Kustantaja: Teos, 2013
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 249
Tartuin tähän Anu Silfverbergin
uutukaiseen suurella innolla. Äitiys kun on aihe, joka puhuttaa ja
mietityttää aina. Se jakaa mielipiteitä, herättää suuria
tunteita. Se on intiimi, mutta tavalla tai toisella koskettaa
jokaista. Mielestäni Äitikortti sopiikin luettavaksi muillekin kuin
äideille tai äideiksi tuleville tai haluaville. Niin kuin Silfverbergkin toteaa, äitiydestä ja vanhemmuudesta saa olla
muillakin kuin äideillä ja vanhemmilla mielipiteitä.
Kirjailija ei keskity pelkästään
äitiyteen, vaan ruotii myös muun muassa koulujen
seksuaalivalistusta, joka hänen mukaansa keskittyy liikaa vain
pelotteluun ja kieltämiseen. Hän pohtii tietoista päätöstä olla
hankkimatta lapsia ja taas toisaalta sitä, kun lapsia oikein
tekemällä tehdään. Eikä niitä siltikään välttämättä
kuulu.
Silfverberg puhuu vauvanhoito-oppaista,
raskausmahojen hipelöinnistä, äitiyden mustasta aukosta, isien jäämisestä äitien varjoon sekä
kirjan nimenäkin olevasta äitikortista. Hän kertoo ajatuksiaan
raskaudesta, synnytyksestä ja vauvanhoidosta sekä imetyksestä ja lapsen
kasvatuksesta. Lopuksi hän listaa vielä muutaman tärkeän neuvon
tulevalle äidille.
Monesta asiasta on kirjailijan kanssa
helppo olla samaa mieltä, vaikkakin tyyli onkin melko hyökkäävää,
provosoivaa sekä myös yleistävää ja kärjistävääkin. Tiukka
feminismi on läsnä koko ajan. Mutta kyllä kirja herätti myös
vastakkaisia rekatioita: monesta asiasta ainakin itse ajattelen
eri tavalla. Kirja toimisikin hyvin jonkinlaisena
keskustelunavauksena, sillä ainakin minun alkoi heti luettuani tehdä
mieli jakaa mielipiteitä kirjasta jonkun toisen kirjan lukeneen
kanssa.
Minua hieman häiritsi muutamissa paikoissa
ilmaus ”moni on sitä mieltä, että...”. Mielestäni
tämän tyyppinen argumentointi ei oikein toimi. Miten niin moni?
Kirjailijan ystävätkö vaiko laajempikin joukko? En voi olla myös
hieman kommentoimatta kirjailijan näkemyksiä imetyksestä. Hän
esittää asian jopa suoranaisena salaliittoteoriana: imetystä
suositellaan fanaattisesti vaan imetyksen itsensä takia ja monet
(erityisesti ammattilaiset) suosittelevat imetystä jotenkin omista
lähtökohdistaan. Tämä kuulostaa minun korvaani hyvin oudolta.
Silfverberg ei mainitse kertaakaan sitä, että pääasiassa imetystä
suositellaan juuri äidinmaidon ihanteellisen koostumuksen vuoksi, ja
myös se lasketaan täysimetykseksi, että äiti tarjoaa vauvalleen
omaa maitoa pullosta. Kirjailijan mukaan imetys on lähtökohtaisesti
kaikille aluksi täyttä helvettiä ja se epäonnistuu aina. Siksi
pidetään niitä aivopesun omaisia ”imetyspuheita” jo ennen
lapsen syntymää. Imetystukipuhelimessakin kehoitetaan imetyksen
kanssa taistelevaa äitiä viemään lapsi neurologille. Silfverberg
ohjeistaakin äitejä jo heti alusta alkaen syöttämään vauvaa
pullosta, ettei vaan käy niin, ettei vauva yhtäkkiä myöhemmin
huolikaan pulloa. Minusta tässä kaikessa kalskahtaa jotenkin
katkera – ja tietämätön maku.
Kuten voi huomata, kirja todellakin
herättää ajatuksia, siksi tätä onkin helppo suositella kaikille
äitiydestä ja vanhemmuudesta kiinnostuneella. Vaikkakin kirjan
tyyli jossain määrin provosoiva onkin, on se kuitenkin myös varsin
humoristinen, kiinnostava sekä raikas ja tarjoaa mielenkiintoisia
erilaisia näkökulmia. Se on myös kaunis kuvaus järjettömästä ja pursuavasta rakkaudesta omaa lasta kohtaan.
Minustakin tätä kirjaa lukiessa olisi ollut mahtavaa päästä puhumaan sen herättämistä asioista saman tien.
VastaaPoistaJa tuosta imetyksestä on pakko sanoa, että vaikka itsellä on jokaisen lapsen kohdalla imettäminen sujunut hyvin (= maito on noussut nopeasti ja määrä on riittävä, lapset ovat heti osanneet syödä oikein, kenelläkään ei ole ollut ns. rintaraivareita eikä imettämiseen ole kulunut tunteja kerralla), niin jo pelkästään se alkuaikojen kipu on hirveää. En ihmettele, jos joku heittää hanskat tiskiin ja tarttuu pulloon. Hyvin ne lapset niinkin kasvavat.
Maija, olen kanssasi samaa mieltä. On varsin ymmärrettävää, että osa lopettaa imetyksen. Ja tosiaan, ihan terveitä lapsia kasvaa silti. Pointtini ei ehkä ollutkaan se, vaan minua pikemminkin häiritsi yleistäminen: kaikkien kohdalla asiat eivät suju aina samalla tavalla, oli kyse sitten imetyksestä tai jostain muusta. Lisäksi syy, miksi imetystä kirjailijan mukaan suositellaan, ei minusta ole se todellinen syy. Korvikemaidotkin ovat varmasti oikein hyviä, sitä en väitä.
PoistaIhmettelenkin muuten myös sitä, kun kirjassa kuvattiin, kuinka hankalaa on esimerkiksi kahvilassa mennä vessaan imettämään. Miksi hän ei silloin ottanut sitä pulloa käyttöön? :)
Noin ymmärsinkin sinun tarkoittavan. Ja totta, siitä pullosta voi syöttää myös julkisilla paikoilla kenenkään häiriintymättä. :)
PoistaKirja on lukulistallani kysymysmerkki perässään :) Saattaapi olla, että teos muistuttaa liiaksi Vuoden mutsia josta toisaalta pidin paljon. Johonkin väliin voisin tämän ottaa, jos vaikka kirjastossa kohdataan!
VastaaPoistaMinä taas haluaisin lukea Vuoden mutsin. Luen satunnaisesti toisen Vuoden mutsin kirjoittajan blogia, joka on varsin hauska!
PoistaSisältö muistuttaa etäisesti Vuoden mutsia, mutta asenne on eri. Siinä, missä Vuoden mutsi on hauska ja räävitönkin, Äitikortti valistaa ja julistaa. En ole tosin vielä päässyt imetysjuttuihin, mutta ainakin tässä vaiheessa tää on vähän pettymys. Tulee myös olo, että kirjoittaja näkee olevansa jotenkin radikaali ja kapinallinen ajatuksissaan, vaikka samansorttista establishmentin tarjoaman äitiysdiskurssin vastaista äitiyspuhetta on viime vuosina pidetty ihan mukavissa määrin.
PoistaVuoden mutsi voisi olla enemmän minun juttuni :).
PoistaTuon voin kyllä myös allekirjoittaa, Äitikortin ajatukset on jo aika nähtyjä.
Minuakin häiritsi tässä kirjassa Silfverbergin tapa yleistää ilmeisesti omak tuttavapirinsä käytäntöjä ja ajatusmalleja, esim. se, että kantoliinan käyttö sitoisi äidin tiukasti lapseen mutta jättäisi isän syrjään -- omassa tuttavapiirissäni on useitakin lastaan liinassa/repussa kantaneita isiä. Imetysjutut menivät vähän ohi myös.
VastaaPoistaMinua ei myöskään vakuuta se, että tarkemmin erittelemättä todetaan vain, että moni ajattelee niin ja moni näin. Se varmasti perustuu jonkinlaisiin mielikuviin, mutta ei niitä faktana voi silloin esittää. Tai sitten tosiaan kyse on kirjailijan ystäväpiiristä, mutta silloin sitä ei voi esittää yleisenä totuutena.
PoistaHyvä huomio tuokin: miksei kirjailija huomioi sitä, että isäkin voi käyttää kantoliinaa?