tiistai 27. marraskuuta 2012

Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave: Poikani ääni
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: Incendiary, 2005
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 341

Isä ja poika ovat jalkapallo-ottelussa, Chelsea vastaan Arsenal. Äiti on samaan aikaan vieraan miehen kanssa sängyssä, omaa miestään pettämässä. Sivusilmällä hän kyllä seuraa tuota ottelua televisiosta ja näkee myös reaaliajassa sen, kun terroristijärjestö tekee massiivisen pommi-iskun katsomoon. Syntyy kaaos, ihmisiä kuolee satoja ja satoja. Päähenkilö ryntää myös paikalle kaiken ahdingon keskelle yrittäen löytää poikansa ja miehensä, mutta turhaan. Heistä on jäänyt jäljelle vain muistot, ja pojan pieni pehmolelu.

Poikani ääni on kirjemuotoinen romaani, jossa perheensä menettänyt äiti kirjoittaa kirjettä itse Osama bin Ladenille, joka on pommi-iskun takana. Äiti vuodattaa Osamalle mitä on tapahtunut ennen iskua ja iskun jälkeen. Hän vuodattaa surut, valonpilkahdukset sekä vajoamisensa hulluuden ja synkkyyden virtaan, missä todellisuudentaju murenee vähitellen, mutta päättäväisesti.

Jo kirjan lähtökohta herätti minussa pieniä epäilyksiä. Mielestäni tämä kirjemuoto ei tunnu uskottavalta, miksi kukaan kirjoittaisi kirjeeseen yksityiskohtaisia selostuksia arkisista tapahtumista ja toisaalta taas pitkällisiä dialogeja, kuka niitä muka niin tarkasti muistaisi. Kirjeen vivahde on myös mielestäni oudon ymmärtäväinen ja kevytkin: päähenkilö muun muassa toteaa ikään kuin piikitellen Osamalle, että ”ehkä sinun olisi kannattanut vähän miettiä, ennen kuin räjäytit mieheni kappaleiksi”, kuin kyseessä olisi mikä tahansa arkinen asia. Myös tapahtumissa on lievää absurdiutta sekä epäloogisuutta (mies pettää vaimoaan, vaimo kimpaantuu ja hermostuu toiselle naiselle, loppujen lopuksi katuu raivoamistaan niin paljon, että vie tuon toisen naisen shoppailemaan ja alkaa käyttäytyä naista kohtaan jopa suojelevasti ja rakastavasti. Kuinka uskottavaa?). Hahmot ovat muutenkin melko karrikoituja ja kategorisoituivat selkeästi joko yhteiskunnalliseen yläluokkaan tai alaluokkaan ja käyttäytyvätkin sen mukaisesti.

En pitänyt myöskään kirjan melko naiivista tyylistä, tai pikemminkin päähenkilön naiiviudesta. Huumori Poikani äänessä on paikoittain hyvinkin vaivaannuttavaa, ja karskit ilmaukset lähinnä kiusaannuttivat. Tyyliltään kirja on jopa yllättävänkin kevyt ja viihteellinen. Karmeat tapahtuvat hukkuivat päähenkilön sähläämiseen varattujen miesten kanssa. Ymmärrän, että kirjassa on tavoiteltu puhekieltä ja tätä kautta uskottavuutta (kirjoittaisiko ns. tavallinen kouluttamaton tallaaja ahdistuksissaan kirjakielistä ja oikeaoppista tekstiä?). Silti minua häiritsi tuo puhekielisyys, se teki kielestä melko kökköä. Kaikista eniten tunsin suivaantumista jatkuvasta numeroiden käytöstä tekstissä ( he nukkuivat ihan hiljaa 2:staan, 2 tyypin riita takaisinmaksusta ja niin edelleen). Vaikka edelleenkin korostan, että ymmärrän tarkoituksen, mutta silti se häiritsi. Ehkä kirja olisi toiminut paremmin alkukielellä?

Poikani äänessä on myös paljon hyvää. Kieli on helppo- ja nopealukuista. Tämä on varmasti loistava kirja sellaiseen väliin, kun kaipaa jotain, mitä voi lukea parilla istumalla, mutta mistä löytyy kuitenkin vahva ja traaginen tarina. Juoni on vetävä, ainakin minun oli mahdollisimman pian saatava tietää, mitä henkilöille käy. Ja vaikkei tämä minun suosikiksi noussutkaan, olen kuullut tästä myös kehuja ja on kyllä helppo uskoa, että tälle myös ihailijakuntaa löytyy. 

★★ ½

p.s. Melko hurja yhteensattuma: samana päivänä kun kirja julkaistiin, tapahtui Lontoon metroissa karseat ja tuhoisat pommi-iskut, joissa kuoli yli 50 ihmistä.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Norkku, Katja, Jenni, Arja ja Karoliina.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Kustantaja: Schildts ja Söderströms, 2012
Alkuteos: One Good Turn, 2006
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
Sivuja: 388

Kaikki alkaa siitä, kun Edinburghin festivaalien aikaan kaupungissa sattuu kolari, peräänajo, koska Paul Bradley -niminen mies joutuu painamaan äkillisesti jarrut pohjaan jalankulkijan vuoksi. Peräänajajan autosta nousee lähes raivotautinen isokokoinen mies pesäpallomailan kanssa. Hurjistuneena hän alkaa pahoinpidellä Paulia, mutta viime hetkenä eräs sivustakatsoja tulee väliin. Tästä pyörähtää käyntiin muutaman päivän mittainen hurja tapahtumien ketju.

Kaikkein vähäpätöisin asia on rakennettu ovelasti. Kuvaan astuu monta henkilöä, jotka ovat joko olleet kolaripaikalla tai ovat muuten vaan yhteydessä tapahtumiin. Tämä asetelma on tuttu jo Atkinsonin edellisestä jännitysromaanista, Ihan tavallisena päivänä. Näkökulmien tiheä vaihtaminen toimiikin verrattoman hyvin ja tuo tarinaan aivan omanlaisensa jännitteen, kun pikkuhiljaa paljastuu miten kukakin tarinaan liittyy. Vaikka näennäisesti paikoittain saattaa vaikuttaa, että tapahtuu vähän, tunnelma on varsin tiivis ja enteilee kutkuttavasti tulevaa.

Atkinson taitaa älykkään tarinankertonnan lisäksi myös mainion henkilökuvauksen. Tähänkin kirjaan hän on luonut liudan erilaisia, toisistaan erottuvia, luonteikkaita henkilöitä, joilla kaikilla on omat erikoiset piirteensä. Martin on sydäntäsärkevän hyväsydäminen, inhimillinen, mutta niin huono-onninen. Gloria taas säntillinen, järjestystä rakastava, oikeutta haluava, katkera, kyyninen ja jopa kylmän tunteetonkin rouva. Jackson Brodie onkin jo tuttu sarjan ensimmäisestä osasta, mutta hahmona hän toimii edelleen hyvin. Vaikka hän on myynytkin oman yksityisetsivätoimistonsa, sotkeutuu hänkin tapahtumien vyyhtiin lähes väistämättä. Ja yksityiselämän puolellakin riittää vipinää uuden tyttöystävän myötä.

Taitavan juonen ja kiinnostavien henkilöiden lisäksi Atkinsonin kirjat erottuvat muista nasevan tilannekomiikan ja aivan hulvattoman huumorin vuoksi. Se on lakonista, mustaa, karskiakin, mutta ei mene missään vaiheessa yli. Vakavista asioistakin vitsaillaan mielestäni varsin onnistuneesti. Dekkarin äärellä en liene juuri koskaan nauranut näin paljon! Loppua kohden kirjassa oli ehkä havaittavissa pientä vakavoitumista.

Julistin tätä jo edellisen Atkinsonin postauksen yhteydessä, mutta suosittelen tätä tietysti dekkarien ystäville, mutta aivan ehdoitta myös niille, jotka normaalisti vieroksuvat dekkareita. Nämä kun eivät koostu pelkästään jännittävästä juonesta, vaan tarjoavat paljon kaikkea muutakin. Ainakin minä olen aivan myyty, niin loistava kirja tämä oli!


★★★★ ½


Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria sekä Annika, joka luki kirjan kanssani samaan aikaan.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Heidi Linde: Jo nyt on!

Heidi Linde: Jo nyt on!
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: Nu, jävlar!, 2011
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 350
 
Jo nyt on! on kirja neljästä ihmisestä. Terese on raskaana oleva perheenäiti, joka on väsynyt uuvuttavaan elämäänsä. Joku vaatii koko ajan jotain. Parisuhde on ontto, arki on harmaata, siksi hän ehkä pakeneekin töihin elämäänsä. Lapset ovat ihania, mutta väsyttäviä, niin kuin mieskin. Uupumus alkaa käydä jo sellaisiin mittoihin, että pelkkä nuohoojan saapuminen tuntuu mahdottomalta kestää.

Jessica on Teresen ystävä, joka elää hetkiä ennen hääjuhlaa, tai pikemminkin vastaanottoa. Ei se Jessicankaan elämä ole ruusuilla tanssimista, vaikka niin voisi kuvitella. Pintapuolisesti kun kaikki on hyvin: Jessica on kaunis, miehet ovat aina langenneet hänen edessään, nyt ovat häätkin tulossa. Mutta isän kuolemasta Jessica ei ole oikeastaan koskaan päässyt yli.

Jessicaa on lohduttamassa hänen hienostuneen ja myös tunteettoman vaikutelman itsestään antava äitinsä Lydia. Hän on kasvattanut Jessicaa aina tarmolla ja huolehtii myös omasta vanhasta äidistään, joka on vanhainkodissa vuosien ja vuosien jälkeen aina vain tiukasti elämän syrjässä kiinni. Mutta kuka ihme on Sonja, tuo Lydian salainen ystävä, jota ei kukaan muu näe?

Kuten jo aiemmin mainittiin, Jessicaan on helppo rakastua. Niin on tehnyt myös tätä nykyä vanhapoika Kevin. Jessica on jättänyt hänet jo kaksitoista vuotta sitten, mutta vieläkään Kevin ei ole unohtanut, pystynyt päästämään irti. Elämän suunta on muutenkin alavireinen: loistavasti alkanut jalkapalloilijan ura on vaihtunut töihin huoltoasemalla. Kevin kuluttaa aikaansa pohtimalla, mitä olisi voinut tehdä toisin Jessican kanssa, kunnes hän saa kuin saakin aivan muuta ajateltavaa.

Aluksi olin hieman hämilläni päähenkilöiden melko suuresta määrästä, mutta onnistuneesti kehiteltyinä he alkoivat hyvin pian erottua ja irtaantua toisistaan. Henkilöt olivat siinäkin mielessä onnistuneita, että he olivat kaikki jollakin tavalla sidoksissa toisiinsa. Heitä kaikkia myös yhdisti eräänlainen haparointi elämässä, jonkun asian tai ihmisen kaipaaminen ja haaveet paremmasta elämästä. Kaikilta puuttui jotain.

Lydiassa olisi mielestäni ollut varaa vielä parempaankin, hänen tilanteensa jäi hieman ikään kuin roikkumaan vailla selitystä. Sen sijaan Kevin on mielestäni hyvinkin hurmaava hahmo kaikessa haavoittuvuudessaan ja herkkydessään. Teresan koin hieman ärsyttävänäkin, mikä varmasti on ollut tarkoituskin. Tuohduin silti hänen kyynisyyteensä sekä hänen ajattelutapaansa, että äitiys on silkkaa kärsimystä. Hän koki olevansa jopa suoranainen uhri, jonka tehtävä on valistaa ensimmäistä lastaan odottaville, mitä kaikkia ankeuksia on tiedossa. Hän oli myös ajoittain kalsean tyytymätön, välinpitämätön ja tunteeton vatsassa kasvavaa vauvaa kohtaan. Miksi sitten hankit lisää lapsia, saanko kysyä?

Jo nyt on! on varsin mukaansatempaava kirja. Henkilöiden elämään on viritetty sellaisia jännitteitä, että minun oli aivan pakko saada pian tietää, mitä heille tapahtuu. Toisaalta kieli on mutkattoman helppolukuista ja sujuvaa, mikä teki lukemisesta hyvinkin miellyttävää. Kielessä minua hieman häiritsi melko pitkät virkkeet, joidenkin ilmausten toistaminen sekä siellä täällä vilahtelevat englanninkieliset ilmaukset.

Kirjassa on jotain hyvin viehättävää arkisuutta ja sympaattisuutta, hieman myös joissakin tapahtumissa ja henkilöissä kliseisyyttä. Tarina soljui eteenpäin kuin itsestään, ainoastaan joihinkin kohtiin oltiin mielestäni jääty junnaamaan melko pitkäksi aikaa. Pienen pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjasta ehkä vielä paremman. Vaikka olinkin kirjan loppuun hieman hämmentynyt, olin toisaalta tyytyväinen, ettei kaikkea kerrottu ja ettei kaikki päättynyt kaikkein odotettavissa olevimmalla tavalla. Kokonaisuutena Jo nyt on! on kirja, joka varmasti on monen mieleen, siitä on melko vaikea olla pitämättä!


★★★★ -


Muita kirjan lukeneita: Annika K., Karoliina ja Elma Ilona.

Koska, kirjassa kuvataan paljon äitiyttä ja erityisesti äitiyden arkea, osallistun tällä Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.


torstai 15. marraskuuta 2012

Alice Hoffman: Punainen puutarha


Alice Hoffman: Punainen puutarha
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: The Red Garden, 2011
Suomentanut: Raimo Salminen
Sivuja: 292

Blackwell on syrjäinen kaupunki kaukana Massachutesissa. Vuori erottaa sen muusta maailmasta, joten sinne pääseminen on työn takana. Se on kaupunki, jossa on harvinaisen paljon karhuja ja joki, joka kuhisee ankeriaita. Hallie Brady oli kylän ensimmäisiä asukkaita. Jo kauan aikaa sitten hän pakeni ankeita oloja ja saapui pienen ryhmän kanssa Blackwelliin, jonne he asettuivat asumaan ja alkoivat pikkuhiljaa rakentaa kaupunkia.

Punainen puutarha on kertomuskokoelma, jonka tarinat sijoittuvat kaikki Blackwelliin ja käsittävät hyvinkin pitkän aikavälin alkaen kaupungin perustajista ja matkaten heidän jälkeläistensä ja taas heidän jälkeläistensä myötä kohti nykypäivää. Siellä täällä on myös hieman maagisuuttakin, kuten kummitteleva tyttö, taianomainen elämänpuu tai puutarha, jossa kaikki mikä kasvaa, on punaista. Se kertoo myös muun muassa yhdestä kylän opettajasta ja hänen karmivasta menneisyydestään, eräästä uskollisesta koirasta sekä miehestä, jota pidetään Blackwellin hirviönä. Sotakin on koetellut armottomin käsin kaupunkia.

Uskon kertomusten toimivan sekä irrallisina että myös kokonaisuutena luettuna. Kertomusten välillä on löyhä side: henkilöt vaihtelevat, mutta ovat usein esimerkiksi aiempien tarinoiden henkilöiden jälkeläisiä ja samat kylän ilmiöt toistuvat eri kertomuksissa. Mielestäni kertomukset olivat melko vaihtelevan laatuisia: osa oli selvästi parempia, osaa taas vaivasi liiallinen tunteellisuus tai yksinkertaisesti vain vähäisempi kiinnostavuus.

Kaiken kaikkiaan Punainen puutarha oli kyllä varsin mieluisa ja positiivinen lukukokemus. Sitä oli miellyttävä lukea, kieli on helppolukuista. Miljöö on viehättävä, ja pienet yliluonnolliset asiat oltiin onnistuneesti tuotu mukaan. Kirja oli hyvällä tavalla sadunomainen, siinä käsiteltiin kuitenkin melko rankkojakin aiheita. Se on juuri sopiva kevyempi, muttei liian kevyt kirja pimeisiin syyspäiviin tai raskaampien kirjojen välissä luettavaksi.



★★★ ½


Muita lukeneita: Norkku, Maria, Katja, Sonja, Henna, Sanna ja Elma Ilona

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tunnustuksia



Sain hauskan tunnustuksen Annilta, Paulalta ja Annikalta sekä Leena Lumilta hieman erilaisen version.

Tässä ideana on kertoa kahdeksan satunnaista faktaa itsestään ja jakaa tunnustusta muille. Tämä on kiertänyt jo monessa blogissa, joten en nyt laita tätä enää eteenpäin.



  • Olen aivan täpinöissäni, sillä on hyvin todennäköistä, että pääsen pian muuttamaan ensimmäiseen omistusasuntooni, josta löytyy minun mittapuullani aivan mielettömästi tilaa. Sehän tietysti ensisijaisesti tarkoittaa sitä, että kirjoillekin on enemmän tilaa. Tällä hetkellä minulla on kirjahyllyt ängetty täyteen kirjoja ja niitä on yhdeltäkin hyllyltä löytyy kirjarivistön takaa toinen kirjarivistö.
  • Olen kuitenkin melkoisen tarkka kirjojen säilyttämisessä tietyssä järjestyksessä: hyllystäni kirjat löytyvät aakkosjärjestyksestä. Olen nyt sijoittanut erilleen esimerkiksi Keltaisen kirjaston ja Otavan kirjaston kirjat, mutta häiriinnyn nyt hieman siitä, että ne hajoittavat tämän järjestyksen. Haaveilen, että saisin olla töissä kirjastossa tai kirjakaupassa hypistelemässä ja järjestelemässä kirjoja.
  • Olen aina vain yhtä haltioissani siitä, että on olemassa kirjastoja. Millainen määrä kirjoja, ja vieläpä ilmaiseksi luettavissa! Hienoa, että kuka tahansa varallisuudesta riippumatta saa nauttia kirjaston avulla kirjoista, elokuvista ja nykyään paljon monesta muustakin, mitä kirjastoista lainataan.
  • Katselen melko vähän elokuvia ja harmistun, jos olen katsonut huonon elokuvan. Minusta tuntuu, että aika on mennyt hukkaan, olisin voinut käyttää sen lukemiseen.
  • Monen muun lukutoukan tavoin havannoin innolla mitä kirjoja esimerkiksi kanssamatkustajat bussissa tai junassa lukevat. Tahtomattani saatan muodostaa sen perusteella jonkinlaista käsitystä kyseisestä ihmisestä. Toisaalta hullua: jos itse lukisin junassa vaikkapa 50 Shadesia tai Sophie Kinsellaa, en ajattele, että se kertoisi minusta mitään.
  • Minulla on lukemisen suhteen melko huono keskittymiskyky. On ajankohtia, jolloin pystyn lukemaan vain noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen minun on pidettävä tauko. Jotkut poikkeavan hyvät kirjat vetäisevät mukaansa niin, että pystyn lukemaan pitkiäkin aikoja kerralla, mutta se on melko harvinaista.
  • Unohdan usein kirjoittamistani teksteistä omistusliitteen. Noloa, mutta kielioppikorvassani ei liiemmin särähdä esimerkiksi lause: ” Hänen tavarat jäivät autoon”. Tarkan keskittymisen myötä olen hieman pystynyt karsimaan näitä mokia kirjoittamastani tekstistä. Vaikka olenkin hutiloitsija itse, tuohdun, jos etenkin virallisissa teksteissä on paljon kirjoitus- tai kielioppivirheitä.
  • Lukeminen on rakkaista rakkain harrastukseni, mutta yllättäen en kovinkaan mieluusti keskustele kirjoista ja lukemisesta ihmisten kanssa, jotka lukevat hyvin vähän. Suurin osa ystävistäni ei ole lainkaan kirjallisuudesta perillä, eivätkä tiedä esimerkiksi yhtään, mitä kirjoja viime aikoina on julkaistu tai minkä tyyppisiä kirjoja jotkut hyvinkin tunnetut kirjailijat kirjoittavat. Lähinnä turhaudun moiseen. Olen joskus lainannut jotain suosikkikirjojani tuttavilleni, ja jos he eivät ole pitäneet kirjasta, hiljaa sisimmässäni suorastaan loukkaannun hieman, vaikkakin saatan itsekkäästi ajatella että lainaaja ei ymmärtänyt kirjan hienoutta. Onneksi elämässäni on muutama ihminen, kenen kanssa saan oikein sydämeni pohjasta keskustella kirjallisuudesta. Oma äitini on ylitse muiden. Ja lukupiirin tytöt!

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Arvonnan tulokset





Blogini täytti tänään tasan vuoden ja arvonta on nyt päättynyt.
 Osallistujia oli upea määrä, kiitos kaikille!

Arvonnan voittajat ovat:



Maria / Sinisen linnan kirjasto
Mandariini
Kiiu 
Jokke

Ensimmäiseksi tullut (eli Maria) saa valita ensimmäisenä kirjan listasta, joka löytyy täältä. Sitten toiseksi tullut, eli Mandariini ja niin edelleen. Toivon, että ilmoittaisitte minulle viimeistään keskiviikkona 14.10 sähköpostiini (lukutuulia@gmail.com) toivomanne kirjan sekä osoitetietonne. Jos kirja on jo valittu, lähetän siitä tiedon, niin voi tehdä uuden valinnan. Mikäli jostakusta voittajasta ei kuulu määräaikaan mennessä, arvon uuden voittajan. Pyrin postittamaan kirjat loppuviikosta.


Hyvää alkavaa viikkoa kaikille ihanille lukijoilleni!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan
Kustantaja: Into, 2012
Alkuteos: Go the Fuck to Sleep, 2011
Suomentanut: Kaj Lipponen
Kuvitus: Ricardo Cortés

 Nyt vittu nukkumaan on hupaisa, jossain määrin surkuhupaisakin kuvakirja pienten lasten vanhemmille. Se on varsin viihdyttävää ja hykerryttävää luettavaa myös lapsettomille lukijoille, mutta varsinainen aarre se on sellaisille, jotka ovat kamppailleet lastensa nukkumaanmenon kanssa. Ja toisaalta myös niille, jotka eivät ole kamppailleet lastensa nukkumaamenon kanssa, sillä se herättää aikamoista kunnioitusta ja myötätuntoa.





Kirja on oodi väsymykselle, mustille silmänalusille ja hermoromahdukselle. Se on valitusvirsi kaikkien unikoululaisten, yöherääjien ja kiukuttelijoiden vanhemmille. Se on osaa ottava, empaattinen ja lohdullinen. Se myötäelää ja silittää ymmärtäväisesti päätä viestittäen: et ole yksin. Ja aivan ennen kaikkea, se on valtavan humoristinen ja hauska!




Lukemisesta nauttiminen edellyttää melko ronskia huumorintajua. Ärräpäitä, jupinaa ja sadattelua ei säästellä, myöskin kirosanoja piisaa. Runot (?) ovat lyhyitä ja yksinkertaisia ulkoisesti, mutta viestittävät sekä sisällä kytevää että ulos kumpuavaa tuskaa ja ahdistusta. Kuvat ovat upeita ja tuovat taiteellisuudellaan hauskan vastakkainasettelun karulle huumorille. Samalla sivulla kuvassa voi olla pieni ja suloinen lapsi, joka katselee pyöreillä ja säälittävillä silmillään sekä teksti, josta pursuaa nukuttajan ajatuksia: ”Vittuun sun nalles. En hae karhuja mitään. Silmät kiinni. Puhe pois. Nuku.


p.s. Tämän kirjan suomentaminen on varmasti ollut melkoinen haaste, mutta ilmeisen mainiosti siinä on onnistuttu!


★★★★ -


Myös Maija ja Amma ovat lukeneet tämän.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö


Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Kustantaja: Like, 2010
Alkuteos: Eve Green, 2004
Suomentanut: Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 267

Evangeline on vain seitsemänvuotias, kun hänen äitinsä kuolee hyvin yllättäen. Evangelinen isä on häipynyt jo silloin, kun sai kuulla raskaudesta. Tyttö muuttaa asumaan äitinsä lapsuusmaisemiin isovanhempiensa luokse maalle Walesiin.

Nyt Evangeline on jo aikuinen ja odottaa omaa lastaan. Hän palaa muistoissaan lapsuuteensa, aikaan jolloin hän on juuri muuttanut isovanhemmilleen. Pikkuhiljaa hän paljastaa yhtä ja toista omasta menneisyydestään sekä kylän erikoisista asukkaista ja oudoista tapahtumista. Hän kertoo erään pikkutytön katoamisesta, mystisestä tulipalosta, erikoisesta Billy -nimisestä miehestä... Vielä aikuisenakin Evangelinen kädessä ovat arvet, jotka muistuttavat lapsuudesta, puhumattakaan sydämeen jääneistä arvista.

Minulla oli huomattavia vaikeuksia päästä mukaan Irlantilaiseen tyttöön. Alku eteni mielestäni tuskastuttavan hitaasti ja vihjailut mystisiin ja jopa yliluonnollisiin asioihin tuntuivat lähinnä typeriltä. Muistelot olivat paikoittain jopa puuduttavan yksityiskohtaisia. Välillä mietin, voisiko kolmekymppinen oikeasti muistaa tällaisia pikkutarkkoja asioita yli kahdenkymmenen vuoden takaa ja kaiken kukkuraksi suurella osalla ei ollut edes merkitystä juonen kannalta. Onneksi tarina alkoi loppua kohden vetää paremmin mukanaan. Loppuvaiheilla jopa niinkin paljon, että en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaan halusin saada tietää vastaukset. Harmillisesti loppu taas oli minulle jonkinmoinen pettymys, odotin että suurien salaisuuksien takana piilisi jotain vähän jännittävämpää. Henkilötkin jäivät hieman kliseisiksi. Itse asiassa jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin saattanut jättää kirjan kesken.

Kirjan kieli on pääosin kaunista, mutta kuitenkin jossain määrin epätasaista. Sinne tänne oli lipsunut sanoja, jotka eivät sopineet ”ympäristöönsä” (esimerkkinä sana kaljamaha). Kuitenkin teksti on varsin helppolukuista ja hyvin tunnelmaa välittävää. Kirjan miljöö, sateinen Walesin maaseutu, on mielestäni varsin viehättävä.

Vaikka näinkin paljon valittamista löysin, olen tyytyväinen, että luin Irlantilaisen tytön loppuun. Kirja oli kokonaisuudessaan kuitenkin ihan positiivinen lukukokemus, joka sopii hyvin pimeneviin syksyn iltoihin.


★★★ -


Lisää arvioita seuraavissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Lumiomena ja Leena Lumi