maanantai 27. heinäkuuta 2015

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kustantaja: Tammi, 2013
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 265

Päädyimme lukupiirin kanssa tällä kertaa nuortenkirjaan, mikä olikin mielestäni ihan virkistävää. Viime kerrasta onkin aikaa, olen tainnut lukea nuortenkirjan viimeksi kun olin nuori, heh. No tietysti Harry Potterit ja Twilightit...

Salla Simukka jäi mieleeni kirjablogeista niihin aikoihin kun tämä Punainen kuin veri ilmestyi. Kirja sai paljon kehuja, joten päätinpä itse ehdottaa sitä lukupiirillemme. Tämähän on siis trilogian ensimmäinen osa, jossa päähenkilönä toimii lukioikäinen Lumikki (myönnettäköön, että minua häiritsi tytön nimi, onko joku oikeasti Lumikki nimeltään?). Hän muuttaa yksin Tampereelle asumaan pois ankeahkosta kotikaupungistaan Riihimäeltä, missä elämä ei ole ollut kovin kaksista.

Tampereella hän aloittaa opiskelut ilmaisutaidon lukiossa ja asuu pienessä asunnossa melko lähellä keskustaa. Tähän väliin todettakoon, että pidin kovasti siitä että tapahtumat sijoittuivat Tampereelle ja paikat olivat vielä ihan oikeita (kuten tämä lukiokin) ja todenmukaisia. Sattuman kaupalla Lumikki löytää koulun pimiöstä pestyjä seteleitä ja vanhan veren haju leijailee Lumikin nenään. Pian tyttö sotkeutuu isoon vyyhtiin, jonka juuret johtavat ison luokan huumebisnekseen. Lumikki joutuu kerran jos toisenkin taistelemaan henkensä puolesta...

Minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itseäni, että tämä on nuortenkirja kun yritän jäsennellä mielipidettäni tästä. En voi arvioida tätä samalla viivalla kuin aikuisten dekkareita. Välillä huomasin ajattelevani, että onpa naiivia tai hölmöä, kunnes heräsin siihen, että ai niin... Ehkä tapahtumat varsinkin loppua kohden menivät hieman epäuskottaviksi ja mittasuhteiksi olisi riittänyt vähän vähempikin. Silti kirja oli mielestäni jännittävä ja erittäin nopealukuinen (minä joka yleensä saan nykyään luettua kerrallaan vain vähän, lukaisin tämän parilta istumalta). Juoni oli sopivan koukuttava, varmasti sellainen mitä vähän vähemmänkin lukevan nuoren on helppo seurata. Henkilöt olivat jossain määrin kliseisiä, mutta kirjaan hyvin istuvia kuitenkin. Päähenkilön inasen epäuskottavat kyvyt toimia kuin paraskin fb-agentti välillä herätti pientä hilpeyttä. Ehkä joidenkin nuorten tyttöjen on helppo löytää samaistumispintaa tähän erilaiseen tyttöön, joka ei kumarra auktoriteetteja ja jolta ei puutu rohkeutta ja heittäytymiskykyä, vaikka onkin hieman outolintu, erakko ja oman tiensä kulkija. Tätä voisi ehdottomasti suositella nuorille jännitystä kaipaaville lukijoille!


★★★★


Tätä on luettu paljon muuallakin! Kurkkaa esim Kirsin tai Amman arviot.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kesken jäänyt Atkinsonin Eikö vieläkään hyviä uutisia

Siitä on noin kaksi viikkoa kun aloin lukea tätä. Luin lähes joka päivä vähän ja tähän mennessä luettuja sivuja kertyi noin yhdeksänkymmentä. Ei hyvä! Päätinkin hetki sitten, että nyt tämä kirja jääköön kesken, ja tulenkin pitkästä aikaa tänne kirjoittamaan kesken jääneestä kirjasta. Aiemmin olen tehnyt niin täällä.

Olen ollut lähestulkoon haltioissani Atkinsonin kahdesta aiemmin lukemastani kirjasta Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia. Ne olivat mielestäni aivan erinomaista vaihtelua ns perusdekkareihin ihan jo kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi. Atkinsonin (kääntäjää unohtamatta!) kieli oli raikasta, humoristista ja tarkkanäköistä ja henkilöt persoonallisia ja kiinnostavia. Nämä kaksi kirjaa ovat olleet varsinaisia page turnereita!

Tämän uusimman Eikö vieläkään hyviä uutisia (Schildts & Söderströms 2013) kanssa en päässyt samoihin tunnelmiin. Ei, kirja ei ollut huono, mutta ehkä odotukseni olivat aivan liian korkealla. Kiinnostava Jackson Brodie oli taka-alalla ja olisin halunnut hänestä lukea lisää. Kirjassa keskityttiin erään skotlantilaisen lääkärin elämään ja menneisyyteen. Asetelma oli kiinnostava, mutta tempo tähän mielentilaani turhan junnaava. En ehtinyt tuon melkein sadan sivun aikana saada kertaakaan fiilistä, että pakko päästä kirjan pariin pian uudelleen, vaikka sinänsä kirjassa ei mitään varsinaista eriteltävää vikaakaan ollut. Sain luettua vain pienen pätkän kerrallaan ja löysin itseni jo pian hääräämästä kaikkea muuta. Ja jos jonkun asian olen päättänyt, niin jokaiselle kirjalle on hyvä antaa mahdollisuus (no ei nyt ehkä ihan jokaiselle...) eikä välttämättä ihan ensimmäisten sivujen aikana jättää kesken, ellei kyseessä ole mikään ihan fiasko. Mutta sellaisen kirjan parissa, joka ei vielä tässäkään vaiheessa ole imaissut mukaansa, ei kannata kuluttaa enempää arvokasta lukuaikaa!

Siispä pahoittelut, rouva Atkinson, mutta tämä lähtee nyt lukematta takaisin kirjastoon. Seuraavaa Jackson Brodie -kirjaasi aion kyllä kokeilla, jos se olisi taas parempi (nämä toimivat mielestäni ihan hyvin vaikka kaikkia ei olisi lukenut) ja lukulistalla olisi myös Elämä elämältä, joka on kehuttu maasta taivaisiin! Kunpa taas eivät odotukset olisi liian korkealla sen suhteen...

lauantai 30. toukokuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus



Ian McEwan: Lapsen oikeus
Kustantaja: Otava, 2015
Alkuteos: The Children Act, 2014
Suomentanut: Juhani Lindholm
Sivuja: 222

McEwan on kuulunut jo kauan minun suosikkikirjailijoihini, niinpä innoissani varasin kirjastosta tämän hänen uutukaisensakin. Aihekin vaikutti kovin mielenkiintoiselta: olen aina ollut kiinnostunut uskonnoista ilmiönä ja toki myös siitä, millaista elämää elävät he, joiden arkea ja tekemisiä ohjaavat vahvasti säännöt ja rajoitukset. Myöskin avioliittoja puivia kirjoja luen mielelläni.

Lapsen oikeus rakentuu Fionan ja Adam -pojan ympärille. Fiona on kuusissakymmenissä ja arvostettu tuomari. Fionan aviomies ilmoittaa yhtäkkiä, kaikkien yhteisten vuosien jälkeen, kaipaavansa jotain sähinää ja säihkettä elämäänsä. Hän haluaa kokea vielä kerran suuren intohimon ja ihastumisen tunteen. Näennäisesti hän tarjoaa vaimolleen roolia tämän täyttämisessä, mutta jo tuodessaan esille, että Fiona on nykyisin kylmä ja harmaa, hän sinetöi tapahtumat niin, ettei Fiona tuohon rooliin enää sovi. Eikä haluakaan sopia. Jack on päätöksensä tehnyt, ja aikoo hakea hurmion muualta, ja onhan hänellä siihen jo henkilökin itse asiassa katsottuna. Eräs Melanie, nuori kollega. Jack toivoo ja pyytää vaimoltaan tähän hyväksynnän, ovathan hänen tarpeensa inhimillisiä.

Mielenkiintoinen asetelma! Kuinka raivostuttavaa, tuomittavaa ja inhottavaa! Mutta taas toisaalta, kyllähän se on inhimillistä, jos vuosia ja vuosia kokee jäävänsä jostain paitsi ja sivuun. Kuinka törkeältä tuntuikaan aluksi tuon miehen hinku päästä nuoremman naisen lakanoihin, mutta pian kuitenkin tunsin ymmärrystä ja empatiaakin häntä kohtaan. Ja lopuksi sääliä, aivan niin kuin mies itseäänkin kohtaan, kun katumus sittenkin otti vallan.

Fiona saa tehtäväkseen ratkaista kinkkisen pulman oikeudessa. Adam, juuri ja juuri alle 18-vuotias, Jehovan todistaja, kieltäytyy verensiirrosta tilanteessa, jolloin se olisi hänelle ehto selvitä hengissä. Tai ainakin selvitä vammautumatta. Myöskään hänen vanhempansa eivät halua verensiirtoa tehtävän. Nyt oikeudessa mietitään, voidaanko päätös tehdä vastoin heidän kaikkien tahtoa, onhan Adam vielä nipin napin alaikäinen.

Fiona on vaikean ratkaisun edessä, ja hän lähtee sairaalaan asti tapaamaan Adamia. Tämä kohtaaminen osoittautui molempien kannalta varsin tärkeäksi, eikä itse asiassa sen jälkeen asiat olleetkaan enää ennallaan. Ainakin Adamille alkoi muodostua jopa pieni pakkomielle...

Ja kyllähän tämäkin oli hyvä, niin kuin McEwanilta sopi odottaakin. Aika ajoin intensiivisin ote kirjasta hieman löystyi, kun jotain, ainakin minun mielestäni merkityksetöntä, tapahtumaa tai hetkeä alettiin kuvailla varsin seikkaperäisesti. Toisaalta ilman näitä kirja olisi ollut jopa nykyistä 200 sivua rutkasti ohuempi ja jäänyt vain pitkäksi novelliksi.

Toistan ehkä jo aiempia postauksiani McEwanin kirjoista, mutta ei voi kuin ihmetellä, kuinka tarkkanäköinen hän on! Ja vielä niin mestarillinen tarinankertoja, tunnelmanluoja, hetkien kuvaaja. Henkilöt ovat eläväisiä, todellisia ja uskottavia. Hänen kirjojensa juonissa on aina sitä jotain, joku pieni juttu, yllätys, käänne tai oikku. Mutta kylmäksi hän ei koskaan jätä, ja kirjat jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Niin kuin tämäkin! Ei ehkä suosikkini McEwanilta, mutta erinomainen silti!

Pienen pieni kritiikki kirjan kannesta, joka mielestäni on aika tylsä ja mitäänsanomaton.

★★★★ ½


Muita arvioita: Kuuttaren lukupäiväkirja, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Gillian Flynn: Paha paikka

Gillian Flynn: Paha paikka
Kustantaja: WSOY, 2014
Alkuteos: Dark Places, 2009
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 381

Sain vinkin, että Paha paikka kannattaisi lukea. Ja niin kannattikin! Enpä ole toviin lukenut näin koukuttavaa ja tiheätunnelmaista dekkaria, joka piti lukijaa jännityksessä aivan loppuun asti. Pyrin käyttämään jokaisen vapaan hetken kirjan parissa, sen verran paloin halusta tietää, miten asiat ratkeavat.

Kirjan päähenkilö Libby on kokenut synkkiä asioita. Hänen ollessaan pieni lapsi surmataan hänen koko muu perheensä isoveljeä lukuunottamatta. Isoveli Ben saakin syyllisenviitan harteillensa, onhan hän varsin erikoinen tyyppi. Kummajainen, outo, ehkä saatananpalvojakin. Niin ja lapsiinsekaantuja. Isä on jättänyt perheensä jo aikoja sitten. Ja kyllä tämä Runnerkin aika karsea tyyppi on!

Tarinaa seurataan kahdesta vinkkelistä. Nykyhetkessä Libby elää laiskaa ja saamatonta elämää, jonka on tähän asti saanut jotenkuten kustannettua hyväntekeväisyysrahastojen avulla. Nyt varat alkavat huveta ja hänen on pakko keksiä jotain. Ben on ollut vankilassa jo parisenkymmentä vuotta. On kuitenkin olemassa harrastelijakerhoja, jotka ovat kiinnostuneet tälläisistä tragedioista ja Kill Club -niminen järjestö uskookin vakaasti Benin syyttömyyteen. He palkkaavat Libbyn auttamaan heitä tapauksen selvittelyssä ja rahavaikeuksissa oleva Libby ei voi muuta kuin suostua. Pian hän onkin jo keskellä isoa vyyhtiä, ja illan tapahtumat alkavat valjeta hänelle kaikessa karmeudessaan...

Toisaalla seurataan hetki hetkeltä vuoden 1985 tammikuun toista päivää, jolloin perhesurma tapahtui. Tapahtumia valotetaan lukijalle aina aamusta alkaen vuoroin eri ihmisten näkökulmasta. Pikkuhiljaa tapahtumat seuraavat toisiaan kohti synkkää päätöstä.

Tämä kahden aikatason seuraaminen toimi mainiosti! Myös se, että kertojaääni vaihteli, toi kirjaan syvyyttä ja ulottuvuuksia. Loppuratkaisu on joiltakin osin ennalta-arvattava, mutta kokonaisuutena yllätys. Kirjailija on onnistunut kokoamaan kirjasta varsin ehyen, eikä mikään kappale tai rivi tunnu turhalta. Kirjoitustyyli on muutoinkin varsin koukuttava ja nopealukuinen sekä helppolukuinen mutta ei löyhä. Juuri sellainen kuin dekkarin kuuluukin! Kirjassa oli rutkasti varsin epämiellyttäviä henkilöhahmoja, jotka ainakin minua puistattivat ja ärsyttivät, mutta lukukokemusta se ei pilannut.

Suosittelen ehdottomasti! Minulta onkin lukematta Flynnin Kiltti tyttö, johon varmasti tartun mahdollisimman pian!


★★★★ ½


Muualla: Leena Lumi, Kirjainten virrassa, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Kustantaja: Atena, 2013
Alkuteos: En man som heter Ove, 2012
Suomentanut: Riie Heikkilä
Sivuja: 383

Tämänkertaisen lukupiirikirjan olisin varmasti ennemmin tai myöhemmin lukenut muutenkin. Mies, joka rakasti järjestystä herätti kiinnostukseni jo ilmestyessään. Kansi on hieno ja eloisa, takakansiteksti koukuttavan kiinnostava. Eivätkä ne lukijaa nyt täysin harhaan johtaneet, kirja todellakin oli aika koukuttavan kiinnostava.

Tarinan päähenkilö on 59 -vuotias Ove. Ärtyisä, kiukkuinen, kireä. Todellinen periaatteen mies, joka inhoaa kaikkia nykymaailmanilmiöitä, säännöstä viisveisaavia hulttioita, kädentaidottomia tumpeloita ja yleistä epäjärjestystä. Ei tarvitse varmaankaan erikseen edes mainita, kuka kirjallisuudesta tuttu henkilö hänestä tuli mieleen... Itse asiassa vähän liikaakin. Kirjan alkua luinkin vähän kulmat kurtussa ja minulla oli tunne, että olen lukenut tämän jo. Mielensäpahoittajan sadattelut ja jupinat mielessäni koinkin tämän aluksi vähän yllätyksettömäksi ja elähtäneeksi. Tunne onneksi hälveni kirjan edetessä, koska tässä kirjassa kuitenkin oli aivan omanlaisensa juonenkäänteet ja sivuhenkilöt.

Kirjassa seurataan Oven tätä päivää ja hänen arkeaan, kun hän on ottanut päivätyökseen partioida naapurustonsa elämää ja erityisesti heidän sääntöjen noudattamistaan ja noudattamasta jättämistään. Taloyhtiöön muuttaa iranilainen perhe, joka aiheuttaa Ovelle niin harmaita hiuksia kuin pieniä lämpimiä onnenläikähdyksiäkin. Oven elämä kun on tätä nykyä ankean harmaata rakkaan vaimon Sonjan kuoltua. Itse asiassa Ove itsekin on suunnitellut päättävänsä päivänsä, mutta siihen vaan ei tunnu löytyvän sopivaa väliä...

Sivutarinana kirjassa kulkevat menneisyyden tapahtumat aina Oven lapsuudesta siihen kun hän tapasi tulevan vaimonsa, avioitui ja eli onnellisia mutta myös raskaita vuosikymmeniä Sonjan rinnalla. Mielestäni tämä ratkaisu kuljettaa kirjaa kahdessa aikatasossa toi mukavasti elävyyttä ja syvyyttä kirjaan. Ihan täydelliseksi lukukokemukseksi minulle tämä kuitenkaan ei muodustunut: "jo nähdyn" ja pienen ennalta-arvattavuuden lisäksi minua hieman häiritsi vähän turhatkin tapahtumat, ehkä kirja olisi kaivannut hienoista tiivistämistä. Tiedä, mikä sisäinen kukkahattutäti minussa nousi valtaansa, mutta väkisinkin ärsyynnyin päähenkilön kiroilusta, vaikka tiedänkin hyvin että kirosanojen viljely tässä tapauksessa olikin perusteltua ja toi päähenkilön luonnetta esiin. Ehkä tämä nillitys johtui siitä, että alussa hermostuin siitä, kuinka ärsyttävä Ove on. Mutta ehkä se vain kertonee onnistuneesta hahmosta!

Sen sijaan (ihme kyllä) minua erityisesti ilahdutti Oven ja Sonjan tarina ja se kuinka lämpimän kauniisti Ove, tai siis kirjailija, rakkaudestaan ja Sonjasta kertoi. Kirjan loppu jopa hieman herkisti, vaikkei nyt ihan kyyneliä kuitenkaan vuodattanut. Tulinkin ajatelleeksi, että tässä taas yksi sellainen kirja, joka varmasti toimisi myös elokuvana hyvin.

Mies, joka rakasti järjestystä on saavuttanut suuren suosion maailmalla, enkä kyllä ihmettele. Kirja on helppoa luettavaa, pitää otteessaan ja viihdyttää. Se on samaan aikaan vakava ja humoristinen. Tämä onkin mielestäni juuri sellainen suuren yleisön kirja, jota myös sellaisen on mukava lukea, joka ei muuten juurikaan lue ja sopii kaikenikäisille lukijoille.


★★★★ -


Muita arvioita: Luettua, Kirjavinkit, Lukuisa, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Kustantaja: Siltala, 2014
Sivuja: 159
 
Nappasin tämän Helmi Kekkosen Suojattoman kirjastosta oikeastaan ihan puolivahingossa. Kirja näytti houkuttelevalta, kansi eteerisen kauniilta. Kirjailijan nimikin oli jäänyt jonnekin muistini sopukoihin ja kun blogiani selasin, niin huomasin että olenhan minäkin hänen kirjojaan aiemmin lukenut (tämä on yksi bloginpitämisen parhaita puolia, koska monet luetut jäisivät muutoin unholaan). No unholaan tämä aiemmin lukemanikin on selvästi painunut, ja voi olla että tälle käy ajan saatossa samoin. Sitä paitsi minä menen jostain syystä näissä nuorissa naiskirjailijoissa, jotka kirjoittavat tälläisiä ohuita ja kauniisti kirjoitettuja kirjoja, vähän sekaisin. Vai kuvittelenko vaan, että niitä on monta?

Suojaton kertoo Isasta, tytöstä joka on varsinainen outolintu. Hänen elämästään kerrotaan jo siltä ajalta, kun hänen äitinsä vielä odotti häntä ja siitä läpi lapsuuden kohti varhaista aikuisuutta. Isa puhuu sanan silloin, toisen tällöin. Hän voi olla pitkiä aikoja puhumattakin, mykäksikin jotkut häntä luulevat. Hän käyttäytyy oudosti, on oudon näköinen. Jos minulta kysytään, oli hän myös vähän pelottava. Hänen äitinsä ja isänsä ovat ihan tavallisia ihmisiä, joilla on Isan lisäksi myös poika, Kai. Perhe muuttaa maalle rauhallisemman ja paremman elämän toivossa, mutta on asioita, joita ei vain pääse pakoon. Isan elämä suistuu vaivihkaa kohti aikamoisia pohjamutia. Mutta pääseekö hän sieltä enää ylös?

Itse asiassa kirja oli minusta vähän karmaiseva, jopa vastenmielinen. Päähenkilö oli mielestäni epämiellyttävä ja viittaukset seksuaaliseen väkivaltaan olivat jotenkin inhottavia. Nyt kevään puhjetessa kukkaan ei tainnut olla hyvä hetki tälläiselle kirjalle. Tämä on ehdottomasti minusta syksykirja!

Muut henkilöt jäivät mielestäni aika etäisiksi, eikä heihin oikein päässyt tutustumaan saati muodostamaan heistä kuvaa mieleensä. Tapahtumia tarkasteltiin välillä äidin, välillä taas Isan näkökulmasta. Kertomukseen liitettiin mukaan myös Isan isoäidin tarinaa, mutta se jäi mielestäni jotenkin irralliseksi ja ulkopuoliseksi, enkä oikein ymmärtänyt sen funktiota kokonaisuuden kannalta.

Ei kirja huono ollut, mutta ei se minuun erityistä vaikutustakaan tehnyt. Kekkonen on selvästi taitava kirjailija, mutta tässä kirjassa henkilöt ja tapahtumat jäivät kaikki jotenkin vähän etäisiksi ja irrallisiksi. Tarttumapintaa oli vaikea saada. Kieli kirjassa on kuitenkin kaunista, mukavaa ja helppoa. Parasta antia kielen lisäksi oli mielestäni onnistunut kuvaus äitiyden puristavasta tunteesta. Siitä, minkälaista myrskyä aiheuttaa, kun lapsi ei ole sitä mitä toivoisi, sellaista mikä olisi helppoa olla. Ja kun lapsi ajaa itseään syviin vesiin, voiko tehdä muuta kuin luovuttaa?



★★★ -


Muita arvioita: Lumiomena, Lukutoukan kulttuuriblogi, Morren maailma, Sinisen linnan kirjasto

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut

Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut
Kustantaja: Like, 2009
Alkuteos: Katten som inte dog, 2000
Suomentanut: Anu Koivunen
Sivuja: 357

Kaipasin luettavakseni jotain mukaansatempaavaa dekkaria, jota saisi helposti luettua ilman suurempaa keskittymistä ja vaikka vähän väsyneenäkin. Minulle vinkattiin Inger Frimanssonista, ja siihen tartuinkin kiinnostuneena, koska kirjailija olikin minulle entuudestaan vieras. Näitä pohjoismaisia dekkaristeja on niin valtavan paljon, että näissä menee jo sekaisinkin, mutta Frimansson erottui mielestäni positiivisesti aiempien joukosta.

Kissa joka ei kuollut oli juuri sitä mitä kaipasinkin: nopealukuista, kiinnostavaa ja jännittävää! Sanottakooon muuten, että kirjan nimi on mielestäni jopa vähän hölmö eikä varsinaisesti rohkaise kirjaa kyllä lukemaan. Ehkä minulla meni jotain ohi, mutta en myöskään täysin saanut kiinni tuosta kirjan nimestä ja tarinassa säännöllisesti vilahtavista kissoista.

Dekkareille tyypilliseen tapaan tässäkin kuolee joku, mutta asetelma on mielenkiintoisen erilainen, kun tapahtumia katsellaankin nyt tekijän silmin. Lukijaa autetaan ymmärtämään, etteivät tämänkaltaiset rikokset ole niin yksioikoisia kuin voisi luulla, vaan jollei tekijä nyt täysin psykopaatti ole, saa hän taakakseen raskaan lastin, nimittäin syyllisyyden. Tämä syyllisyyden, pelon ja katumuksen valottaminen olikin mielestäni kirjan parhaita puolia.

Perinteisestä poikkeavaa tässä oli myös se, että tappaja on varsin inhimillinen ja jopa hänen tekonsakin tuntuu ymmärrettävältä. Minulla ainakin heräsi suuri sääli tätä päähenkilöä kohtaan, koska tämä jopa hätävarjelulta tuntuva teko syöksi elämän totaaliseen alamäkeen. Parisuhde joutui kovalle koetukselle, työnteko alkoi olla mahdotonta ja pian jopa yksinolokin. Kirjan ansioiksi lukisin myös "perusdekkareita" syvemmän kuvauksen ajatuksista ja mielenliikkeistä. Myöskin henkilöt olivat onnistuneita ja kiinnostavia.

Kirjan tunnelma on varsin tiivis ja loppua kohden vain tiivistyy. Minä spekuloin mielessäni jos jonkinlaisia mahdollisuuksia, mihin juoni olisi voinut kehittyä ja sivut kääntyilivät vinhaa vauhtia. Hieman petyin kyllä kirjan loppuosaan, mielestäni se oli paikka paikoin aika absurdi sekä irrallinen ja loppusilaus hieman lattea. Kokonaisuudessaan Kissa joka ei kuollut oli kuitenkin varsin toimiva ja mukaansatempaava ja aion kyllä Frimanssonin kirjoja jatkossakin lukea kun dekkarinälkä iskee.


★★★ ½


Kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Leena Lumi, Annika ja Roz

torstai 19. helmikuuta 2015

Ian McEwan: Rannalla

Ian McEwan: Rannalla
Kustantaja: Otava, 2007
Alkuteos: On Chesil Beach, 2007
Suomentanut: Juhani Lindholm
Sivuja: 191

Koska edellinen lukemani kirja oli aavistuksen työläs luettava, niin ajattelin että nyt on vuoro jonkun takuuvarman. Siispä nappasin hyllystäni Ian McEwanin kirjan Rannalla, joka on odotellut lukuvuoroaan jo useamman vuoden. McEwanin voin kyllä sen kummemmin empimättä nimetä yhdeksi suosikkikirjailijakseni aiempien lukemieni perusteella. Olen lukenut häneltä Sementtipuutarhan, Lauantain ja Ikuisen rakkauden ja kaikki ovat tehneet minuun vaikutuksen. Tätä kirjoittaessani hoksasin myös, että jokainen on jäänyt minulle poikkeuksellisen hyvin mieleen. Hyvin tavallista on, että kirjat ja niiden tapahtumat painuvat vähitellen unholaan, mutta nämä kaikki ovat melko kirkkaina vielä muistissani, vaikka useampi vuosi onkin lukemisesta kulunut. Ja Rannalla otti ehdottomasti paikkansa tämän joukon jatkeena!

Tämä teos kertoo vain yhdestä pienestä hetkestä, erään vastanaineen parin hääyöstä. Tuo nimenomainen ilta pitää sisällään niin paljon jännitystä ja odotuksia, että ihan pienikin hennonohut särö siinä voi murtaa koko rakennelman. Myös Edwardin ja Florencen illan tunnelma on latautuneen tiivis. Määränpää on se yksi asia, mitä toinen heistä odottaa kuin kuuta nousevaa ja toinen taas kammoksuu ja pelkää. Miten tästä tilanteesta voi selvitä, että tämä hääyön hupentuma saa toisessa heistä aikaan vavisuttavia inhon ja kuvotuksen tunteita ilman että toinen edes on tiennyt siitä etukäteen?

Myös lukijan tunnelma on tiivis ja odottava - vaikkakin mielestäni paikoittain ailahteleva. Toiset luvut luin kuin ahmien, kun taas toiset, missä palattiin muistelemaan menneitä, tuntuivat hieman  verkkaisilta ja vähän jopa ylimääräisiltä. Minä ainakin vain paloin halusta saada tietää, miten tämä ilta päättyy, enkä niin olisi jaksanut keskittyä muuhun. Luulin arvaavani kirjan loppuratkaisun, mutta mitä vielä! Toisaalta, mitä muuta voi odottaa McEwanilta, tuolta tarkkanäköiseltä ja taitavalta kirjailijalta? Tottakai hän osaa lukijaa hieman eksyttää ja viedä harhapoluille! McEwanilla on myös hämmentävä taito tapahtumia ja hetkiä intensiivisen osuvasti, ja tekstistä on löydettävissä jopa hienoista huumoriakin, vaikka ei Rannalla mikään varsinainen hyvän mielen kirja olekaan. Mutta hyvä se on, erittäin hyvä ja herättää lukijan ajattelemaan sitä karua seikkaa, että yksi pieni valinta voi kääntää koko loppuelämän suunnan.

Todellista taattua McEwania!


 ★★★★ +


Muita lukeneita: Susa, Katja ja Leena Lumi

tiistai 3. helmikuuta 2015

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Philippe Claudel: Varjojen raportti
Kustantaja: Otava, 2009
Alkuteos: Le rapport de Brodeck, 2007
Suomentanut: Ville Keynäs
Sivuja: 279

Sain eilen päätökseen Varjojen raportin ja ajattelin, että jos yön yli nukuttuani osaisin paremmin kirjoittaa jotain tästä lukukokemuksesta. Mutta mitä vielä! En edes tiedä, mistä aloittaisin.

No, kirja kertoo muukalaisvihasta, sodasta ja pelosta. Se kertoo mihin julmuuksiin tavallisetkin ihmiset ovat valmiita, kun ryhmän paine on suuri. Päähenkilönä on pienessä kylässä asuva mies, Brodeck, jolla on vaimo ja pieni lapsi. Sota on koetellut rankalla kädellä Brodeckia. Voisiko sanoa, että rankimmalla kädellä - Brodeck nimittäin joutui vangituksi keskitysleirillekin. Nyt eletään kuitenkin aikaa, jolloin sota on sodittu, vaikka muistot yhä vaanivat jokaisen kyläläisen mieltä. Kylään tulee outo mies, muukalainen, jollainen Brodeck tavallaan on myös. Tämän toisen muukalaisen, Andererin, käy huonosti. Kyläläiset pakottavat Brodeckia kirjoittamaan tästä raportin.

Kuulostaako sekavalta? Sitä se minustakin vähän on. Nyt kun koitan tähän jäsennellä, mistä kirja kertoo, ihmettelen tuota asiaa itsekin. Kirjasta oli vähän vaikea saada välillä otetta. Alkupuoliskolla harkitsin jopa sen jättämistä kesken! Ärsyynnyin sellaisesta tulevan vihjailusta, kiertelystä ja kaartelusta.

Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista! Pikkuhiljaa kirja imaisi minut täysin mukaansa. Etenkin muistelot sota-ajasta ja keskitysleiristä olivat karmivaa ja todentuntuista luettavaa. Tarina tuli iholle toden teolla. Välillä myöhemminkin kerronta hieman heikensi imuaan, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin kasassa. Kirjan vahvuutena olikin ehdottomasti tuo hetkien vangitsevuus. Henkilöt jäivät taka-alalle ja tunnelma ja tapahtumat olivat tärkeämpiä. Menin itse asiassa aika ajoin sekaisinkin henkilöissä...

Kirjan kieli on sangen kaunista ja siellä täällä vilisee hienoja ajatuksia. Arvelen, että teoksen suomentaminen ei ole ollut mitään lastenleikkiä, koska useassa kohdassa jokin tietty sana oli tärkeä. Se sisälsi alkuperäiskielellä monta merkitystä, mutta jota olisi ollut täysin mahdotonta kääntää. Silti suomennos oli mielestäni taiten tehty.

Varjojen raportti oli upea, vaikkakin vähän ristiriitainen lukukokemus. Harvoin törmää vastaavanlaiseen kirjaan, joka on samaan aika vahva ja väkevä ja taas toisaalta etäinen ja sekava. Paikoittain kirja piti vangiten otteessaan, välillä taas irtauduin imusta. Silti Varjojen raportti on hieno ja mieleenpainuva kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.


★★★★ -


Lue myös Leena Lumin ja Satun ajatuksia kirjasta.

lauantai 10. tammikuuta 2015

David Vann: Kylmä saari

David Vann: Kylmä saari
Kustantaja: WSOY, 2014
Alkuteos: Caribou Island, 2011
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Sivuja: 328

Tulipa kerrankin luettua oikea kirja oikeaan paikkaan. Useampi viimeksi lukemani kirja on ollut kutakuinkin keskitasoinen, paikoittain tylsä tai mitäänsanomaton. Lukemisen "flowta" ei ole päässyt syntymään oikeastaan kertaakaan kuukausiin. Mutta nyt tilanne korjaantui, kun sain käsiini tämän Kylmän saaren, joka on oikea hyytävä helmi!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat karuun ja kylmään Alaskaan, jossa ihmiset elävät varsin ankeaakin elämää. Lähiseuduilla on vain vähän työmahdollisuuksia, ainoana potentiaalisena työllistäjänä oikeastaan kalatehdas, joka on varsinainen ankeuden huippu. Ei ole hienoja ravintoloita, ei huvituksia. On jäistä ja kylmää.

Irene ja Gary ovat eläkkeelle jäänyt pariskunta. Irene, oikea  marttyrien marttyyri, uhrien uhri. Elämän kolhima. Mutta ei se ihme olekaan, sillä hänen miehensä vasta onkin! Pakkomielteinen, pisteliäs, alentuva. Ah, kuinka ärsyttävä! Raivostuin mieheen oikein sydänjuuriani myöten! Kuinka rasittava ja raskas hän onkaan! Onhan Irenekin, mutta Gary ihan vailla vertaansa. Silti, niin onnistunut henkilö. Todellinen, inhottava.

Gary on saanut päähänsä, että nyt alkaa askeettinen elämä ja he rakentavat lähellä olevaan saareen mökin. Ei valmismökkiä, ei edes pakettia. Alusta alkaen omin kätösin itse. Ei hienouksia, kuten sähköä tai vettä. Vessasta puhumattakaan. Mökki on kiintopiste, kaiken määränpää. Irene osallistuu mökkiprojektiin tarkoituksellisen kärsivänä. Rakentaa myös omin käsin, vaikka viima käy luihin ja ytimiin. On kylmä, päätä särkee.

Heidän aikuiset lapsensa seuraavat vanhempien touhuja ihmetellen. Tai no Mark ei juurikaan välitä, mutta Rhoda tuntee vanhempansa ja alkaa huomata pikkuhiljaa, että jotain karmivaa on hiipimässä heidän välilleen. Hän on kovin huolissaan ja yrittää tehdä kaikkensa auttaakseen ja pelastaakseen vanhempansa varmalta tuholta. Hänen omakin elämänsä on vähän hujan hajan. Veli on hälläväliä -tyyppi ja puoliso Jim oikeastaan myös. Parisuhde ei kohtele osapuoliaan tasan, vaan Jim pitää Rhodaa täysin itsestäänselvyytenä. Hölmö Jim, joka on täysin vietävissä. Kirjassa on myös toinen, vähän eri tavalla hölmö mies, Carl, jota vaimo Monique vie kuin pässiä narussa.

Jos joku kirja on "pageturner", niin tämä! Tämä on pakko lukea loppuun niin pian kuin mahdollista. Lukija arvaa kyllä, että tässä ei voi käydä hyvin, on niin monta mahdollista tapaa tämän loppua. Kuka näistä murheellisista ihmisistä murtuu tai menettää järkensä ensimmäisenä?

Kirjailija on onnistunut luomaan mainiot henkilöt, jotka herättävät lukijassa tunteita. Vann on erinomainen tunnelmanluoja ja ihmismielen kuvaaja. Hän osaa tarkkanäköisen osuvasti kuvata parisuhteen dynamiikkaa vallankäyttöineen ja alistuksineen. Tapahtumapaikka on jännittävä, uusi ja erilainen. Lukiessani tunsin itsekin olevani mukana tuossa hyisessä ja murheellisen kalanhajuisessa pikkukaupungissa. Ihmiset ovat inhottavia, väsyneitä ja turhautuneita. Käyttävät toisia hyväkseen. Toki muutakin, mutta se jäi päällimmäisenä mieleen. Silti kirja ei ole mikään masentava ja surkea, vaan kertakaikkisen mukaansatempaava ja upea! Suosittelen!


★★★★★ -


Muualla: P.S. Rakastan kirjoja, Lukuisa, Kirjavinkit

torstai 1. tammikuuta 2015

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
Kustantaja: Otava, 2007. Loisto -pokkari
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 2003
Alkuteos: The No 1 Ladies' Detective Agency, 1998
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Kansi: ?
Sivuja: 302

Edellisen lukemani jälkeen toiveenani oli lukea jotain vähän keveämpää ja viihteellisempää ja nappasin kotoa oikeastaan ensimmäisen käteen osuvan kirjan, Naisten etsivätoimisto nro 1:n. Sain kyllä mitä halusin. Kirja meni keveydessään ja viihteellisyydessään ajoittain jopa hupsun puolelle ja oli paikoin jopa vähän naiivi (esimerkkinä jonkun mainitakseni "keissi", jossa krokotiilin mahan sisuksiin kajoamalla ratkeaa kadonneen miehen kohtalo...). No siitä viis, nautin lukemisesta silti!

Mma Ramotswe (olenko muuten ainoa, jota häiritsi tuo tekstissä toistuva mma ja rra? Minua vaivasi, kun se ei oikein suussa taivu mitenkään, vaikka ymmärtänenkin että siinä on todennäköisesti tavoiteltu alkuperäistä kirjoitusasua) on  tukeva ja ylpeä siitä. Itse asiassa hän kutsuu vartalotyyppiään "perinteiseksi" ja kantaa sen arvokkaasti. Hahmona hän on mielestäni onnistunut, hauska ja hulvaton. Hän menettänyt äitinsä jo varhain ja kasvaa lapsuutensa isänsä ja serkkunsa hoivissa.  Hän kokee onnettoman avioliiton, mutta se oikeastaan vaan sisuunnuttaa eikä lannista. Hän päättää perustaa Botswanan ensimmäisen ja ainoan naisten etsivätoimiston. Aluksi näyttää siltä, että asiakkaita on niukalti, mutta tilanne onneksi korjaantuu ja Mma Ramotswe saa selvitettäväkseen niin varastettuihin autoihin kuin teinityttöihinkin liittyviä tapauksia. Tapaukset ratkeavat välillä jopa hullunkurisenkin helposti, mutta kirjaa ei ehkä kannatakaan lukea kovin vakavasti. Tapahtumapaikkana oleva Botswana on kiinnostava ja vaikuttaa kirjan perusteella oikealta onnen ja rauhan tyyssijalta. Onkohan maa oikeasti sellainen?

Naisten etsivätoimisto nro 1 oli mukava ja leppoisa välipala, joka sai hymyn huulille. Yllätyin hieman siitä, että kirja koostui ikään kuin monesta pienestä tarinasta, vähän jopa novellien tyyliin. Tutkittavat tapaukset olivat leppoisan arkisia ja yksinkertaisia. Varsin viihdyttävää vaihtelua perinteisten monimutkaisten dekkarien rinnalle! Uskon, että vähitellen jatkan sarjan lukemista, sen verran tähän tanakkaan ja päättäväiseen Mma Ramotsween tykästyin!


★★★ ½


Muualla: Luettua, Lukutoukan kulttuuriblogi, Eniten minua kiinnostaa tie