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

 

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
Kustantaja: Tammi, 2020
Sivuja: 395


Minulla on vähän kaksijakoinen suhde Leena Lehtolaisen kirjoihin. Etenkin hänen alkupuolen tuotantonsa kirjoista olen pitänyt oikein kovastikin - ja lienen lukennut hänen tuotannostaan muutamaa lukuunottamatta lähes kaiken. Sen sijaan Hilja Ilveskero -sarja oli mielestäni kehnompi ja jätti suorastaan kylmän epäluuloiseksi (täällä lisää avautumista aiheesta). Maria Kallio -sarjan dekkareista olen pitänyt, etenkin vanhemmista.

Uusimmassa Jälkikaiku -kirjassa Maria Kallio, joka työskentelee tätä nykyä lasten ja nuorten osastossa esimiehenä, saa tehtäväkseen selvittää kuolleen Samin tapauksen. Sami, joka oli ennen Samira, löytyy metsästä kuolleena. Onko kyseessä viharikos - Sami oli sekä transsukupuolinen että maahanmuuttaja, joten hän varmasti aiheuttaa ennakkoluuloja. Liittyykö tapaukseen jotenkin Maria Kallon kissan pihalta löytämä korva? 

Jälkikai'ussa on aika perinteinen dekkarin kaari: surmattu ihminen - tutkintaa, epäiltyjä - loppuaction -huipennus - lyhyehkö jälkipuinti ja tapahtumien aukikirjoittaminen. Jälkikaiku on sopivan helppolukuinen ja mukaansatempaava. Uskonkin että tämä on juuri niitä kirjoja, jotka uppoavat ns suureen yleisöön ja niihinkin jotka lukevat vähän vähemmän. Ajankohtaisia aiheita kirjassa riitti. Sinänsä mielenkiintoinen ja uusikin lähestymistapa tehdä maahanmuuttajasta transsukupuolinen: siinä varmasti tematiikkaa, jota ei mitenkään ihan liialti ole dekkareissa käsitelty. Ehkä jonkin pienen pienen jutun olisin kaivannut vielä näitä teemoja syventäväksi, joskaan en osaa oikein sanoa että mitä se voisi olla. Jonkin verran tiivistämistä olisin kaivannut myös: 400 sivussa dekkaria saa olla jo aika paljon että se jaksaa kannatella.

Maria Kallioon henkilönä kaipaisin jotain särmää! Hänessä ja hänen perheessään kaikki on vaan jotenkin vähän liian täydellistä: täydellinen, osallistuva ja ymmärtäväinen puoliso. Lapset kuin kiiltokuvia lahjakkuuksineen, harrastuksineen ja kiltteyksineen. Vähän jopa pyörittelin silmiäni kun Maria Kallio sivusi jossain asiassa nuorten turhamaista autolla kaahailua ja totesi perään että kyllä hänen Iidansa vain ihan sen takia vain ajoi ajokortin että sitä voi tarvita jossain hyödyllisessä joskus - muuten Iida käyttää vain joukkoliikennettä. No ehkä pieni asia, mutta kokonaisuutena tosiaan tavallisen lukijan silmään kaikki on vain vähän turhan kultaista, eikä esimerkiksi perinteisiä riitoja parisuhteen osallistumisista ole Marian ja Antin suhteessa. Antti vain aina ymmärtää jatkuvasti töissä olevaa vaimoaan, laittaa ruuat valmiiksi pöytään ja lämmittää saunan kun Maria saapuu kotiin. Marialla voisi minusta itselläänkin olla edes joku oikea pahe: en tarkoita nyt sellaista kuin työnarkomania vaan jotain karskimpaa ja surkeampaa. 

Jälkikaiku jäänee aika keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, se ei tarjoa kovin suuria yllätyksiä millään saralla, mutta on kuitenkin sellaista perusvarmaa luettavaa. Uskon löytäväni itseni kuitenkin jatkossa Maria Kallioiden parista, jos sellaisia ilmestyy.


★★★ ½

lauantai 2. toukokuuta 2020

Herman Koch: Suomen päivät

Herman Koch: Suomen päivät
Kustantaja: Siltala, 2020
Alkuteos: Finse dagen, 2020
Suomentanut: Antero Helasvuo
Sivuja: 328

Uusimman Herman Kochin suomennoksen kanssa minulla kävi niin, että aivan satunnaisen kustantajien sivujen selaamisen hetkellä huomasin suorastaan kauhukseni että Kochilta on ilmestynyt uusi kirja. Järkytyin! Miten minulta oli mennyt ohi tämä? Koch on aivan ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani; Illallinen on kaikista lukemistani kirjoista parhaiden top vitosessa selkeästi! Se oli aivan täydellinen! Olen rakastanut kyllä muitakin hänen suomennettuja kirjojaan.

No onnekseni sain Suomen päivät käsiini! Seuraava mieltäni vavahduttava asia olikin, että Kochilla on yhteyksiä Suomeen. En todellakaan tiennyt että hän on nuoruusvuosinaan viettänyt Suomessa elämästään tovin. Kirjan nimestä voisi äkkisellään päätellä että kirja kertoisi Kochin Suomen päivistä, ja kertoohan se, mutta se kertoo myös paljon muusta. Kirja on  omaelämänkerrallinen muistelma, joskin eihän lukija siitä täyteen varmuuteen pääse, onko muistoissa jotain lisättyä, jotain muutettua tai jotain poisjätettyä.

Suomen päivät kertoo 19-vuotiaasta Herman Kochista, joka lähtee kauaksi pois kotoa kaukaiseen kylmään Suomeen, jossa lumihiutaleetkin ovat painavampia kuin hänen kotimaassaan Alankomaissa. Nuorukainen astuu kertakaikkisesti mukavuusalueensa ulkopuolelle kaikkien puidenkaatojen, peltotöiden ja traktoreiden maailmassa. Suomen ajat ovat kaikesta päätelleen olleet Kochille tärkeitä toveja niin itsenäistymisen kuin kasvunkin osalta - ja tapasihan hän siellä myös henkilön, joka on ikuisesti jäävä hänen mieleensä.

Kuten mainitsin, teos kertoo myös paljon muustakin kuin kirjailijan Suomen ajoista. Koch avaa lukijalleen lapsuuttaan, suhdettaan vanhempiinsa (sekä myös heidän suhdettaan), nuoruuttaan ja kasvuaan siksi henkilöksi mitä hän on nyt. Kochista rakentuu aivan uusi kuva - ja voi kuinka kiinnostava kuva se onkaan!

En tiedä miten voisin ylistää kirjailijaa tarpeeksi! Suomen päivät ovat täynnä pieniä mutta osuvia hihityttäviä havintoja (esimerkiksi Kochin selostus hotellien huoneiden avaimista ilahdutti minua aivan hirveästi ja tietysti huomiot Suomesta ja suomalaisista olivat huikeaa luettavaa!), se on tarkkanököinen ja oivaltava. Kochilla on upea taito asettua ikäänkuin itsensä ulkopuolelle tarkkailemaan omia tekemisiään, omia ajatuksiaan ja omia päätöksiään. Tulee mieleen, että hyvällä kirjailijalla on oltava myös laaja psykologinen osaaminen - kyky selittää ja perustella ihmismielen koukeroita ja löytää pienimmätkin jännitteet ihmissuhteista. Joku selittämätön rehellisyys, sellainen avoin "tässä minä nyt olen" -asenne on pohjana koko kirjalle. Koch osaa kaikkine inhimillisine piirteineen tulla todella lähelle lukijaansa.

Ehdottomasti suosittelen kirjaa kaikille, etenkin muille Koch -faneille kirja on oikea kultakimpale!


★★★★ ½



tiistai 24. maaliskuuta 2020

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Harriet Tyce: Veriappelsiini
Kustantaja: Otava, 2020
Alkuteos: Blood Orange, 2019
Suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 334

Ensimmäinen vuoden 2020 kirja on saateltu päätökseen. Veriappelsiini osoittautui virkistäväksi vaihteluksi perinteisten dekkarien joukossa: tapahtumia ei seurata tällä kertaa poliisien näkökulmasta vaan enemmänkin oikeussalin - ja toisaalta tärkeänä on myös päähenkilön oma elämä ja sen koukerot.

Alison on ulkoa katsottuna lähes kiiltokuvamaisen keskiluokkalaista elämää elävä asianajaja. On mies ja on lapsi sekä hyvä työpaikka. Itse hän elää kuitenkin kiihkoisaa kaksoiselämää. Toisaalta se vie täysin mukanaan, toisaalta taas aiheuttaa syviä henkilökohtaisia kipuiluja. Elämään tulee uutta sisältöä kun Alison saa tutkittavakseen ensimmäisen murhajuttunsa: vaimo löydetään raa'asti murhatun miehensä viereltä verisena. Vaimo tunnustaa teon, mutta löytyisikö asiaan joitain lieventäviä seikkoja? Mitä syvemmälle Alison uppoaa murhajuttuun, sitä syvemmälle hänen omakin elämänsä vähitellen ajautuu...

Veriappelsiini on toisaalta melko hidastempoinen, mutta mielenkiinto säilyy koko ajan. Lukijalle on koko ajan selvää, että jotain yllättävää vielä tapahtuu, tunnelma on aika odottava koko kirjan ajan. Loppuratkaisu oli mielestäni aika perinteinen, joitain epäuskottavuuksiakin siinä koin olevan. Päähenkilöt oltiin rakennettu sellaisiksi, että oli vaikea päättää kenen puolella sitä olisi ja kuka nyt vähiten ärsyttäisi. 

Kokonaisuudessaan Veriappelsiini oli viihdyttävä lukukokemus!


★★★★ -

tiistai 11. helmikuuta 2020

Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis
Kustantaja: Tammi, 2019
Alkuteos: Kärlekens Antarktis, 2018
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 304

Rakkauden antarktis on ensikosketukseni Sara Stridsbergiin - mutta ei jää takuulla viimeiseksi! Kirja oli vaikuttava, mieleenpainuva ja erikoinen. Uskoisin, että en ehkä unohda tätä.

Kirjan päähenkilö on narkkari, itseään kadulla myyvä sellainen. Hän on myös tytär, äiti itsekin ja puoliso. Tietystä vinkkelistä katsottuna hän ei ole juuri mitään - hän ei ole saavuttanut mitään, eikä hän ole pystynyt mihinkään. Tai ainakaan mihinkään positiiviseen asiaan - onhan hän oman äitinsä lailla, varmaankin tahattomasti mutta kuitenkin, laittanut surkeuden kiertämään eteenpäin. Tai no ei molempiin lapsiinsa, mikä osoittaa kyllä että toivoakin on, vaikka se kai aika harvoin nostaa päätään. Tarinan keskiössä on lyhyesti päähenkilön väkivaltainen ja varsin brutaali murha ja kuolema. Päähenkilö on kertojaäänenä niin elävänä kuin kuolleennakin. Hän tarkastelee ylhäältä omaa kuolemaansa ja läheistensä elämää myös kuoleman jälkeen.

Kirjasta on yllättävän vaikea sanoa mitään - se on kaikkinensa niin erikoinen ja hämmentävä. Se on karski, raju ja rujo. En keksi montaakaan ihmistä, kenelle sitä uskaltaisin suositella, vaikka itse sitä kovasti vaikutuin. Kertojaääniratkaisu on erikoinen, tarina on vaikuttava kaikessa surullisuudessaan. Ja vaikka päähenkilöön on aika vaikea samaistua, on kirjassa kuitenkin kuvattu aivan erityisellä herkkyydellä esimerkiksi äitiyttä, mistä minä vaikutuin suuresti. Sara Stridsberg on kaikesta päätellen erittäin taitava ja omalaatuinen kirjailija, ja aionkin lukea myös hänen aiemmatkin suomennokset.



★★★★ ½

tiistai 4. helmikuuta 2020

Camilla Grebe: Horros

Camilla Grebe: Horros
Kustantaja: Gummerus, 2019
Alkuteos: Dvalan, 2018
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 589

Olen lukenut Camilla Greben kaksi aiemmin suomennettua dekkaria ja pitänyt molemmista kovasti. Eikä Horros myöskään pettänyt! Kirja oli aika pitkä, lähes kuusisataa sivua, mutta tässä se ei haitannut ollenkaan, vaan teos oli hyvinkin mukaansatempaava ja nopealukuinen.

Horros on aika perinteinen dekkari. Siinä seurataan tarinaa useamman ihmisen näkökulmasta. Manfred, aiemmistakin teoksista tuttu poliisi, kamppailee yksityiselämässä raskaiden asioiden parissa. Hänen pieni tyttärensä loukkaantiu tapaturmaisesti niin, että hän makaa sairaalassa tiedottomassa tilassa. Työelämän puolella Manfred paneutuu surman selvittämiseen. Olosuhteet ovat aika epätyypilliset, uhri on esimerkiksi saanut runsaasti vammoja post mortem, eli kuoleman jälkeen. Eikä ruumit jää tähän yhteen... Toisaalla Pernilla, teini-ikäisen poikansa yksinhuoltaja koittaa selviytyä elämästään pojan laiskuuden ja saamattomuuden kanssa ja toisaalta myös uskonnollisen yhteisön aiheuttamassa paineessa. Poika, Samuel, on sekaantunut epämääräisiin ihmisiin ja ajautuu hyvin hankalaan tilanteeseen lopulta.

Horrosta voi suositella ehdottomasti tietenkin kaikille dekkarien ystäville, mutta toisaalta myös niille, jotka eivät paljoa lue dekkareita. Kirja on varsin miellyttävälukinen, sopivan nopeatempoinen ja helppolukuinen. Horroksen myötä Camilla Grebestä tulee ehdottomasti yksi suosikkidekkareisteistäni ja aion vastaisuudessakin hänen kirjoihinsa kyllä tarttua.

★★★★ ½

tiistai 28. tammikuuta 2020

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico Starnone: Kepponen
Kustantaja: Wsoy, 2019
Alkuteos: Scherzetto, 2016
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
Sivuja: 238

Oli vähällä että tämä ihastuttava pieni kirja olisi mennyt minulta tyystin ohi. Minulle tuli eräänä päivänä mieleeni kirjailijan aikaisempi suomennos, Solmut, josta pidin oikein kovasti. Aloin miettiä, että onko kirjailijalta tullut muita suomennoksia ja kappas, oli. Vieläpä viime vuonna! 

Kepponen on yhtä hyvä kuin Solmutkin, joten onneksi löysin sen. Se kertoo ikääntyneestä leskeksi jääneestä taiteilijamiehestä, joka puoliksi tahtomattaan pestautuu hoitamaan nelivuotiasta tyttärenpoikaansa muutaman päivän ajaksi. Tämä muutama päivä on täynnä yllätyksiä: niin kertojasta itsestään, tuosta pienestä pojasta, ja oikeastaan koko elämästä ja se jäänee päähenkilölle käänteentekeväksi ajankohdaksi. 

Kovin paljoa en halua paljastaa juonesta, vaikka ei tämä suoranainen juonivetoinen kirja ole. Tärkeintä tässä kirjassa on syvälliset kysymykset, itseensä meneminen ja itsensä tunteminen sekä tietysti sukupolvien kohtaaminen. Kieli on oivaltavaa ja kaunista ja päähenkilö on luotu kertakaikkiaan kiinnostavaksi ja monisyiseksi, sekä niin kovin ymmärrettäväksi ja inhimilliseksi. 

Toivottavasti Starnonelta saadaan vielä lisää luettavaa!


★★★★ ½

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Ina Westman: Henkien saari

Ina Westman: Henkien saari
Kustantaja: Kosmos, 2018
Sivuja: 234

Henkien saari päätyi luettavakseni käytännössä vain ja ainoastaan sattumalta: nappasin sen summan mutikassa kirjaston hyllystä. Aihe viehätti, koska saaristossa ja siellä asumisessa on jotain hyvin kiehtovaa. Kirjailija oli minulle entuudestaan vieras, joten miksipä ei.

Kirjan keskiössä on Emma, hänen miehensä Joel ja adoptoitu lapsensa Fanni. He viettävät kesää karuissa oloissa saaristossa. Joel on hyvin ekologisesti periaatteellinen opettajamies ja kyllä Emmakin hänen arvojaan jakaa, joskaan ei ihan samanlaisella vimmalla. Kirja pureutuu Emman ja Joelin parisuhteen dynamiikkaan, heidän murheisiinsa ja vaikeuksiinsa. Kirja on myös puheenvuoro luonnon ja suvaitsevaisuuden puolesta. Emma näkee ja kuulee asioita, joita muut eivät. Miksi? 

Aivan erityisesti kirjassa pidin parisuhdekerronnasta ja siihen liityvistä oivista ja tarkkanäköisistä huomioista. Kirja toimi niiltä osin kuin paraskin vertaistuki - ei se helppoa kenelläkään ole. Toisaalta mitään ei esitetty täysin mustavalkoisena; vaikeuksienkin takana rakkaus toista kohtaan voi olla kovaa ja muuttumatonta kuin kallio. Kertojaäänenä on lyhiden kappaleiden ajan myös Fanni. Yleensä en lapsikertojista kovin perusta, en ehkä tässäkään rakastunut niihin ihan niin paljon kuin uskoisin monen lukijan tekevän. Koska olivathan ne hyviä: lapsen ajatusmaailmaa kuvattiin niin herkästi ja koskettavasti! En tiedä, miksi en vain osaa ihastua täysin. 

Kokonaistunnelma, joka kirjasta jäi oli rauhallinen, toiveikas. Kirjailija käytti niin kaunista kieltä, että sitä oli ilo lukea. Henkien saari on yhtä aikaa koskettava ja maaginenkin. Henkilöt olivat onnistuneita ja heitä kaikkia oli varsin helppo ymmärtää. Asioilla on aina niin monta puolta. 


★★★★ +

maanantai 13. tammikuuta 2020

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäs: Mirjami
Kustantaja: Otava, 2019
Sivuja: 347

Vuonna 2017 ilmestynyt Mirjamia edeltänyt Sandra oli minulle sen vuoden parhaimpia, ellei paras, lukemani kirja. Yksinkertaisesti vain rakastin sitä - siinä oli ihan joka palanen kohdallaan. 

Ja kyllä oli myös Mirjamissa! Tarina jatkuu samojen henkilöiden osalta, aikaa on kulunut. Sandra jää tässä taka-alalle ja pääosan ottavat Sandran tyttäret, etenkin Mirjami, mutta myös Annikki ja Soili pääsevät säännöllisesti ääneen. 

Eletään toisen maailmansodan synkkiä vuosia. Rakkaita ihmisiä kaatuu sodassa, kaikesta on pula, kaikki on vaikeaa. Sandran lapset kuitenkin rakastuvat, saavat lapsia, pettyvät, pelkäävät ja toivovat. Mirjami henkilönä on kaikessa vähäeleisyydessään jotenkin sydämeenkäyvä - niin vähään hän on tyytyväinen ja monen asian kanssa hän joutuu kipuilemaan. Oma sydämen valittu asuu kaukana, sairastaa ja on etäinen. Elämä on varsin kovaa keskellä sodan pauhujen ja kotijoukotkin joutuvat venymään ja paiskimaan töitä hartiavoimin, vaikkeivat varsinaisella sotatantereella olekaan. 

Parasta Heidi Köngäksen kirjoissa on hänen upea kielenkäyttönsä! Se on jotenkin niin kaunista ja ymmärtäväistä. Ei ollenkaan hankalaa tai kikkailevaa. Minusta on todella kiehtovaa lukea arjen kuvausta vanhoilta aloilta, ei voi kun ihmetellä, kuinka sen ajan ihmiset selvisivät. Köngäs on taatusti tehnyt myös valtavasti taustatyötä kirjojensa eteen.

Rakastin Mirjamiakin, en ehkä ihan niin sataprosenttisesti kuin Sandraa, mikä ehkä johtui vain ja ainoastaan siitä, että Mirjamissa on enemmän ihmissuhdekuvausta kun taas Sandrassa enemmän keskityttiin arjessa selviytymiseen. Mutta kyllä tämä viime vuoden parhaimmistoon silti nousee - ja Heidi Köngäs on kyllä kiistatta kotimaisen kirjallisuuden suosikkini.



★★★★★ -


perjantai 3. tammikuuta 2020

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Kustantaja: Tammi, 2019
Alkuteos: Anything Is Possible, 2017
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 261

Elizabeth Stroutin edellinen suomennos Nimeni on Lucy Barton oli oikein hyvä, joskaan ei ihan täydellinen, lukukokemus. Vähän empien tartuin kirjailijan uuteen novellikokoelmaan, koska en yleisesti ole kovinkaan suuri novellien ystävä - tai ainakin harvemmin hakeudun niiden pariin. Mutta turhaan emmin, pidin tästä melkein enemmän kuin Nimeni on Lucy Bartonista

Kirjan kaikki novellit sijoittuvat samaiseen pikkukaupunkiin, Amgashiin. Monet niistä kytkeytyvät myös Lucy Bartoniin jotenkin. Toisessa novellissa ollut sivuhenkilö saattoikin olla seuraavan novellin päähenkilö - pidin erityisesti tästä että samoja tilanteita katsottiin eri henkilöiden silmin! Kirja olisi periaatteessa voinut olla ihan perinteinen romaanikin ja jokainen novelli vaan kirjan eri luku. 

Novellien henkilöt olivat kaikki mielestäni omilla tavoillaan kiehtovia, melkein jokaisella oli joku oma salaisuus, roso pinnan alla. Jokaisella oli inhimilliset heikkoutensa ja henkilökohtaiset taistelunsa. Heihin oli helppo samastua, heitä oli helppo sääliä ja heitä pystyi ymmärtämään. Kiinnostavaa oli, kuinka eri henkilöt voivat nähdä niin eri tavoin eri asiat ja ihmiset! Toisiin novelleihin tykästyin hienoisesti enemmän kuin toisiin, mutta vaihtelu oli aika hienoista. Pääasiassa novellit olivat hyvin tasalaatuisen mainioita! Suosittelen!


★★★★ +