keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
Kustantaja: Aula & co, 2019
Alkuteos: La hija de la española, 2010
Suomentanut: Taina Helkamo
Sivuja: 208

Tolkuttoman pitkän lukujumini katkaisi tällä kertaa Karina Sainz Borgon kirjoittama Caracasissa on vielä yö. Alunperin bongasin kirjan Helsingin sanomien arvostelussa, jossa kirjaa kehuttiin kovasti. Yleensä tämä on jo aika hyvä tae siitä, ettei kirja kovin huono voi olla.

Eikä se ollutkaan! Kirja kertoo elävästi venezuelalaisesta Adelaidasta, joka menettää ensin äitinsä ja sen jälkeen kotinsa - muuta hänellä ei oikeastaan sitten olekaan. Venezuela on kaaoksen keskellä: väkivaltaisuudet ovat arkipäivää, ihmisiä pahoinpidellään ja ryöstetään, kaupoista on tavarat loppuneet. Valtiovaltaan ei voi luottaa, kaikki on enemmän ja vähemmän korruptoitunutta. Adelaidan elämä on vähitellen pelkkää eloonjäämiskamppailua, ja lopulta hän tekee kipeän ratkaisun.

Caracasissa on vielä yö on traaginen, mutta raikas. Se kertoo kouriintuntuvasti maan ankarista olosuhteista ja ihmisten hädästä. Se kertoo myös äidin ja tyttären vahvasta siteestä. Ja tietysti siitä, kuinka eloonjääminen on vaistoistamme lujin - sen eteen on tehtävä se mitä täytyy. Romaanin tapahtumapaikkana Venezuela on minulle aivan uusi tuttavuus ja niin on myös kyseinen kirjailija. Laitan kyllä nimen mieleeni ja palaan innolla hänen mahdollisiin tuleviin teoksiinsa.


★★★★ ½




keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Katriina Huttunen: Surun istukka

Katriina Huttunen: Surun istukka
Kustantaja: S & S, 2019
Sivuja: 319

Bongasin Surun istukan muistaakseni Hesarista. Ja hyvä että bongasin! Tämä aiemmin suomentajana tutuksi tulleen Katriina Huttusen esikoiskirja nousee minulla kyllä varmasti tämän vuoden mieleenpainuvimpiin kirjoihin. 

Surun istukka on  omaelämänkerrallinen vuodatus oman lapsen itsemurhasta, se tarkastelee äidin näkökulmasta paria ensimmäistä vuotta tästä tragediasta. Asiat eivät etene täysin kronologisesti vaan ajtukset hyppivät edes takaisin aina siitä murheellisesta päivästä, jolloin 26-vuotias tytär päätti päättää elämänsä ottamalla yliannostuksen lääkkeitä siihen, kun kahden vuoden kuluuttua äidin ihan jokaikinen minuutti ei enää kulu murheen suossa. 

Katriina Huttunen kirjoittaa mielestäni hämmästyttävän hyvin - kukapa uskoisi että tämä on hänen esikoisensa (joskin hän on ennen tätä ollut hyvinkin ansioitunut suomentaja)! Voisi jopa uskoa, että Huttusella on erityisempääkin osaamista psykologiasta - niin oivallisesti hän osaa jäsennellä ajatukset ja mielenliikkeet sanoiksi. Teksti on välillä runollisen kaunista, välllä raisua, usein kaikkea siltä väliltä. 

Kirjassa tuodaan taiten esille itsemurhan monet kasvot ja sen mittavat vaikutukset lähiympäristöön. Etenkin äidin tai oman vanhemman osuus on kaikkein murheellisin, syyllisyyden taakasta ei ehkä koskaan pääse irti eikä oman lapsen kuolemasta pääse ikinä yli. Ympärillä olevien ihmisten reaktiot voivat olla hyvinkin hämmentäviä ja suoraan sanottuna surkeitakin - joskaan ei se tukijankaan tehtävä helppo ole. Jokainen varmasti haluaisi tulla tuetuksi omalla tavallaan, ja tukijan voi olla vaikea tietää, mikä tämä tapa olisi. Huttunen esittää kirjassa myös pääasiassa ihan ansaittuakin kritiikkiä terveydenhuoltoa - ja erityisesti psykiatrisen puolen hoitoa kohtaan. Joskin onhan se lopulta niin, että jos joku on päättänyt päättää päivänsä, ei sitä voi kukaan estää. Ei äiti eikä terveydenhuolto. 

Suosittelen ehdottomasti Surun istukkaa kaikille ja arvostan suuresti tätä kirjaa kaikessa sen henkilökohtaisuudessaan. Tämä antaa jokaiselle lukijalle ajattelemista ja tietysti mitä enemmän aihepiiri on lähellä, sitä suurempia ulottuvuuksia se voi lukijalle tuoda tullessan. Ei voi kuin toivoa, että Huttunen jatkaa suomentamisen lisäksi myös itse kirjoittamista! 

★★★★★ -


Muualla: Nannan kirjakimara, Kulttuuri kukoistaa

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Stina Jackson: Hopeatie

Stina Jackson: Hopeatie
Kustantaja: Otava, 2019
Alkuteos: Silvervägen, 2018
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 284

Olen yhdessä jos toisessakin blogitekstissä todennut, että kirja oli ihan hyvä, mutta luin sen väärään aikaan tms, mutta nyt täytyy sanoa että tuli kyllä juuri oikea kirja oikeaan aikaan! Hopeatie on aivan erinomainen jännityskirja. Eipä uskoisi esikoiseksi!

Kirjan tarina nivoutuu kadonneen teinitytön, Linan, ympärille. Hän on ollut kateissa jo useamman vuoden, mutta hänen isänsä ei ole lakannut etsimästä. Yöt läpeensä hän etsii, etsii ja etsii. Ja niin, mitäpä voi muutakaan olettaa, myös toinen tyttö katoaa. Miten tähän tarinaan sitten liittyy paikkakunnalle surkean äitinsä kanssa muuttava niin ikään teini-ikäinen Meja -tyttö?

Hopeatie on mielestäni "dekkarimassasta" raikkaasti erottuva kirja, joka ei unohdu heti kun kannen sulkee. Tapahtumien keskiössä oleva pieni ja syrjäinen paikkakunta syrjäisine ihmisineen on kiinnostava. Lukija ei voi olla arpomatta syyllistä - ehdokkaita kun tuntuu olevan useita. Erikoiset henkilöt ovat kiinnostavia ja koukuttavia ja niin oli koko kirjakin! Tämän luin aivan pienessä hujauksessa ja tämä jos mikä oli vaikea jättää kesken. Loppuratkaisu sisälsi pienehköjä epäuskottavuuksia, mutta ei suinkaan niin että ne olisivat lukukokemusta latistaneet. Aivan huippu kirja ja tämä olisi varmasti elokuvanakin aika loistava.


★★★★★ -

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Kustantaja: Wsoy, 2016
Alkuteos: L'amica geniale, 2011
Suomentanut: Helinä Kangas
Sivuja: 362

Elena Ferranten Napoli -sarja on ollut lukulistallani oikeastaan ilmestymisestään lähtien. Sarjaa on kehuttu, suitsutettu ja ylistetty - vaikkakaan kaikki eivät ole siihen rakastuneet.

Loistava ystäväni -kirjassa seurataan päähenkilö Elenan näkökulmasta hänen kasvuaan aina varhaislapsuudesta teini-ikään. Koko ajan kertomuksessa kulkee mukana päähenkilön paras ystävä Lina ja yhtälailla hänen kasvunsa on tärkeä elementti. Olot ovat välillä ankeat ja päähenkilöitä kohdellaan ankeasti, mutta kirja ei silti ole ankea, vaan pikemminkin toiveikas ja valoisakin.

Tästä tulee varmasti kaikkien aikojen lyhyin kirja-arvioni, mutta jostain syystä minulla ei ole tästä oikein sanottavaa. Pidin kovasti kirjan miljöökuvauksesta. Ympäristö tuli niin lähelle - tuntui kuin olisi itse ollut Napolin kuumilla kaduilla seuraamassa tyttöjen elämää. Henkilökuvaus oli onnistunutta, ihmisissä oli sopivasti rosoa ja syvyyttä. Mutta valitettavasti itse tarinaan vähän väsyin. Yksityiskohtainen kuvaus oikeastaan joka asiasta oli jopa uuvuttavaa enkä kovasta halustani huolimattakaan oikein innostunut. Henkilöitä oli paljon ja lisäksi heillä oli jopa useita lempinimiä ja koko kirjan säilyvä intensiivinen kuvaus siitä, kuka sanoi mitäkin ja kuka teki mitäkin oli minulle vain vähän liikaa. Mutta koska kirja ei omalla kohdallani ollut kuitenkaan mikään ihan toivottoman huono lukukokemus, aion lukea vielä kirjan seuraavan osan - oletan että siinä seurataan päähenkilön myöhempää elämänvaihetta ja pidän mahdollisena että se tuntuu enemmän omalta jutulta.


★★★ -


sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kustantaja: Otava, 2018
Sivuja: 382

Minulla ei ole mitään järkevää selitystä sille, miksi tämä on minun ensimmäinen lukemani Riikka Pulkkisen kirja. Häneltä on ilmestynyt aiemminkin kiinnostavia kirjoja ja kaiken lisäksi muistaakseni omistankin jonkun niistä. No, Lasten planeetan jälkeen tartun kyllä mielihyvin hänen muihinkin kirjoihinsa jatkossa. 

Kirja kertoo avioerosta. Tai ainakin sen päätarina kertoo siitä. Fredrika ja Henrik ovat pienen tytön vanhempia ja päättäneet erota. (Piti etsiä kirja vielä käsiini ja tarkistaa: lapsen nimeä ei taidettu mainita kirjassa?). Ja niin he eroavat, muuttavat erilleen, sopivat huoltajuudesta, jakavat tavarat. Päätarinan rinnalla kuljetaan Fredrikan psykoosiin sairastuneen siskon matkaa sekavasta ja kaoottisesta sairauden alkuvaiheesta aina mielisairaalan murheen syövereihin.

Riikka Pulkkinen kuuluu kiistämättä Suomen taitavimpiin kirjailijoihin. Hänen kielessään on jotain maagista: se on jouhevan helppolukuista (verrattuna esimerkiksi Katja Kettuun, jonka kirjan jätin juuri puolituskaisena kesken vaikka pidinkin siitä), mutta samalla niin poikkeuksellisen kaunista ja älykästä. Hän pukee sanoiksi asioita, joita tietää olevan olemassa, muttei itse osaisi ikinä kiteyttää sanojen muotoon. Hän tekee pieniä, oivaltavia ja tarkkanäköisiä havaintoja. 

Kirjan teema, tai pikemminkin teemat, olivat kiinnostavia ja siinä käsitellään taitavasti eron herättämiä moninaisia ja ristiriitaisiakin tuntemuksia ja ajatuksia ja toisaalta myös psykoosia kaikessa kauheudessaan varsin uskottavasti. Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti, mutta tietynlainen täydellisyys vaivasi minua pitkin kirjaa. Päähenkilö on niin täydellinen, mieskin oli aika täydellinen. Heidän eronsa sujui aika täydellisesti (välillä mietin, että miksi ihmeessä he edes erosivat) ottaen huomioon raa'an tosielämän, missä karikolla oleviin parisuhteisiin kuuluu jo parhaimmillaankin todennäköisesti aika paljon synkempiä asioita aina henkisestä väkivallasta välinpitämättömyyteen. Eron jälkeen Fredrikalla on heti valmiina ihania ystäviä jakamassa yksinelon parhaimpia puolia, löytyy treffikutsuja lähettäviä fiksuja miehiä. Hän on aika täydellinen äitikin, hän leipoo ja leikkii, hän on läsnä ja ajattelee lapsestaan vain kauniita asioita. Hän ei ilmeisesti käy töissä, mutta rahaa tuntuu olevan kaikkeen - ja tietysti hänen omatkin vanhempansa ovat aika täydellisiä. Siksi aloinkin miettiä, että tämä kirja on itsessään kaunis lukunautinto, mutta ei ehkä kuitenkaan ole parhaimmillaan vertaistueksi.


★★★★

Muita arvioita: Kirjakaapin kummitus, Lumiomena