torstai 27. syyskuuta 2012

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: The Sense of an Ending, 2011
Suomentanut: Kersti Juva
Kansi: Susanne Dean
Sivuja: 157

”Dekkari muistista ja moraalista”. ”Pieni mestariteos”. ”Hypnoottinen”. Näillä sanoilla takakannessa kuvaillaan Kuin jokin päättyisi -kirjaa. Eihän siihen voi olla tarttumatta!

Ja hyvin tyytyväinen olenkin, että tartuin. Tämä erikoinen, omalaatuinen ja jännittävä kirja on todellakin kuin pieni mestariteos. Se kertoo Tony Websterin tarinan. Miehen, joka on jo eläkkeellä ja joka saa eräänä päivänä tiedon hänelle annetusta hyvin oudosta perinnöstä. Perintö itsessään ei ole kummoinen, pieni määrä rahaa ja päiväkirja. Miksi ne on hänelle annettu? Tätä asiaa pohtiessaan Tony palaa lapsuuden ja nuoruuden muistoihin. Hetkiin, jotka ovat tehneet hänestä sen, mitä hän on nyt.

Jo ensimmäiset sivut saivat minut haltioituneeseen euforian tilaan. Teksti on osuvaa, tarkkaa ja älykästä. Ja samaan aikaan se on ihailtavan onnistuneen humorististakin. Pienet hauskat sattumukset ja oivallukset nostattivat, huolimatta lyhyestä sivumäärästä, monia kertoja hymyn huulille. Toisaalta se sai eläytymään päähenkilön tuskaan ja häpeään, kun hän jälkeenpäin ajattelee sanojaan ja tekojaan. Vaikka kirja on hyvinkin erilainen ja erityylinenkin (onhan Kuin jokin päättyisi myös trilleri), tulee minulle väkisinkin mieleen vastikään lukemani Paul Austerin Talvipäiväkirja. Julian Barnes osaa samanlaisella hienovaraisen suoralla, rehellisellä ja suorastaan mestarillisellä tyylillä sukeltaa päähenkilönsä sisimpään. Molemmissa kirjoissa on mies eri elämänsä vaiheissa.

Tarina on varsin mukaansatempaava. Minut valtasi hyvin nopeasti halu saada tietää mahdollisimman pian, mistä on kyse. Kirjaa on huomattavan vaikea jättää kesken juuri tästä syystä, se oli pakko ahmia parilta istumalta. Loppu yllätti minut, se ei ollut sitä mitä odotin. Olin ehkä aivan aavistuksen pettynyt loppuun, enkä oikein osaa sanoa edes miksi. Vaikka se oli kiinnostava, jossain määrin uskottavakin, se sai minussa aikaan oudon olon. Ehkä kyse onkin vaan siitä, että en olisi halunnut sellaista loppuratkaisua. Toisalta hetken asiaa makusteltuani, se tuntuu jo paremmalta, nyt kun ollut hetki aikaa miettiä syitä ja seurauksia.

Kirjan henkilöt ovat valloittavia. Vaikka ärsyynnyin kirjan naispäähenkilöön useita kertoja, hermostuin hänen toimintatapoihinsa, kommunikointityyliinsä ja koko olemukseensa, oli hänkin mielestäni kuitenkin onnistunut hahmo. Ja kirjan kertojaääni, Tony, on aivan hurmaava kaikessa inhimillisyydessään ja sympaattisuudessaan.

Kuin jokin päättyisi oli siis minulle lähes täydellinen lukukokemus. Se on vaikuttava ja jää kutkuttelemaan mieleen, varmasti vielä hyvinkin pitkäksi aikaa. Aivan ehdoitta suosittelen lukemaan tämän! Itse aion seuraavalla kirjastoreissulla haalia lisää Barnesin kirjoja, niitä kun on näemmä neljä suomennettu aiemmin. Miksi en ole ennen kuullut tästä kirjailijasta?

★★★★★ -


Myös ainakin seuraavissa blogeissa on luettu tämä:



tiistai 25. syyskuuta 2012

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Kustantaja: Like, 2012
Kansi: Mika Perkiökangas
Sivuja: 365

Sofi Oksasen uutuus, Kun kyyhkyset katosivat, oli minulle tämän syksyn yksi odotettuimmista kotimaisista kirjoista. Olen jossain määrin pitänyt hänen aiemmista romaaneistaan, Puhdistuksesta enemmän, Baby Janesta ja Stalinin lehmistä vähän vähemmän. Kun kyyhkyset katosivat sijoittuu harmikseni kahden jälkimmäisen kanssa samaan kastiin, se jäi selvästi lukukokemuksena heikommaksi kuin Puhdistus. Puhdistuksessa suurimmassa roolissa oli henkilöiden kiinnostava ja koskettava tarina, kun taas mielestäni tässä yhtä tärkeäksi, ellei jopa tärkeämmäksi, nousee historian kuvaus. Henkilöiden tarina on toki tässäkin koskettava, mutta yhtä kiintoisa se ei ole.

Tarinassa liikutaan Viron historiassa kahdessa eri ajassa: 1940 -luvulla ja 1960 -luvulla. Oksanen on tehnyt varmasti äärimmäisen paljon taustatyötä tätä kirjaa varten. Historian kuvaus on laajaa ja moniulotteista, se sisältää paljon yksityiskohtia. Rehellisesti myönnettäköön, että oma historian tuntemukseni Viron menneisyydestä edellä mainituilta ajoilta on ala-arvoisen kehnoa. Jouduinkin hyödyntämään Googlea muutamaankin otteeseen, jotta ymmärsin, mistä on kyse. Toisen maailmansodan tapahtumista minulla on sentään jonkilainen käry, mutta häpeäkseni 1960 -luvun Viron historian tietämys on minulla täysin pohjalukemissa. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisi kirja antanut varmasti paljon enemmän. Kun ei ymmärrä historiaa, on vaikea ymmärtää myös kirjan tapahtumia ja tulkita niitä. Puhumattakaan, että olisin kyennyt analysoimaan, havainnoimaan tai pohtimaan asioita suhteessa vallitsevaan aikaan. Tämä ei tietenkään ole Oksasen vika, vaan omani.

Kirjasta huokuu, että se on valtavan taitavasti kirjoitettu, siihen on paneuduttu ja sen eteen on tehty töitä. Kieli on hiottua ja tarkasti mietityn oloista. Teoksen parasta antia ovatkin mielestäni loistavat tilannekuvaukset. Kirjassa on hetkiä, kuin pieniä yksityiskohtaisesti kuvailtuja kohtauksia, joiden lataus tuli iholle asti. Niihin pystyi eläytymään, kuin olisi ollut itse paikalla.

Myös henkilökuvaus on mielestäni pääosin onnistunutta. Erityisen kiinnostava on yksi kirjan päähenkilöistä, Edgar, joka on varsinainen takinkääntäjä ja opportunisti. Hän kaipaa jatkuvasti muilta hyväksyntää, tavoittelee mainetta ja mammonaa hinnalla millä hyvänsä. Hän katsoo vaimoaan välillä halveksien ja välillä inhoten, vailla minkäänlaista intohimoa, säilöen omat tunteensa patoutuneina ja sisimpänsä suljettuna.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja ainakin minä menin välillä niissä sekaisin. Joitain henkilöitä saatettiin kuvailla ja pitää mukana tarinassa pitkään ennen kuin nimeä paljastettiin, mikä ainakin vaikeutti minun kykyäni pysyä mukana siitä, että kuka on kuka. Lukemista hankaloitti myös paikka paikoin vilahtelevat sanat, joiden merkityksen ymmärtämiseen olisin tarvinnut sanakirjaa (politbyroo, sotisova, trymoo ja niin edelleen). Kertojaäänikin vaihtui melko tiheään.

Jokin itse tarinassakin tökki. Aluksi pääsin siihen kyllä hyvin mukaan ja kiinnostukseni kasvoi. Pikkuhiljaa se alkoi mielestäni kuitenkin junnata paikoillaan, eivätkä tapahtumat tuntuneet etenevän. Erityisesti 1960 -luvun kuvauksen koin paikoin jopa puuduttavan tylsänä. Laskin useampaankin otteseen jäljellä olevaa sivumäärää. Vaikka loppu toikin mukanaan yllätyksiä, päällimmäinen tunne oli kuitenkin huojennus, kun kirja loppui. Tunnistan, että kirja on arvostettava ja vaikuttava teos, mutta oma lukukokemukseni oli jopa työläs edellä mainitsemani paikallaan polkemisen ja heikon historian tuntemukseni vuoksi. Lisäksi lukeminen vaati hurjan keskittymisen. Hetkeksikin jos ajatukset lähtivät vaeltelemaan muualle, tipahti kyydistä ja piti palata takaisin muutamia sivuja päästäkseen taas kärryille.

Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että luin tämän paljon mainostetun kirjan, josta varmasti puhutaan vielä runsaasti. Nyt ainakin tiedän, mistä puhutaan. Mahtaakohan Kun kyyhkyset katosivat olla tämän vuoden Finlandia -ehdokkaana?

★★★ ½


Muita kirjan lukeneita: Norkku, Valkoinen kirahvi sekä Minna.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: Schweigeminute, 2008
Suomentanut: Markku Mannila
Kannen suunnittelu: Kathleen DiGardo
Sivuja: 176

 Minulla oli melko suuret odotukset Siegfried Lenzin Hetken hiljaisuudesta. Kansi on mielestäni erittäin kaunis, aihe vaikuttaa kiinnostavalta, ja kansiliepeen kommentit suorastaan ylistävät kirjaa. Takakannessa kerrotaan, että kirjailija on kesken kirjoitusprosessin jäänyt leskeksi, mikä tuo tekstiin lisää herkkyyttä ja kaihoa.

Hetken hiljaisuus kertoo saksalaisesta kahdeksantoistavuotiaasta Christianista, joka on menettänyt sydämensä englanninopettajalleen Stellalle. Rakkaus on lähes epätoivoista, ja sitä ryydittää kalvava mustasukkaisuus. Ehkä tunne ei olekaan yksipuolinen, sillä kaikessa lähes ylivertainen Stella viettää vapaa-aikaansa Christianin kanssa, ja ovatpa he jopa päätyneet sänkyynkin yhdessä. Eräänä päivänä Stella menehtyy traagisessa veneonnettomuudessa.

Kirjassa seurataan vuoroin Christianin menneiden muistelua ja vuoroin koulussa pidettävää muistotilaisuutta, jossa Christiania on pyydetty pitämään muistopuhe, mutta hän ei siihen kykene. Tunteet ovat liian suuret, ja muu maailma on tietysti aivan tietämätön tästä rakkaudesta, vaikka joillekin epäilyksiä onkin herännyt. Ja miten rankkaa Christianilla onkaan ollut, päivisin oppitunneilla hän voi vain toivoa, että Stella näyttäisi edes jonkin pienen merkin Christianille heidän yhteydestään.

Rakenne on mielestäni kiinnostava, nykyhetken ja menneisyyden välillä seilaaminen toimii hyvin. Teksti on kirjoitettu hieman outoon muotoon: välillä Christian kertoo lukijalle Stellasta ja välillä taas osoittaa tekstinsä suoraan Stellalle. Suurin ongelma kirjassa on se, että tunnetta jäi puuttumaan mielestäni rutkasti. Olisin kaivannut lisää syvää ahdistusta, rypevää epätoivoa sekä rintaaraastavaa rakkauden kaipuuta. Sellaista, mitä nyt voi kuvitella juuri täysi-ikäisen miehen ensirakkauden opettajaansa kohtaan olevan. Nyt kirja oli pikemminkin hillitty, kävi selväksi että Christian on rakastunut, mutta ei oikeastaan sen enempää. Stellan kuolema oli Christianille toki murheellista, mutta olisin toivonut sen olevan sisimmän rikki repivää tuskaa, sellaista tunnetta että elämä ei voi jatkua, mikään ei voi koskaan tulla ennalleen.

Jotain muutakin kirjasta jäi puuttumaaan kuin tunnetta. Mielestäni tarina oli jotenkin ontto ja kieli jäi tylsäksi. Melko paljon kirjan pieneen kokoon nähden kuvailtiin kaikkea esimerkiksi kalastukseen ja veneilyyn liittyvää, eikä rakkaustarina tuntunut tarpeeksi hallitsevalta. Henkilöt jäivät etäisiksi, en kyennyt mieleeni oikein edes muodostamaan kuvaa päähenkilöistä. Hienoinen epäuskottavuuskin vaivasi, mielestäni opettajan toiminta ei ollut joka hetkessä täysin luontevaa eikä sellaista, mitä sen olisi voinut tuollaisessa tilanteessa kuvitella olevan. Kirjailija on ehkä halunnut viestittää jotain tällä, mutta minua se viesti ei tavoittanut.

Vaikka minun lukukokemukseni jäikin vähän vaillinaiseksi, jollekin muulle tämä voi olla hyvinkin erilainen lukukokemus. Suosittelen siis jokatapauksessa tutustumaan tähän ennakkoluulottomasti, mikäli kaipaa nopealukuista ja rauhallista kirjaa syyspäivien seuraksi.

★★ ½


Käy kurkkaamassa melko samansuuntainen Minnan arvio täältä.



Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen kohtaan Saksa.

torstai 20. syyskuuta 2012

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Paul Auster: Talvipäiväkirja
Kustantaja: Tammi, 2012
Alkuteos: Winter Journal, 2012
Suomentanut: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 225

Suhtauduin aluksi hieman epäillen Austerin uutukaiseen, Talvipäiväkirjaan, joka on ehkä ennemminkin muistelma kuin päiväkirja. Muistelmia minun tulee harvemmin luettua, ja olin jopa hieman kyyninen sen suhteen, kuinka kiinnostava ainakin jossain määrin tavallisen ihmisen muistelmat ovat. Toisaalta aiemmin lukemieni Austerin romaanien (Sattumuksia Brooklynissa ja Näkymätön) jälkeen olisi ollut vaikea uskoa, että hän ylipäätänsä kykenee tuottamaan mitään huonoa tai edes keskinkertaista.

Kyynisyyteni ja epäilykseni karisivat jo oikeastaan ensimmäisellä sivulla. Austerin tyyli kirjoittaa on kertakaikkisen hurmaavaa. Talvipäiväkirja on rakennettu niin, että kertojaääni ikään kuin puhuttelee lukijaansa, vaikka se puhutteleekin Austeria, tyyliin ”ajattelit silloin sitä ja teit näin”. Tämä ratkaisu oli mielestäni viehättävän omintakeinen, joka toimi erinomaisesti juuri tässä kirjassa. Lukuja ei ole ollenkaan ja kappaleet ovat pitkiä. Mutta lukuja ei kaipaa, eikä kappaleiden pituus haittaa.

Talvipäiväkirjan sisältö on kaikkea muuta kuin epäkiinnostavaa. Lähes hävettää, että kehtasin edes sekuntiakaan epäillä sitä. Auster palaa muistoissaan lapsuuden sielunmaisemiin ja nuoruusvuosiin, keski-ikään ja tähän päivään, kun hän on yli kuusikymmentävuotias, paljastamatta mitään liikaa tai liian vähän. Hän käy läpi elämän karikot, surut ja murheet, eroamiset, vanhempien kuoleman. Onnenhetket ja rakkaudet. Arvet kasvoillaan, kolhut kehossaan. Suhteen äitiinsä. Mielenliikkeet unettomina öinä ja paniikkikohtaukset. Kuolemanpelon. Satunnaiset koomiset ja tragikoomiset sattumukset. Tehdyt virheet, koetut onnistumiset. Hän kertoo henkilökohtaisista asioista rauhallisen lempeästi; seksuaalisuudesta, sen kehittymisestä ja muuttumisesta. Ja millä rakkaudentäyteisellä lämmöllä hän kirjoittaa vaimostaan Siri Hustvedtista! Niin, ja Brooklynista!

Kirja herättää lukijassa tunteita laidasta laitaan, ainakin minussa paremmin kuin mikään lukemani kirja pitkään aikaan. Siinä on lämmintä, pieninä pilkahduksina esiin tulevaa huumoria. Ilman pieniä naurun pyrskähdyksiä ei tätä kirjaa voi lukea. Mutta se herättää myös myötätuntoa ja lempeyttä kirjailijaa kohtaan. Se on surullisen kaihoisa, se herkistää. Se käsittelee kuolemaakin. Mutta tapa, jolla Auster sen tekee, on inhimillisen oivaltavaa ja realistista. Suhtautuminen vakaviin asioihin on jotenkin sellaista ”tämä on vain elämää, ei sen enempää” -tyyppistä. Kirjan lukeminen avartaa jotenkin omaakin ajattelutapaa elämästä ja saa kaiken näyttämään vähän paremmalta ja vähemmän huolestuttavalta.

Talvipäiväkirja oli siis lukukokemuksena aivan loistava. Kieli on kaunista ja runollistakin, mutta ei pröystäilevää tai kikkailevaa, sellaista joka todella osuu ja uppoaa minuun. Heikkouksia on vaikea kirjasta löytää, mutta Austerin kuvaillessa kahtakymmentäyhtä eri asuntoaan, olisin ehkä kaivannut pientä tiivistämistä, mutta kaikenkaikkiaan Austerin tyyli on rakastettavan tarkkaa, hän osaa pukea ilmiömäisesti ajatukset sanoiksi. Talvipäiväkirja vahvisti sen, että Paul Auster on yksi suosikkikirjailijoistani.

★★★★★ - 


keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Jussi Valtonen: Vesiseinä
Kustantaja: Like, 2006
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 213

Vesiseinä valikoitui lukupiirikirjaksemme osittain käytännöllisistä syistä, kirja kun löytyi jokaiselta hyllystä (kiitos Forssan kirjaoutletin). Kyllä minua Vesiseinä muutenkin kiinnosti, sillä pidin Valtosen romaanista Siipien kantamat melko paljon (kiitos kirjablogien, en olisi varmasti muuten kirjaa tai ehkä koko kirjailijaa löytänyt).

Tarinan päähenkilö on Antti, jonka elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen. Tarina on jaettu osiin, ja toisaalta taas jokainen osa on kuin pieni tarina. Ja nämä osaset itse asiassa ovat eräänlaisia vaihtoehtoisia tapahtumaketjuja, joiden kulkuun vaikuttavat Antin tekemät valinnat. Myönnettäköön, että hoksasin tämän ehkä vähän liian myöhään ja olinkin alkuun lukiessani hieman ihmeissäni. En osannut ollenkaan odottaa tällaistä ratkaisua (enkä ollut lukenut blogiarvioitakaan etukäteen), vaan luulin lukevani kronologisesti etenevää romaania, kunnes huomasin että joku mättää. Nämä osathan voisi nähdä erillisinä novelleinakin, mutta toimivammalta tuntuu ajatella ne vaihtoehtoisina tarinoina toisilleen, koska henkilöt ovat koko ajan samat. Tämä on mielestäni erittäin kiinnostava tapa rakentaa tarinaa, harmi vaan että lukija oli niin epätarkkaavainen, ettei sitä heti meinannut hoksata. Lieneekö syynä yövuorojen aiheuttama koomatila vai mikä.

Kirjan isot teemat, alkoholismi ja mielenterveysongelmat, lähinnä masennus, ovat tärkeitä, mutta valitettavasti eivät kovinkaan uusia. Eikä Vesiseinä mielestäni aiheisiin tuonut juurikaan uutta. Kännissä meuhkaavan ja häpeää läheisissä aiheuttavan alkoholisti-isän sekoiluita lukiessa tuli hieman sellainen olo, että tämä on jo nähty. Kiinnostavaa oli kuitenkin seurata ja pohtia, miten Antin isän alkoholismi vaikuttaa hänen lastensa persoonan muovautumiseen ja myöhempiin valintoihin elämässä.

Alkoholistin tai mieleltään järkkyneen omaisena oloa Valtonen käsittelee mielestäni hyvin uskottavasti ja tuo esille monipuolisesti omaisella heränneitä tunteita ja ajatuksia. Paikoittain tämä uhri-syyllinen -asettelu oli kylläkin mielestäni vähän liiankin kärjistävää. Siitä, että todentuntuisuus ja uskottavuus säilyi niin hyvin alusta loppuun, on varmasti osaltaan kiittäminen kirjailijan psykologin koulutusta.

Kieli on sujuvasti luettavaa, mutta olisin kaivannut siihen paikka paikoin lisää syvyyttä ja sävyjä, oivalluksia ja kiinnostavia huomioita. Nyt kieltä vaivasi eräänlainen arkisuus ja selittelevyys. Kerronta junnasi paikoittain arkisten asioiden kimpussa vähän liiankin paljon. Etenkin alku, jossa kertojaäänenä on pikkulapsi-ikäinen Antti, turhautti. Minuun kylläkään hyvin harvoin tekee yleensäkään vaikutusta lapsen näkökulmasta kirjoitettu tarina.

Ei Vesiseinä missään nimessä huono kirja ole, vaikkei se Siipien kantamat -kirjan tasolle yltänytkään. Se on helppolukuinen, käsittelee ajankohtaisia aiheita ja sen lukaisee nopeasti. Se on myös kasvukertomus ja kiinnostava sukellus miehen sielunelämään. Aiheen ja tarinan puolesta kirja ei ole mikään ennennäkemätön tai unohtumaton, vaan pikemminkin keskinkertainen, mutta kiinnostava vaihtoehtoisratkaisu tekee siitä persoonallisen ja mieleenpainuvan.

★★★

Vesiseinän ovat lukeneet myös anni.M, Kirsi, Susa ja Jori

maanantai 10. syyskuuta 2012

Blaine Harden: Leiri 14: pako Pohjois-Koreasta

Blaine Harden: Leiri 14: pako Pohjois-Koreasta
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: Escape from Camp 14, 2012
Suomentanut: Ruth Jakobson
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Sivuja: 195

Olen jossain määrin kyllästynyt erilaisiin kovan kohtalon selviytymis- ja sankaritarinoihin (tarkoitan tällä sellaisia Aavikon kukka -tyyppisiä kirjoja). Tuntuu, että niitä on ilmestynyt viime vuosina melko paljon. Leiri 14 kiinnitti huomioni kuitenkin kiinnostavalla aiheellaan: siinä kerrotaan erään miehen pakotarina Pohjois-Korean vankileiriltä. Häpeäkseni myönnän, että olen seurannut maailman tapahtumia ilmeisesti niin vajavaisesti, että minulla ei ollut etukäteen juurikaan tietoa moisista vankileireistä, vaikka Pohjois-Korean ihmisoikeusongelmat ovatkin olleet pinnalla säännöllisesti.

Itse asiassa Pohjois-Korean päämiehet vaikenevatkin aiheesta ja jopa kieltävät näiden leirien olemassaolon. Satelliittikuvat todistavat kuitenkin toisin. Tarkkoja tietoja ei ole saatavilla siitä, kuinka paljon vankeja näillä pakkotyöleireillä asuu. Muutenkin tiedonsaanti leireistä on haastavaa, yksi tärkeä tiedonlähde ovat loikkarit, jotka ovat päässeet tai karanneet leireiltä. 

Toiset syntyvät leiriin, toiset vangitaan sinne esimerkiksi poliittisin syin. Kaikki eivät välttämättä edes tiedä syytä, miksi heidät on leirille vangittu. Leireillä vangit ja mahdollisesti heidän perheensä kokevat kidutusta ja kärsivät hyvin puutteellisista oloista. Moni menehtyykin juuri aliravitsemukseen. Rangaistukset leireillä ovat mielivaltaisia. Arvioiden mukaan vankileireillä on menehtynyt satoja tuhansia ihmisiä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat leirille numero 14, joka on vain yksi monista vankileireistä. Se on perustettu vuoden 1959 tienoilla Pohjois-Korean keskiosaan. Leiri on käytännössä omavarainen, siellä kasvatetaan itse vankien ruoat, jotka koostuvat lähinnä maissipuurosta, hapankaalista ja kaalikeitosta. Vuonna 1982 leirille syntyi poika, Shin Dong-hyuk. Hän joutuu kokemaan karmaisevia asioita leirillä, kuten esimerkiksi näkemään äitinsä ja veljensä teloituksen ja kärsimään jatkuvasta nälästä. Myös Shiniä kidutetaan. Hän käy leirillä koulua ja tekee töitä. Eräänä päivänä ollessaan 23-vuotias hän kohtaa miehen, joka on käänteentekevä hänen elämässään. Ilman tätä miestä Shin ei ehkä koskaan olisi saanut päähänsä paeta.

Shin on tiedettävästi ensimmäinen, joka on syntynyt leirillä ja onnistunut pakenemaan sieltä. Leireillä syntyneillä ei välttämättä ole juurikaan tietoa ympäröivästä maailmasta, eivätkä he osaa kyseenalaistaa vankeuttaan ja kärsimyksiään. Shinin pako onnistuu kuin ihmeen kaupalla, matkalla apuna on monen monta onnenkantamoistakin. Hän päätyy Kiinan kautta Etelä-Koreaan ja lopuksi Kaliforniaan. Sopeutuminen ei ole helppoa, traumat ovat jättäneet niin suuren jäljen, että niistä toipuminen on miltei mahdotonta. Leiri on muokannut Shinistä ihmisen, jolla ei esimerkiksi ole totutulla tavalla omaatuntoa tai käsitystä oikeasta ja väärästä. Entinen elämä kun on ollut jatkuvaa eloonjäämiskamppailua, jossa jopa omat perheenjäsenetkin ovat vihollisia.

Vankileirien lisäksi kirjassa on kiinnostavaa tietoa Pohjois-Korean valtiosta; siitä millainen luokkayhteiskunta se on ja miten eliitti sanelee kaiken. Valtio huijaa rahaa itselleen vakuutuspetoksin muilta valtiolta ja kavaltaa saamansa hätä- ja ruoka-avun eliitin käyttöön tai myytäväksi. Asukkailta on käytännössä kielletty kaupungeista toiseen meno, samoin kuin maasta lähteminenkin. Ajoneuvot eivät ole yksityisten omistuksessa lainkaan. Lahjonnalla ja varastelulla tosin pystyy kiertämään monia kieltoja. Pohjois-Korealla on valttikorttina ydinaseella uhkailu muita valtioita vastaan, joten sen toimintaan vaikuttaminen on hankalaa.

Kirja on hätkähdyttävä ja järisyttävän järkyttävä lukukokemus. Se on myös kiinnostava ja avartava. Kaikista eniten minua karmaisee tieto, että tämä ei ole historiaa, vaan nämä vankileirit ovat parhaillaankin olemassa. Esimerkiksi täältä voit kurkata satelliittikuvan leiriltä numero 14.

Leiri 14 on napakka ja nopealukuinen. Se ei sisällä jaarittelua, vaan tarina etelee nopealla tempolla, sitä on hyvin vaikea laskea käsistään. Itse asiassa Shinin pakotarina on varsin jännittävääkin luettavaa – vaikkei kyse olekaan dekkarista, vaan julmista tosielämän tapahtumista. Hienoa, että tämä kirja on kirjoitettu ja toivon, että mahdollisimman moni sen lukisi. Aihe on vaiettu, siitä ei ole ihmisillä tarpeeksi tietoa, mutta se on valtavan tärkeä. Kirjassa muistutetaan, että nämä julmuudet ovat vain yksi osa kaikista maailman julmuuksista, vastaavanlaista vallan väärinkäyttöä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen paljon myös muualla maailmassa.


”Meidän on verhottava koko elinpiirimme sankkaan usvaan, jotta vihollisemme eivät saisi tietää meistä mitään.”




lauantai 8. syyskuuta 2012

Miksi jätin Paholaisen pennut kesken?

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut. Tammi 2012.


Nuorten kirjoja lukuunottamatta olen lukenut kaikki tähän astiset Lehtolaisen kirjat. Maria Kallio -dekkareista olen lähes poikkeuksetta pitänyt, vaikkeivät ne mitään ikimuistoisia olekaan olleet. Samaa voin sanoa Lehtolaisen muista romaaneista; ne ovat ihan hyviä. Eivät huippuja, mutta hyviä kuitenkin. Lehtolaisen kirjoista on muodostunutkin minulle jonkinlainen tapa, luen jo lähes rutiininomaisesti hänen uuden kirjansa. Taas olin ensimmäisten joukossa naputtelemassa varausta kirjaston tietokantaan, kun uusin, Paholaisen pennut, sinne ilmestyi.

Hilja Ilveskero -trilogian kaksi aiempaa osaa ovat jossain määrin jopa hermostuttaneet minua, olen kuitenkin uskollisesti lukenut ne loppuun. Paholaisen pentuja luin ainoastaan noin viisikymmentä sivua, kun päätin, että tämä saa jäädä tähän. Tavan vuoksi lukeminen on turhaa, maailma kun on pullollaan juuri itselle täydellisiä kirjoja. Miksi siis tuhlata aikaa.

Mutta mikä näissä Ilveskero -kirjoissa sitten oikein tökkii? Olen käsittänyt, että Ilveskero -trilogia on kirjoitettu jonkinlaisena satiirina pilke silmäkulmassa. Vaikka asian koko ajan tavallaan tiedostankin, en osaa kuitenkaan lukea kirjoja sellaisina, vaan minua häiritsee jatkuvasti juuri ne asiat, millä kirjailija todennäköisesti sitä satiiria haluaa tuoda esille. Myönnettäköön, että jos en olisi muualta kuullut, että kyseessä on ironinen ja satiirinen trilogia, en varmasti olisi sitä ymmärtänyt lukiessa. Herääkin kysymys, kuinka onnistunutta satiiri on, jos lukijan on kovin vaikea sitä huomata? Kohdallani varmasti vaikuttaa sekin, että en ole lukenut paljoakaan ”maailmanluokan jännäreitä”, joten tarttumapintaa satiirin kohteelle ei ole tarpeeksi.

Tämä suuri maailmanluokan meno minua hieman väsyttääkin. Mukana on milloin interpoli ja milloin Euroopan tärkeitä henkilöitä. On veneen räjäytyksiä ja isotooppikauppaa. Päähenkilö, Hilja, tekee jatkuvasti turvallisuusarviointeja ympäristöstään. Onko huoneessa salaisia kameroita tai mikrofoneja? Ovatko lähistöllä olevat ihmiset uhkaavia? Onko ympäristössä muita uhkia, joita pitäisi huomioida? Vaikka Hilja onkin henkivartija ja turvanainen, tämä jatkuvasti toistuva asia häiritsee.

Hilja on henkilönä mielestäni epäuskottava (unohdan nyt taas sen satiirin, tiedän). Hän on maskuliinen ja atleettinen, juodossakin hänellä on tietysti musta vyö. Ulkonäöstään hän ei välitä tuon taivaallista, mutta miehet ovat kuitenkin häneen heikkona. Mielestäni ei ole uskottavaa, että kirjassa Hiljaan ihastuneet miehet olisivat ihastuneet niin sydänjuuriaan myöden tympeään ja epänaiselliseen Hiljaan, että ovat valmiita noutamaan tarvittaessa kuunkin taivaalta hänen vuokseen. Toinen miehistä on kuitenkin varsinainen maailmanluokan pahis ja toinen taas venäläinen taiteilija, jonkinlainen pahis hänkin, muistaakseni.

Päähenkilön elämäntarina kaikkine vaikeuksineen ja vastoinkäymisineenkin on vähän liikaa. Yksi juttu, mikä todella on liikaa, on Hiljan fanaattinen suhtautuminen ilveksiin. Mielestäni tämä on tekemällä tehtyä sekä jotenkin päälle liimattua ja sitä tuodaan lähes väkisin säännöllisesti esiin. Eikä koko sieluntäyteinen rakkaus ilveksiä kohtaan tunnu kovinkaan uskottavalta.

No siinähän niitä syitä jo riitti. Hieman ihmettelen, että olen jaksanut kaksi aiempaa Ilveskero -kirjaa lukea edes. Ja jotta tekstini ei olisi turhan valittavan sävyinen, haluan muistuttaa, että Lehtolainen on suosittu ja menestynyt, ja hänen kirjojaan on käännetty monelle kielelle. Enkä ihmettele Lehtolaisen suosiota. Hän osaa taitavasti punoa kirjoihinsa kiinnostavan ja jännittävän juonen ja käyttää hyvää ja sujuvaa kieltä, jota on helppo lukea. Jännityksellä jään odottamaan, minkälaista tuotantoa Lehtolaiselta on luvassa. Aivan varmasti aion lukea hänen tulevia kirjojaan, vaikken Ilveskero -trilogiasta erityisemmin pitänytkään

perjantai 7. syyskuuta 2012

Lisa Genova: Puolinainen

Lisa Genova: Puolinainen
Kustantaja: WSOY, 2012
Alkuteos: Left Neglected, 2011
Suomentanut: Leena Tamminen
Kansi: Marco Scataglini / Fennopress
Sivuja: 333

Puolinainen kertoo tarinan perheenäidistä, Sarahista, joka on varsinainen uraohjus ja asuu perheineen luksusalueella Bostonissa. Päällisin puolin tarkasteltuna kaikki on upeasti: hyvin palkattu työ, hieno auto, loma-asunto, kolme lasta ja ihana mies. Lapset hoitaa tietysti lastenhoitaja, koska arki on hyvinkin hektistä. Hyvä jos Sarah ehtii työkiireiltään illalla kotiin ennen kuin lapset ovat menneet nukkumaan. Kotona vietetty vapaa-aikakin täytyy käyttää sähköpostien lukemiseen. Kunnon lomille ei ole aikaa.

Kaikki tämä murskautuu, kun eräänä päivänä Sarah joutuu auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena hänelle tulee aivovamma. Tämän myötä Sarah on aluksi täysin tiedostamaton vasemmasta puolestaan. Hän ei pysty käyttämään vasemman puolen raajojaan eikä näe mitä vasemmalla puolella tapahtuu. Vasen puoli ikään kuin katoaa ja lakkaa toimimasta. Alkaa raivoisa ja uuvuttava taistelu toipumisesta.

Alun stressaava ja kiireinen elämä sai minutkin hermostumaan. Katsokaa nyt mitä teette elämällänne! Miksi toimitte noin? Tarina onkin kaikenkaikkiaan varsinkin opettavainen, minun makuuni ehkä jopa liiankin. Opetus on yksinkertainen: joskus täytyy tapahtua jotain kauheaa, ennen kuin ymmärtää todellisten tärkeiden asioiden arvon. Materia, valta ja imago ovat vain huteraa pintaa. Ja lopussa kiitos seisoo. Niin ja lopusta puheenollen, kirjan loppu onkin aikamoinen happy ending, liian oletettavissa oleva ja ennustettava sekä liian onnellinen. Kaikki palaset loksahtavat kohdilleen ällistyttävän hyvin.

Kirjaa vaivaa alusta alkaen liiallinen arkisten asioiden kuvailu, joka puudutti ainakin minua melko runsaastikin. Tarina sisältää pitkähköjä lasten kanssa käytyjä ja sinänsä merkityksettömiä dialogeja, ympäristön havainnointeja ja tarkkoja selostuksia Sarahin onnettomuuden jälkeisestä liikkumisesta, wc-käynneistä, syömisestä ja asioiden haivaitsemisista. Tämän selostuksen tilalle olisin kaivannut jotain syvällisempää, pohdiskelevampaa. Itse asiassa koko kirjan tyyli on yllättävänkin kepeä ja sisälsi jopa jonkinlaisia chick lit -elementtejä. Olisin kaivannut enemmän ahdistusta, tuskaa ja rypemistä, jotka voisivat olla mielestäni ihan loogisia seurauksia tämän tyylisestä vammautumisesta. Päähenkilö joutuu painiskelemaan myös lapsensa ylivilkkausongelman kanssa, ja suorituu henkisesti tästä kaikesta melko hyvin. Muihinkin henkilöihin olisin toivonut lisää särmää, nyt henkilöt jäivät melko kliseisiksi. Äiti, jonka kanssa on ollut hankalat välit, on varsinainen touhuava hanhiemo. Aviomies kaikinpuolin kunnollinen, joka tuntuu selviävän mainiosti vaimonsa vammautumisesta ja jaksaa tukea ja kannustaa aina. Lopussa Sarah jopa ystävystyy kultaisen toimintaterapeuttinsa kanssa.

Puolinainen käsittelee kuitenkin kiinnostavalla tavalla sairastuneen muutoksia persoonassa, ja sen tuomaa jonkinlaista itsekkyyttä ja sairaan rooliin heittäytymistä. Kirjan aihe on kiinnostava ja kieli on varsin helppolukuista ja soveltuu suuren yleisön luettavaksi. Suuren yleisön Lisa Genovan kirjat ovat saavuttaneetkin: sekä Puolinainen että kirjailijan aiempi romaani Edelleen Alice ovat olleet New York Timesin bestsellereitä.

Ja vaikkei kirja minulle täydellinen lukukokemus ollutkaan, minua kiinnostaisi silti lukea Edelleen Alice sekä ilmeisesti ensi vuonna Genovalta ilmestyvä autismista kertova kirja. Olen kiinnostunut jo oman ammattinikin puolesta lääketieteellisistä teemoista, joita Genova, joka muuten on neurotieteiden tohtori, kuvaa ilmeisen todenmukaisesti ja tarkasti, mikä antaa kyllä anteeksi paljon kirjan puutteita.

★★★ -



Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen kohtaan äitiyden arkea, koska kirjassa sitä niin paljon käsitellään. Tämä olisi kyllä sopinut myöskin hyvin äitejä ja tyttäriä -kategorian alle tai toisaalta äidin kipeät ratkaisut ja suru -kohtaan.