keskiviikko 29. helmikuuta 2012

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kuva: Gummerus
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään
Kustantaja: Gummerus, 2011 (pokkari)
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi v. 2010
Alkuteos: Hanteringen av odöda, 2005
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 400


Helmikuun lukupiirimme kirjaksi valikoitui John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään. Olimme lukeneet jo useammankin melko vaikean tai tylsän kirjan. Nyt päätimme valita jotain ihan muuta.

Kuinka kuolleita käsitellään kertoo siitä, kun Tukholman ylle kertyy helleaallon seurauksena massiivinen sähkökenttä. Sähkökentän voimakkuus on samaa luokkaa kuin salamaniskun edellä. Ihmiset alkavat kärsiä voimakkaasta päänsärystä ja sähkölaitteet toimia oudosti.

Pian tapahtuu vielä karmivampia asioita. Kuluneiden viikkojen aikana kuolleet heräävät henkiin! Sairaaloiden ruumishuoneilla käynnistyy kuhina. Hautusmailla haudoista alkaa kuulua merkillisiä ääniä, kun kuolleet pyrkivät arkuistaan ulos. Tukholma on kaaoksessa.

Kirjassa tarkastellaan lähemmin muutaman perheen tarinaa ja kuolleiden heräämistä heidän näkökulmastaan. Koomikko David Zetterbergin vaimo, Eva, on vastikään kuollut. Eläkkeellä olevan toimittajan, Mahlerin, lapsenlapsi on menehtynyt tapaturmaisesti. Vanhan naisen, Elvyn, mies on kuollut vanhalla iällä. Kaikki nämä kuolleet palaavat omaistensa keskuuteen. Tarinaa on höystetty erilaisilla otteilla sanomalehtien uutisista, viranomaisten tiedotustilaisuuksista, radio- ja tv-uutisista sekä yleisönosastokirjoituksista.

Lukukokemustani pilasi kirjan etenemättömyys. Kirja oli ajoittain hyvinkin pitkäveteinen, ja minulla oli välillä vaikeuksia pysyä hereillä lukiessani. Minua puudutti pitkällinen tapahtumien ja asioiden kuvailu, joilla ei ollut tarinan kannalta mielestäni juurikaan merkitystä. Kauhukirjalta odottaisi nimenomaan vastakkaista reaktiota, sen tulisi mielestäni pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti ja olla hyytävä, edes hieman. Tämä kirja ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia jännityksen vivahteitakaan. Epäuskottavuus niin tapahtumissa kuin ihmisten reaktioissakin häiritsi. Henkilöitä oli mielestäni liikaa ja kaikki jäivät melko etäisiksi. Loppu oli toisaalta ennalta-arvattava ja toisaalta hieman hassu.

Aineksia olisi ollut mielestäni paljon parempaankin. Olisin viihtynyt kirjan parissa paremmin, mikäli kirjailija olisi keskittynyt enemmän esimerkiksi pohdintaan vaikkapa eettisissä kysymyksissä, kuin ihmisten arkisten tekemisten kuvailemiseen. Ymmärrän, ettei kauhukirjalta voi, eikä kannatakkaan odottaa liiallista uskottavuutta, mutta jonkinlainen uskottavuus kuitenkin vakuuttaisi minut paremmin. Zombit eivät ole minun juttuni. Tarina oli kuitenkin helppolukuista ja kirjan luki nopeasti. Verrattuna kirjailijan uusimpaan, Kultatukka, tähtöseen, tämä oli minulle pettymys.

★ ½

Kirjaa ovat arvostelleet mm. Sanna, Jori ja Booksy

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus


Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus
Kustantaja: Gummerus, 2010
Alkuteos: The Good Mayor, 2008
Suomentanut: Maria Erämaja
Sivuja: 518


Tibo Krovic on pidetty mies. Hän on toiminut Dotin kaupungin pormestarina jo lähes kaksikymmentä vuotta. Dot on kuvitteellinen kaupunki kaukana Itämerellä. Tibolla on lämpimät välit sihteeriinsä Agathe Stopakiin, itse asiassa Tibo on epätoivoisesti rakastunut häneen. Hän kurkistelee salaa Agathen työhuoneeseen ja seurailee korkealta raatihuoneen tornista Agathen lounastaukoja.

Eräänä päivänä Agathen lounaslaatikko tipahtaa suihkulähteeseen. Tibo rientää tornista apuun, mutta lounaslaatikko on jo menetetty hänen saavuttuaan paikalle. Tibo tarjoaa Agathelle lounaan ravintolassa. Tämän jälkeen heidän suhde ei ole enää entisensä.

Rakkaus on molemminpuolinen. Agathe ihailee suuresti Tiboa ja rakastuu mieheen. Tibo rakastuu Agatheen päivä päivältä enemmän. Agathen haave on ollut pitkään muuttaa ihanaan taloon Dalmatian rannikolle. Leikillään Tibo ja Agathe suunnittelevat taloa kaikkia yksityiskohtia myöden. Ikävä kyllä Agathe on tahollaan naimisissa, tosin avioliitto on jo aikaa sitten kuihtunut ja puolisoiden välille jäljelle ovat jäänyt lähinnä inhon ja säälin tunteet. Tibo ja Agathe eivät saa kumpikaan tehtyä ratkaisevaa siirtoa, jotta heidän suhteensa etenesi, vaikka molemmat lähes pakahtuvat rakkaudesta. Kumpikaan ei hienotunteisuuttaan saa sanotuksi tärkeitä sanoja.

Ja tätä empimistä ja odottelua onkin luvassa kirjassa yllin kyllin! Minä aloin lukiessani jo turhautua. Tehkää nyt jompi kumpi jotain! Agathen ja Tibon tarinaan sotkeutuvat mukaan vielä erään ravintolan pitäjä Mamma Cesare, Agathen miehen sukulainen Hektor Stopak sekä lakimies Yemko Guillaumelle.

Kirjan loppu oli kerrassaan hämmentävä. Minun makuuni liiankin hämmentävä. Kun sain kirjan päätökseen, ihmettelin, että mitä tästä pitäisi ajatella. Ja nyt useita tunteja myöhemminkään en tiedä, mitä pitäisi ajatella. Erikoinen loppu ilman muuta on, ja mieleenpainuva. Mutta minua se ei vakuuttanut. Mielestäni itse kirja ja kirjan loppuosa olivat hieman kuin eri paria. Tarina itsessään on viehättävä ihastuttava vanhan ajan rakkaustarina, jossa kirjoitellaan postikortteja, naputellaan kirjoituskonetta ja käyttäydytään kunnollisesti. Loppu sen sijaan oli hätkähdyttävän absurdi ja hölmökin.

Rouva Agathen rakkaus on kirjoitettu taitavasti ja kirja on höystetty suurilla tunteilla ja suloisella huumorilla. Kertojaääni on rakennettu mielenkiintoisesti. Kirja on minun makuuni kuitenkin aivan liian pitkä ja kaipaisi mielestäni tiivistämistä. Kerronta oli paikoittain jopa rasittavan viipyilevää ja etenemätöntä. Kirjassa oli siis paljon hyviä elementtejä, mutta kaikenkaikkiaan olin pettynyt. Hieman realistisemmat kirjat taitavat olla enemmän minun makuuni.

★★★

Kirjaa on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Järjellä ja tunteella sekä Kulttuuri kukoistaa

maanantai 13. helmikuuta 2012

Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghue: Huone
Kustantaja: Tammi, 2012
Alkuteos: Room, 2010
Suomentanut: Sari Karhulahti
Sivuja: 325

Kirjan kertoja on viisivuotias poika, Jack. Hän asuu eräässä huoneessa äitinsä kanssa. Itseasiassa  muuan mies, jota Jack ja hänen äitinsä kutsuvat Vanhaksi Kehnoksi, on teljennyt heidät huoneeseen. Todellisuudessa huone on puutarhavaja, jonka kattoon on laitettu äänenpitävä ikkuna, seinät eristetty ja laitettu lyijylevykerros joka, tukahduttaa äänet. Vajan ovi on turvaovi koodilukolla ja  lattiapalkkien alle on laitettu aitaverkkoa, joten vajasta ei voi kaivautua ulos.

Vanha Kehno pitää vankejaan hengissä tuomalla ruokaa ja kerran viikossa sunnuntaituomisia. Hän käy ainoastaan öisin. Jackilla ja äidillä on tiukka kuri. Mikäli he tekevät jotain kiellettyä, saattaa Vanha Kehno esimerkiksi kytkeä heiltä sähköt pois.

Aluksi äiti yritti vielä kamppailla Vanhaa kehnoa vastaan. Hän lähetteli roskien mukana viestejä tai vilkutteli valoja lähettääkseen ulkopuolisille hätäviestiä. Kerran hän yritti jopa kolkata Vanhan Kehnon wc-pytyn kannella. Sittemmin äiti alistui ja hyväksyi kohtalonsa.

Jack ja hänen äitinsä yrittävät saada ajan kulumaan monin erilaisin keinoin. He rakentavat  labyrinttiä wc-paperirullien hylsyistä, pitävät pienimuotoisia liikuntatunteja, katsovat televisiota ja leikkivät. Äiti napsii tabletteja ja imettää Jackia. Jackille äiti on uskotellut, että maailma on tässä, televisiossa tapahtuva ei ole todellista tai se tapahtuu ulkoavaruudessa.

Huonetta lukiessani olin alussa hyvinkin innostunut. Oli kiinnostava lukea, kun tarinaa kerrottiin pienen lapsen näkökulmasta ja pienen lapsen kielellä. Juoni tuntui jännittävältä ja piti otteessaan. Vastaavanlaisesta en ole ennen lukenutkaan mitään!

Loppua kohden intoni hiipui kuitenkin. Minua alkoi vaivata epäuskottavuus sekä epäjohdonmukaisuus, erityisesti Jackin sanoissa, teoissa ja ajatuksissa. Lopussa kirja oli jopa paikoittain tylsä, ja toistoa oli liikaa. Jatkuva Jackin ihmettely alkoi välillä puuduttaa. Kirja kaipaisi jonkun piristysruiskeen myös loppupuolelle, jotain mikä pitäisi lukijan kiinnostusta yllä. Kaikenkaikkiaan Huone on ihan kelpo kirja. Ei lukuvuoden, eikä varmasti lukukuukaudenkaan parhaimpia, mutta lukemisen arvoinen kuitenkin.

★★★ ½

Kirjaa ovat lukeneet mm. Karoliina, Peikkoneito, Vauhko, Sanna ja Rachelle

torstai 9. helmikuuta 2012

Kirjahylly täyttyy, lompakko kevenee

Olen tehnyt viime aikoina niin ihania kirjaostoksia, etten voi olla esittelemättä niitä teille (kyllä, muistan että minun piti olla kirjojenostolakossa...):

*Ian McEwan: Vieraan turva
*Lionel Shriver: Kaksoisvirhe + Poikani Kevin
*Peter Franzen: Vapaus

Näitä nyt ei tarvi edes selitellä! Parhautta! Nämä ovat juuri sellaisia kirjoja, jotka haluan omistaa, en vaan lainata. Nettikaupat ovat petollisia, niissä kun monissa uusienkin kirjojen hinnat voivat olla jopa 15-20 euroa vähemmän kuin kirjakaupoissa, eikä monilla nettikaupoilla ole kuljetusmaksua.

Ja lisäksi vielä:
*L.M Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny (tämän annan lahjaksi äidilleni, joka on kovan luokan Montgomery -fani)
* Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta, Helvi Hämäläinen: Valitut runot (nämä ovat kirjakaupan ale-pokkareita)

maanantai 6. helmikuuta 2012

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali



David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: Le Potentiel érotique de ma femme, 2004
Suomentanut: Pirjo Thorel
Sivuja: 203

Kirjan päähenkilöä, Hectoria, ei oikeastaan kiinnosta mikään muu kuin keräily. Ja mitä kaikkea hän on keräillytkään aikojen saatossa! Juustopakkausten etikettejä, metrolippuja, kirjojen ensimmäisiä sivuja (!), Kinder -leluja, drinkkitikkuja, kalvosinnappeja, lämpömittareita...

Hector päätyy epätoivoisena yrittämään itsemurhaa, joka epäonnistuu. Toivuttuaan hän saa toimistoapulaisen paikan veljensä, Ernestin, yrityksestä. Hector saa kiinni elämänsyrjästä uudelleen, ja saa uuden ystävänkin, Marcel Choubertin. Marcel on myös ollut pakkomielteinen keräilijä, ja osaa suositella Hectorille menemistä anonyymien keräilijöiden kokouksiin. Hector toipuu keräilyvimmastaan ja elämä saa uuden suunnan, kun hän kohtaa naisen. Kohtaaminen on kuin kohtaus superkliseisestä elokuvasta:  nainen ja mies tavoittelevat samaa kirjaa kirjaston hyllystä, päätyvät jakamaan kirjan ja lukemaan sitä yhdessä. Mitä siinä muutakaan voi kun rakastua?

Hector ja Brigitte muuttavat yhteiseen asuntoon, menevät naimisiin ja alkavat tehdä töitä yhdessä. Suhteen edetessä Hectorin vanha pakkomielle alkaa taas nostaa päätänsä. Tällä kertaa keräilyn kohteena on hänen oma vaimonsa ja hänessä kytevä eroottinen potentiaali! Miten Hector ja Brigitte selviävät tästä?

Kirjan tunnelma on teennäisesti kepeä. Foenkinos taitaa kielellä leikkimisen salat. Kirjassa on hauskoja pieniä huomautuksia sekä huumoria. Kaikessa omituisuudessaan tarina (kera hölmön lopun) jää mieleen. Pidin valtavasti kirjailijan aikaisemmin julkaistusta teoksesta Nainen, jonka nimi on Nathalie. Minulla olikin melko kovat odotukset tämän suhteen (jotka kylläkin hieman hupenivat luettuani muutaman blogiarvion), ja voin sanoa pettyneeni. Pidän kyllä tämänkin kirjan kohdalla Foenkinosin tyylistä kirjoittaa, mutta tarina ja henkilöt eivät ole niin onnistuneita eikä kieli saa huokailemaan ihastuksesta. Tapahtumat ovat välillä vähän turhankin absurdeja. Loppu oli suoraan sanottuna typerä ja ensifiilikset kirjan päättymisen jälkeen olivat lähes turhautuneet. Nyt muutaman tunnin päästä kirja tuntuu kokonaisuudessaan kuitenkin ihan mukiinmenevältä. Te, jotka haluatte tutustua kirjailijaan, lukekaa ehdottomasti mieluummin Nainen, jonka nimi on Nathalie.

★★★ ½

Kirjan ovat lukeneet myös Hanna, Minna, Naakku ja anni.M

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Kustantaja: Otava, 2010, Seven -pokkari
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi v. 2007
Alkuteos: What I Loved, 2003
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 469



Kirjassa seurataan taidehistorioitsija Leo Hertzbergin elämää keski-ikäisestä aina vanhaksi mieheksi saakka. Tarina alkaa, kun Leo on törmännyt kiinnostavaan maalaukseen ja etsii käsiinsä tämän tekijän, taiteilija Bill Wechlerin. Miehet ystävystyvät loppuiäkseen. Tapahtumissa pyörii myös mukana Leon vaimo, Erica, ja Billin vaimo, Lucille, sekä muotokuvamalli, Violet. Ajan saatossa niin Leo ja Erica kuin Bill ja Ericakin saavat pojan. Perheet muuttavat asumaan toistensa naapureiksi.

Molempia perheitä kohtaa armoton tragedia. Tätä enempää en juonesta halua tai edes voi paljastaa, koska kirjan kantava voima onkin kiinnostus sitä kohtaan, mitä ihmisille tapahtuu. Syyt ja seuraukset ovat kuin veteen piirretyt viivat, ja tapahtumat vaikuttavat toisiinsa vuosien ja vuosien ajan. Ihmiset muuttuvat näiden julmien tapahtumien seurauksena. Onko kuitenkin niin, että ihmisen sisin pysyy samana, tapahtui mitä hyvänsä?

Kaikki mitä rakastin sisältää paljon seikkaperäisiä kuvauksia taiteesta sekä dialogeja niistä. Yhdestä taideteoksesta saatetaan kirjoittaa monta sivua. Tunnustettakoon, että koin tämän erittäin puuduttavana ja mieleni olisi tehnyt hyppiä kokonaan näiden tekstien yli. Näin en kuitenkaan tehnyt, mutta luin taideosioita niin väkisin, ettei juuri mitään jäänyt mieleeni (en muuten enää ihmettele yhtään, että kirjaa on verrattu Cunninghamin Illan tullen -kirjaan, josta kyllä kokonaisuutena pidin paljon enemmän). Valitettavasti koko kirjan kohdalla kävi muutenkin vähän niin, että traagisista tapahtumista huolimatta pitkästyin välillä pahemman kerran. Lukemiseen oli vaikea keskittyä ja ajatukset lähtivät harhailemaan.

Lukukokemukseni oli varmaan yllättävän heikko kahdesta eri syystä: lukuisten kehujen vuoksi odotin kirjalta paljon ja toisaalta uskon olleeni hieman huonossa mielentilassa lukemaan tätä. Minua vaivasi keskittymisen-, kiinnostuksen- ja paneutumisen puute. Ensimmäiset sata sivua sain lähes pakottaa itseni lukemaan. Siitä kirja onneksi hieman tokeentui. Kaikki mitä rakastin sisälsi liikaa selostusta ja tapahtumia, joiden merkitystä en juonen kannalta ymmärtänyt.

Olihan kirjassa paljon hyvääkin. Hustvedt on kehitellyt kirjaan erinomaisia henkilöitä. Leo on analysoija, tarkkailija, havainnoitsija. Oman elämän havannointi sen sijaan ei luonnistu niin hyvin. Hänen ymmärryksensä ja myötämielisyytensä olivat vertaansa vailla. Mark taas aiheutti minussa useammankin raivonpuuskan. Tarina on mieleenpainuva, pienellä tiivistämisellä lukukokemus olisi todennäköisesti ollut parempi. Kirjasta on varmasti tarkoitus löytää paljon tulkittavaa, pohdittavaa, asioiden merkityksiä, monia tasoja ja todellisisia olemuksia. Minä en kyennyt pitkästymiseltäni moiseen.

Tämä oli ensimmäinen Hustvedtini. Varma voin kuitenkin olla siitä, ettei viimeinen. Hustvedt ansaitsee uuden mahdollisuuden!

★★★ ½

Lue myös Morren ja Aamuvirkun yksisarvisen arvostelut.



(Laitoin tähän tunnisteeksi Otavan kirjaston, koska alunperin kirja on ilmestynyt siinä.)