tiistai 30. heinäkuuta 2013

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Kustantaja: Teos, 2013
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 301

Kuolema Ehtoolehdossa kiinnitti heti huomioni uutuuskatalogissa. Palvelutaloon sijoittuva dekkari! Mahtavaa! Aihe veti puoleensa minua ehkä senkin takia, että olen itse joskus työskennellyt vanhainkodissa. No, varsinaisesti odotukseni eivät ehkä ihan täyttyneet. Kyseessä ei varsinaisesti ole jännityskirja (eikä sitä näköjään sellaiseksi ole edes luokiteltu, kunhan vain luulin niin), vaan pikemminkin humoristinen teos, jossa keskitytäänkin paljon hupaisiin vanhojen rouvien sattumuksiin. Vaikka tapahtuuhan Ehtoolehto -nimisessä palvelutalossa kummia. Vanha mies joutuu hyväksikäytetyksi, kokki kuolee hieman epämääräisissä olosuhteissa, johtaja yrittää keplotella ja suunnittelee ikävyyksiä asukkaiden päänmenoksi. Päähenkilö, vanha rouva nimeltään Siiri, huomaa kuitenkin juuri ja juuri ajoissa että hänkin on joutumassa juonittelun kohteeksi ihan niin kuin paras ystävänsä Irmakin...

Kirja on melko kantaaottava ja riveiltä paistaa kritiikki nykyistä vanhustenhoidon tasoa kohtaan. Vaikka kritiikki varmasti paljolti aiheellista onkin, oli se mielestäni kuitenkin aivan liian kärjistettyä ja ongelmia oli kirjankin päähenkilöillä vähän koko ajan. Jatkuvasti he joutuivat heitteille, heistä eivät välittäneet tuon taivaallista niin omaiset kuin yhteiskuntakaan. Tarjoilija kieltäytyy kahvilassa kantamassa tarjotinta pöytään, palvelutalon johtaja kohauttaa olkiaan ja poistuu paikalta vanhuksen menettäessä vieressä tajuntansa. Vaikka kirja sisälsikin ihan kiinnostavaakin pohdintaa vanhenemisesta ja elämästä yleensäkin, sai tuo ongelmilla paistattelu ainakin minut välillä vähän huokailemaan.


Kuolemaa Ehtoolehdossa vaivasi mielestäni myös monenmoinen epäuskottavuus. Henkilöt olivat hieman epäonnistuneita (ehkä lukuunottamatta Irmaa ja Siiriä) ja kärjistettyjä, erityisesti palvelutalon johtaja, Irman tytär ja toisaalta myös outo motoristi Mika, joka ykskaks vain ryhtyy tuntemattomien vanhusten edunvalvojiksi hyvää hyvyyttään. Niin ikään monia tapahtumia sekä vanhusten hoidon arjen kuvaamista häiritsi tuo epäuskottavuus.

Totaalisen huono kirja Kuolema Ehtoolehdossa ei kuitenkaan missään nimessä ollut, sillä oli ehdottomasti hetkensä ja huumori oli paikka paikoin ihan osuvaa. Lukeminen oli kesäisen kepeää ja helppoa, ja kirja toimi ehdottomasti paahteisella rannalla ajankuluksi. Luin muuten, että kirjasta on ostettu elokuvaoikeudet. Elokuvaa kiinnostuksella odotellessa!


★★ ½


tiistai 16. heinäkuuta 2013

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe
Kustantaja: Avain, 2007
Alkuteos: Double Fault, 1997
Suomentanut: Hanna Sola
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Sivuja: 389

Eräänä päivänä 23-vuotias tennispelaaja, Willy Novinsky, kohtaa pelikentällä miehen, Ericin, jonka tennisura on kovassa nousujohteessa. He pelaavat erän ja lähtevät yhdessä syömään. Niin, ja rakastuvat. Eric onkin varsin valloittava persoona ja tekee vaikutuksen myös Willyn nuivahkoihin vanhempiin. Ei aikaakaan kun nuoripari on mennyt naimisiin. Heidän välillään vallitsee varsin kilpailunhaluinen, kahden huippu-urheilijan välinen suhde. Eric voittaa Willyn kaikessa muussa, paitsi tenniksessä. Toistaiseksi. Pian Eric alkaa kuitenkin pärjätä aina vaan paremmin ja paremmin... Ja voi vain arvata, mitä se saa aikaiseksi näiden kahden välillä. Ja ennenkuin he ovat viettäneet ensimmäistäkään hääpäiväänsä, on heidän suhteeseensa hiipinyt ikäviä ja katkeria piirteitä.

Rakastin Lionel Shriverin Jonnekin pois-kirjaa. Vaikkei Kaksoisvirhe yltänytkään ihan samalle tasolle, varsin hyvä se oli kuitenkin. Tekstissä paistaa sama tarkkanäköisyys, huumori ja oivaltavuus. Lionel Shriverillä on ilmiömäinen kyky vangita hetkiä ja päästää lukija niihin sisälle kuin olisi itse paikalla. Kirjailija kuvaa poikkeuksellisen taitavasti ihmisten välisiä suhteita kaikkine nyansseineen, samoin kuin tunteita ja ajatuksiakin. Henkilöt olivat mielestäni todella onnistuneita: raivostuttavia, inhimillisiä, uskottavia.

En voi kuin ihmetellä, miten joku on onnistunut kirjoittamaan tenniksestä näin mielenkiintoisen kirjan! Tokikin tennistä ja huippu-urheilua vielä suurempia teemoja kirjassa ovat avioliitto ja parisuhde sekä myös sukupuolten välinen epätasa-arvo. Ja kuinka niin monet piirteet, mitä huippu-urheilijalta vaaditaan, heijastuvat taas käyttäytymiseen parisuhteessa! Itse asiassa uskon, että Kaksoisvirhe saa monet lukijansa pohtimaan myös omaa parisuhdettaan, tai menneitä sellaisia. Joillekin henkilöiden erehtyvyys, inhimillisyys ja itse asiassa suoranainen inhottavuus voivat tuoda jopa lohtua.

Pidin siis kirjasta aivan valtavasti. Se herätti tunteita ja ajatuksia ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Viiden tähden sijasta kirja saa vain neljä, koska paikka paikoin kirja oli aavistuksen pitkä ja yksityiskohtainen.


★★★★ +


Muualla:

maanantai 8. heinäkuuta 2013

J.K. Johansson: Laura

Kustantaja: Tammi, 2013
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 221

Kirjan päähenkilö, Miia, palaa erityisopettajaksi parinkymmen vuoden jälkeen takaisin Palokasken kouluun, jonka penkeillä hän aiemmin itsekin istui oppilaana. Viime vuodet hän on työskennellyt poliisin sosiaalisen median konsulttina. Miian pikkuveli, Nikke, on Palokasken koulussa psykologina.

Uusi työ ei ala leppoisissa merkeissä, vaan koulun arkea varjostaa erään oppilaan katoaminen. Laura on ollut viettämässä kesän päätösjuhlia muiden oppilaiden kanssa rannassa, mistä hän ei koskaan palannut kotiinsa. Aiemmin Laura on ollut varsin kiltti tyttö, tosin viime aikoina hän on alkanut kapinoida enemmän ja enemmän. Silti kukaan ei ymmärrä, mitä hänelle on voinut tapahtua. Katseet kääntyvät niin muihin koululaisiinkin kuin loppujen lopuksi myös Nikkeen. Kuka on syypää Lauran katoamiseen?

Jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien minua alkoi häiritä varsin puhekielinen tyyli. Uskon, että sillä oltiin tavoiteltu uskottavuutta, mutta ”liketykset” ynnä muut vain vaivasivat minua. Joku muukin kirjan tyylissä ja kielessä häiritsivät minua. Lieneekö se sitten kepeys, huumorin tavoittelu, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni jopa hieman kömpelö. Yllätyin, että kirja oli niinkin viihteellinen, voisin jopa veikata että nimimerkin J.K. Johanssonin takaa löytyy viihdekirjallisuuden ammattilaisia.

Henkilöhahmoissa olisi mielestäni ollut myös parantamisen varaa. Päähenkilö Miia oli mielestäni varsin tyypillinen, jopa kliseinen hahmo. Nainen, joka ei halua sitoutua miehiin, mutta jonka edessä mies kuin mies lakoaa. Nainen, jolta kaikki sujuu ja joka ratkoo tätäkin rikosta näpsäkkäämmin kuin poliisi. Epäuskottavuutta loikin juuri tämä poliisien avuttomuus itsestäänselvien asioiden kanssa, jotka Miia sitten hoiti. Ja tietysti Miia entisenä poliisin konsulttina pääsi mukaan sellaisiinkin paikkoihin, jonne ei ihan tavallinen kansalainen pääsisi. Myöskään Miian naisista koostuvan ystäväporukan jäsenet eivät jääneet kliseisyydessään Miian jälkeen. Ai niin, ja Miia saattoi syödä mitä tahansa lihomatta. Niinpä tietysti.

Vaikka kirjaa tulikin moitittua enemmänkin, tarjosi se kuitenkin ihan viihdyttävää ja helppoa kesälukemista. Itse asiassa sijoittaisin kirjan enemmänkin nuorten kirjaksi kielen ja henkilöiden ”nuortenkirjamaisuuden” vuoksi. Ja sijoittuuhan kirja koulumaailmaankin.


 ★★ -


Muita lukeneita: Laura, Annika, Norkku

torstai 4. heinäkuuta 2013

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Seppo Jokinen: Vihan sukua
Kustantaja: Crime Time, 2013
Sivuja: 340

Eräänä ihan tavallisena päivänä komisario Koskinen astuu ulos asunnostaan ja kuulee valtavan räjähdyksen. Hän aavistaa pian, että päivästä on tuleva vielä pitkä ja raskas. Ja oikeassa hän onkin. Niin siitä päivästä kuin parista päivästä sen jälkeenkin tulee hyvinkin työntäyteisiä herra komisariolle.

Pian selviää, että räjähdys on peräisin pommista, jonka arvellaan saaneen alkunsa matkustajajunasta. Arvelukset osoittautuvat pian virheellisiksi, kun asian todellinen laita selviää. Pommi on räjähtänyt rautatien lähellä olevassa talossa, räjähdys oli niin suuri että juna suistui raiteiltaan ja useita loukkaantui. Junan eräs matkustaja oli muuan maahanmuuttajien asioita ajava kansanedustaja. Kohdistuiko hyökkäys häneen? Ainakin Supo on tätä mieltä. Vai oliko sattumaa, että pommi räjähti juuri junan ollessa talon kohdalla? Vielä kimurammiksi asiat muuttuvat, kun räjähdyspaikan lähistöltä löydetään pariskunta kurkut auki viillettyinä. Kaiken kukkuraksi tamperelaisia naisia piinaa outo asuntoihin tunkeutuva hiippailija.

Vihan sukua on taattua ”seppojokis -laatua”. Tunnelma ja henkilöt ovat tutut ja turvalliset. Kuten jo Hervantalainen -postauksessani mainitsin, komisario Koskinen on varsin sympaattinen ja uskottava henkilöhahmo, samoin kuin hänen kollegansakin. Tässä osassa Koskisen yksityiselämä jäi selvästi vähemmälle kuin aikaisemmissa. Vihan sukua -kirjan juoni ja loppuratkaisu eivät olleet ehkä ihan sarjan parhaita ja yllätyksellisimpiä, vaikka ihan toimivia olivatkin. Kuitenkaan ei voi kuin ihmetellä, miten Seppo Jokinen onnistuu kerta toisensa jälkeen viihdyttämään ja koukuttamaan lukijansa!



★★★★ -




Lue myös Kirsin kirjanurkan arvio kirjasta.