Kustantaja: Tammi, 2012
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 208
Kirjan nimestä voisi äkkiseltään ajatella kyseessä olevan lasten- tai nuortenkirja. Sellainen tämä kuitenkaan ei ole. Takakansiteksti luonnehtii kirjaa ironiseksi kertomukseksi, yhtä aikaa pakottavan vakavaksi ja riehakkaan hauskaksi. Allekirjoitan vakavan, mutta myönnettäköön, että päällimmäisinä adjektiiveina, jotka kirjaa kuvaavat, minulle ei tule mieleen ironista tai hauskaa. Tosin ei tämä ole ensimmäinen kirja, joka on satiirinen tai ironinen, ja minä en ole sitä huomannut.
Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Toisessa päähenkilö Roona elää tätä päivää, nykyhetkeä. Vahvempana kirjassa tulee kuitenkin esille Roonan muistelut kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, kun hän eli rakkauden huumaa, jossa elämä oli hurmiota ja nautintoa, vaikkakin jatkuvassa rahapulassa tarpomista. Roona ja hänen rakkaansa päätyvät ratkaisemaan köyhyytensä ryöstämällä rahankuljetusauton ja pakenemalla kohti Italiaa, Kreikkaa ja Turkkia matkaseurana vuoroin kiinnijäämisen pelko ja vuoroin kiinnijäämättömyyden ahdistus. Mutta vielä kymmenen vuotta myöhemmin Roonaa eivät jätä rauhaan puuhun sidotun autonkuljettajan kasvot...
Kirjasta huokuu se, että se on kirjoitettu keskittyen, miettien jokaista pilkkua ja sen puuttumista, jokaista sanaa ja lausetta sekä niiden merkityksiä. Lukijan olisi mielestäni tärkeää olla myös tarkkaavaisessa keskittymisen tilassa. Minä huomasin useasti, että olin tipahtanut kyydistä, ajatukseni olivat lähteneet lentelemään toisaalle. En ollut todennäköisesti väsyttävien työpäivien jälkeen oikeassa tilassa lukemaan tällaista kirjaa, joka olisi vaatinut lukijalta paljon. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että minulta meni mitä varmimmin jotain ohi tai en ymmärtänyt kaikkea. Kirjan loppuminen tuli minulle yllätyksenä, mielestäni se loppui aika yhtäkkiä ja olin kuin yksi iso kysymysmerkki. Takakansikin kysyi kysymyksen asiasta, jonka olemassaoloa en ollut ymmärtänyt edes kyseenalaistaa. Toki kaikki tämä lukijan miettimään jättäminen on varmasti ollut tarkoituskin. Lupasin itselleni, että luen tämän joskus vielä uudestaan paneutuneemmin, miettien kaikkea huolellisemmin. Ehkä sitten avautuu uutta.
Vaikka kirja oli jossakin määrin raskasta luettavaa, sen kaunis kieli lumoaa lukijan täysin. Kieli ei ole vain kaunista, se on myös runollista, oivaltavaa, rakastettavaa ja herkkää. Ennemminkin näen kirjan upeana kirjana rakkaudesta, sen kokemisesta, menettämisen pelosta ja menettämisestä kuin tarinana kahden nuoren ryöstöretkestä ja karkumatkasta, vaikka sellaiseksi kirjan alunperin kuvittelin. Kieli on rikasta ja monipuolista. Oli kohtia, joiden tarkoitusta en edes käsittänyt (parina esimerkkinä mainitakseni: edeskäypä venttasi vieressä, iduksena oli ollut täysikuu), mutta suurimman osan olisin halunnut alleviivata tai kirjoittaa muistiin.
”Kyllä sinä muistat ne yöt ja päivät, aamupäivät ja illat, jolloin hakeuduimme toistemme lämpöön kuin perhoset lamppuun emmekä päässeet irti, sillä me pelkäsimme yksinäisyyden ajatusten taikka persoonallisuuden tuhoavan sen mikä meille oli yhteistä.”
Lukukokemus ei ollut yksiselitteinen. Vaikka ajoittain nautin paljonkin lukemisesta ja upeasta kielen käytöstä, minua hieman häiritsi tunne, että en ymmärtänyt jotain, esimerkiksi tuo aiemmin mainitsemani ironinen puoli ei tavoittanut minua lainkaan. Mutta suosittelen tätä aivan ehdoitta muille, ja olen täysin vakuuttunut, että tämä tulee vielä kerämään paljon ylistyssanoja lukijoilta. Tämä oli minun ensikosketukseni Pääskysen kirjoihin, ja olen varma ettei tämä jää viimeiseksi, sen verran kiinnostukseni heräsi.
”Olen liian kaukana, sinä olet liian kaukana enkä saa vastausta, ja ruumiini on surusta räjähtänyt muotoon, joka on tämä, ja nyt kun päivä alkaa jo sarastaa, tunnen miten kauhea yö vetäytyy mailleen ja koittaa typerä aamu, joka ei ymmärrä mitään unettomuudesta eikä minunlaiseni katseista.”
★★★ ½