maanantai 8. heinäkuuta 2013

J.K. Johansson: Laura

Kustantaja: Tammi, 2013
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 221

Kirjan päähenkilö, Miia, palaa erityisopettajaksi parinkymmen vuoden jälkeen takaisin Palokasken kouluun, jonka penkeillä hän aiemmin itsekin istui oppilaana. Viime vuodet hän on työskennellyt poliisin sosiaalisen median konsulttina. Miian pikkuveli, Nikke, on Palokasken koulussa psykologina.

Uusi työ ei ala leppoisissa merkeissä, vaan koulun arkea varjostaa erään oppilaan katoaminen. Laura on ollut viettämässä kesän päätösjuhlia muiden oppilaiden kanssa rannassa, mistä hän ei koskaan palannut kotiinsa. Aiemmin Laura on ollut varsin kiltti tyttö, tosin viime aikoina hän on alkanut kapinoida enemmän ja enemmän. Silti kukaan ei ymmärrä, mitä hänelle on voinut tapahtua. Katseet kääntyvät niin muihin koululaisiinkin kuin loppujen lopuksi myös Nikkeen. Kuka on syypää Lauran katoamiseen?

Jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien minua alkoi häiritä varsin puhekielinen tyyli. Uskon, että sillä oltiin tavoiteltu uskottavuutta, mutta ”liketykset” ynnä muut vain vaivasivat minua. Joku muukin kirjan tyylissä ja kielessä häiritsivät minua. Lieneekö se sitten kepeys, huumorin tavoittelu, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni jopa hieman kömpelö. Yllätyin, että kirja oli niinkin viihteellinen, voisin jopa veikata että nimimerkin J.K. Johanssonin takaa löytyy viihdekirjallisuuden ammattilaisia.

Henkilöhahmoissa olisi mielestäni ollut myös parantamisen varaa. Päähenkilö Miia oli mielestäni varsin tyypillinen, jopa kliseinen hahmo. Nainen, joka ei halua sitoutua miehiin, mutta jonka edessä mies kuin mies lakoaa. Nainen, jolta kaikki sujuu ja joka ratkoo tätäkin rikosta näpsäkkäämmin kuin poliisi. Epäuskottavuutta loikin juuri tämä poliisien avuttomuus itsestäänselvien asioiden kanssa, jotka Miia sitten hoiti. Ja tietysti Miia entisenä poliisin konsulttina pääsi mukaan sellaisiinkin paikkoihin, jonne ei ihan tavallinen kansalainen pääsisi. Myöskään Miian naisista koostuvan ystäväporukan jäsenet eivät jääneet kliseisyydessään Miian jälkeen. Ai niin, ja Miia saattoi syödä mitä tahansa lihomatta. Niinpä tietysti.

Vaikka kirjaa tulikin moitittua enemmänkin, tarjosi se kuitenkin ihan viihdyttävää ja helppoa kesälukemista. Itse asiassa sijoittaisin kirjan enemmänkin nuorten kirjaksi kielen ja henkilöiden ”nuortenkirjamaisuuden” vuoksi. Ja sijoittuuhan kirja koulumaailmaankin.


 ★★ -


Muita lukeneita: Laura, Annika, Norkku

4 kommenttia:

  1. Mikähän tuossa syömisessä on kun se niin usein vilahtaa tuossa muodossaan kirjoissa? Kyseessä lienee naisten fantasia syömisestä ilman lihomista sillä en oikein usko että miehiä asia hurjasti liikuttaa...

    Täydellisyyden tavoittelu kirjan päähenkilössä sinänsä tuntuu hölmöltä sillä (minusta) parhaat kirjalliset tyypit ovat juuri niitä epätäydellisiä ja siksi inhimillisiä tapauksia. Eipä jäisi Bridget Jonesista juuri mitään jäljelle jos neiti voisi syödä mitä tahansa lihomatta ja onnistuisi työ- ja rakkausasioissaan. Inhimillisyys on pop!

    VastaaPoista
  2. Ihan mukava välipala tämä oli, viihdyttävä.

    Miian hahmon kliseisyys nauratti ja suututtikin; kuka voi vetää perhepizzoja ja pysyä silti timmissä kunnossa? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja kaikenmaailman miljonääritkin ovat heti sulaa vahaa Miian edessä ;)

      Poista